tiistai 18. lokakuuta 2016

Uusia vinyylilevyjä taas myynnissä (päiv. 18.10.2016)

Rocktoimittaja Nalle Österman myy vinyylilevynsä pois
koska ei katso enää tarvitsevansa niitä.
198 kappaletta 12"-vinyylilevyjä nyt myynnissä, myyntiluettelo päivitetty tänään tiistaina 18.10.2016.

Tarkemmat tiedot levyistä tästä linkistä.

Tarjoukset Facebookiin ja/tai sähköpostiin, os. nalle.osterman@gmail.com

Jos joku haluaa tietää, miksi vinyylejäni myyn, löytyvät tarkemmat perusteet tästä linkistä.

MOSH!

lauantai 3. syyskuuta 2016

Parempi ihminen

Itävaltalaissyntyinen saksalainen poliitikko Adolf Hitler
(1889–1945) on kenties maailman tunnetuin parempi
ihminen vielä tänäkin päivänä, olihan hänellä
unelma paremmasta huomisesta eliminoimalla
huonomman ja rumemman aineksen maailmasta.
Kävin alkuviikosta synnyinkaupungissani Helsingissä pyörähtämässä kulttuuririennoissa, tapaamassa vanhoja tuttuja sekä tervehtimässä ikääntyviä vanhempiani.
Jos joutuu lähtemään saaresta Stadiin, on päivä jo valmiiksi pilalla, on Suomenlinnassa asusteleva rakas ystäväni, Havana Black -yhtyeen laulaja-lauluntekijä Hannu Leiden joskus tokaissut.
Viiden Turussa vietetyn vuoden jälkeen on itsensäkin välillä uhrauduttava maamme armaaseen pääkaupunkiin – puhtaasti inhimillisistä syistä.
Tiistai-ilta Helsingin Tavastia-klubilla valokuvaaja-tapahtumajärjestäjä Aki Roukalan Tiketti Galleriassa pyörivän valokuvanäyttelyn jatkoilla sujuu oikein rattoisasti kotimaisen indierockin parissa, josta erityisesti Mannan, Mariskan, Mirel Wagnerin ja Riston laulut sekä tulkinnat tekevät syvän vaikutuksen.
Niin mukavaa on, että Tavastialta kelpaa lähteä oikein jatkoillekin Helsingin yöhön.
Jossakin vaiheessa yön pikkutunteina nuorempi kollega etsiytyy juttusilleni. Hänellä on painavaa asiaa. Hän haluaa tietää ikäni.
43, vastaan totuudenmukaisesti.
Toivottavasti en itse ole yhtä huono, kyyninen ja ala-arvoinen kirjoittaja sinun iässäsi kymmenen vuoden päästä, mies puhisee.
Niin, kuka meistä on parempi tai huonompi, mietin. Samoja kirjaimia me kaikki käytämme, eri järjestyksessä vain. Omassa työssäni olen jo vuosien ajan noudattanut erästä Tuomari Nurmion Rumba-lehdessä lohkaisemaa elämänviisautta:
Jos sinusta joskus tuntuu siltä, ettet kykene luomaan yhtä laadukasta ja merkittävää jälkeä kuin joskus aiemmin, tee sitten huonompaa. Pääasia, ettet lopeta tekemistä.
Tästä ratkaisusta taitaa kiittää ainakin työnantajani, joka vain reilua viikkoa aiemmin kiitteli Iltamakasiinin kaikkien aikojen lukijaennätyksen rikkomisesta.
Eikö sinulla ole enää tippaakaan ammattiylpeyttä jäljellä? Laihduttaakin sinun pitäisi, kaveri jatkaa riidankylvämistä, tehostaen viestiään tökkimällä etusormellaan kolme kertaa rintakehääni.
Nyt tiedän, miltä yhtenä esikuvanani toimineesta Charles Bukowskistakin tuntui.
Lopeta toi tökkiminen, mä en ole sulle antanut lupaa mihinkään vitun tökkimiseen, sähähdän.
Tässä vaiheessa kollegani hieman perääntyy, mutta vain hetkeksi. Joku toinen olisi tässä vaiheessa antanut nyrkkien puhua puolestaan, mikä saattoi ollakin kaverin tarkoitus. Valitettavasti hän ei tälläkään kertaa saanut kuumeisesti kaipaamiaan otsikoita.
Nalle, sinä olet ihan perseestä nykyään. Lopeta kirjoittaminen hyvän sään aikana.
Muistot vuosikymmenten takaa palaavat mieleeni. Olen ollut tässä tilanteessa joskus ennenkin.
Tilanteessa, missä tutut tai tuntemattomat ystävät ja tuttavuudet availevat sanaista arkkuaan, joko nimimerkkien takaa kirjoituksissa tai alkoholista rohkaistuneena kasvotusten.
Ensimmäisen kerran niitä lauseita sai lukea jo 16-vuotiaana Rumba-lehden lukijapalstalta, jo aikana ennen internettiä. Sinne ne kirjoittivat nimimerkkien takaa toivoen "Nallelle kenkää Rumbasta", vain paljastaakseen henkilöllisyytensä osallistumalla levypalkinnon arvontaan. Terveisiä vaan!
Luulisi niiden olevan tyytyväisiä, jos ja kun en enää kirjoita Rumbaan näin 27 vuotta myöhemmin. On se kumma, jos sekään ei kelpaa.
Mikä saatanan sivusto tuo Iltamakasiinikin on olevinaan? Täynnä virheitä viliseviä tekstejä ja jotain tissikuvia, miekkonen raivoaa.
Yritän tiedustella, mihin virheisiin hän teksteissäni oikein viittaa, mutta en saa tähän kysymykseen vastausta. Facebook-ystävänhän olisi helppo tietysti laittaa viestiä virheistä, mikäli sellaisia bongaa, mutta toistaiseksi ei ole näkynyt.
Miksi sinä sellaiseen höpösivustoon oikein kirjoitat, mies jatkaa tivaamistaan, nyt entistäkin kiihtyneenpänä.
Katsotaanpa. Joskus 15-vuotiaana aloin kirjoittamaan Rumbaan, siitä tie siirtyi reilua vuotta myöhemmin Suosikkiin. Jossakin vaiheessa minut houkuteltiin kilpailevalle kustantajalle Mixiin Suosikista, mikä myöhemmin paljastui virheliikkeeksi. Siitä tie vei muun muassa Soundiin ja myöhemmin takaisin Rumbaan. Jossakin vaiheessa kuvaan tulivat myös Rytmi, HufvudstadsbladetHymy ja Sue.
Edellä mainituista paperilehdistä Suosikki, Mix, Rytmi ja Sue on jo lakkautettu ja omana aikanani joka toinen viikko julkaistu Rumbakin ilmestyy nykyään vain viidesti vuodessa.
Sellaisessa tilanteessa voi olla onnekas, jos löytää uusia julkaisualustoja sekä julkaisuformaatteja. Kaikki eivät ole olleet.
Valitettavasti kaikki eivät voi myöskään kirjoittaa niihin parempiin lehtiin, kuten vaikkapa Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen, Imageen tai Soundiin. Siksi onkin niin lohdullista ja hienoa, että Suomesta ja maailmasta löytyy myös muitakin kanavia.
Kaikki kun emme voi olla niitä parempia ihmisiä.
Remember Luca to always kill your idols to be able to grow on your own, tokaisi kotimainen kitaralegenda Andy McCoy On The Rocksin ohjelmapäällikkönäkin toimivalle laulaja-lauluntekijä Luca Garganolle parisen vuotta sitten.
Tätä Andyn lausumaa kansanviisautta olen itsekin välillä toteuttanut kirjoituksissani antamalla suurten sankareitteni kuten Andy McCoyn, Pertti Neumannin ja Juho Juntusen puolihuolimattomasti vasemmalla kädellä sutaistua sisällötöntä sontaa.
Nyt sain maistaa tuota samaa myrkkyä itsekin kollegani hampaitten välistä.
Sattumaako?
Isänmurhaksikin sitä on tavattu kutsua, kun nuorempi kukkopoika alkaa rintaansa röyhistellen tökkiä vanhempaa tekijää sivummalle.
Se on ihan luonnollista elämän kiertokulkua, sillä tälläkin tavoin maailma kehittyy, uusia innovaatioita syntyy ja kieli kehittyy.
Kysykää vaikka Adolf Hitleriltä.
Vaarana tällaisessa kehityksessä on kuitenkin se, jos alkaa omassa hybriksessään uskoa omaan ylivoimaisuuteensa ja erinomaisuuteensa.
Kysykää vaikka Adolf Hitleriltä.
Siellä asfaltoidulla aukiolla ne huutelevat sotaa pakoon lähteneille turvapaikanhakijoille, että "jihadistit ulos".
Siellä ne kertovat, miten he haluavat "kaikille vaan tuhoa, kuolemaa, tuskaa ja pimeyttä" ja sitten valittavat, kun islamistiset taistelijat hyökkäävät hevikeikalle tuomaan sitä tuhoa, kuolemaa, tuskaa ja pimeyttä.
Siellä ne julistavat, miten jumalallisia ja hyviä uskovaisia he oikein ovat ja sitten huutelevat, miten heidän uskonnollisuutensa ja oikeamielisyytensä on parempaa, kauniimpaa, kirkkaampaa ja jumalallisempaa kuin viereisessä pöydässä.
Siellä kapakan pöydässä ne istuvat keskenään jupisemassa ja parantamassa maailmaa tuopin ääressä, uskoen itse olevansa hyveellisempiä, oikeamielisempiä, kauniimpia ja älykkäämpiä kuin viereisen pöydän hyypiöt.
Siellä ne lämmittelevät uuneja ja valmistelevat kaasukammioita poistaakseen maailmasta kaiken sen kuonan, joka tekee ihmisistä likaisempia ja sekoittuneempia puhdasveristen arjalaisten sijasta.
Nuo paremmat ihmiset.

Helsinki.

Tuo Suomen armas pääkaupunki. Maamme poliittinen keskus. Suurin ja kaunein. Täynnä mahtavia ihmisiä. Toinen toistaan mahtavampia. Edustavampia. Kauniimpia. Rikkaampia.
Parempia.
Helsingissä asuessani olin kauan kummastellut, miksi niin monilla ulkopaikkakuntalaisilla oli niin penseä suhtautuminen kaupungin asukkaisiin.
Ei tarvitse ihmetellä enää.
Joskus voi nimittäin käydä niin, että kun pikkukaupungin kasvatti pääsee suureen maailmaan, saattaa ihminen sokaistua vaikkapa piireihin pääsemisestä, suurista puheista, suurkaupungin sykkeestä, kaupungin värivaloista, kauniista kanssaihmisistä, ystävien ylisanoista sekä sitä kautta omasta erinomaisuudestaan ja peilikuvasta.
Saattaahan se silloin herättää ärtymystä, jos ja kun joku vieraspaikkakuntalainen tulee pilaamaan oman elintilan epäilyttävällä ulkonäöllään, vähä-älyisyydellään, lahjattomuudellaan, työllään, työttömyydellään, rikkauksillaan tai köyhyydellään.
Siispä, oletko sinäkin sellainen parempi ihminen?

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Uusia vinyylilevyjä myyntiin – päivitetty 18.10.2016

Äänilevyjä.
Kuten ilmoitin tässä blogissani ensi kerran vajaa kuukausi sitten 19. toukokuuta 2016, niin olen laittanut vanhoja vinyylilevyjäni myyntiin. Tarkempi selvitys aiheesta löytyy täällä.

Hinnat on yleisesti määritelty Discogsin keskihintojen pohjalta, joitakin poikkeuksia saattaa esiintyä sellaisten kohdalla joista ei ole niin tarvetta luopua.

Nyt olen jälleen lisännyt uusia levyjä myyntiin Facebookiin ja päivittänyt vanhaa listaa Facebookiin. Samasta Facebookin kuvakansiosta löytyvät niin uudet kuin vanhemmatkin myyntiartikkelit.

Mitä tällä hetkellä on myynnissä selviää varmaankin nopeimmiten & helpoiten vilkaisemalla levyjen myyntilistaa Facebookista tästä linkistä.

Varaukset, tiedustelut ja ostopyynnöt tänne tai sähköpostitse os.: nalle.osterman@gmail.com. Yli 100 euron tilaukset postikuluitta.

Laita sähköpostia, mikäli haluat postituslistalle saadaksesi ensimmäisenä tiedon uusista päivityksistä.

torstai 19. toukokuuta 2016

Myyn vinyylilevyni pois – päivitetty 18.10.2016

Rocktoimittaja Nalle Österman myy vinyylilevynsä pois
koska ei katso enää tarvitsevansa niitä.
(Uusia levyjä lisätty 13.6.2015 tänne!)

Totta se on! Raflaavan otsikon taakse kätkeytyy kuitenkin lakoninen totuus: vinyylilevyni ovat vuosikausia maanneet lapsuudenkodissani Helsingin Kontulassa tyhjän panttina – hylättyinä ja arvottomina. Onhan se kieltämättä hieman surullista.

Oli aika, jolloin nuo levyt olivat kaikkeni. Ne tukivat kasvukivuissa ja auttoivat jaksamaan. Ne tarjosivat henkeä ja fiilistä arjen harmauteen ja tuskaan, Ne olivat turva- ja pakopaikka kodin ja koulun tuottamasta ahdistuksesta ja ahdingosta. Kornisti ilmaistuna monet näistä levyistä antoivat yksinkertaisesti syyn elää.

Vuosikymmenten myötä näiden vinyylilevyjen merkitys on hiipunut elämässäni yhä merkityksettömämmäksi. Osan tästä ilmiöstä selittyy cd-levyillä, osa musiikkimaun muutoksella, osa yksinkertaisesti ajalla. Taannoin totesin, että ehkei oma lapsuudenkotini ole enää paras mahdollinen koti näille hengentuotteille,

Joten tein torstaina 28. huhtikuuta 2016 Facebookiin päivityksen, jossa kerroin "ensin laittavani 95 prosenttia vinyylilevyistäni myyntiin, sen jälkeen lähtee 95 prosenttia cd:istä". Ehkei kaikki ottaneet ilmoitustani täysin tosissaan, mutta väliäkös sillä.

Nyt olen alkanut paukuttaa ensimmäisiä myynti-ilmoituksia Facebook-seinälleni valokuvin varustettuina. Varsin ripeästi monet näistä ovat alkaneet jo liikahtaa. Kiitokset kaikille ostajille! Uskon levyjen saavan paremman kodin uusissa osoitteissa, missä ne pääsevät varmasti palvelemaan paremmin siinä käyttötarkoituksessa mihin ne on tarkoitettukin.

Nämä ovat siis niitä vanhoja 1970-, 1980- ja 1990-luvun vinyyleitä eivätkä mitään myöhempien aikojen uusintapainoksia.

Koska Facebook on varsin kehno paikka selata ostoilmoituksia pidemmän päälle, varsinkin jos niitä ilmoituksia tipahtelee ripotellen, ajattelin kasata tähän blogiini yhden helposti selattavan ketjun levyistäni kiinnostuneille. Päivitän otsikkoa sitä mukaa kun teen muutoksia ja uusia myynti-ilmoituksia ketjuun.

Olen yrittänyt kategorisoida levyjä mahdollisimman selkeästi Facebookiin, yhdessä myynti-ilmoituksessa on tässä vaiheessa 4-6 täysikokoista 12"-vinyylilevyä. Tarkemmat osto- ja myyntiohjeet löytyvät Facebook-ilmoituksista. Tiedusteluja voi tehdä myös tähän ketjuun tai sähköpostitse, os. nalle.osterman@gmail.com.

Ja jos joku saa näistä levyistä samoja fiiliksiä kuin minä itse aikanaan, on tämä myyntiprojekti jo täyttänyt tarkoituksensa. Pitemmittä puheitta listoihin tästä linkistä, olkaat hyvät!


torstai 26. marraskuuta 2015

"Nalle, teetkö sä vielä sitä sun blogia??"

Vanhuus ei tule yksin.
Vuonna 2015 ostin silmälasit.
Otsikon kysymykseen olen törmännyt aika ajoittain. Ehkä pieni selvennys olisi paikallaan.

Kun olin tammikuussa 2015 vastaanottanut "Keskustelu jatkuu" -palkinnon Femmagaalassa, olin samoihin aikoihin saanut tarjouksen, josta olisin voinut kieltäytyä.

Tästä tarjouksesta kieltäytyminen olisi kuitenkin ollut yksinomaan tyhmää.

Siksi olen kuluneen vuoden aikana päivittänyt blogiani pitkälti Iltamakasiini-verkkolehden raameissa, kun sellainen tilaisuus kerran siunaantui.

Hommat pysyvät kivasti balanssissa, kun verkkolehden päätoimittaja tarjoilee silmänruokaa kauniista naisista ja kaikista rakkain nallekarhunne hengenravintoa karvaisista kirjoituksista.

Tuossa nyt 25 tekstiä ja blogikirjoituksia aikanne kuluksi ensi hätään, mikäli joku teistä lukijoista on ihmetellyt tämän blogin hiljaiseloa.

1. Voi Nightwish-parka minkä teit (11.2.2015)
2. Konsertti: Amaranthe on muovisen kännykkäsukupolven metallituote (16.2.2015)
3. Juhani Merimaa: "Näin musiikkibisneksessä pärjätään" (19.2.2015)
4. Suomalainen indierock on kuolettavaa ulinaa (26.2.2015)
5. Iltamakasiini Johanna Tukiaisen keikalla: "Olen höpsö, mutta en ole ilkeä – minä en kuulu vankilaan!" (30.3.2015)

6. Nightwishin Tuomas Holopaisesta tuli vantaalainen pornokauppias (1.4.2015)
7. Sekopäisyys pelastaa Suomen (18.4.2015)
8. Oodi suomenruotsalaisille sekopäille (19.4.2015)
9. Kauan eläköön monikulttuurinen suomalainen sisu (20.4.2015)
9½. Iltamakasiini esittää Krista Kososelle julkisen tarjouksen, josta voi kieltäytyä! (21.4.2015)
10. Mitä voimme oppia mustalaisilta? (22.4.2015)

11. Festivaalimatkailu ulkomaille avartaa maailmankuvaa – Iltamakasiini Saksassa (15.5.2015)
12. Tasa-arvoa 2015 Suomen suvessa: 6 rap- ja dancefestaria, 219 esiintyjää – joista 7 naisia! (6.6.2015)
13. Jos käyt keikoilla, varaudu pettymään (11.6.2015)
14. Bättre Folk – rockfestivaali niille, jotka päättivät hylätä perussynkän Suomen (27.6.2015)
15. Intempo Benidorm – Globaalin ökykapitalismin raunioituva linnake (5.7.2015)

16. Miksi ihmeessä joku haluaisi investoida tappiolliseen radioasemaan? (5.7.2015)
17. Elastinen pyöritti peppua Tammerfestissä – katso kuva! (19.7.2015)
18. Rockmyytin on aika kuolla (4.9.2015)
19. Iltamakasiini katsasti uutta kotimaista rokkia – paikalla viisi katsojaa! (6.9.2015)
20. Michael Monroen entisen kitaristin Ginger Wildheartin kirja on uskomaton selviytymistarina (4.10.2015)

21. Keltainen talo Tampereella – ihmisten maja keskellä betonihelvettiä (5.10.2015)
22. Kun suomalainen rockväki muuttui hihhuleiksi (7.10.2015)
23. J. Karjalainen teki laulun tärkeästä aiheesta (9.10.2015)
24. Pelastaako viiden ässän uskontotalous Suomen (11.11.2015)
25. Suomen heviväki ei edelleenkään kykene itsetutkiskeluun (16.11.2015)

Tuossahan noita. Sekä googlaamalla lukemattomia muita uutisia, haastatteluja sekä arvosteluja, joita en nyt tähän aio ajan ja tilanpuutteen vuoksi listata.

Siitä päästäänkin seuraavaan, eli mikäli haluatte pysyä ajan tasalla kirjoituksistani ja tekemisistäni, kannattaa ensi alkuun varmaankin ryhtyä virallisen Nalle Österman Facebook-sivun tilaajaksi ja seuraajaksi.

Meinaan sinne blogipitäjänne on tapana linkittää tekeleitään – yksien iloksi ja toisten suruksi. Tai lainatakseni Rumba-lehden vanhan päätoimittajan ja upean Kingston Wall -historiikin kirjoittaneen suurmiehen Viljami Puustisen legendaarista lausahdusta: "Sakaan vaan hämmentämään!"

Marraskuussa 2015 otin tämän valokuvan Kampin kauppa-
keskuksen Anttilan tavaratalon levyosastosta. Katsotaan, onko
sitä enää ensi vuonna. Nalle Östermanin Härmägeddön-kirjaa
saa kuitenkin ostettua edelleen kirjailijalta itseltään.
Mutta mikäli nämä kirjoitukset eivät tähän hätään riitä, löytyy arkistoistani vielä muutama kappale keväällä 2011 julkaistua esikoiskirjaani "Härmägeddön – Vuoteni suomirockissa", johon eräät jo totuttuun tapaan rakastuivat perinpohjaisesti ja jota toiset inhoavat sydämensä kyllyydestä.

Heittäkää vain sähköpostia (os. nalle.osterman@gmail.com), twiittiä tai Facebook-viestiä, niin pannaan homma hoitumaan! Hinta teokselle siis 15 euroa, sis. postikulut. Halutessanne voin myös pilata teoksen sisäsivuja jollakin omistuskirjoituksen kaltaisella söherryksellä.

Tätä kirjoittaessani ulkona on pimeää ja synkkää. Myös monen ihmisen mieli tuntuu olevan aika pimeä ja synkkä tällä hetkellä, ainakin mikäli seuraa sosiaalista mediaa tai uutisia.

Polttopulloja, tappouhkauksia, raiskauksia, väkivaltaa, vastakkainasettelua, lynkkausmielialaa...

Elämme vaikeita aikoja, ainakin uutisten perusteella.

Tähän yhteyteen sopisi sepustaa vaikka mitä synkkiä yksinpuheluita maailmanmenosta ja lohduttomasta tulevaisuudesta, mutta tiedättekö mitä?

Ei se kannata.

Jos halutaan tietää mitä tuleman pitää, kannattaa tutkia historiaa. Sieltä voi oppia yhtä sun toista. Esimerkiksi sen, että historia toistaa itseään. Mihin tämäkin kirjoitus joutuu, mikäli sähköt katkeavat tai internet lakoaa?

Niinpä.

Koska mitään ei kannata pitää itsestäänselvyytenä, nautitaan nyt edes kaikesta siitä mitä meillä tällä hetkellä on!

Ystäviä, musiikkia, tietoverkkoja, kännyköitä, mobiilipelejä, nettisovelluksia...

Hei, nettisovelluksia!

Luin tänään torstaina 26. marraskuuta 2015 Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä Periscope-nimisestä palvelusta, jolla voi katsoa muiden livestriimauksia ja tehdä omia sellaisia.

Katsoin ja osallistuin Kalenterikarjunakin ansioituneen bloggarin ja musahörhön Mikko Toiviaisen lähetykseen hetkeksi tänään iltapäivällä – ja rakastuin heti!

Tämän illan aikana olenkin jo kokeillut muutamia livestriimejä Periscopella, vailla mainittavaa menestystä. Neljä ihmistä kävi linjoilla – ja hekin poistuivat heti, koska olin niin tylsä ja paska.

Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa pätkääkään!

Rakastuin Periscopeen niin perinpohjaisesti, että ajattelin sen kunniaksi laittaa koko sosiaalisen median toimintamallini uusiksi vuodeksi 2016 – aloittaen tästä päivästä!

On ihan helvetin hienoa olla umpisurkea, sillä etenkin silloin voi oppia, kehittyä ja pitää samalla vähän hauskaa. Rima nilkkoihin!

Miksi vaipua epätoivoon jo nyt, jos ja kun voi vielä pitää vähän hauskaa ennen kuin se suuri sota tai ydinräjähdys koittaa?

Tuskin niitä reserviläiskirjeitä muuten olisi lähetetty.

Tämä on siis avoin kutsu kaikille liittyä seuraajaksi tai kaveriksi kaikkiin sosiaalisen median verkostoihini; tehdään yhdessä tästä maailmasta parempi paikka elää, jos ja kun meillä on siihen vielä mahdollisuus eikä anneta epätoivon nakertaa uskoamme huomiseen.

Alla olevien linkkien klikkaaminen on täysin ilmaista ja vapaaehtoista, eikä sido mihinkään. Mitä niiden klikkaamisesta seuraa, sen saattaa huominen meille näyttää ennen pitkää, jos Luoja (kuvainnollisessa, ei raamatullisessa merkityksessä) suo.

Facebook (yksityinen): www.facebook.com/nalle.osterman
Facebook (julkinen): www.facebook.com/naltsu/
Twitterwww.twitter.com/nallerock

Periscope: www.periscope.tv/nallerock
Youtube: www.youtube.com/channel/UCPt2qicCh3m4UPN_GQhKaow
Soundcloud: soundcloud.com/nalle-osterman

Instagram: www.instagram.com/nalleosterman
Linkedinhttps://fi.linkedin.com/in/nalle-österman-b3102751
Bloggerhttp://nalleosterman.blogspot.fi

Ja tietysti kirjoituksiani vuonna 2015 julkaisseet mediat, Iltamakasiini, Creat ja HBL.

Siispä sakaan vaan hämmentämään!

tiistai 11. elokuuta 2015

Live report: No future for Queensrÿche

Queensryche in 2015 are (from left to right): Eddie Jackson
(bass), Parker Lundgren (guitar), Todd La Torre (lead vocals),
Scott Rockenfield (drums) and Michael Wilton (guitar).
Olin lomalla Lontoossa ja Englannissa ma 27.7.–su 9.8.2015 välisen ajan. Tuona aikana kävin katsomassa kaksi keikkaa, tästä niistä toinen. Koska olimme Englannissa, inspiroiduin kirjoittamaan tämän paikallisella kielellä. (TRANSLATION: I was on a holiday in London and England between mon 27th of July to sun 9th of August 2015. During that time I saw two concerts, The Vibrators and this. However, as we were in England, I was inspired to write this in English as opposed to this blog's usual language.)

Queensrÿche
6.8.2015 Electric Ballroom, London, England

Verdict: 2 / 5

"I used to trust the media to tell me the truth, tell us the truth. But now I've seen the payoffs everywhere I look, who do you trust when everyone's a crook?"

The classic phrase from Queensrÿche's breakthrough-album Operation: Mindcrime echoes in my head over and over again while I am writing this.

Released in 1988, Operation: Mindcrime was the defining moment in Queensrÿche's career. Then and there all pieces of the puzzle fell into place and made the band Seattle's finest musical export entity with with several million copies of the album shipped and sold worldwide.

Suddenly the Americans were playing ball in the Championship League of Metal, with club venues turning into arenas in front of their very own eyes.

When Queensrÿche rolls into London 27 years since that breakthrough-album many changes have taken place, as most notoriously and tragicomically revealed by metal's biggest news outlet Blabbermouth.

Events that resulted in Queensrÿche parting ways with their original singer Geoff Tate in 2012, 30 years down the line.



"I used to trust the media to tell me the truth, tell us the truth. But now I've seen the payoffs everywhere I look, who do you trust when everyone's a crook?"

The events leading to the split have been well-documented as has been the news reporting how Tate's successor Todd La Torre (of Crimson Glory -fame) is a worthy successor and replacement for Tate, making Queensrÿche a force to be reckoned with once again.

However, after the first album with La Torre (released in June 2013 by Century Media) and some Youtube-clips one couldn't help but wonder if all the hype was justified.

Better to witness it with your very own eyes, then.

Touts are selling tickets to the show for less than face value in front of Camden's Electric Ballroom. The venue itself seems to be half-full with around 500-600 punters packing the place.

This is not Championship League anymore but third division football. Nothing wrong with that, of course.

Los Angeles' Armored Saint tries to do it's best by warming up the crowd, but the most memorable moments from their set happen already during the first minutes when no bass and vocals can be heard even though the band fires with all guns blazing like true hellraising metal fuckers.

I make the notion that singer John Bush looks like actor Bruce Willis and head out to the bar.


"I used to trust the media to tell me the truth, tell us the truth. But now I've seen the payoffs everywhere I look, who do you trust when everyone's a crook?"

The headliners are dressed in black. They all look older and fatter since I last saw them – except for guitarist Parker Lundgren, who seems to have missed the door leading to a Misfits' gig and landing mistakenly into Queensrÿche instead.

La Torre is dressed in a long-sleeve bondage-style leather jacket. I make the notion that he doesn't have the presence and the charisma of his predecessor.

A more disturbing fact is – which I had alarmingly noted from Youtube-clips by the "new and so improved" Queensrÿche – how muddy La Torre sounds.

When Tate commanded the stage with his pipes, emotion and power, La Torre's vocals seems to be hidden down in the mix to conceal his flaws and weaknesses as a singer.

Yes, he finds the right notes and he has learned the songs well enough to make believe, but as there is no improvement in the vocal department during the show this cover-up looks like a deliberate decision by the band and their sound engineer as opposed to an off-night.

The only one who tried his very best to keep the legacy alive with his presence is drummer Scott Rockenfield – seemingly the backbone, spine and soul of the band today. But is it enough?

Not really.

So, what you basically have in the end is a pub band playing a set of Queensrÿche-covers with a polite young karaoke idol.

Nothing wrong with that either, but when you call yourself Queensrÿche, you kinda tend to expect more.


"I used to trust the media to tell me the truth, tell us the truth. But now I've seen the payoffs everywhere I look, who do you trust when everyone's a crook?"

For me, who have seen the original Queensrÿche with Tate and original songwriter, guitarist Chris De Garmo (who left the band in 1997 to pursue other interests) half a dozen times over the years this line-up just don't have the qualities and spark that made the band tick in its heyday.

It wasn't just about the songs: it was about the emotion, the dynamics, the drama, the vision and the visuals making Queensrÿche masters of majestetic prog metal.

In 2015 that band has been stripped down into a generic jukebox playing a strange selection of songs.

No emotion. No dynamics. No visuals. No vision. No drama.

Two songs in the set make this all too clear: Silent Lucidity, the Top 10 hit from their multi-million selling album Empire (1991) and Arrow Of Time, the first single from the upcoming album Condition Hüman.

First you have a De Garmo penned classic drawn into mud by uninspired playing and soulless vocals. Then you have a new song that reveals the bands' weaknesses all too well with some generic ideas stolen from Iron Maiden and Manowar blended through some off-arrangements to make it sound prog metal and hope no-one would take notice.

Well, we did take notice.


"I used to trust the media to tell me the truth, tell us the truth. But now I've seen the payoffs everywhere I look, who do you trust when everyone's a crook?"

In 2015 Queensrÿche doesn't have a natural-born songwriting talent what Chris De Garmo was. Nor do they have a charismatic and intriguing stage personality that Geoff Tate was.

So what do Queensrÿche actually have in 2015?

The name. The brand. The illusion of grandeur.

With this being said one can expect a shitstorm by Queensrÿche-puritists who won't tolerate their favourite band being slagged off. Also there will be a lot of writing claiming the opposite.

But as the band once asked, who do you trust when everyone's a crook.

It is fitting that the band didn't perform the opening track of Operation: Mindcrime, Revolution Calling, with its haunting message.

Well, there is no revolution anymore, just conformity into mediocrity.

A revolutionary metal act playing it safe. A name associated with class turning into a faceless playlist. Venues turning from arenas into clubs, from clubs into pubs.

Suddenly a new song pops into my head. It's actually a song by a new British band called Sex Pistols, have you heard about them?

"No future, no future, no future for you", sneers and hollers a crazy-looking redhead called Johnny Rotten.

It is fitting I would witness the downfall of Queensrÿche at the very same streets that once killed pompous prog rock and brought us punk instead.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Musiikkitoimittajan työstä ammattina

Poptähti Jenni Vartiainen ja rocktoimittaja Nalle Österman
Kaarinan Saaristo Open -festivaaleilla
lauantaina 6. kesäkuuta 2015.
Säännöllisesti kirjoittavana henkilönä sitä saa luvan tottua lukijapalautteisiin, niin hyviin kuin huonoihinkin. Nykyajassa palaute annetaan etupäässä sosiaalisissa medioissa, 25 vuotta sitten se toimitettiin käsin tai kirjoituskoneella kirjoitettuna postitse Rumba-lehden Klinikka 269 -lukijapalstalle.

Olen kiitollinen kaikesta viesteistä, sillä ne kertovat, että kirjoituksiani on luettu ja että ne ovat herättäneet erilaisia ajatuksia sekä pohdintoja.

Sain toissaviikolla sähköpostia pohjoisesta. Siinä Lapin ammattikorkeakoulussa kolmatta vuotta opiskeleva Susanna Salo halusi tietää, miten päästään tai tullaan musiikkitoimittajaksi. Älkää minua tuijottako, mistä nuori nainen on moiseen haaveeseen päätynyt. Olenko synnyttänyt hirviön?

Aivan mahtavaa! On suorastaan huikeaa, että maailmasta löytyy edelleen hulluja idealisteja!

Koska Susanna on varmasti hyvien puolella, päätin vastata hänelle. Sitten tajusin, että joku toinenkin saattaa olla kiinnostunut musiikkitoimittajan duunista ammattina. Ja koska itselläni on tätä kirjoitettaessa 26 niin parempaa kuin huonompaakin kirjoitettua vuotta takana tässä toimessa, ajattelin jakaa näitä ajatelmia mieluummin usealle kuin yhdelle henkilölle.

Toivottavasti tämä on kaikille ok.

Itse en varsinaisesti hakeutunut alalle, vaan pikemminkin ajauduin 15-vuotiaana tälle tielle, ilman minkään sortin journalistisia opintoja. 26 vuotta myöhemmin tässä sitä ollaan edelleen.

Ehkä sitä olisi voinut valita tiensä paremmin. Tai sitten ei.

Jos nyt tähän alkuun toteaisi, että musiikkitoimittajaksi ryhtyvän täytyy ­­olla valmis sietämään yksinäisyyttä, taloudellista epävakautta, epämääräistä toimeentuloa, kritiikkiä ja vittuilua, paskapuheita, lipeviä markkinointihenkilöitä, urpoja ääliöitä, aivan suunnattomasti kamalaa musiikkia, paljon unettomia öitä sekä pahimmillaan depression.

Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.

Tämän vastapainoksi sinun ei tarvitse aamuisin herätä töihin vaan voit määritellä työaikasi, saat tavata aivan suunnattoman ihania ihmisiä, joskus voit työsi lomassa törmätä aivan upeisiin musiikillisiin löytöihin (vuonna 2015 näihin kuuluvat omalta osaltani muun muassa Hulda Huima, Black Totem, Jukka ja Jytämimmit, Ohikulkijat sekä Leaflet, tsekatkaa kaikki!) sekä joskus saatat luoda jutun, joka herättää laajempaakin huomiota.

Koska siitä ei varsinaisesti ole pelkoa, että tällä rikastuisi, kannattaa kicksit ja fiilikset repiä muualta. Jos käy onnellisesti, saattaa jonakin päivänä päästä aterioimaan muutakin kuin omia kynsiä.

Omalle matkalleni on mahtunut niin parempia kuin huonompiakin vuosia. Välillä kirjoittaminen on ahdistanut ja vituttanut niin paljon, että olen päättänyt lopettaa sen ja mennä oikeisiin töihin. Yleensä silloin, kun olen unohtanut pitää kirjoittaessani hauskaa. Sitten olen lopettanut ja mennyt oikeisiin töihin.

Jonkin ajan päästä olen lopettanut ne oikeat työt niihin kyllästyttyäni tai saatuani kenkää. Aina olen kuitenkin kirjoitustyöhön palannut, kävi miten kävi.

2010 olin jo lopettamassa kirjoitustöitä, jälleen kerran. Vitutti. Ahdisti. Masensi. Tuttu kuvio. Taustalla painoi ero, myydystä yhteisestä asunnosta saadut myyntivoitot sekä mielen synkkyys. Rahaa oli taskussa sen verran, että sillä olisi voinut vaikka juoda itsensä hengiltä. Elämä tuntui näköalattomalta ja turhalta.

Musiikkikin oli paskaa.

Jostakin pimeydestä tuli elämääni valo, joka sytytti mieleni ja sydämeni. Joka potki perseelle. Joka antoi syyn yrittää vielä kerran. Joka antoi voimaa, lohtua ja tukea.

Mietin mielessäni niitä kertoja, missä olin mennyt vikaan. Milloin kirjoitukseni olivat olleet paskoja. Milloin olin pettänyt itseni ja ihanteeni. Milloin kirjoitukseni olivat sisällötöntä ja sielutonta lööperiä. Millaisten kirjoitusten jälkeen inhosin itseäni. Millaiset tekstit herättivät eniten huomiota ja saivat eniten vastakaikua.

Päädyin mielessäni palaamaan juurilleni. Päädyin palaamaan siksi 15-vuotiaaksi idealistiseksi teinipojaksi, joka kuvitteli kirjoituksillaan luovansa maailmasta paremman ja mukavamman paikan. Kertoa teksteillään, mikä on kovaa kamaa ja mikä ei. Turvapaikan, jossa pääsisi pakoon vanhempien riitelyä ja opettajien simputusta.

Se oli toiveajattelua, mutta sitä se 15-vuotias pikkupoika ei silloin vielä tiennyt.

Ensin tulivat lukijakirjeet. Niissä typerä teinipoika sai kuulla kunniansa. "Kuka vittu tuo typerä Lepakossa pyörivä joulukuusi oikein kuvittelee olevansa? Miten se on voinut kirjoittaa mistään mitään, kun se on ollut niin kännissä? Nallelle kenkää Rumbasta!"

Eikä siinä vielä kaikki.

Sitten tuli se tamperelainen sketsisarja. Yhtäkkiä oma sukunimi sai uusia kirjaimia. Siihen päälle vielä lukijoiden vittuilut. Siihen päälle vielä vanhempien taistelut sekä opettajien kusipäisyyden.

Joten koversin sisääni kuoren ja käperryin sinne. Siellä kukaan ei pystynyt satuttamaan. Siellä kukaan ei pystynyt koskettamaan. Siellä ei tarvinnut kärsiä. Siellä ei tarvinnut tuntea mitään.

Puoli vuotta meni sellaisessa mustassa aukossa, josta en tänäkään päivänä muista mitään. Depressioksi sitäkin olisi voinut varmaankin kutsua.

Siitäkin selvittiin.

Kai niissä kirjoituksissa oli sitten jotain, kun ne eräitä niin paljon ärsyttivät ja vituttivat.

Joten 36-vuotiaana päätin kirjoittajana palata sen idealistisen 15-vuotiaan pikkupojan nahkoihin – vain reilut 20 vuotta kokeneempana.

Ohjenuoranani olivat ainoastaan Rumban edesmenneen päätoimittajan Rami Kuusisen minulle aikoinaan Lepakon kuppilassa antama ohje: "Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein."

Tätä ohjenuoraa noudattaen ja toistakymmentä tuhatta euroa rikkaampana lähdin luomaan Rumba-lehden verkkosivuille kymmeniä blogikirjoituksia suomalaisen populaarimusiikin monimuotoisuudesta ja rikkaudesta.

Kiinnosti tutkia kuinka paskaa se suomalainen populaarimusiikki on – vai onko vika vain minussa.
Vuodessa syntyi yli 60 kirjoitusta ja yli miljoona merkkiä, joiden pohjalta keväällä 2011 ilmestyi ensimmäinen kirjani Like Kustannuksen julkaisemana, Härmägeddön – Vuoteni suomirockissa.

Ja kuten aina, löytyi niitä jotka rakastivat täysillä ja niitä, jotka vihasivat sydämensä kyllyydestä. Sekä tietysti eräs surullisenkuuluisa ilta Helsingin Kalliossa.

Se oli hinta siitä, että noudatti ensimmäisen päätoimittajansa antamaa neuvoa.

Paradoksaalisesti se on myös paras neuvo, jonka olen koskaan kirjoittajana saanut.

Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimesi oikein.

Miten siis tullaan musiikkitoimittajaksi? Kirjoittamalla. Puhumalla. Ajattelemalla. Luomalla. Tekemällä. Mokaamalla.

Olen vuosien mittaan kuullut useiden vanhojen kääpien valittavan, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Tämä on pahinta mahdollista paskapuhetta. Ennen ei todellakaan ollut kaikki paremmin. Yleensä tällaisiä väitteitä suoltavat henkilöt, jotka ovat jääneet tavalla tai toisella entisaikojen vangiksi ja haaveilevat niistä ajoista, jolloin omat työt ja tekemiset vielä kiinnostivat isommin.

Kunnes eräänä päivänä havahtuvat tyhjällä asemalla, että juna on jo mennyt.

Nykyaika tarjoaa luovalle ihmiselle huomattavasti enemmän mahdollisuuksia saada kirjoituksensa esiin, kuvansa näkyviin ja äänensä kuuluviin. Paradoksaalisesti maailma täyttyy tällöin yhä useammista kirjoituksista, äänistä ja kuvista. Miten erottua massasta?

Se on asian ydin. Nousta massasta. Erottua. Uskaltaa. Heittäytyä.

Maailma on täynnä harmaita hiirulaisia, jotka tallustelevat nöyrästi kultaista keskitietä, jotta eivät vahingossakaan ärsyttäisi ketään. Pelkäävät tekemästä vaikutuksen. Joten piiloutuvat harmaaseen seinätapettiin.

Se on ihan okei. Kaikille se tie ei sovi. Me olemme kaikki yksilöitä, emme harmaata massaa, vaikka joku aina jossakin yrittää meille muuta uskotellakin.

Perusta blogi. Perusta videoblogi. Perusta radiokanava. Puhu mikrofoniin. Uskalla. Heittäydy. Tee.

Mutta älä vaan kuvittele, että kaikki tapahtuisi yhdessä yössä tai sormea napsauttamalla. Sinnikkyys kantaa hedelmää.

Kuten Susanna Salokin toteaa meilissään, on hänkin kuullut median olevan murroksessa. Onko? Ihanko totta?

Omalta osaltani olen voinut elättää itseni jo varsin kelvollisesti pelkästään kirjoittamalla viimeiset viisi vuotta.

Sattumaako?

Jos haluaa pohtia, miksi media on murroksessa ja monien medioiden tilanne on epävakaa, kannattaa palata kirjoittamani kohtaan, missä vanhat käävät mutisevat tuoppiin, kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Lue huuliltani: ei ollut.

Kaiken kokemani jälkeen voisin tiivistää oppini ja neuvoni seuraaviin mietelauseisiin:

Löydä oma äänesi. Älä välitä muiden mielipiteistä. Älä välitä paskapuheista. Älä ole tylsä. Älä pelkää. Älä luovuta. Virheistä voi oppia. Ole luova. Ole nöyrä. Ole omaperäinen. Ole omapäinen. Ole rohkea. Ole röyhkeä. Ole kiltti kilteille, kusipää kusipäille. Luota intuitioosi. Hyväksy vajavaisuutesi. Hyväksy virheesi. Kerro tarinasi kiinnostavasti ja mielenkiintoisesti. Hyväksy, ettet voi koskaan miellyttää kaikkia. Ole vilpitön. Ole aito. Ole rehellinen. Älä myy sieluasi mammonalle. Älä anna markkinaihmisten vaikuttaa mielipiteisiisi. Kaikki kaunis ei ole kaunista ja kaikki ruma ei ole rumaa. Leiki. Tanssi. Juhli. Pane haisemaan. Pidä hauskaa.

Ja kun kaiken uurastuksesi, kärsimyksesi ja uhraustesi jälkeen jonakin päivänä huomaat ansaitsevasi elantosi työlläsi muista, että olet päässyt asemaasi vain olemalla oma itsesi, et muita kopioimalla.

No niin, mene jo siitä ja anna äänesi loistaa!

Tämä kirjoitus syntyi yksinomaan Susanna Salon lähettämän sähköpostiviestin ansiosta. Twiitatkaa Susannalle siis kiitosta tai palkitkaa hänet työtarjouksella, jos haluatte ilahduttaa tätä teräväkielistä kynäilijää!

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Suomeen saapuva Dragonforce käsi sydämellä: "Ennen dokasimme ja mokasimme keikkoja – emme enää"

Dragonforce vm. 2014 näyttää tältä. Kitaristi
Herman Li kuvassa äärimmäisenä vasemmalla.
Brittiläinen power-metal -yhtye Dragonforce on parhaillaan Skandinavian kiertueella ja ensi viikolla taas Suomessa maanantaina 6.4. Tampereen Klubilla, keskiviikkona 8.4. Jyväskylän Lutakossa ja torstaina 9.4. Helsingin Nosturissa reilun parin vuoden tauon jälkeen.

Viimeksi yhtye esiintyi maassamme Helsingin Nosturissa 19. lokakuuta 2012.

Tiedän, että suomalaiset pitävät juomisesta, joten tiedossa on varmasti mahtavat bailut. En ollut varmaan nähnyt ikinä kenenkään juopottelevan yhtä paljon kuin suomalaisten, kun vierailin maassanne ensi kerran. Samanlaista hulluutta odotan todistavani tälläkin kertaa, Dragonforcen alkuperäisjäseniin kuuluva kitaristi Herman Li, 38, myhäilee.

Lämmittelijänään salamannopeasta power-metallistaan tunnetulla kuusikolla on uudelleen aktivoitunut helsinkiläinen Thunderstone, joka on joulukuusta 2010 lähtien viettänyt hiljaiseloa kitaristi ja lauluntekijä Nino Laurenteen Hevisaurus-kiireiden vuoksi.

Vuosien mittaan olemme keikkailleet useiden suomalaisten bändien kanssa, kuten Turisaksen, Sonata Arctican ja Twilightningin kanssa viimeisin ei taida enää edes olla olla olemassa joten meillä on paljon suomalaisia ystäviä. Suomessa keikkailu onkin kuin saapuisi himaan hengailemaan frendien kanssa, kitaristi kuvailee.

Uskoisin, että viimeistään Helsingin keikkaa seuraavana aamuna olo tulee olemaan melko hutera pyörittyämme maassanne neljä vuorokautta.

Herman Li odottaakin innolla pääsyä tapaamaan bändin ystäviä ja diggareita keikkapaikoilla esiintymistensä jälkeen.

Keikkailu ei merkitse meille pelkästään esiintymistä lavalla vaan myös yhteisiä hetkiä faniemme seurassa. Kunhan pitävät vain huolen siitä, etteivät lennä pihalle jo ennen keikkaa tai keikan aikana, Herman Li veistelee.

Sitäkin olen nähnyt maassanne tapahtuvan.

Digitaalinen musiikkijakelu ei huoleta


Kun brittiläinen Dragonforce aloitti uransa 1999, oli yhtyeen kitaristi Herman Li 22-vuotias. Hänen mukaansa levyttäminen ja keikkailu maistuu edelleen 16 vuotta ja kuusi pitkäsoittoa myöhemmin.

Monet bändit kokevat, että levyttäminen vaikeutuu vanhemmiten. Mekin ajattelimme niin, mutta viimeisin levymme (elokuussa 2014 julkaistu) Maximum Overload on todennäköisesti helpoiten valmistunut albumimme, mies paljastaa.

Yhtyeen alkuperäinen laulusolisti ZP Theart, 40, erosi bändistä maaliskuussa 2010 "keskittyäkseen omiin projekteihinsa". Hänen tilalleen palkattiin Marc Hudson, 27. Sattumaako?

Mielestäni uudella levyllämme on todella tuoreita ideoita, jotka olimme todella inspiroituneita toteuttamaan levylle. Mielestäni se kuuluu niin levyllä kuin keikoillakin, olemme tällä hetkellä täynnä energiaa, kitaristi vakuuttaa.

Pitkällä urallaan Li on ehtinyt todistaa musiikkijakelun vallankumouksen fyysisistä äänitteistä digitaalisiin sisältöihin. Siitä mies ei kanna murhetta.

Musiikkoina emme voi antaa sen määritellä, minne haluamme musiikillamme mennä. Sinun on sävellettävä musiikkisi siten, miten haluat sen kuulla, Li muotoilee.

Hänestä musiikkiteknologia ja bisnespuoli kuuluvat eri keskusteluun.

Eivät jakelukanavat muuta sitä, miten levymme teemme. Uskon ihmisten tietävän jo tässä vaiheessa, että jos he haluavat nähdä lempibändinsä kiertueilla ja kuulla heiltä uusia levyjä, täytyy heidän tukea bändien toimintaa tavalla tai toisella, mies toteaa fiksusti.

"Ennen bailaaminen riistäytyi käsistä"


On yhtyeitä, jotka pyrkivät toistamaan studiolevynsä niin uskollisesti kuin mahdollista keikoillaan. Sitten on olemassa bändejä, jotka ovat orgaanisempia ja enemmän hetkessä kiinni keikkatilanteessa.

Dragonforce kuuluu selvästikin jälkimmäiseen kategoriaan.

Keikoilla on otettava riskejä. Yleisö tylsistyy, jos vain seisot paikallasi soittamassa joka nuotin täydellisesti. Kyllä me pyrimme toistamaan levymme, mutta energisesti. Sen voi jokainen tulla itse todistamaan keikoillemme, kitaristi haastaa.

Kuten kuvasta näkyy, maistuu Dragonforcelle
myös suomalainen olut (Kuva: Rockunited).
Suruttomina nuoruusvuosina Dragonforce tuli kansainvälisessä metallilehdistössä tunnetuksi kosteasta juhlimisestaan, jolle taisi vetää vertoja vain suomalaiset juomatavat.

Silloin yhtye sai kuulla keikoistaan paljon kritiikkiä.

Uramme alussa juhlimisemme saattoi pariin otteeseen riistäytyä käsistä jo ennen keikkaa, kun takahuoneeseen eksyi frendejä, joiden kanssa oli kivaa ottaa muutama drinkki, kitaristi myöntää.

Lin mukaan yhtye on nyttemmin rauhoittunut ja keskittynyt bailaamaan vasta keikkojen jälkeen.

Nykyään otamme bändin paljon vakavammin kuin uramme alussa, pyrimme täydellisyyteen joka keikalla, hän vannoo.

Silti meistä ei ole tullut tylsiä, kiirehtii mies vielä lisäämään.

Dragonforcen Suomen-keikkojen Facebook-eventin löydät täältä.

Ennakkoliput Dragonforcen Suomen-keikoille myy Tiketti.


Kuuntele Dragonforcen "Maximum Overload" Spotifystä.

Tämä blogiteksti on ostettu tilaustyö. Jos olet kiinnostunut saamaan vastaavanlaisen blogikirjoituksen itsellesi, yhtyeellesi tai edustamallesi artistille, lähetä sähköpostia osoitteeseen nalle.osterman@gmail.com otsikolla "Blogitiedustelu" saadaksesi lisätietoja.

torstai 19. helmikuuta 2015

Mitä tehdä kesällä 2015?

Tämän kesän Karjurockissa esiintyvät myös amerikkalainen
W.A.S.P. sekä Suomesta Pää Kii ja Jenni Vartiainen.
Äskettäin tiedustelin Facebookissa ystäviltäni, mitä kesätapahtumia he suosittelisivat tälle vuodelle.

Ehdotuksia sateli useita kymmeniä, joista humoristisimmat ehdotukset ja päällekkäisyydet karsittuani sain kootuksi seuraavan 18 kesätapahtuman listan. Mene ja tiedä, kenties tästä löytyy vinkkejä myös blogini lukijoille?

Joka tapauksessa, jos teillä on omia kesätapahtumia, joita haluatte mainostaa tai joista haluatte vinkata, kertokaa omat ehdotuksenne alta löytvään kommenttikenttään.

Sitä ennen tutustukaa vaikka seuraaviin ehdotuksiin, jos ne tarjoaisivat teille jotakin uutta, inspiroivaa ja innostavaa.

TOUKOKUU

Toukokuu on melkoinen metallikuu, raskaampaa jytinää on tarjolla Hyvinkäällä, Etelä-Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Näiden tapahtumien tarjonta ei juurikaan herätä hurraahuutoja täällä päässä - ainakaan tänä vuonna. No, Tampereella saisi sentään kaljaa.

Steelfest, Hyvinkää (15-16.5.2015)
http://steelfest.fi

Maryland Death Fest, Yhdysvallat (21-24.5.2015)
http://www.marylanddeathfest.com

Suuret Oluet - Pienet Panimot (TBA, Tampere 5/2015, Lahti 6/2015, Helsinki 7/2015)
http://www.sahti.fi/pages/Suuret_Oluet-Pienet_Panimot/6406

Muskelrock på Tyrolen, Ruotsi (28-30.5.2015)
http://muskelrock.com

Kesäkuu on
kyrsän juhlaa
Mansesterissa!
KESÄKUU

Runoja ja makkaraa, kas siinäpä konsepti. Kannattaa vaan varoa, minkä nakkikiskan jonossa alkaa runoilemaan, ettei saa puukosta. Jos Kauhavan Puukkofestareilta selviää hengissä, voi lähteä vaikka Hämeenlinnaan tai Hailuotoon - jos Ämyrockia tai Bättre Folkia nyt tänä vuonna edes järjestetään.

Annikin Runofestivaali, Tampere (6.6.2015)
http://www.annikinkatu.net/runofestivaali/index.htm

Tammelan makkaramarkkinat, Tampere (13.6.2015)
http://www.makkaramarkkinat.fi

Puukkofestivaalit, Kauhava (TBA, viimeksi 13-14.6.2014)
http://www.puukkofestivaalit.fi

Ämyrock, Hämeenlinna (TBA, viimeksi 28.6.2014)
http://www.amyrock.org

Bättre Folk, Hailuoto (TBA, viimeksi  27.-29.6.2014)
http://www.battrefolk.fi

HEINÄKUU

Heinäkuussa kaikki tuntuvat lyöneen viisaat tai tyhmät päänsä yhteen järjestäessään miltei kaikki pientapahtumansa saman viikonlopun aikana. Jos nyt näistä pitäisi valita, niin Karjurockissa on tänä  vuonna oikein viihdyttävä kattaus ja Jättömaasta en ole kuullut kuin pelkkää hyvää. H2Ö voisi myös olla ihan vierailemisen arvoinen, jos saavat buukattua edes muutaman oikeasti kiinnostavan artistin ylenpalttisen hipsterihinttailun sijasta.

H2Ö on hipsterihinttailijan paratiisi.
Hummeripoikarock / Ramopiknik, Haukivuori (TBA, viimeksi 11-12.7.2014)
http://www.hummeripoika.net/hummeripoikarock

Karjurock, Uusikaupunki (16-18.7.2015)
http://www.karjurock.fi

Karuna Unplugged, Sauvo (TBA, viimeksi 18-19.7.2014)
http://karunaunplugged.fi

Uleåborg Festival Of Psychedelia, Oulu (17-18.7.2015)
https://www.facebook.com/UFOpsychedelia

Kauhajoella pääsee puolestaan puukon makuun!
Saimaa Picnic, Imatra (TBA, viimeksi 18-20.7.2014)
http://saimaapicnic.com

Kihveli Soikoon, Hankasalmi (TBA, viimeksi 18-20.7.2014)
http://www.kihvelisoikoon.com

Jättömaa, Kouvola (TBA, viimeksi 19-20.7.2014)
http://www.wastelandfest.net

H2Ö, Turku (24-25.7.2015)
http://www.h2ofestival.fi/2015

ELOKUU

Elokuu on punkin ja hard coren juhlaa, ainakin Lappeenrannassa!

LPRHC Fest, Lappeenranta (TBA, viimeksi 1-2.8.2014)
http://www.lprhcfest.com

Nastaa kesää kaikille blogini lukijoille, toukokuuhun on enää kaksi ja puoli kuukautta aikaa!

maanantai 2. helmikuuta 2015

Seinäjoki, here I come!

Kuva vuoden 2014 Mars-festivaalilta.
Kesäisin Seinäjoki villiintyy ainakin pariksi viikonlopuksi, kun paikkakunnalla järjestetään niin Provinssirock kuin Tangomarkkinatkin, talvisin on hiljaisempaa. Tähän tilanteeseen Rytmikorjaamolla järjestettävä MARS-festivaali on halunnut tarjota lämmikettä ja valoa talven pimeisiin iltoihin ja kylmiin öihin.

Marsia järjestää Seinäjoen Elävän musiikin yhdistys, Selmu – eli pitkälti sama porukka, joka on vastannut myös Provinssirockin järjestelystä, joten ammattitaitoa organisaatiossa kyllä riittää.
Nimestään huolimatta Marsia ei järjestetä maaliskuussa vaan tammikuun-helmikuun taitteessa.

Niin tähänkin vuonna.

Sain viime tiistaina tiedustelun Seinäjoelta, pääsisinkö Marsiin paneelikeskustelijaksi perjantaina 6. helmikuuta puhumaan musiikkijournalismista. Hetken ajatusta makusteltuani päätin suostua tarjoukseen.

Oman paneelini esittelyteksti kertoo seuraavaa:
"Musiikkijournalismi  katoava kansanperinne? Perinteinen musiikkilehdistö on katoamassa ja tilalle ovat tulleet blogit ja erilaiset sosiaalisen median alustat sekä suoratoistopalvelut. Samaan aikaan radion asema on korostunut entisestään. Mihin tämä kehitys vie musiikkijournalismia? Innokkaat harrastajat korvaavat ammattilaiset? Samaan aikaan suosituksilla on entistä suurempi merkitys uusien artistien esiin tulemisessa. Mitä tämä tarkoittaa artistien, musiikin kuuntelijoiden ja levy-yhtiöiden kannalta? Kuinka uutta mielenkiintoista musiikkia löytää ylitsevuotavan tarjonnan keskellä?
MODERAATTORI: Taija Holm (ProPromotion)
PANELISTIT: Nalle Österman (toimittaja), Jarkko Fräntilä (toimittaja), Mikko Toiviainen (rosvot.fi/kalenterikarju), Jukka Haarma (eläkeläinen)."
Vuonna 2015 Mars-festivaali järjestetään 4-8. helmikuuta.
Aikataulun mukaan meikäläisten horinoiden aika on perjantaina 6.2. klo 15.00-15.50.

Koska olisi hieman tylsää käydä nelipäiväisessä tapahtumassa vain pyörähtämässä ehdotin organisaatiolle, voisinko tulla paikalle heidän laskuunsa jo edellispäivänä raportoimaan tapahtumasta Iltamakasiiniin sekä tsekkaamaan illan musiikillista tarjontaa, josta tuona päivänä vastaavat Tiisu, Cats of Transnistria, Tryer, Teksti-TV 666 sekä maanmainio Jukka ja Jytämimmit, jota johtaa Femmagaalassa vuoden tulokkaaksi valittu Jukka Nousiainen.

Tapahtuman koko ohjelman löydät täältä. Tapahtumaan rekisteröityneet voit luntata täältä. Ja eri lippuvaihtoehdot löydät täältä  hinta-laatusuhteeltaan erinomainen kahden päivän opiskelijalippu maksaa vain 25 euroa, millä saa kyllä melko tanakan setin musiikkipainotteista ohjelmaa laidasta laitaan. Muut vaihtoehdot ovat jo tyyriimpiä, mutta eihän tuokaan haittaa, jos ja kun pappa betalar!

Nähdään siis Seinäjoella tänä torstaina tai viimeistään perjantaina!

PS: Ajattelin ottaa mukaani muutaman kappaleen 2011 julkaistua esikoisteostani "Härmägeddön - vuoteni suomirockissa", jos joku haluaa palauttaa mieliin, mistä uusi nousu kohdallani lähti. Tai jotain. Tulkaa nykimään hihasta, jos haluatte sijoittaa kolme femmaa eli viisitoista rahaa tämän vuoden Femmagaalassa vuoden musiikkitoimittajaksi valitun oman elämänsä rocktoimittajan virkistyskassaan, omistuskirjoituksella tai ilman.

Gadgetissa oli virhe