torstai 25. heinäkuuta 2019

Tsekin Brutal Assault – ei mikään konservatiivinen suomijunttihevifestari

Tsekin Brutal Assault -festivaali on tätä
nykyä yksi Euroopan monipuolisimmista
ja mielenkiintoisimmista metallifestareista.
– Lähdetkö tekemään raporttia meidän festarireissusta Tsekin Brutal Assaultiin, ennakkoluulottoman Kulkukoira-matkatoimiston edustaja kysyi minulta viime kesän kynnyksellä.

Virallisemmin Road Dog Oy -nimellä operoiva Kulkukoira on yli 15 vuoden kokemuksella Suomen vanhin bändejä, artisteja sekä muita erityistarpeita omaavien asiakkaiden kuljettamiseen erikoistunut yritys.

– 15 vuoden kokemus vaativien asiakkaiden kuljettamisesta on hyvä pohja tarjota uutta palvelua, jossa sinun on mahdollisuus päästä kokemaan sama matkustusmukavuus, josta eturivin artistit nauttivat, mainostaa firma festarimatkojaan verkkosivuillaan.

Brutal Assaultiin Kulkukoira on järjestänyt festarimatkoja vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Nämä retket on ajettu Kulkukoiran pitkän matkan festaribussilla, jossa on 20 makuupaikkaa ja istumapaikkoja vastaavasti.

Miksi kukaan haluaa lähteä jollekin ihmeelliselle pitkän matkan bussimatkalle Baltian halki, saattaa joku ihmetellä. Onhan Suomessakin tällaisia metallifestareita yllin kyllin, missä esiintyy kovan luokan metallibändejä laidasta laitaan. Suomihan on hevimaa: Tuska, Nummirock, Sauna Open Air, mitä näitä nyt oikein on.

Niin, hevillä ei hävitä ja paskinkin hevi on parasta. Näitä lausahduksia on viljelty kyllästymiseen saakka siitä asti, kun Ari Koivunen voitti Idolsin vuonna 2007 ja Katri Helena nimettiin Hevi-leidiksi Seuran kanteen myöhemmin samana vuonna.

Mutta siitä on jo 12 vuotta aikaa, minkä aikana Nokia on hajonnut muinaisesta loistostaan atomeiksi, Suomen kansainvälisin hevibändi HIM hajonnut, kaikki Hesan hevibaarit sulkeneet ovensa kannattamattomina ja euroviisuihinkin Suomi lähettää tätä nykyä hevin sijasta Saara Aallon ja Daruden.

Kun konservatiiviset suomijunttihevifestarit alkavat vituttaa
riittävästi, kannattaa suosiolla suunnata ulkomaille.
Niin sanokaa nyt minulle, mikä vitun hevimaa Suomi vuonna 2019 enää on!?!

Ai niin, mutta onhan meillä sentään Mokoma, Stam1na, Battle Beast, Beast In Black ja Amorphis.

Hevillä ei hävitä. Paskinkin hevi on parasta.

Höpö höpö.

VUOROKAUDEN AJOMATKA


Viking Linen XPRS-purkki kuljettaa Helsingistä Tallinnaan reilussa kahdessa tunnissa. Tuon ajan voi käyttää vaikka Turbonegron kuunteluun ja lonkeron juomiseen. Eräistä matkakumppaneistani voi jo herkästi havaita, että tankattu on jo herkemmin ja hanakammin kuin omassa päädyssä.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Enhän minä tiedä, mitä tästä reissusta tulee, mutta sen tiedän matkan ratoksi erinäisiä verkkopalveluita tutkailemalla, että Brutal Assaultia on järjestetty jo vuodesta 1996.

Festari oli alkuvuosina pitkälti pieni paikallinen grindcore-tapahtuma, kunnes homma jysähti 2006 isommalle levelille reilun 7000 kävijän muodossa, kun festari muutti Josefovin linnoitukseen, mistä tapahtuma löysi lopullisen kotinsa.

Tätä nykyä Brutal Assault houkuttelee paikalle arviolta 16 000 päiväkävijää joka vuosi. Eikä ihme, kun kattaus on myös vuonna 2018 sellainen kuin on. Kokoluokaltaan Brutal Assault on siis hieman Tuskaa isompi, mutta selkeästi pienempi kuin Euroopan metallijättiläiset - Saksan Wacken ja Summer Breeze, Ranskan Hellfest, Brittien Download ja Belgian Graspop.

Linja-autossa on tunnelmaa... Kuvassa vuorokauden
bussimatkan häveliäisintä antia.
Google Mapsin mukaan Helsingistä Jaromeriin on matkaa 1578 kilometriä. Kansainvälisen karttapalvelun mukaan tuon pätkän tykittää henkilöautolla 21 tunnissa ja 10 minuutissa.

Tässä tapauksessa me olemme kuitenkin matkalla 20 makuupaikkaa omaavalla linja-autolla, jota koskee tietyt ammattiautoilijoiden lainalaisuudet ajopiirtureineen. Onneksi liikennöintiä hoitaa kaksi ammattiautoilijaa, jotta matka voi sujua jouhevammin.

Vai voiko? Puksutettuamme tuollaiset 50-100 kilometriä Viron halki ohjaa Viron poliisi meidät yhtäkkiä kapealle metsätielle. Olkaamme huoleti, niin se ohjaa kaiken muunkin tavaraliikenteen, joten mitään esimerkiksi Hostel-elokuvista tuttua skenaariota ei pääse syntymään.

Lähellä se kuitenkin on, kun vastaamme tällä kapealla metsätiellä tulee venäläisen kuskin kuljettama rekka, jonka kanssa tälle metsäkaistaleelle syntyy kaiken liikenteen pysäyttävä pullonkaula.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

MATKAJUOMAA ON MONEKSI


Kun olemme tunnin verran mittailleet ohitusvaihtoehtoja sekä suunnitelleet Hostel-henkisiä veritöitä, hyppää veli venäläinen rekkaansa ja peruuttaa sen tyynesti viereisen hotellin parkkipaikalle, jotta voimme jatkaa matkaamme.

Mitä opimme tästä? Opimmeko mitään? Ehkä sen, että maailmassa on myös törppöjä ammattiautoilijoita.

Kohteessa meitä oli vastassa tähänastisen
elämäni ikimuistoisin kapteeni, jonka jälkeen
mikään ei ole ollut enää entisellään -
Captain Blood.
Onneksi Kulkukoiran kuskit eivät ole törppöjä. Tällainen kiperä ja kuumottava kohtaaminen eri kansallisuuksien kanssa aiheuttaa kuin varkain myös suomalaisten yhteishengen tiivistymisen.

Mitä jengiä täällä Kulkukoiran bussissa sitten on? Nähtävästi raskaamman musiikin kuuntelijoita laidasta laitaan: yhdet ovat käyneet bläkkisfestareilla Venäjällä, toiset taas punkkikemuissa Puolassa. Silti nämäkin suhteellisen erilaiset maailmat mahtuvat helposti samaan linja-autoon, kun viina virtaa ja rokki raikaa hyvässä yhteishengessä.

Itse olen varustautunut valtatielle kolmen litran valkoviinitonkalla ja lavallisella soodavettä. Järkeilen asian niin, että paahtavassa bussissa vedellä lantrattu valkoviini on lämpimänä miellyttävämpää juotavaa kuin kädenlämpöinen kalja.

Kanssamatkustajien ilmeistä päätellen olen tehnyt täysin oikean ratkaisun.

1500 kilometriä Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan läpi Tsekkeihin ei käy käden käänteessä. Onneksi Kulkukoiran bussissa on makuupaikat joka matkustajalle, joten välillä matkaväsymystä voi taltuttaa pienillä tirsoilla vaaka-asennossa.

LUULOT POIS


Näin maanantai-iltana 6. elokuuta 2018 Helsingistä liikenteeseen lähtenyt suomalainen seikkailija voi herätä keskiviikko-aamuna 8. elokuuta 2018 Tsekin Jaromerin kylässä hirveään älämölöön.

Käy ilmi, että aiempina vuosina bussin parkkipaikkana toiminut piha ei tällä kertaa bussin parkkipaikaksi oikein sovikaan, vaan parkkipaikan omistaja näyttää haluavan lebensraumia. Ilmeisesti jossakin Itämerellä kulkee sellainen raja, ettei sen takaa oteta enää suomalaisia busseja Tsekkeihin parkkiin, vaikka lääniä olisi tarjolla vaikka koko Tattarisuolle.

Captain Blood ja ilmaista kaljaa,
onko tämä taivas vai helvetti!?!
Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Minkäs teet, tuumivat kuljettajamme, ja tekevät tiettäväksi tsekkiläiselle toverille, että tämä bussi liikkuu EU:n kuljettajasäädösten mukaisesti seuraavan kerran sunnuntaina.

Parkkipaikan omistaja nielee kiukkunsa ja tappionsa vähin äänin.

Jaromer on pieni 12 000 asukkaan kylä Pohjois-Tsekissä, minne on Prahasta matkaa tuollaiset 130 kilometriä. Koska kyseessä on pieni kyläpahanen, myydään sen hotellit loppuun lähes välittömästi kun edellisvuoden festivaali on päättynyt.

Tästä seuraa se, että hotellimajoituksesta haikailevat Brutal Assaultin festarivieraat majoitetaan yleisesti noin 20–30 kilometrin päähän festivaalialueelta, minne saa sitten sukkuloida suhteellisen aikaavievästi ahtailla festaribusseilla tai hinnakkaasti taksipalveluita hyödyntäen.

Tässä suhteessa Kulkukoiran matkantekoväline alkaa olla yhtäkkiä huomattavasti houkuttelevampi ja mukavampi vaihtoehto kaikin tavoin.

Tätä tosiasiaa alleviivatakseen jostakin takavasemmalta ilmaantuu joukko paikallisia hahmoja, jotka alkavat valuttaa ilmaista mallasjuomaa kaikille niille, jotka sattuvat tällä hetkellä nauttimaan Tattarisuon kokoisen parkkipaikan etuisuuksista.

Tähtireportterinne tekemässä lähempää
tuttavuutta uuden ystävänsä Captain
Bloodin kanssa.
Jostakin kaljatynnyrien takaa könyää seuraava sankari, jolla on tarjolla jo vähän tiukempaakin tavaraa.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Näköjään 73 prosenttista Captain Blood -rommia!

Ja tämä slovakialainen sankari on sellainen veijari, ettei hän hyväksy eitä vastaukseksi.

Tai moiset vastalauseet käsitellään varmaankin Hostel-elokuvista tutuissa olosuhteissa.

Siinä kyllä otetaan nopeasti luulot pois suomalaisilta heviseikkailijoilta ja -sikailijoilta, kun slovakialainen saatana panee Captain Bloodin pöytään pyörimään.

Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii!

KALJAA KONEESEEN


Neljän päivän aikana Brutal Assaultissa esiintyy toistasataa aktia. Luonnollisista syistä kaikkia on mahdotonta todistaa, ellei sitten ole Metal Rules -sivuston toimittaja Arto Lehtinen, joka näyttää olevan aina katsomassa kaikkia akteja siellä missä minäkin.

Kenties legendaarinen sankarimatkailija Arto Lehtinen haluaa opettaa kaikille janoisille loppasuille, että jos ei dokaa näkee enemmän.

Toinen suomalainen sankarimatkailija voi puolestaan vastavuoroisesti opettaa, että mitä enemmän Tsekeissä dokaa, sitä enemmän säästää.Jos janoinen loppasuu nykäisee vaikkapa Tuska-festareilla kymmenen tuopin päiväkännin, saa tämä pulittaa moisesta lystistä sellaiset 80–100 euroa.

Brutal Assaultin festivaalialue on kieltämättä
majesteettinen ja massiivinen.
Toisin on Brutal Assaultissa, missä kelpo tuopin paikallista mallasjuomaa saa sellaiseen puolentoista euron hintaan.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Kulkukoiran 530 euron bussireissu Brutal Assaultiin saattaa ensi alkuun vaikuttaa varsin hinnakkaalta, mutta kun laskee siihen sisältyväksi matkan, majoituksen ja kaikki luontaisedut Captain Bloodista tsekkiläisiin säästökaljoihin, niin yhtäkkiä kuva alkaa piirtyä täysin toisenlaiseksi.

Ja tässä kohtaa on varmaan aika perehtyä myös Brutal Assaultin bänditarjontaan, joka on jotakin ihan muuta kuin perinteisten suomijunttihevifestareiden konservatiivinen bulkkitarjonta.

MAAGISTA TUNNELMAA


Kaikki kunnia kaikille konservatiivisille suomijunttihevifestareille, mutta Brutal Assaultissa on onneksi tarjolla muutakin kuin Mokomaa, Stam1naa, Battle Beastia, Beast In Blackia Amorphista.
2018 Brutal Assaultin suomalaisedustuksesta vastaavat Steve ’N’ Seagulls sekä Grave Pleasures.

Steve 'N' Seagulls veti kivasti jengiä toisen päälavan eteen.
Yksinomaan niiden takia en Tsekkeihin kuitenkaan suunnannut vaan päätöksen tekivät puolestani Armored Saint, Shelter, Gojira, Paradise Lost, Ratos De Porao, Tormentor, Lamia Vox, Myrkur, Moonspell, Laibach, Converge, Marduk, At The Gates, Ministry, Carpathian Forest, Akercocke, Integrity, Origin, Nocturnus AD, Danzig, Perturbator ja Esoteric.

Eritoten Myrkur, Moonspell, At The Gates, Ministry, Danzig ja Perturbator tarjosivat paikoitellen niin maagisia hetkiä, etten olisi niiden aikana halunnut tässä maailmassa olla missään muualla kuin juuri Tsekin Jaromerissä niiden aikana.

Tähän tunteeseen vaikutti eittämättä myös Brutal Assaultin maaginen tunnelma. Vanhaan linnoitukseen kun sisältyy paljon synkkää historiaa, ainutlaatuista tunnelmaa, kiehtovaa magiaa ja kansainvälistä eksotiikkaa.

Kuten se hetki, jolloin valot sammuvat koko festivaalialueella ja Myrkurin keikka keskeytyy, koska eräs festivaalialueella sijainnut kukkula on syttynyt tuleen. Tai kun seuraa Steve ’N’ Seagullsin kymmenien metrien pituista nimmarijonoa. Tai kun Danzigin keikalla kurkku suorana tämän klassikoita hoilatessani nainen vierelläni kertoo tulleensa helvetistä Tsekkeihin.

Tulipalo ja palokunta keskeyttivät Myrkurin
majesteettisen keikan. Hupsista!
– Ootsä siis Stadista, kysyn.

– Joo, nainen vastaa.

Tai kun backstagella törmään Grave Pleasuresin rumpaliin Raikkuun, joka esittelee minut Ministryn rumpalille, jotta voimme hetken päästä ottaa yhteisen kaverikuvan sosiaaliseen mediaan kaikki kolme, jolla rekisteröidä Brutal Assaultin suurpiirteisyys, avarakatseisuus ja yhteenkuuluvuuden tunnelma.

Se tunnelma, joka esimerkiksi Tuska-festivaaleilta katosi, kun festari siirtyi Kaisaniemestä Suvilahteen.

METALLIN YDIN LÖYTYY


Sellaista on elämä. Se kuljettelee meitä minne milloinkin: eräänkin matkalaisen se muutti Helsingistä Prahaan lyömään korttia rahasta ja hankkimaan sillä tavoin elantonsa.

Toisen se taas etäännyttää suomalaisesta heviskenestä siihen malliin, ettei se jaksa enää edes katsoa, mitä ne suomalaiset hevifestarit oikein tänä vuonna tarjoavat – samat Mokomat, Stam1nat, Battle Beastit, Beast In Blackit ja Amorphikset niissä on kumminkin.

Kuvassa kaksi Earachen legendaarista tähtiartistia kohtaa
17 vuoden breikin jälkeen, Gandalfin Nalle Österman ja
Akercocken Jason Mendonca. Wicked!
 
Siinä kohtaa on aika suunnata katseet Suomen ulkopuolelle.

Vuonna 2019 Brutal Assaultissa esiintyy neljän päivän aikana yli 130 bändiä viidellä lavalla. Suomesta pelipaikoilla ovat tänä vuonna Ensiferum, Omnium Gatherum ja Shape Of Despair.

Itselle ehdottomia tapauksia olisivat tänä vuonna ainakin Deiciden, Sodomin, Wolfbrigaden, Vltimasin, Tom G. Warriorin Hellhammer-tribute Triumph Of Deathin sekä Dischargen keikat, joita katsellessa tuskin tulee ikävä konservatiivisille suomijunttihevifestareille niitä puolentoista euron tuoppeja siemaillessaan.

Itselleni oman Brutal Assault -pyhiinvaellusmatkan kohokohta oli kuitenkin tavata Akercocken herrasmiehet, joiden kanssa tein unohtumattoman Englannin kiertueen kesällä 2001 Gandalf-yhtyeellämme.

Kun istun backstagella Akercocken laulaja-kitaristi Jason Mendoncan kanssa muistelemassa menneitä ja kokemuksiamme yhteisen levy-yhtiömme kanssa muistan, mikä metalliskenessä on parhaimmillaan ollut parasta, kauneinta ja upeinta.

Veljeys, yhteisöllisyys, ymmärrys ja rakkaus.

Tätä kohtaamista, tunnelmaa ja fiilistä en ole saanut kokea Suomessa enää vuosiin.

Se piti tulla kokemaan Tsekkeihin.

Vuonna 2019 Brutal Assault järjestetään Tsekin Jaromirissä 7.-10. elokuuta 2019, esiintymässä mm. Anthrax, Destruction, Deicide, Discharge, Sodom, Carcass, Agnostic Front, Ensiferum, Anathema, Carpenter Brut, Godflesh, Meshuggah, Napalm Death, Parkway Drive, Sick Of It All, Voivod ja Vuur. Kulkukoiran festaribussiin tarjolla vielä yksi 530 euron hintainen peruutuspaikka täältä.

Brutal Assaultin motto on "väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta
vastaan", mikä näyttäisi eittämättä olevan myös Ministryn
lavalle roudaaman lavakoristeen viesti. Natsit vittuun!  
EDIT to 25.7.2019 klo 20.35: Kaikenlaisen läpinäkyvyyden nimissä kerrottakoon, etten ole vastaanottanut tästä kirjoituksesta euroakaan kirjoituspalkkiota tai mitään muutakaan mainosrahaa, ainoastaan bussimatkan Kulkukoiralta sekä festivaalipassin järjestävältä taholta Steve 'N' Seagullsin avustuksella. Tämän bloggauksen painopiste on Kulkukoiran festivaalimatkassa yksinkertaisesti siksi, että he tämän festivaalireportaasipyynnön esittivät. Ilman Kulkukoiraa tätä tekstiä ei yksinkertaisesti olisi, joten siksi.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Elämä on parasta huumetta

Vasemmalla 44-vuotias rocktoimittaja Tampereella 8.9.2017,
oikealla 45-vuotias rocktoimittaja Suomen Turussa 3.6.2019.
Päätin raitistua 9. syyskuuta 2018.

En tiedä, liittyikö tuohon päätökseen varsinaisesti suurta dramatiikkaa, ehkä ei. Näinhän tavataan sanoa aina silloin, kun tiet erkanevat jonkun vanhan ystävän kanssa vuosien tai vuosikymmenien yhdessäolon jälkeen. Kun halutaan himmata sitä kaikkea, mitä tuohon yhteiseloon on vuosikymmenten aikana mahtunut.

No okei: päätökseen ei liittynyt suurta dramatiikkaa.

Löysin alkoholin varsin varhain, jo 13-vuotiaana. Jos jotakin, niin se oli rakkautta ensi kulauksella. Kun tuo ihmeellinen eliksiiri humahti päähän ensi kerran tajusin, että se tarjosi avaimet ja ratkaisun kaikkeen, mitä siihenastisesta elämästäni puuttui. Se oli puuttuva pala. Avain vapauteen. Graalin malja.

Siltä istumalta päätin, etten luopuisi tästä ystävästä ikinä, tapahtui mitä tahansa.

SEX, DRUGS & ROCK'N ROLL

Alkoholi oli lääkettä, jolla pahan maailman sekä sen tarjoaman kaiken pahan olon ja mielen synkkyyden sai taltutettua, häivytettyä ja kadotettua edes hetkeksi.

Tuohon aikaan 1980-luvun puolivälissä maailmakin oli erilainen. Sellainen tietynlainen päihteiden glorifiointi myytiin kansalle ja nuorisolle myyttisenä ja hedonistisena "sex, drugs & rock'n roll" -elämäntapana ja aikuistumisriittinä.

Itse en tuossa yhtälössä tarvinnut kuitenkaan sitä seksiä, drugs ja rock'n roll riitti oikein mainiosti.

Muistan juoneeni ensimmäiset oikeat kännini Ronnie James Dion tähdittämän Hämeenlinnan Giants Of Rock -festareilla 15. elokuuta 1987, 14-vuotiaana. Siellä jotkut touhukkaat ja vähän varttuneemmatkin aktiivit jakoivat rintanappeja, joissa varoiteltiin alkoholin ja päihteiden vaaroista.

Seinätaulu Ihmisyyden tunnustajien
kommuunissa Mänttä-Vilppulassa
(kuva: Nalle Österman)
TERVE ELÄMÄ VOITTAA ja ELÄMÄ ON PARASTA HUUMETTA niissä luki.

Niille naureskeltiin kylmän ylimielisesti ja viileästi, jonka jälkeen kelpasikin jo ottaa taas huikat auringonpaisteessa lämmenneesta helmeilevästä omenaviinistä.

Saatanan kukkahattutädit.

Tässä samassa muistankin, miten joskus 9. luokalla kouluumme saapui joku saatanan kukkahattutäti jostakin Mannerheimin lastensuojeluliitosta varoittamaan meitä pieniä lapsukaisia alkoholin ja päihteiden vaaroista.

– Jos ihminen juo pullollisen koskenkorvaa, hän kuolee, tämä kukkahattutäti väitti.

Niille naureskeltiin kylmän ylimielisesti ja viileästi.

Olinhan jo siinä vaiheessa 15-vuotiaana ehtinyt tehdä oman siihen astisen kännäysennätykseni yhdellä kertaa pullollisella koskenkorvaa ja 12:lla keskioluella.

Saatanan kukkahattutädit.

ROCKIN RIEMU JA RIETTAUS

Tuohon aikaan meille nuorille myytiin kuvastoa nuorista ja myyttisistä rokkareista, jotka ryyppäsivät ja rälläsivät ympäri maailmaa iloisina ja reippahina, elleivät sitten jääneet kovempien kamojen pauloihin ja menehtyneet ennen aikojaan.

Hanoi Rocks. Guns N' Roses. Ozzy Osbourne. Mötley Crüe. Motörhead. Sex Pistols. Thin Lizzy. Hurriganes. Kiss. The Rolling Stones. AC/DC. Led Zeppelin. Jimi Hendrix. The Doors.

Ihmisyyden tunnustajilla on vuodesta 1979
ollut esillä taidenäyttely "Aseeton Suomi".
Tämä teos on nimeltään Suojelusenkeli
(kuva: Nalle Österman)
Rockin pahat pojat. Hedonistit. Too Much Ain't Enough – Edes liika ei ole koskaan tarpeeksi. Vierivä kivi ei koskaan sammaloidu.

Tätäkin myyttiä meille kauppasi tehokkaasti suomalainen nuorisolehti Suosikki, joka piti huolen siitä, että jokainen uusi vuosikurssi sai syyskuun alussa oppitunnin myyttisen ja paholaismaisen rockin juurista Elvis Presleyn ja Chuck Berryn viitoittamalla tiellä tuon aikakauden ja seuraavan sukupolven mainetekoihin ja urotöihin.

Kertoihan Jyrki Hämäläisen päätoimittama Suosikki meille kaikille muun muassa sen, miten brittiläinen Venom-yhtye juo kuolleiden pappien oksennusta ja miten Ozzy Osbourne sniffasi muurahaisia nenäänsä ollessaan kiertueella Mötley Crüen kanssa – ennen kun he kaikki päätyivät katkaisuhoitolaan kertueen jälkeen.

Repikää siitä, saatanan kukkahattutädit!

Elämä on parasta huumetta?

Ja paskat: viina, vittu ja vapaus. Viina on kaiken A ja O, väliin mahtuu L ja K.

PÄIHTYMISEN IHANUUS...

Kun sain ensi kertaa todistaa Ozzy Osbournen elävänä lihassa ja veressä Helsingin Jäähallissa 29. maaliskuuta 1989, olin 15-vuotias. John Michael Osbourne oli tuolloin 41-vuotias. Tuolloin olin vain paria viikkoa aiemmin saanut lukea ruotsalaisesta Okej-lehdestä, miten Ozzy on vihdoinkin raitistunut lopullisesti Betty Fordin klinikalla Yhdysvalloissa.

Kun sitten aloittelevana rocktoimittajana onnistuin viekkaudella ja vääryydellä keplottelemaan ja kikkailemaan itseni Ozzyn lehdistötilaisuuteen Hotelli Inter-Continentaliin (nyk. Scandic Park Helsinki) selvisi nopeasti, että tuolla Okej-lehden jutulla pystyi surutta pyyhkimään takapuolensa.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa
Mänttä-Vilppulassa asuu tällä hetkellä
noin 30 henkeä (kuva: Nalle Österman).
Elämä on parasta huumetta?

Ei varmasti ole, kysykää vaikka Ozzylta. Tai Lemmyltä. Tai Remulta. Tai Andylta.

Mutta 41-vuotias Ozzy Osbourne suoriutui silläkin kertaa kunnialla työstään esiintyvänä artistina. Tosin jossakin vaiheessa tuon No Rest For The Wicked -kiertueen jälkeen sain kuulla, miten Zakk Wyldeltä kuultiin kiertueen pisin kitarasoolo juuri Helsingissä, 16 minuuttia.

Syy tähän oli kuulemma se, että Ozzy oli sammunut takahuoneeseen kesken keikan, minkä seurauksena Wylde joutui venyttämään sooloaan, jotta Ozzy saataisiin "taikapulvereilla" virkoamaan keikkakuntoon ja show voisi taas jatkua.

Kun todistin 67-vuotiaan Ozzy Osbournen keikkakunnon viimeisen kerran elävänä Tanskan Kööpenhaminan Copenhell-festareilla Black Sabbath -yhtyeen kanssa 25. kesäkuuta 2016, olin 43-vuotiaana itsekin jo liki 30 vuoden työuran tehnyt sanataiteilija ja mediatyöläinen.

Tuolla keikalla päin honkia Ozzy oli säälittävä ja traaginen näky – kuin varjo takavuosiensa loistosta. Lavalla patsasteli epävireisesti ja nuotin vierestä lauleskellut hevitähti, joka pääsi kuitenkin alennustilastaan pälkähästä yleisön syödessä hänen kädestään – olihan lavalla se ainut oikea Ozzy Osbourne.

Mutta kun siitä kirjoitti lehteen, sai useimpien Ozzy- ja Black Sabbath -fanien vihat niskoilleen, sillä moista ei olisi millään saanut kertoa ja sanoa.

Pyhäinhäväistys!

...JA LUOVUUDEN KADOTUS

Totta puhuen, en tainnut itsekään olla tuohon aikaan enää niin sorja näky. Eletty elämä ja nautitut eliksiirit näkyivät habituksessani ylipainona ja sekavuutena sekä ammatillisessa ilmaisussani tajunnanvirtana sekä ailahtelevuutena.

Okkultisti ja teosofi Pekka Ervast (1875–1934)
on ihmisyyden tunnustajien aatteen hengellinen
oppi-isä (kuva: Nalle Österman).
Toki oli mukavaa, että edes jokin epämääräinen viihdemedia halusi maksaa kirjoituksistani, mutta se ei koskaan selvinnyt, miksi.

Tuntui siltä, että ääneni, lahjani, työni ja työhistoriani meni hukkaan moisessa mediassa. Ja kun tämän median suunnalta ei annettu minkäänlaisia suuntaviivoja, millaisia kirjoituksia minulta odotettiin, ratkaisin sen niin, että kirjoitin mitä vaan mitä päähän ikinä juolahtikaan.

Tarjosihan se helppoa rahaa, millä päihtyä.

Ja vielä helpomman tavan vetää ääneni, lahjani, työni ja työhistoriani vessanpöntöstä alas.

Sitä ihmettelin ja ihmettelen edelleen, että jos media on kommunikaatiobisneksessä, niin mitä se kertoo mediasta ja sen kommunikaatiotaidoista, jos se ei kykene säännölliseen ja rakentavaan kommunikaatioon avustajansa kanssa?

En tiedä.

Ehkeivät he vain osanneet – tai halunneet.

En tiedä.

Saatanan kukkahattutädit.

SYLKYKUPISTA SOSIAALITAPAUKSEKSI

Tuossa alkuvuodesta 2017 alkoi yhä enenevissä määrin käydä selväksi, ettei kyseistä viihdemediaa julkaisevalla kustantamolla ollut enää tarvetta ja käyttöä kirjoituksilleni.

Vuosien 2017 ja 2018 työkseni näytti siten muodostuvan lähinnä toimeentulohakemusten ja oikaisujen tekeminen Kansaneläkelaitokselle eli tuttavallisemmin Kelalle.

Onneksi luottokorteillani olleet luotot sekä luottotiedot mahdollistivat sentään edes sen, että ihminen saattoi pysyä sentään vielä kaljassa, viinissä ja koskenkorvassa, vaikka olikin jo tässä kohtaa ajautunut armaan isänmaan sosiaaliturvan elätiksi.

Urallaan Pekka Ervast julkaisi mielettömän määrän teoksia,
joihin voi tutustua osoitteessa http://www.pekkaervast.net
(kuva: Nalle Österman)
Elämä on parasta huumetta, ne sanoi.

Saatanan kukkahattutädit.

Tulivat pilaamaan hyvät päihteet ja päihtymystilat.

Niillä nurkin alkoi vihdoin ja viimein tuntua siltä, että voisiko se elämä olla sittenkin parempaa huumetta kuin nämä erilaiset eliksiirit ja taikapulverit.

En tiedä.

En todellakaan tiedä.

Saatanan kukkahattutädit.

Melko kostean ja viihdyttävän kesän 2018 jälkeen koin, että olin vihdoin reilun 30 vuoden harjoittelun jälkeen oppinut käyttämään päihteitä oikein.

Mitäpä sellaisista pikkuseikoista, että niiden päihteiden ansiosta oli menettänyt parisuhteita, asuntoja, työpaikkoja, rahaa, terveyttä, bändejä, ihmissuhteita, lähimuistia, nimimuistia, keskittymiskykyä, luontaista uteliaisuutta ja luovuutta, kun oli vihdoin ja viimein oppinut 30 vuoden harjoittelun jälkeen käyttämään niitä päihteitä oikein.

Mutta riittikö se?

Mietin moneen kertaan sitä 13-vuotiaalle itselleni antamaa pyhää lupausta elämäni ensimmäisen alkoholipitoisen hörpyn jälkeen.

Riittääkö tämän tunteen antama hurma, helpotus ja fiilis?

Riittääkö se?

Ja vaikka miten yritin tätä kysymystä taivutella mieleisekseni sen 13-vuotiaan Nallen mieliksi, oli vastaus aina sama.

Ei se riitä.

Ei se jumalauta riitä.

Vittu.

Saatanan kukkahattutädit.

Joten päätin kokeilla raitistumista vielä kerran testatakseni, onko se elämä nyt sitten sitä parasta huumetta, kuten ne saatanan kukkahattutädit vittu väittää.

Ja tässä kohtaa tuntuu siltä, että itseäni jotenkin johdatettiin erilaisten eriskummallisten yhteensattumien ja ilmeisen "höyryisten" sattumusten kautta, joihin liittyvät yhdessä ja erikseen muun muassa Bam Margera, Steve-O, Hank Von Hell ja eräs Tampereella asuva keijukaisenkeli.

Ki-tois!

VASEMMAN KÄDEN POLKU

Jos nyt tässä yhdeksän kuukauden ja kymmenen päivän raittiuden kohdalla puntaroin vielä sitä, kannattiko se korkki panna kiinni ja vetää kaikki taikapulverit vessanpöntöstä alas, niin tässä kohtaa harmittelen vain sitä, etten tehnyt niin jo paljon aiemmin.

Ihmisyyden tunnustajien "Aseeton Suomi" -näyttelyn
eräässä teoksessa Pekka Ervast ilmestyy lapsille
(kuva: Nalle Österman)
Mutta sitten taas, miksikäs ei.

Elämä on matka.

Suurenmoinen ja arvaamaton seikkailu, joka lopulta päättyy armeliaaseen ja tämän taipaleen ennen aikojaan katkaisevaan ikiuneen.

Omalla elämäntaipaleella on ollut monenmoista tilannetta, jossa hengenlähtö on varmasti ollut lähellä. Kun on ollut pahimmassa henkisessä alennustilassa ja mielenhäiriössä, on ennenaikaista lähtöä varmasti saattanut toivoakin. Sinnehän ne päihteet ihmisen ennen pitkää vie, tavalla tai toisella.

Mielenhäiriöön ja ennenaikaiseen kuolemaan.

Mietin niitä omissa sodissaan haavoittuneita ja kaatuneita suuria rocksankareita, joista useimmista aika alkaa olla jättänyt. Vaikka jotkut keskuudessaamme saattavat vielä keikkuakin, ovat useimmat heistä melko säälittäviä reliikkejä – ainakin takavuosien loiston päiviin verrattuna.

Tänä päivänä kun ihminen suuntaa Youtube-videopalveluun, voi itse kukin kulkea melkoisen muistojen bulevardin takavuosien rocknostalgiasta tähän päivään. Samalla siinä voi itse kukin tarkastella itseään ja omaa elämäntaivaltaan tällä pallolla.

Tässäkin kuussa pohjoismaalaisten rokkidiggareitten eloa ovat ilahduttaneet muun muassa Kissin, Bon Jovin, Rainbow'n, VHB plays Kingston Wallin, Remu plays Hurriganesin, Def Leppardin, ZZ Topin, Slayerin, Dream Theaterin, Disturbedin, Skid Row'n, Ufon, Saxonin ja Alice In Chainsin kaltaisten klassisten rockbändien konsertit.

Jos katsojana uskaltaa olla rehellinen itselleen, niin useimmat näistä ovat jo parhaat päivänsä nähneet – tai sitten ne ovat muuttuneet itseään tributoiviksi rahantekokoneiksi, koska parempaakaan nyt ei ole saatavilla ja näiden bändien edustamilla brändeillä riittää taloudellisesti kysyntää edelleen.

Joten siellä ne vanhat reliikit kolaavat samat keikkapaikat ja juhlat vuodesta toiseen muistelemassa menneitä yleisönsä kanssa, jotka haluavat vielä kerran kuulla ne kaikkien rakastamat tutut laulut päivän pelikunnon esityksinä, vasemmalla kädellä esitettyinä.

TUTTU JA TURVALLINEN...

Kun Youtuben valtaväylällä astelee tuota muistojen bulevardia saa turvautua melkoisiin fakiiritemppuihin itsepetoksen lavealla valtaväylällä, mikäli saa esimerkiksi Kissin, Remun, Bon Jovin, ZZ Topin ja Skid Row'n tämän päivän pelikunnon kuulostamaan edes hyvältä saati loistavalta.

Mutta samaa polkuahan olin itsekin uhkaavasti astelemassa.

Tämä patsas kutsuu Ihmisyyden tunnustajien
"Aseeton Suomi" -näyttelyyn Mänttä-Vilppulaan
(kuva: Nalle Österman)
Sama polku oli itsellenikin lanattu kuljettavaksi, missä naputtelisin aivot narikassa niitä näitä nimelläni sellaiselle lukijakunnalle, joka oli ehtinyt bongata nimeni vuosikymmenten varrelta muun muassa Rumbasta, Suosikista, Soundista, Suomi Finland Perkeleestä, Tuhmasta, Suesta, Johnny Knigasta, Rytmistä, Hymystä ja Hufvudstadsbladetista.

Siinä se nimi sitten marinoitui ja ryvettyi samaan tahtiin niiden kultaisten kulausten kanssa, jotka veivät niin monet satumaiset sankarit turhaan turmioon ennen aikojaan. Miksi?

Vain siksi, että nämä olivat jämähtäneet sen tutun ja turvallisen jutun vangiksi, jolla pystyi tekemään vanhanakin reliikkinä helpon tilin vuodesta toiseen suoltamalla vuosi vuodelta nukkavierumpaa ja kulahtaneempaa kamaa niille, joille tällaisen reliikin todistaminen vielä kerran elävänä lavalla oli riittävä todiste omastakin elinvoimaisuudesta.

Varmaan tästäkin syystä nämä paljon parjatut valhemediat menestyvätkin niin hyvin tänä päivänä, koska kukaan ei uskalla katsoa tai tunnustaa raadollista totuutta omankin elämän rajallisuudesta.

Joskus eskapismiin riittää vain jokin lapsuuden sankarin konserttiesitys.

Sitäkö polkua tässä sitten pitäisi kulkea hamaan hautaan asti?

...VAI SUURI TUNTEMATON?

Kun lähtee tälle raittiuden polulle pitää olla valmis hyväksymään tämän päätöksen tuomat muutokset elämään.

Niitä nimittäin on ja tulee.

Pitää hyväksyä, että ystäväpiiri vaihtuu ihan luonnostaan. Pitää hyväksyä, etteivät entiset ilon aiheet tuo välttämättä enää samanlaisia kicksejä enää. Pitää hyväksyä, että elämä saattaa ensi alkua näyttää ja tuntua harmaammalta ja ankeammalta ilman päihteiden tuomia hetkellisiä euforian tuntemuksia.

Aika vittumaista.

Siihenhän se raitistuminen niin monilla varmaan tyssääkin. Kun ei halua tai uskalla hyväksyä ison elämäntapamuutoksen tuomaa muutosta, vaan palaa mieluummin siihen tuttuun ja turvalliseen menneisyyden mielenmaisemaan, koska siellä on kaikki vanhat kaverit, suosikkibändit ja vanhat kokemukset.

Nostalgiaksikin sitä on tavattu kutsua.

Sitä riemua, jonka joku nuoruudessa koettu iso juttu on tuottanut. Sitä elämäniloa. Sitä tunnetta, jonka ensikänni on tuonut. Nousukännin euforiaa. Hetken helpotusta. Hetkellistä irtautumista arjen harmaudesta.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa on
mahdollista tutustua myös Jeesuksen
vuorisaarnan käskyihin Pekka Ervastin
uudelleen järjestäminä
(kuva: Nalle Österman)
Ja sitä vitutusta, kun tätä onnea ja autuutta ei voi enää kokea. Koskaan.

Koska on alkoholisti. Addikti. Päihderiippuvainen.

Aika vittumaista.

Saatanan kukkahattutädit.

Mähän näytän teille.

Vittu mä vedän sellaiset perseet, ettette ole ennen nähneetkään!

Siitäs saitte, saatanan kukkahattutädit! Ruojat!

Siinähän sitä sitten taas ollaan. Taas räpiköimässä siellä syvässä päädyssä, minne kaikki pyhät lupaukset ovat hukkuneet.

Sieltä on sitten helppo huudella, miten ennen oli kaikki paremmin, kun viina virtasi ja naisia riitti ja oli hauskaa.

Nyt on vain yksinäinen mies hukuttamassa murheensa tuoppiin.

Kunnes pääsee kokemaan edes hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta toisten taistelutovereiden kanssa joidenkin lapsuuden ja nuoruuden sankareiden nostalgiakonserttiin.

Ennen oli paremmin?

ILLUUSIOSTA TODELLISUUTEEN

Kun raitistuu, huomaa yhtäkkiä luopuneensa "ennen oli paremmin" -ajattelusta. Ennen ei ollut paremmin. Ennen oli päihdeaddiktio, illuusio jostain prameammasta ja autuaallisemmasta hedonistisesta nautinnosta, joka vei miestä milloin minnekin.

Eivätkä ne kaikki kokemukset olleet yksinomaan negatiivisia. Eivät tietenkään. Eihän kukaan siinä tapauksessa mitään aineita vetäisi.

Kun ottaa päihteiden sumentavat lasit silmiltään näkee maailman uusin silmin. Näkee sen, miten paljon elämää on vielä edessä ja miten paljon ihmeellistä nähtävää sekä koettavaa elämässä vielä on. Kuin varkain alkaa se luontainen, lapsenomainen, viriili ja villi uteliaisuuskin hiipiä takaisin elämään.

Siinä kohtaa nostalgian nälkä alkaa maistua aika väljähtäneeltä ja valjulta puurolta. Sellaiselta liian kauan muovituopissa eltaantuneelta kädenlämpöiseltä kuralta.

Näin "Aseeton Suomi" on myös mahdollista
ilmentää Ihmisyyden tunnustajien taiteessa
(kuva: Nalle Österman)
Yhtäkkiä huomaakin, että elämä onkin edessä eikä takana.

Aika vittumaista.

Siinä sitä sitten yhtäkkiä havahtuu siihen, miten vähän joidenkin takavuosien rocktähtien nykyiset edesottamukset jaksavat kiinnostaa. Varsinkin, jos ja kun on nähnyt ne vielä uransa loiston hetkillä.

Kun ihminen raitistuu, alkaa hän arvostaa parempaa elämänlaatua.

Enää ei tarvita korjaussarjoja eikä pyhiä lupauksia, jotka voi pyörtää heti seuraavan kännäyskerran yhteydessä. Enää ei tarvita anteeksipyyntöjä kaikille niille ikäville tempuille, joita on tuottanut läheisilleen ryyppyreissuillaan. Eikä enää tarvita tyhjiä paskapuheita ja kaikkea sitä turhaa länkytystä ja puheensorinaa, joka toimii nukkavierujen keskikaljajuottoloiden äänimaisemana ihmisen omalle alkoholismille ja alennustilalle.

Ai niin, mutta eihän noissa juottoloissa ole alkoholisteja, ainoastaan alkoholin kohtuukäyttäjiä.

Alkoholistit on niitä, jotka eivät hallitse juomistaan. Niitä, jotka käyvät joissain raittiusseuroissa. Niitä, jotka ovat hurahtaneet. Niitä, jotka flippasivat.

Luuserit.

Onneksi me ei olla vajottu moiseen. Onneksi meillä riemu raikaa, viina virtaa ja rokki soi. Päivästä toiseen. VIikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen. Ikiajoiksi. Loputtomiin.

Bootsit jalassa.

KUNINKAAN MALJA

Lemmy.

Siellä se mies makaa mullissa. Tai seisoo pronssisena patsaana tämän kantakapakassa – samalla, kun Ronnie James Dio keikkailee ympäri maailmaa hologrammina.

Aivan kuten Elvis Presleykin.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa on esillä valtaisa
määrä kuvataidetta. Tämän teoksen nimi on "Totuus
vapauttaa (kuva: Nalle Österman)
Kuningas.

Kuninkaat ja narrit.

Siellä me osoittelemme toisiamme sormilla, kuninkaat ja narrit. Äxät tai tuopit käsissä. Katsomassa ikäloppuja tähtiä, joiden monet soittokaverit ovat poistuneet keskuudestamme ennen aikojaan, kuka minkäkin sotavamman seurauksena.

Alkoholismin. Päihderiippuvuuden. Itsemurhan. Unohduksen. Mielenterveysongelman. Sairauden. Ikääntymisen. Luonnollisen kuoleman.

Siellä me glorifioimme päihderiippuvuutta jonkun panimojätin mainoslakanoiden välissä nostamalla Kaisaniemen puistossa maljan esimerkiksi Alice In Chainsin laulajan Layne Staleyn muistolle, joka piikitti itsensä ennenaikaisesti hautaan heroiinilla.

Esimerkkejä riittää.

Loputtomiin.

Vain siksi, että voisimme edes hetkeksi paeta kuolemaa hamaan nuoruuteemme, jolloin elämä oli vielä edessä ja kaikki vielä saavutettavissa.

Kunnes tulivat elämä ja päihteet viemään kaiken hyvän, yksi kerrallaan.

Joten nostamme yksi kerrallaan maljan taivaisiin..

Kuningas Alkoholin maljan.

Voittamattoman.

KASVUKIPUILUA JA HAPUILUA

Itselleni tämä on ollut kuitenkin hyvä päivä. Olen muutamassa tunnissa saanut kirjoitettua tämän tekstin näitä pohdintoja elämästä ja kuolemasta, päihteistä ja raittiudesta, rockista ja rollista.

Ihmisyyden tunnustajien teosofia pohjautuu
vahvasti pasifismiin
(kuva: Nalle Österman)
Vierivä kivi ei sammaloidu.

Aleksis Kivi.

Kuten sanottu, tänään olen ollut yhdeksän kuukautta ja kymmenen päivää päihteettömänä.

Huhtikuussa 2019 totesin eräälle henkilölle, että jo tässä vaiheessa tämä vuosi 2019 on ollut parempi kuin kaksi edeltävää vuottani yhteensä.

Helppoa niinä vuosina ei ole ollut.

Kasvukipuja.

Kutsun niitä kasvukivuiksi siksi, että ne pakottivat minut tähän elämäntaparemonttiin ja elämänmuutokseen, joka on synnyttänyt tämänkin tekstin.

Tekstin, jota kirjoitan iloisena ja kiitollisena siitä, ettei minun tarvitse enää olla riippuvainen rappeuttavista kahleista, jotka johdattivat minut sellaiseen henkiseen ja fyysiseen alennustilaan, jossa en voinut hyvin.

Jolloin sitä hyvää oloa piti sitten havitella päihteillä – koska ei tiennyt paremmasta.

Eikä tiennyt paljoa muutakaan.

Luuli vain.

IHMEITÄ TAPAHTUU

Olin vuosikymmeniä elänyt sellaisessa uskossa, ettei ihminen voisi löytää mielitiettyä selvin päin. Syynä tähän oli tietysti se, ettei moista ihmettä ollut koskaan kokenut itse.

Kun raitistuin, yksi suurimmista peloistani olikin jäädä ikiajoiksi yksin.

Kutenkin tuossa maaliskuussa reilun puolen vuoden raittiuden kohdalla tapahtui sellainen ihme, että törmäsin pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ihmiseen, jonka kanssa juttu alkoi sujua.

Arndt Pekurinen (1905–1941) teloitettiin
jatkosodan aikana aseellisesta palveluksesta
kieltäydyttyään. Nykyään häntä pidetään
yleisesti suomalaisten pasifistien marttyyrina
(kuva: Nalle Österman)
Selvin päin.

Ensitreffitkin tapahtuivat selvin päin.

– Mä en ole itsekään ollut koskaan ensitreffeillä selvin päin, totesi myös Hän.

Nyt me ollaan tässä treffailtu Hänen kanssaan toisiamme jo kolmen kuukauden ajan.

Selvin päin.

Siten tämä olkoon minun kolmekuukautislahjani myös Hänelle. Ja ennenaikainen syntymäpäivälahja huomisille syntymäpäiväjuhlilleni.

Viime viikonloppuna päädyin Hänen kanssaan Keski-Suomeen Mäntän kuvataideviikkojen avajaisiin ensi kertaa elämässäni, missä sain tutustua suomalaisen nykytaiteen tämänhetkiseen tilaan.

Selvin päin.

Siitäkin selvittiin.

Tämän tarinan kannalta se on vain sivujuonne. Ilmaista alkoholiakin olisi ollut yllin kyllin tarjolla. Joskus menneessä maailmassa se olisi ollut pääasia, nyt sillä ei ollut edes yhden kohteliaisuusryypyn menevää tilaa.

Sillä onhan elämä opettanut jo tähän mennessä itselleni, että yksi ryyppy on liikaa ja tuhat liian vähän.

Joten paneuduin suomalaiseen nykytaiteeseen, joka vei minut muun muassa sadan vuoden taakse suomalaisen sisällissodan tunnelmiin punaisten ja valkoisten keskelle, sain kokea nahoissani saamelaisten kulttuurimaiseman ja -perinnön riiston sekä sain tutkailla oman länsimaalaisen elämäntapani synkeät vaikutukset myös itsessäni.

Valtaisaa, vavahduttavaa ja vaikuttavaa.

Jännittävin kokemus oli kuitenkin vielä vasta edessä.

HEVIHELVETISTÄ USKONLAHKOON

Ihmisyyden tunnustajien uskonnollissävytteisessä kommuunissa asuu reilut 30 henkeä. Kommuunissa, jota ilkeämielisemmät voisivat varmaankin kutsua myös joidenkin uusheränneiden hihhulilahkoksi.

Sinne ajauduin ensi kertaa viime sunnuntaina, 16. kesäkuuta 2019.

H.P. Blavatsky (1831–1891) oli venäläinen
spiritualisti, okkulttinen kirjailija ja Teosofisen
seuran perustajajäsen, joka nousi viimeisinä
vuosinaan pyhimyksen asemaan joukoissaan
(kuva: Nalle Österman)
Selvin päin.

Kokemus, jonka koen yhtä lailla johdatukseksi – aivan kuin tieni raittiuden polulle ja hevimaailmaankin.

Sattumaako?

Sieltä löytyi nimittäin valtaisat määrät sellaista esoteerista, maagista ja teosofista kirjallisuutta, johon olisin aiemmin voinut tutustua lähinnä isäni kirjahyllyn avulla, mikäli olisin halunnut lähteä lapsuudessani ja nuoruudessani mukaan hänen hihhulointeihinsa.

Nyt menin niiden sijasta mukaan vain omiin hihhulointeihini hevimusiikin saatanalliseen, kieroutuneeseen, sotaisaan ja päihdehuuruiseen kuvastoon.

Kaikkitietävän Wikipedian mukaan "Ihmisyyden tunnustajien ideologia pohjautuu pasifismin, teosofian ja kristosofian periaatteisiin, joita ovat muun muassa ihmisyyden rajaton arvo, ihmisen henkisyyden tunnustaminen ja karman, syyn ja seurauksen laki eli ajatus siitä, että ihmisen tekemä paha ja hyvä vaikuttaa hänen elämänkohtaloonsa.

Liikkeellä on vuodesta 1979 ollut pasifismia edistävä taidenäyttely Aseeton Suomi, ja se tuo rauhantyötä esille myös teatterin, esitelmien ja kirjoitusten keinoin. Ideologiaansa liike ammentaa sekä Jeesuksen opetuksista, ennen muuta vuorisaarnasta, hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta että suomalaisten muinaisuskonnosta, ennen kaikkea Kalevalasta.

Ihmisyyden tunnustajat tutkivat Kalevalaa Pekka Ervastin oppien mukaan symbolisena teoksena, joka opettaa ”ikuisia totuuksia” luonnosta, ihmisen henkisestä kehittymisestä sekä kuolemanjälkeisestä elämästä. Ihmisyyden tunnustajien mukaan Suomen kansa on ollut ikivanha tietäjäkansa."

Siellä minä sitten tutkin tämän jännittävän kommuunin taidetta, ajatusmaailmaa ja mielenmaisemaa pohtien samalla, miten kauaksi tämäkin rocktoimittaja on ajautunut juuristaan eli Itä-Helsingin Kontulassa 13-vuotiaana kuuntelemista Venomin levyistä, joissa juotiin kuolevien pappien oksennusta.

Mutta tätä tämä on, tämä raittius. Yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Onko siinä nyt mitään niin ihmeellistä?

LUONTAISTA KEHITYSTÄ

Sitä olen miettinyt paljon, mistä minä sitten kirjoittaisin, jos rokki ja viina ei enää maistu entiseen tapaan. Pahimman luomistuskan keskiössä sitä on tullut miettineeksi, maittaako tämä kirjoittaminenkaan enää koskaan.

Kun nyt katson tätäkin vuodatusta, jota olen työstänyt päätteelleni jostain aamuyhdeksästä alkaen mietin, että kyllähän se kirjoittaminen maittaa – aiheet ja sanat saattavat olla vain jotain muuta kuin aiemmin.

J.R. Hannula (1873–1956) oli teosofi, kirjailija
ja luennoitsija, jonka mielestä Pekka Ervast oli
Kristuksen lailla  "uuden aikakauden opettaja"
(kuva: Nalle Österman)
Tai pikemminkin jotakin enemmän.

Rockbändit puhuvat usein luontaisesta kehityksestä. Tai ainakin puhuivat niihin aikoihin, kun rockbändit antoivat vielä haastatteluja tai ihmiset olivat ylipäätään kiinnostuneita rockbändien haastatteluista ja ajatuksista.

Sitten ne rockbändit julkaisivat uuden levyn, joka oli useimmiten vain hieman puisevampi toisinto heidän edellisestä studioalbumistaan.

Se siitä luontaisesta kehityksestä.

Jotta tämä teksti kuitenkin sopisi jonkun Rocktoimittajan päiväkirjan tematiikkaan niin todettakoon, että olen minä tämän alkukesän aikana nähnyt keikkojakin.

Niistä keikoista syvän vaikutuksen ovat tehneet muun muassa Maailma kylässä -festareilla todistettu mieletön mimmiräppäri Yeboyah sekä Helsinki-päivänä 12.6. todistettu iskelmäkuningatar Lea Laven, Jukka Nousiainen uudella kokoonpanollaan sekä Hurriganesin perintöä ansiokkaasti vaaliva Black Devils alkuperäisen Ganes-kepittäjän Ile Kallion kera.

Mutta sellaista tietä elämä tuntuu tällä hetkellä tarjoilevan, että pelkästä rockista kirjoittaminen tuntuu aivan liian kahlitsevalta.

Joten on kirjoitettava jostain muustakin, pitääksen luomistyönsä merkityksellisenä itselleen toivoen, että tästä luovuudesta kummunneet sanataideteokset olisivat merkityksellisiä lukijoillekin.

LUOVUUDEN HINTA

– Kukaan muu ei tässä maassa kirjoita samalla tavalla kuin sä.

Näin totesi minulle hiljattain eräs varsin tunnettu pitkän linjan suomalainen rokkari.

Se imartelee – ja samalla myös hieman häkellyttää. Lausuihan maineikas suomiräppäri Steen1 jo 2011 julkaistun Härmägeddönin näin:

– Nalle on Suomen ainoa rocktoimittaja. Ei paras, vaan ainoa.

En tiedä, mitä minun pitäisi oikein siitä ajatella. Olla kiitollinen vai olla pahoillaan. Jossain syvällä sieluni syövereissä kummittelevat myös Eppu Normaalin kitaristin Juha Torvisen muinaiset sanat kirjoituksistani.

– Löyhästi Wittgensteinia mukaellen: "Jos ei ole mitään kirjoitettavaa, niin olisiko parempi olla kirjoittamatta."

Välillä kirjoittaminen on tuntunut vastenmieliseltä ja ikävältä. Pahaltakin. Kuitenkin se on ainoa asia, joka näyttää elämässäni itseltäni jollain tapaa luonnistuneen. Hauskanpidolta, joka on parhaimmillaan tuonut myös leivän pöytään.

Silti sitä tulee aika ajoin kysyneeksi itseltään, onko tässä mitään järkeä kirjoittaa yhtään mistään yhtään mitään?

– Voisitko sä kirjoittaa meidän bändin elämäkerran? Sä oot varmaan kuitenkin ainoa jäbä, joka sen voisi tehdä, koska sä tsennaat meidän bändin ja meidän uran kuitenkin niin hyvin.

Näin tuo samainen pitkän linjan suomalainen rokkari tiedusteli muutamaa päivää myöhemmin.

Raittius.

Ei sitä teosta ilman tätä raittiutta tulisi. Ja tuskin tuota kysymystä olisi ilman tätä raittiuttakaan esitetty.

Leo Tolstoi (1828–1910) kuuluu venäläisten
kirjailijoiden aateliin. Hän oli myös merkittävä
yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ajattelija.
(Kuva: Nalle Österman)
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Tai kuten maineikas stadilainen basisti T.B. Widow totesi jossakin Rumban The Fishfaces -haastattelussa, kun hänelle kerrottiin hänen nimensä tulleen kirjatuksi muotoon T.B. Window The Fishfacesin 1992 julkaistun ensisinglen Long Lost Loven yhteydessä.

– Windows tai Doors, pääasia et pääsee ineen.

Elämä on parasta huumetta, ne sanoo.

Saatanan kukkahattutädit.

Se piti itseni oivaltaa ja oppia kantapään kautta, mikä tässä maailmassa on merkityksellistä.

Kauanhan sen oppimiseen menikin. Ensin piti menettää lapsenomainen uteliaisuus ja kirjallinen luovuus jotta havahtui tajuamaan, että onko tämä se hinta, joka omasta luovuudestaan ja syntymälahjastaan kannattaa maksaa. Jonkun päihteen tuomasta hetken huumasta ja helpotuksesta päättymättömään ahdistukseen.

Jostakin oli luovuttava — luovuudesta tai päihteistä.

Ja tuon perimmäisen valinnan äärellä valinta oli hyvinkin helppo. Matka sinne oli vain kovinkin raskas.

Helvetillinen.

Tämän mainitsemani rock-kirjan pitäisi olla kaupoissa syksyllä 2020 erään tutun ja tunnetun kotimaisen kustantamon julkaisemana. Ja koska haluan suoda itselleni, kustantajalle ja tälle yhtyeelle työrauhan, saatte vielä jonkin aikaa odotella sitä tietoa, mistä teoksesta nyt on oikein kysymys.

Siten suonette anteeksi, ettei tähän blogiin ole välttämättä vähään aikaan tulossa päivityksiä.

I've got a book to do.
Ihmisyyden tunnustajien kirjakaupassa on paljon myynnissä
erilaista okkultistista, hengellistä, esoteerista, mystistä ja
teosofista kirjallisuutta (Kuva: Nalle Österman)

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Natsiliput saivat Wallu Valpion lähtemään eduskuntavaaleihin: "Onneksi tajusin mitä kokoomus edustaa"

Wallu Valpio esiintyi The Duplo -yhtyeen rumpalina Helsingin
Tavastia-klubilla perjantaina 12. huhtikuuta 2019 Stupido
-levy-yhtiön 30-vuotisbileissä (kuva: Nalle Österman)

Tänään sunnuntaina 14. huhtikuuta 2019 äänestetään jälleen kerran Suomen tulevaisuudesta. Yksi maan 38. eduskuntavaalien tuhansista ehdokkaista on helsinkiläinen kulttuurivaikuttaja Wallu Valpio, jota voi Helsingissä äänestää numerolla 21 – eli ventillä.


Helsinkiläinen mediapersoona Jani "Wallu" Valpio, 45, on viime vuosikymmenten saatossa ehtinyt olla jos jonkinlaisissa säädöissä mukana.

Moon TV. MTV3:n Jyrki- Far Out- ja EVVK-ohjelmat. Helsingin Henry's Pubin Helatorstai-klubi. Turkin kämppäsäädöt. Rohtos Oy:n Suoja-krapulapillerit. Casino Euro -nettikasinon hehkutus. Radio City. Radio Rock. Radio Helsinki. The Duplo. Arto Muna ja Millennium. Shotgun Club. Kari Peitsamo Road Hogs. Helsingin Elävän musiikin yhdistyksen ELMU ry:n varapuheenjohtajuus. Ylen Elämä pelissä. MTV3:n Selviytyjät Suomi.

Sekä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkuus 2019 Helsingissä.

Miksi ihmeessä tällainen hahmo pyrkii kansanedustajaksi juuri nyt?

KIRJAKAUPPIAAN POIKA

Valpiota kismittää, miten mediassa puhutaan usein "julkkisehdokkaista". Tätä termiä on käytetty kiivaasti myös Valpion ehdokkuuden yhteydessä.

– Hiljattain Sanomatalossa oli vaalipaneeli, missä oli Lotta Backlundin kaltaisia henkilöitä haastateltavana aiheesta "miksi julkkis haluaa eduskuntaan?" Aloin sen myötä miettiä, että onko olemassa jokin ihmisryhmä nimeltään "julkkikset", joka ei saisi haluta eduskuntaan?

Valpion mielestä termillä on todella outo ja negatiivinen klangi. Onhan hänkin aloittanut toimittajan työnsä Radio Cityssä jo 1995 ja päätynyt sen seurauksena televisioon.

– Eihän se tarkoita sitä, että olisin jotenkin mieleltäni köyhä, mies parahtaa.

– Todellisuudessahan olen kirjakauppiaan poika, joka on alkanut opiskella elämää joskus 11-vuotiaana jonkun Nietzschen Antikristuksen kautta. Mutta urheilijana on puolestaan ihan ookoo hakea eduskuntaan.

Jossakin vaiheessa Seiska-lehti alkoi käyttää Valpion yhteydessä termiä "mediapersoona".

– Herranjumala, minähän olin jo 1980-luvun lopulla perustamassa ensimmäisiä Walkers-yökahviloita Aseman lapset ry:n kanssa! Mutta kun yhtäkkiä menen radioon tai töllöön töihin, niin laskeeko älykkyysosamääräni jotenkin?

Wallu Valpiota voi äänestää vuoden 2019
eduskuntavaaleissa Helsingissä numerolla 21
(kuva: Vasemmistoliitto).
JULKKISHÖRHÖ VAI POLIITIKKO?

Toisaalta on todettava, että Valpio on noussut mediapersoonaksi ja julkkikseksi monenlaisilla tempauksillaan, joista ei vähäisimpänä esimerksi Moon TV:n humalapäissään tehdyt muinaiset backstage-haastattelut vuosituhannen vaihteessa.

– No siellä sitä elämää oppii vähän enemmän kuin Arvi Lindin uutispöydän takaa, mies naurahtaa nyt.

Eikä sovi myöskään unohtaa Mika Lätin julkaisemaa romaania Wallun elämää (Like), jonka takakannessa Valpio lausui jo 2002 enteelliset sanat: "Minä olen valtakunnan hörhö."

– Niin, nooh... se on totta, mies myöntää.

"Lähde päivän matkalle julkkishörhö Wallu Valpion maailmaan. Koe julkimon ilot ja murheet, nousuhumalat ja krapulat, itkut ja naurut. Pääset sisäpiiriin, jonne sinulla ei muuten olisi mitään asiaa. Tämä on ujostelematon dokumenttiromaani Vuoden TV-persoona -palkinnon voittaneen toimittaja-rokkari Wallun elämästä ja tarkoitettu jo rippikoulun käyneille aikuisille ihmisille."

– Se on kyllä aika eksoottinen reissu, voin sanoa. Aika nuorena kollinahan toi on väännetty, Valpio hörähtää.

Niin, tuon kirjan ilmestyessä 7. syyskuuta 1973 syntynyt Valpio oli 28-vuotias. Nyt hän on 45.

– Jos nyt ajatellaan, että olen Elmu ry:n varapuheenjohtaja ja Helsingin kunnanvaltuuston kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan varavaltuutettu sekä ensimmäisen kerran eduskuntavaaliehdokkaana jo 2003 liberaalien listoilta, niin minähän olen ollut mukana politiikassa ties kuinka kauan, mies toteaa.

Tämän jälkeen Valpio listaa läheisesti tuntemiaan poliitikoita aimo listan yli puoluerajojen: Kirsi Piha, Antti Kaikkonen, Jyrki Katainen, Paavo Arhinmäki, Silvia Modig...

– Vuosien mittaan minulle on siunaantunut perspektiiviä tähän työhön, mies vakuuttaa.

– Paikallispubeissa ja sporissa kuulen varmasti enemmän todellisten ihmisten kommentteja kuin Teatterin vipissä Ben Zyskowiczin kanssa lipittämässä skumppaa. Vaikka Benhän ei juo.

KOKOOMUS KIRKASTUU

Kun Valpio on nyt vinkannut jo pariinkin otteeseen Ben Zyskowiczin ja Kirsi Pihan kaltaisten kokoomuksen veteraanipoliitikkojen kuuluvan miehen ystäväpiiriin, niin miksi hän ei sitten ponnista eduskuntaan kokoomuksen riveistä vaan tämän verivihollisen vasemmistoliiton?

– Kun vietin Kirsi Pihan seurassa hävyttömän paljon aikaa ymmärsin, miten raaka hänen ajatusmaailmansa on. Mitä enemmän häntä kuuntelin, sitä kauemmaksi hänen arvomaailmastaan ajauduin, Valpio muistelee.

– En tiedä mikä sydämessäni, sielussani tai aivoissani ratkaisi valinnan, mutta jossakin vaiheessa tunsin, etten halua olla "menestyjien" puolella vaan haluan pystyä istumaan pubissa tavallisten ihmisten kanssa.

Hän tunnustaa rehdisti eläneensä itsekin ajanjakson, jolloin Teatterin ja Seduloiden VIP-tilat tulivat tutuiksi.

– Siinä maailmassa oli koko ajan paha olla. Tajusin, että haluan mennä mieluummin Semifinaliin katsomaan bändejä kuin Cheekin keikalle. Halusin mieluummin sinne, missä veri tuntui kiertävän vielä aivoissa, mies vertailee.

– Tottakai, jos olisin halunnut olla se sopuli, olisin mennyt kokoomukseen. Mähän vietin aikaa kokoomuksen kovassa ytimessä. Kiitänkin omia aivojani kun tajusin mitä haluan ja mitä en.

MITÄ ON MENESTYS?

Siksi Valpio hämmästeleekin kokoomuksen ja muiden porvaripuolueiden – kuten keskustan ja perussuomalaisten – voittokulkua vaaleissa vuodesta toiseen.

– Kuka vastusti viimeiseen asti peruskoulua? Kokoomus. Ylipäätään kuka on aina vastustanut koko kansakuntaa koskettavia asioita niin nimenomaan aina porvarit. Se onkin hämmästyttävää, miten kokoomuksen äänimäärä vielä tänäkin päivänä perustuu pitkälti olettamukseen, että heitä äänestämällä päätyy jotenkin automaattisesti menestyjäksi, hän naurahtaa.

– Sitten vielä ihmetellään tämän itsekkyyden aikakautena, miten henkinen pahoinvointi, työuupumus, burnoutit ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Tässä kaikessa on selkeä synkronaatio. Asiat etenevät tietyllä tavalla, koska me käyttäydymme näin.

Sehän on juuri tämän ajan syndrooma, että palvotaan menestystä uutena messiaanisena ilmentymänä. Palvotaan mammonaa eli materiaalista yltäkylläisyyttä eikä hengellisyyttä eli henkistä hyvinvointia. Ihmiset odottavat ihmettä. Artistit sitä, että pääsevät samaan supersuosioon kuin Cheek tai karvalakkikansalaisena sitä, että voittaa seitsemän oikein lotossa.

– Onko se sitten sitä, mitä ihmiset haluaa?

Mutta eihän ihminen tiedä mitä se haluaa! Sen takia pieni ihminen on niin hukassa! Siksi ihminen tarvitsee sen suuren johtajan, jota seurata lauhkean lampaan tavoin. Siksi pieni ihminen tarvitsee sen univormun, jonka kanssa se voi samanmielisten kanssa hurrata sitä suurta johtajaa ja tuntea yhteenkuuluvuutta – oli kyse sitten Cheekistä tai Jussi Halla-ahosta.

– Voin sanoa, että suurin osa ihmisistä ei tule ikinä menestymään, koska se menestyjien prosentti on vain jokin pieni hiekanjyvä jossain Saharassa, mies lataa.

– Onhan se varmasti helkkarin kivaa elää siinä näennäistodellisuudessa, kunnes kävelet taas kotiin räntasateessa niistä kokoomuksen bileistä ja ripustat sen halvimman Dressmanin puvun takaisin naulaan.

EROTTAUTUMISEN PELKO

Valpion mielestä on jännittävää, miten pikkukaupungeista tuttu toimintamalli on tätä nykyä levittäytynyt myös pääkaupunkiseudulle. Siis se, ettei enää haluta olla persoonallisia vaan pikemminkin kansallissosialistisen hegemonian ja imagon mukaisia anti-yksilöitä, jotka suuntaavat kohti suurta johtajaa, joka kertoo mitä kuuluu tehdä.

– Tässä kuitenkin seuraa sellainen väärä dilemma, että kun MINÄ haluan seurata suurta johtajaa tai MINÄ haluan suureksi dirikaksi, niin silloin muut ihmiset unohtuvat. Ihmisten pitäisi pysähtyä miettimään, mikä tässä yhteiskunnassa on vielä hyvin.

Tätä kaikkea yhdenmukaisuutta rakentaa tietysti se, että ihmiset pelkäävät tippuvansa kelkasta ja jengistä, kuka mistäkin syystä. Tällaista nykyajan tuolileikkiä. Kun musa lakkaa, niin joku tippuu aina kelkasta. Joten varotaan erottumasta, jottei vahingossakaan joutuisi hyljeksityksi ja lauman hylkäämäksi.

– Erittäin hyvin sanottu tuosta tuolileikistä. Tätä haluan toteuttaa politiikassa eli palauttaa jengin taas vähän kartalle. Sen, että mietitään asioita myös järjen kautta eikä pelkästään intuition tai tunteen, Valpio sanoo.

– Koska jos ihmiset eivät herää tähän vallitsevaan todellisuuteen, niin heräämme jossakin vaiheessa siihen, että kaikki on pilalla. Inhimillisyys, solidaarisuus, tasa-arvo... Kaikki!

SAMULI EDELMANN OKSETTI

Wallu Valpion mielestä on väärin ajatella, että politiikka olisi jotenkin monimutkaista ja vaikeaa.

– Politiikkahan on yhteisten asioiden eteenpäin viemistä! Jos sinulla on terve järki, oikeat arvot ja olet eettisesti suht korrekti, niin mikä siinä on sitä metafysiikkaa?

Onko sitten oikeutettua ajatella, että Valpiolla on uskottavuusongelma poliittisessa mielessä ottaen huomioon, miten "julkkisehdokkaan" ja "mediapersoonan" kaltaiset leimat latistavat ja mitätöivät tehokkaasti nekin aikaansaannokset, mitä mies on vuosien saatossa luonut ja tuonut esimerkiksi Helsinkiin.

Kuten esimerkiksi jo 12 vuoden ajan viikoittain toistuneet ilmaiskonsertit Helsingin Kampin Narinkkatorilla sijaitsevan Henry's Pubin Helatorstai-klubilla. Tuo vuosimäärä tarkoittaa kuitenkin jo kahta kautta Suomen presidenttinä tai kolmea kautta kansanedustajana.

– Samaa duuniahan teen parhaillaan Elmussa. Nyt kun Nosturi puretaan tuossa, niin parhaillaan yritän löytää junnuille uusia treenikämppiä ja uutta mestaa, missä alaikäisetkin pääsee katsomaan keikkoja.

Mies harmittelee 2014 aloittamaansa työtään Tikkurila-festivaalin ohjelmapäällikkönä, minne hän halusi buukata myös vaihtoehtoisempaa ohjelmistoa. Se ei johtoportaalle kuitenkaan sopinut enää seuraavana vuonna, vaikka tapahtuma olikin kaikin tavoin voitollinen.

– Jo seuraavana vuonna tuli johtoportaalta viestiä, että "nyt pitäisi ottaa vähän sellaista Samuli Edelmannin kaltaista linjaa enemmän". Tällöin ilmoitin saman tien, että jätän pestin. Se meininki alkoi vaan oksettaa niin pahasti, mies muistelee.

– Se oli juuri sellaista kokoomus-linjaa, jossa esiintyjiksi kelpaavat vain menestyjät. Vaikka ihmiset ovat jo siellä festivaalilla, niin tottakai ne tulevat katsomaan niitä pienempiäkin bändejä ihan mielenkiinnosta. Kun pikkunimetkin piti siivota katsoin, että työni sille organisaatiolle oli tehty.

NEUVOSTOLIITTOLAINEN NYKYMUSIIKKI

On mielenkiintoista pohtia, miten mielikuva Vasemmistoliitosta yhdistetään usein neuvostoliittolaiseen ja venäläiseen keskusjohtoiseen ja kommunistiseen toimintaan.

Tämän käsityksen varjossa maamme äänilevymarkkinoita yli 95 prosenttisesti hallitsevat ylikansalliset levy-yhtiöt – Sony, Warner ja Universal – ovat saaneet harjoittaa keskusjohtoisempaa ja kommunistisempaa levy-yhtiötoimintaa kuin Neuvostoliiton kansallinen levy-yhtiö Melodija konsanaan!

Näiden levyjättien toimintapolitiikka on lävistänyt lopulta maamme koko viihdekentän – television, radion, lehdet ja festivaalit – yksiulotteiseksi mössöksi ja suurta yleisöä aivottomiksi zombieiksi hypnotisoivaksi diibadaaba-viihteeksi, josta jopa Pohjois-Koreassa oltaisiin varmasti ylpeitä.

Tämän toimintakuvion myötä suomalaisen viihdekentän kokoomusvetoisesta johtamismallista on käytännön tasolla tullut kommunistisempaa kuin Neuvostoliitossa koskaan.

– Ja sitten me ollaan kaikki hirveän tyytyväisiä siihen systeemiin. Yksi asia ei tulekaan ilmeisesti koskaan muuttumaan: paska musiikki myy aina eniten, Valpio sivaltaa – ja nauraa sydämellisesti päälle.

Miehen haaveissa siintääkin ajatus, miten pienet punk-arvot voitaisiin taas ottaa hieman esille ja miettiä miksi kannattaa vastustaa hallitsevaa yhteiskuntaluokkaa.

– Ihan senkin takia, että me pyritään luomaan sitä tasa-arvoa, missä meillä kaikilla on hyvä olla tässä yhteiskunnassa, missä renkaat ei pala ja mitään hallitsematonta kaaosta johonkin latinalaisamerikkalaiseen tapaan ei ole. Mielestäni olemme täysin väärällä uralla Suomessa tällä hetkellä. Tämä onkin se syy, miksi haen politiikkaan.

Wallu Valpio toimi Alaston Suomi -nettisivuston
kutsuvierastapahtuman juontajana Tampereen
Tullikamarilla keväällä 2017 (kuva: Nalle Österman).
EI RÄHINÄÄ VAAN RAKKAUTTA

Mikäli Valpio pääsee eduskuntaan, lupaa hän kitkeä kovat arvot pois ja tuoda tilalle pehmeät – kuten tasa-arvon, solidaarisuuden sekä rockin, rauhan ja rakkauden.

– Ne kuulostavat naiiveilta ja Woodstockilta, mutta herranjestas – Woodstockissahan kaikilla oli kivaa!

Siten Valpio on eri linjoilla kuin vanha ystävänsä, MV-lehdestäkin tuttu mediapersoona Ilja Janitskin, joka on luvannut järjestää kunnon rähinät ja hulabaloot Arkadianmäelle, mikäli hänet valitaan eduskuntaan.

– En minä ainakaan lähde sinne rähisemään. Eivät asiat rähisemällä muutu mihinkään, mies linjaa.

– Sen voin luvata, että eduskunnassa tulen painamaan sitä oikeaa nappulaa kun päätetään siitä, kenelle annetaan lisää ja keneltä otetaan pois. Ei tämä sen vaikeampaa ole.

Valpio ihmetteleekin, mistä lähtien kovat arvot ovat alkaneet olla jotenkin cooleja.

– Sehän on juuri kokoomuksen ja keskustan propagandaa kun ne väittää, että äänestämällä et voi vaikuttaa. Jos nämä núkkuvat saataisiin herätettyä vaaliuurnille, niin kokoomuksen ja keskustankin valta vaihtuisi varmasti. Mutta miten sä saat ne herätettyä? Kyllähän jokaisen pitäisi tajuta, että äänestämällä voi vaikuttaa ja vaikutetaan, Valpio vakuuttaa.

– Mieti sitä, miten George Orwellin 1984-kirjaa pidettiin aikoinaan aivan mahdottomana tulevaisuusdystopiana, niin nyt me ollaan siellä. Ja ihmiset ovat tyytyväisiä!

NATSILIPUT SINETÖIVÄT PÄÄTÖKSEN

Viime vuosina Wallu Valpio on asustellut Suomen lisäksi tiiviisti myös Turkissa, jota ei voi kutsua ihmisoikeuksien mallimaaksi. Nelisen kuukautta vuodesta Turkissa elelevä Valpio toteaa siellä tiedostaneensa entistäkin vankemmin, että suomalaiset valittavat elinolojaan ihan liikaa.

– Vaikka Turkissa on keskipalkka vain sellaiset 2-300 euroa kuussa, niin ei ne siellä valita. Tottakai siellä on totalitaarinen ja diktaattorimainen lähtökohta – mitä en luonnollisestikaan kannata – mutta koen niin, että on lähtökohtaisesti fiksumpaa olla pohjoismaalaisena kertomassa siellä, miten on olemassa muitakin poliittisia vaihtoehtoja kuin diktatuuri.

Valpiota huvittaakin käydä Turkista käsin aina välin katsastamassa medioista ja somesta,  mikä someraivo Suomessa roihuaa sillä kertaa ja kenet on tällä kertaa tiputettu tuolileikistä pois.

– Mietin pitkään, riittääkö minulla paukut eduskuntavaaleihin, mutta kyllä se siinä itsenäisyyspäivänä kirkastui, kun uutisissa katseli natsilippujen liehuvan Helsingin keskustassa. Silloin ajattelin, että minun on pakko lähteä mukaan vastarintaan, ettei tämä maa ole kylmä jatkossa muutenkin kuin pelkästään ilmaston suhteen.

Wallu Valpio tänään sunnuntaina 14. huhtikuuta 2019 Vasemmistoliiton vaalivalvojaisissa Helsingin Circus-yökerhossa Kampin Narinkkatorilla klo 19.00 alkaen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Onko Discharge tätä nykyä kovempi kuin Slayer?

Lauantaina 6. huhtikuuta 2019 Helsingin Nosturissa esiintyvä
Discharge on tänä päivänä David "Proper" Caution (rummut),
basisti Royston "Rainy" Wainwright, kitaristit Anthony
"Bones" Roberts ja Terence "Tezz" Roberts
sekä uusi solisti Jeff "JJ" Janiak.
Musiikkipalvelu Spotify on parhaimmillaan merkillinen aarreaitta. Vaikka palvelusta ei välillä löydä tiettyjen artistien definitiivisiä merkkiteoksia, niin parhaimmillaan niiden vastapainoksi voi toisaalta löytää absoluuttista kultaa, jonka olemassaolosta ei ole aiemmin ollut tietoinen.

Kuten nyt vaikkapa brittiläisen Dischargen vuonna 2014 taltioidun livealbumin Festiv' A La Mass -tapahtumassa Ranskan Rennesissä 27. syyskuuta 2014.

Ennen tätä äänitettä maailmaani ovat livealbumeillaan järisyttäneet muun muassa Exodus Another Lesson In Violencellaan, Sodom Mortal Way Of Livellään, Venom Eine Kleine Nachtmusikillaan, Motörhead No Sleep 'Til Hammersmithillaan, Ramones Loco Livellään sekä Misfits Evilivellään.

Tähän maaperään tämän brittiläisen hardcore-legendan suht tuore livealbumi tuli järisyttämään maailmaani ja räjäyttämään tajuntani ilman sen suurempia fanfaareja – pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.

On livelevyjä, joista nousee vuosien saatossa jonkinlaisia klassikoita ja merkkiteoksia sen myötä, kun niitä rummutetaan ja juhlitaan niin maan perusteellisesti.

Levyjä, kuten vaikkapa Iron Maidenin Live After Death, Deep Purplen Made In Japan, Slayerin Decade Of Aggression, Metallica Live  S**t Binge And Purge sekä Kissin Alive-albumit.

Sitten on levyjä kuten Dischargen Live 2014, jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä mitään vain siksi, koska se on julkaistu vain rajoitettuna 500 kappaleen painoksena jonkun mystisen ranskalaisyhtiön kautta.

Vaikka todellakin pitäisi.

Vuonna 1978 perustetun Dischargen historia on ollut vuosien saatossa monimutkainen ja kulmikas. Spotifystä löytyvien varhaisten demojen perusteeella harva – jos kukaan – olisi varmastikaan lyönyt vetoa sen puolesta, että jonakin päivänä tämä orkesteri toimisi esikuvana lukemattomille punk-, hardcore- ja metallibändeille.

Bändeille kuten Metallica, Slayer, Anthrax, Sepultura, Exodus, Neurosis, Siege, Napalm Death, Extreme Noise Terror, Repulsion, Celtic Frost, Entombed, Doom ja Antisect.

Vain muutaman mainitakseni.

Sekä niille sadoille ja tuhansille muille akteille, jotka ovat valinneet Dis-etuliitteisen sanan nimekseen vain kunnioittaakseen tätä britti-ikonia ja sen loihtimaa klassista rumpubiittiä, joka on kuin valettu ankaraan joraamiseen ja pogoamiseen.

Dischargen alennustila koettiin joskus 1980-luvun puolivälissä, kun ryhmä kokeili siipiään jonkinlaisena kokeellisena metallibändinä ja ikoninen solisti Cal Morris halusi leikkiä jonkinlaista Ozzy Osbournen ja kimittävän glamrokkarin sekasikiötä.

Vituiksihan se meni.

Tämän harha-askeleen seurauksena syntyi vuonna 1986 pannukakku nimeltä Grave New World, jolla bändi urinoi menestyksekkäästi ja perinpohjaisesti perintönsä ja siihen asti tasaisesti kasvaneen maineensa ja suosionsa päälle.

1990-luvulla bändi julkaisi vielä kaksi kummallista pitkäsoittoa, joiden nimiä kukaan ei muista tai halua muistaa.

Paluu takaisin raiteille tapahtui 2002 ilmestyneellä albumilla Discharge, jolle oltiin saatu heräteltyä takaisin Dischargen legendaarisimmat hahmot – vokalisti Cal, kitaristi Bones, basisti Rainy ja rumpali Tez.

Tällä albumilla Discharge näytti jälleen kaapin paikan puolta nuoremmille rääpäleille jotka kuvittelivat, ettei bändistä ole tätä nykyä enää mihinkään.

Iloa ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun Cal päätti jälleen hypätä remmistä oikeisiin töihin, puhelinmyyjäksi arvatenkin. Varukersin Ratin kanssa kanssa taltoidulla ja 2008 julkaistulla Disensitise-albumilla voikin heittää lähinnä vesilintua, vaikka sieltäkin löytyy kelpo ralleja.

Dischargen Live 2014 ei välttämättä herätä
luottamusta käppäisellä kansitaiteellaan,
mutta sen sisältö on puhdasta kultaa.
2016 alkoi taas kuitenkin tapahtua, kun Discharge täräytti pihalle uuden studioalbumin End Of Daysin jälleen uuden solistin kanssa. Tällä kertaa mikin varteen astui nuori kolli Jeff "JJ" Janiak, joka karjuessaan keuhkonsa verille ja paskat pihalle lauloi itsensä samalla myös kaikkien niiden Discharge-diggareiden sydämiin, jotka olivat surullisina seuranneet rakastamansa bändin räpiköintiä.

Live 2014 on dokumentoitu samalla kokoonpanolla, joka nauhotti vuotta myöhemmin tuon edellä mainitun modernin Discharge-klassikon, joka näki lopulta päivänvalon 29. huhtikuuta 2016.

Itseäni Live 2014 viehättää kuitenkin enemmän sen tylyydellä, suoruudella ja välinpitämättömyydellään. Soittomokia ja pieniä stipluja ei ole viilailtu ja korjailtu, mikä tuo äänitteeseen vain asennetta elämänmakua ja fiilistä.

54  minuuttiin mahtuu peräti 25 raitaa, joilla Dischargen nykykokoonpano – JJ, Bones, Rainy, rumpalin tontilta toiseen kitaraan vaihtanut Tezz sekä uusi rumpali David "Proper" Caution – todistelee perinpohjaisesti, mihin sen myyttinen ja legendaarinen maine oikein perustuu.

Sitä punkkia.

Niin tylyä kamaa Live 2014 on, että se valtasi itseni pauloihinsa useaksi vuorokaudeksi putkeen ja sai pyörtämään aiemman päätökseni.

Siis sen, että mennäkö Helsingin Nosturiin tänä lauantaina 6. huhtikuuta 2019 katsomaan Dischargea vai ei.

Olinhan viimeisen kolmen vuoden aikana todistanut bändin livekunnon useampaan otteeseen maamme rajojen ulkopuolella – niin parin sadan hengen hikisessä klubissa kuin tuhansia ihmisiä vetävillä areenoilla – joten bändin tämänkertainen Suomen vierailu tuntui jotenkin tarpeettomalta.

Noin kuukausi sitten kuuloelimiini ilmaantunut Live 2014 pyörsi tämän päätöksen.

Vahvistuksen Dischargen nykykunnosta voi katsastaa alta vaikkapa 22. heinäkuuta 2017 Tanskan Kööpenhaminan Murda Twinz Getdown vol 2 -tapahtumassa kuvaamastani keikkataltioinnista, jota tuntematon mieshenkilö on kommentoinut näin:

– Discharge>>>Slayer. It's true.

Tämän väitteen todenperäisyyden voi joka ikinen rankemman jyrän ystävä tulla katsastamaan itse tänä lauantaina Nosturiin.

Silti yksi asia on täysin varma ainakin jo nyt: Dischargen Live 2014 pesee Slayerin Decade Of Aggressionin mennen tullen.

Discharge (UK) ja Cockney Rejects (UK) Helsingin Nosturissa lauantaina 6. huhtikuuta 2019. Liput 29 euroa (ennakko) ja 30 euroa (ovelta). Lisää tietoa tapahtumasta täältä.