tiistai 16. tammikuuta 2018

Kriitikon kuolema

Vuoden 2017 viimeisen Soundi-lehden kannessa
on porilainen rytmiorkesteri Circle.
"Tekeekö jokin asia tai tuote maailmasta paremman tai kauniimman paikan? Mielestäni myös taiteilijan pitäisi osata vastata tähän kysymykseen myöntävästi."
Muutettuani helmikuussa 2017 suomirockin syvään ytimeen Tampereelle olen löytänyt mukavan henkireiän keskustan pääkirjastosta Metsosta, josta tuppaa löytymään jos jonkinlaista jännää.
Niin nytkin.
Tällä kertaa päätin pitkästä aikaa ilahduttaa ja viihdyttää itseäni suomalaisten musamedioiden suurimman instituution kanssa – eli Soundin.
Vaikka vuonna 1975 perustettu lehti on kokenut jos jonkinlaista hienosäätöä vuosikymmenten mittaan, on sen perusolemus pysynyt varsin muuttumattomana – artistihaastattelut, levyarvostelut sekä ajatuksia herättävät kolumnit muodostavat edelleen sen rungon.
Soundi on sellainen mukava ja tuttu rokkisetä, jonka kainaloon on leppoista ja turvallista käpertyä aika ajoittain.
Välillä tarvitaan myös kestäviä ja muuttumattomia arvoja.
Uusimman Soundin kannessa on tällä kertaa Circle – eli Porissa vuonna 1991 perustettu arvaamaton ja äkkiväärä rokkijyrä, jonka eriskummalliset ratkaisut ovat pitäneet oudon yhtyeen elinvoimaisena ja raikkaana tähänkin päivään asti.
Reilussa neljännesvuosisadassa basisti Jussi Lehtisalon johtaman yhtyeen plakkariin on kertynyt jo 52 studioalbumia eli aletaan lähennellä jo "peitsamolaisia" lukemia.
Jutun loppupuolelta löytyi lausahduksia, jotka inspiroivat ja innoittivat tähän kirjoitukseen, jota sinä rakas ystäväni juuri luet tällä hetkellä tässä ja nyt.
"Lehtisalo löytää kauneuden keskeneräisyydestä. Sitä ei pitäisi lähteä kritiikillä häivyttämään.
Kritiikillä vain eliminoidaan ja supistetaan taiteellisen ja täten myös yhteiskunnallisen toiminnan sektoria. Silloin kun kritiikin motiivi on vain jonkun ryhmän vakuuttaminen, on se teeskentelevää ja poissulkevaa. Se hävittää vaillinaisuuden ja puolivillaisuuden, vaikka juuri tällaisia arvoja tulisi nimenomaan vaalia. Ei minun tehtäväni taiteilijana ole keksiä innovaatioita tai saavuttaa jotakin suurta. Minä uskon pienempään: jos tekee yhdenkin ihmisen lempimusaa, niin se on arvokasta!"
Tekstipätkä Soundista, joka
kirvoitti tämän blogipostauksen.
Circlen pomomiehen ajatukset kritiikistä alkoivat herättää ajatuksia ja fiiliksiä. Kuten taiteen tietysti kuuluukin. Kun on tehnyt erilaisia lehtikritiikkejä jostain 1980-luvun lopulta lähtien erilaisiin kotimaisiin musamedioihin, sitä voi reflektoida omia tekemisiään myös Lehtisalon sanoihin.
Kun pohdin omia syitäni lähteä kirjoittamaan musiikki- ja kulttuurikritiikkejä aluksi Rumbaan ja myöhemmin Soundiin, Tuhmaan, Suosikkiin, Suomi Finland Perkeleeseen, Hufvudstadsbladettiin ja milloin mihinkin, niin se lähti jonkun 15-vuotiaan pojankoltiaisen innostuksesta, halusta ja intohimosta välittää tietoa ja mielipiteitä kovista (ja vähemmän kovista) uusista jutuista, joista muut eivät välittäneet (tietoa).
Oli aukko, joka piti täyttää. Ja kun mietin omia kirjoituksiani, on tiedonvälitys tietysti ollut olennaisinta siinä. Välittää tietoa sellaisista kovista jutuista, joista muut eivät välitä sitä tietoa.
Tietysti sitä on välillä kirjoittanut myös hyvinkin kriittisesti erilaisista artisteista, koska itse on välittänyt vähän liikaakin ja aiheuttanut siten pahaa mieltä ihmisille, mutta olisiko silloin pitänyt jättää kirjoittamatta?
Tekeekö jokin asia tai tuote maailmasta paremman tai kauniimman paikan? Mielestäni myös taiteilijan pitäisi osata vastata tähän kysymykseen myöntävästi, Lehtisalo kysyy uuden Soundin haastattelussa.
Itse olen kokenut, että joskus eräät kirjoitukseni ovat olleet enemmän sanataidetta kun varsinaista lehtikritiikkiä. Tai jos teksti herättää lukijassa erilaisia tunteita ja ajatuksia, niin eikös se silloin ole sitä taidetta? Eikös se juuri ole sen taiteen tarkoitus?
Tietysti sitä on viime aikoina miettinyt omaa paikkaansa ja tarkoitustaan tässä maailmassa ja elämässä. Uskoisin, että suurin osa meistä käy tavalla tai toisella samoja kysymyksiä aika ajoittain elämässään läpi.
Kun saa kuulla olevansa niin paska, että ainoa oikea ratkaisu olisi lopettaminen.
Hyvä on, lopetetaan.
Kuoleminen.
"Suomen vittumaisimman musakriitikon"
Seppo Heikinheimon muistelmat
julkaistiin postuumisti, koska
mätämuna oli tahtonut niin.
Sehän on parasta elämässä. Vetää itsensä kiikkuun. Jojoon. Parempi palaa kuin hiipua pois. Parempi puoli elämää täysillä kuin täysi elämä puolella.
Sen minkä kuolema tarjoaa on tietysti mahdollisuuden jälleensyntymään. (Ja väännettäköön tässä kohtaa nyt vielä disclaimer niille, joille luettu sanataide voi tuottaa vaikeuksia: kysehän on tietysti kuvaannollisesta eli symbolisesta kuolemasta. Vertauskuvasta. Tiiäkkö?)
Kun Soundin legendaarisin rocktoimittaja Juho Juntunen antoi joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteissa haastattelun miltei yhtä legendaarisiin mittoihin kasvaneelle Rumban Ari "Paska" Peltoselle totesi Juntunen, ettei kenenkään pitäisi kirjoittaa rockista sen jälkeen kun on täyttänyt 40 vuotta.
9. heinäkuuta 1953 Oulussa syntynyt Juntunen lopetti Soundiin kirjoittamisen vasta saatuaan maaliskuussa 2014 lehdestä kenkää, 60-vuotiaana.
Rock-kritiikkien kirjoittamisen Juntunen oli lopettanut jo paljon aiemmin, koska hän ei halunnut enää aiheuttaa artisteille ja lukijoille pahaa mieltä. Mikä hän on ketään arvostelemaan, on mies järkeillyt useaan otteeseen myöhemmin.
Soundin nykyinen "Juntunen" eli rocktoimittaja Timo Isoaho ei ole käsittääkseni kirjoittanut yhtäkään levykritiikkiä Untouchables-zineaikojensa jälkeen.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että kriitikon työ on varsin helppo ja halpa tapa saada ystäviä ja vihamiehiä alalla – siis jos kirjoittaa avoimen rehellisesti niin, miten kuulemansa, näkemänsä tai lukemansa taiteen kokee.
Rehellisyys on hyvän kriitikon paras ystävä ja pahin vihollinen, sillä ainoastaan rehellinen ihminen voi olla taiteessaan puhdas.
Se joka kirjoittaa hieman nätimmin ja siivommin mukavien kutsujen ja palkintojen toivossa on jo valinnut puolensa. Sellaisen puolen, jossa on alistanut työnsä markkinavoimien käyttöön toimittajuuden nimissä.
Mutta voiko negatiivisesta kritiikistä seurata sitten jotain hyvää? Taannoin törmäsin Tampereen yössä ehtaan manserokkariin eli Jani Matti Juhaniin – joka takavuosina tunnettiin nimellä Jann Wilde.
Sinä annoit levyllemme aikoinaan Tuhmassa yhden tähden, sankarimme muisteli anniskeluravintolan hämärässä.
Mitäs minä siihen oikein kirjoitin, kysyin tältä mukavalta herrasmieheltä.
Sanoit meidän olevan joku Sigue Sigue Sputnikin halpahallikopio, mies virnisteli.
Mutta kun Soundin Tero Alanko sanoi jokseenkin samaa aloin miettiä, että hmmm, kenties tuossa on jotain perää.
Niin, poikani. Tässä tarinassa on varsin kaunis loppuvinjetti. Mieti nyt itseäsi. Teit vähän nukkavierua musiikkia, johon et tuntunut uskovan oikein itsekään vain, jotta voisit kuulua tämän kaupungin "skeneen". Kun löysit oman äänesi, löysit myös oman paikkasi ja asemasi musiikin valtakunnassa. Ja nyt olet noussut yhdeksi Suomen potentiaalisimmista indie-artisteista. Tästä on kysymys.
Hymyilemme. Sieluni hymyilee. Tästä on todellakin kysymys.
Kuvan mätämuna kävi levittämässä saastaansa ja
turmelemassa nuoria sieluja Jyväskylän Veturitalleilla
keskiviikkona 13. joulukuuta 2017 (Kuva: Esa Linna).
Useimmiten ei ole kyse siitä, että pitäisi sanoa rumasti siksi, että saisi jotain mielihyvää jonkun artistin kritisoimisesta tai haukkumisesta vaan siitä, että rakastaa musiikkia liikaa, jotta jättäisi asioita sanomatta vain siksi, ettei nyt joku mielensäpahoittaja nyt vahingossakaan loukkaantuisi. Siitä, että toivoisi artistin sisuuntuvan tekemään työnsä inspiroituneemmin ja väkevämmin. Löytämään äänensä.
Kaikki eivät käsittele kritiikkiä yhtä hyvin. Sijaisloukkaantujia ja mielensäpahoittajia riittää. Naurattaa edelleen helsinkiläisveljesten viime vuotinen rähjäys Soundin Facebook-sivuille siitä, kun heidän tuorein mestariteoksensa oli saanut lehden sivuilla vain kolme tähteä viidestä.
Kelatkaa. Vain kolme tähteä viidestä. Kyllä maailmankirjat ovat todellakin sekaisin, kun pitää kolmesta tähdestä perseensä repiä.

Onneksi apuun saapui nykyään saman Popmedia-kustantamon katon alla operoiva Soundin rääväsuisempi, räkäisempi ja räävittömämpi pikkuveli Hesasta (meillä täällä kehäkolmosen ulkopuolella puhutaan Hesasta ei Stadista – toim. huom.), joka lupasi lahjoittaa yhtyeelle ne puuttuvat kaksi tähteä, jotta rauha saataisiin palautettua maahan ja veljeskatras lepytettyä äiti Amman opetusten mukaiseen harmoniaan.
Omakohtaisesti olen kohdannut artistin, joka saatuaan yhden tähden levylleen pyrki puolestaan saamaan kirjoittajallenne potkut Soundista heittämällä – tai heittaamalla – lehden päätoimittajalle kasan valheita.
Tavallaan siinä onnistuenkin, sillä jonkin ajan päästä olinkin taas Rumbassa.
Tai sitten se kaveri, joka kolmen päivän ajan lähetteli kännisiä turpaanvetouhkauksia tien päältä, koska olin erehtynyt antamaan suosikkiyhtyeen albumille vain yhden tähden.
Yhtenä hetkenä kriitikko voi olla artistin paras ystävä niin kauan, kun silitetään myötäkarvaan. Kunnes koittaa se päivä, jolloin kriitikko paljastaa oikean karvansa tyrmäämällä artistin suvereenin hengentuotteen vain siksi, ettei kriitikko ole löytänyt siitä sitä hyvää juttua.
Sellaista se voi olla, kriitikon elämä. Ei jätä kylmäksi, mutta ainakaan ei ole tylsää. Vai onko?
On. Onhan tuo aika tylsää.
Siis se, että on oppinut kuulemaan ja kuuntelemaan niin hyvää musiikkia vuosikymmenten mittaan ja kirjoittamaan siitä niin nasevasti, että kun tuoreemmat levytykset eivät enää innosta samoin tavoin, niin kriitikon muuksi iloksi ei jää kuin kirjoittaa mahdollisimman naseva ja humoristinen levyarvostelu kohteena olevasta äänitteestä. Helppoa kuin tikkarin pölliminen lapselta.
Siinähän se soppa onkin valmis.
Fanit vihaavat kriitikkoa, joka ei tajua suosikkiartistinsa uusimman mestariteoksen päälle. Artisti vihaa kriitikkoa, joka dumaa muutamalla terävällä sivalluksella tämän suurella vaivannäöllä valmistaman tuoreimman mestariteoksensa.
Näiden vastapainoksi löytyy niitäkin äänenpainoja, jotka nauttivat kriitikon verbaaliakrobatiasta, kun tämä lyttää jonkun oman kestoinhokin. Jotka taputtavat selkään ja haluavat tarjota juoman siitä ilosta, että joku viitsi kertoa miten ne asiat oikein ovat.
Mutta jossakin vaiheessa ne ilmaiset drinkitkin alkavat maistua väljiltä ja veteliltä.
Suuresti rakastamani Yö-yhtyeen viimeisin pökäle Hyvän Yön lauluja näytti muuten saaneen tässä uusimmassa Soundissa myös yhden tähden. No, ei se enempää olisi ansainnutkaan.
Samaisesta Metso-kirjastosta lainasin viikko sitten legendaarisen Sami Yaffan tuoreimman legendan eli Sami Yaffan maailma -nimeä tottelevan valokuvakirjan ja tarinakokoelman.
Siinä mies pohtii länsimaisen populaarimusiikin luonnetta todeten, että hänen mielestään rockissa ei ole tapahtunut mitään merkittävää ja uutta sitten 1980-luvun. Eli tietyllä tapaa rockin taantuminen on tapahtunut varmaankin viimeistään siinä kohtaa, kun Yaffan Hanoi Rocks hajosi ensimmäisen kerran ja Guns N' Roses julkaisi debyyttialbuminsa.
Tarkemmat sanamuodot löytyvät siitä kirjasta, mutta jotakin tämänsuuntaista siellä lukee. No, jos ajattelen omaa historiaani musafanina ja metallidiggarina, niin eihän metallinkaan puitteissa ole tämän vuosituhannen puitteissa tapahtunut varsinaisesti mitään sellaista, mitä ei oltaisi kuultu jo 1980-luvun tärkeimpien metalliartistien tuotannossa.
Sitäkin se kriitikon vanheneminen teettää. Kun kasvaa liian vanhaksi ja kyyniseksi innostuakseen liian harvoin mistään uusista äänitteistä ja artisteista sillä tavoin kuin joskus nuorempana.
Kun nuoruuden rakkauden kohde muuttuu vuosikymmenten saatossa sietämättömäksi tuubaksi.
Siinä kohtaa Suomen vihatuimman musiikkikriitikon Seppo Heikinheimon lopullinen ratkaisu oman käden kautta alkaa tuntua ainoalta oikealta optiolta.
Ymmärrän hyvin. Kun on maalannut Hesarin sanan säilän mahtina itsensä nurkkaan niin tehokkaasti, ettei muita vaihtoehtoja ole enää näkökentässä kuin siellä kulmassa roikkuva köysi.
Kriitikon kuolema. Kun kriitikon ego ja ylpeys estävät häntä toteamasta kuivasti, että "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä" ja jatkamaan matkaa uusiin seikkailuihin.
Kun haluaa jättää itsestään viimeisenä muistijälkenä kuvan kriitikkona, joka teki itsemurhan koska ei enää kestänyt kaikkea sitä paskaa musiikkia, mitä työnsä puolesta joutui kestämään.
Olisit siinä kohtaa vaihtanut duunia, hyvä mies!
Mutta kun ei pysty. Koska on se ego ja ylpeys. Ja pelko. Pelko siitä, että entä jos ei osaakaan tehdä mitään muuta?
Siinä sitten istut kirjoituskoneesi kanssa naputtelemassa sanoja, jotka alkavat maistua sitä myrkyllisemmiltä mitä enemmän työtäsi vihaat. Ja mitä enemmän työtäsi vihaat, sitä enemmän alat saamaan reaktioita puolesta ja vastaan.
Lukijoita. Rahaa. Ilmaista viinaa. Väkivaltaisia uhkauksia.
Kun työnantaja hieroo käsiään velloo pieni kriitikko yksin omassa kammiossaan synkkien ajatustensa kanssa. Miksi vitussa minä tätä oikein teen?
Something new borns when something old dies, lauloi edesmennyt Petri Walli. Kun yksi ovi sulkeutuu, jossain ikkuna aukeaa.
Windows tai Doors, ihan sama, pääasia et pääsee ineen, totesi puolestaan legendaarinen T.B. Widow Rumban haastattelussa joskus 1980-luvulla, kun hänelle oltiin huomautettu, miten hänen nimensä oli vääntynyt muotoon T.B. Window jossain The Fishfaces -yhtyeen levykannessa.
Windows tai Doors, pääasia et pääsee ineen. Kun Jim Morrison lausui jossakin Ameriikan raitilla, että No one gets here out alive, totesi Juice Leskinen jossain manserockin ytimessä, ettei elämästä selviä hengissä.
Ineen pääsi myös Pyhät Nuket -yhtyeen solisti Vivian Bardot, mutta mihin, minne ja miten, sen tietävät ne jotka rakastavat rokkia, populaarikulttuuria ja erilaisia rokkiin liittyviä anekdootteja riittävästi eli liikaa.
Itsellä meni koko viime vuosi enemmän tai vähemmän surutyössä eli raastavasta erosta toipumisessa. Pää on ollut ihan vitun yössä, pimeässä ja jäässä. Jotain lohtua toivat pari erilaista keikkaraporttia niin Lempäälän Puntalarockista kuin Helsingin Tuska-festareilta.
Et sinä noin saa kirjoittaa, sinä senkin ellottava paskanaama, mätämuna ja sika, ne sanoivat.
Kun sitä mantraa on kuunnellut kohta 30 vuotta, niin tekee mieli sanoa, että vaihtakaa jo levyä, tuo alkaa käydä melko tylsäksi.
Näinhän se on. Se klassinen tarina. Kun yhdelle kumarrat niin toiselle pyllistät. Ja se toinen tosiasia, että kun kaikkia ei voi koskaan miellyttää, niin tärkeintä on pystyä miellyttämään edes itseään.
Ja jos sananvapaus ja ilo viedään, niin onneksi verkosta löytyy ihan riittävästi ilmaisia pornosaitteja, jotka tarjoavat edes hetken helpotuksen elämän tylsimpiin ja tyhjimpiin hetkiin.
Onko Suomen Rock Academy -organisaatio parasta vai
paskinta, mitä suomirockilla on tarjota vuonna 2018?
No, se riippuu varmasti ihan näkijästä ja näkökulmasta.
Parasta viime vuodessa ei kuitenkaan ollut kirjoittaminen. Ei todellakaan. Se oli niin paskamaista ja lopuksi niin vastenmielistä, että kävin loppuvuodesta työnantajani tykönä sanoutumassa irti pestistäni Iltamakasiinin vakituisena avustajana.
No, mistäs sitten liksa revitään? Sanopa se, siinäpä se.
Parasta viime vuodessa oli se, miten päädyin sattuman tai kohtalon oikusta tekemään kolme hienoa iltaa Suomen Rock Academy -organisaatiolle, kaksi Turkuun ja yhden Jyväskylään. Kiitokset tästä kuuluvat pitkälti Turku Rock Academyn Mark Bertenyille sekä Jyväskylän Rock Academyn Esa Linnalle. Much obliged. Cheers.
Ensin piti vain voittaa omat ennakkoluulonsa ja skeptisyytensä. Omat pelkonsa.
Mutta eikös tuo ole vähän ankeaa ja nynnyjen hommaa tuollainen koulurokkaus, virkkoi eräs tuttu pelimanni kerrottuani hänelle käyneeni antamassa nuorille soittoniekoille vähän kritiikkiä, ajatuksia ja neuvoja siitä, mitä kaikkea se rokkaaminen pitää oikein sisällään.
Eikös niiden pitäisi oppia itse tekemään omat valintansa ja virheensä tällä soittamisen tiellä, toveri jatkoi.
Kyllä. Samoissa mietteissä olin pitkään itsekin. Samojen ennakkoasenteiden ja ennakkoluulojen vanki. Voi luoja, miten syvälle ne olivatkaan luutuneet!
Avain lukkoon tai ikkunaan löytyi siinä kohtaa kun aloin pohtia, onko vika järjestelmässä vai minussa? Omissa ennakkoluuloissani? Skeptisyydessäni? Peloissani?
Mikä oikeus minulla on kritisoida moista systeemiä, mikäli en ole itse ensin testannut sen luonteen ja tunnelman henkilökohtaisesti. Siihen suurena apuna oli Turun Rock Academyn zenmaster ja spiritraiser Mark Bertenyi, jonka loppumaton energia ja hyvä fiilis ei voi olla tarttumatta paatuneimpaankaan kriitikkoon ja kyynikkoon.
Mitä helvettiä minä puhun seuraavat puolitoista tuntia, mietin ennen ensimmäistä Turun sessiota. Jyväskylässä menikin jo miltei kaksi. Ja seuraavana iltana Turussa yhteensä neljä tuntia, kun ystäväni ja kollegani Ari Väntäsen kanssa katseltiin ja kuunneltiin neljä Turun Rock Academyn aktia kriitikkolasit päässä ja annoimme heille palautetta.
Tässä on fiilistä, mietin. Tätähän voisi tehdä jopa työkseen. Jättää ne sanan säilän säilän sivallukset ja tahalliset tai tahattomat väärinymmärrykset haalistuvien sekä hapertuvien paperilehtien väliin ja sen sijaan antaa nuoremmalle sukupolvelle tärkeää oppia siitä, mitä sudenkuoppia voi vältellä, mikäli ei halua tehdä niitä samoja virheitä kuin ne puupäät, joilla ei tällaista järjestelmää ja organisaatiota ollut aikoinaan käytössään.
Yhdistää se nuoruuden palo ja rakkaus musiikkiin siihen näkemykseen ja kokemukseen, jonka on omien virheiden ja valintojen seurauksena saanut ja kokenut. Jakaa sitä tietotaitoa mieluummin sellaisille kuunteluoppilaille, jotka haluavat tehdä töitä jonkun organisaation puitteissa kuin niille, jotka saavat siitä vain pahaa mieltä.
Eihän mikään ole toiselta pois. Jos joku haluaa julkaista tehotuotettua suomirockia vakiintuneelle kuulijakunnalle tasaisin väliajoin ja viitata kintaalla kriitikon mielipiteisiin ja ajatuksiin, mikä minä olen häntä neuvomaan. Minun on vain hyväksyttävä se, että kuljemme eri teitä nykyisin. Se on ihan okei.
Tai jos joku pääsee soittamaan jonkun kuppaisen ja homeisen treeniläävän sijasta jonkun organisaation alle, ei sekään ole keneltäkään toiselta pois. Joka tapauksessa jokainen astelee omaa elämänpolkuaan pitkin tässä kaikkeudessa ja ulottuvuudessa jossa elämme.
Tekeekö jokin asia tai tuote maailmasta paremman tai kauniimman paikan? Mielestäni myös taiteilijan pitäisi osata vastata tähän kysymykseen myöntävästi, säveltaiteilija Jussi Lehtisalo kysyi uusimman Soundin sivuilla.
Ei se ole mitä tekee vaan miten sen tekee, totesi puolestaan edesmennyt helsinkiläinen kitaralegenda Albert Järvinen tamperelaiselle Mikko Alatalolle vuonna 1974, kun toimittaja päätti kysyä helsinkiläiseltä Hurriganes-rockyhtyeeltä, onko bändillä jotakin sanomaa.
Jos nyt alettaisiin etsiä sitä sanomaa musiikista. Sanotaan, että Hector arvostelee yhteiskuntaa ja Isokynä taas sovinnaisuutta ja Juice arvostelee ihmisten ahdasmielisyyttä, niin onko teillä jotain samanlaista sanomaa kuulijoille, Alatalo laskettelee.
Ei oikein... Vai onko, trion voimahahmo Remu Aaltonen kysyy bänditovereiltaan.
No ei meillä oo mitään sellaista sanomaa, niinku, se sanoma on se musa. Silleen et näkee, että sillä jengillä on hyvä fiilis, tiikeritakissa Aaltosen vieressä istuva basisti Cisse Häkkinen selventää.
Mitä te sitten haluatte antaa yleisölle, Alatalo ihmettelee.
Hyvän fiiliksen, Häkkinen tokaisee.
Ja teidän mielestänne se riittää, Alatalo psyykkaa.
Et ne saa joraa. Meidän musan tarkoitus on niinku antaa jengille sellaista fiilistä et niillä on hauskaa, tupakkia poltteleva Järvinen selventää.
Tekevätkö Suomen Rock Academy -organisaatiot suomalaisesta rockelämästä ja -kulttuurista paremman paikan suomalaiselle populaarimusiikille?
Tekevät. Aivan varmasti tekevät.
PS: Tämä kirjoitus on samalla myös avoin työhakemus eli kaikenlaista duunia saa ehdottaa, tarjota ja vinkata. Jos olette tähän pisteeseen tässä tekstissä päässeet niin varmaankin jo tiedätte melko hyvin, missä mä olen hyvä tai millaisessa organisaatiossa meikäläisen taidot, näkemykset ja osaaminen pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa. Mahdolliset yhteydenotot kaikkia taivaallisia kanavia pitkin. Kiitos ajastasi tekstieni parissa ja oikein loistokasta uutta vuotta 2018 sinulle!

maanantai 18. joulukuuta 2017

Ari Väntäsen Stone-eepos palauttaa paljon muistoja mieleen

Suomalaisen speed metal -yhtye Stonen legenda on
paketoitu yksiin kansiin Ari Väntäsen toimesta.

Ystäväni ja kollegani Ari Väntänen ojensi minulle ennenaikaisen joululahjan Suomen Turussa viime viikon torstaina, kun kävimme Turku Rock Academyn vieraina antamassa vähän palautetta nuorille musikanteille. Ki-tois!
Ja kuten arvata saattaa, piti tämä kovakantinen paketti ahmia saman tien yhteen syssyyn. Sinne menivät yöunet keskiyöstä aamuneljään. Ki-tois siitäkin!
Stonen historiikki on huima aikamatka 30 vuoden taa myös omiin teinivuosiin. Samalla se on jännittävä ja mielenkiintoinen seikkailu aikakauteen, joka ei enää palaa kuin kirjakansien välissä muistuttamaan nostalgisesti menneestä.
Arilla on hieno kyky kontekstualisoida tapahtumia niillekin, jotka eivät välttämättä hevistä saati jostakin speed metallista niin piittaa. Siten Stonen elämäkerta on mainio opus luettavaksi myös niillekin, joille metallimusiikki ei kolise yhtä paljon kuin omalle sukupolvelleni.
Hymyilytti, kun teoksen sivuilta löytyi useampia tekstinpätkiä, joita olen naputellut kirjoituskoneellani joskus 16-18 -vuotiaana. Huvitti, kun en muistanut niistä ensimmäistäkään. Mutta sellaista tuli näemmä nähtyä, koettua, tunnettua ja tehtyä.
Aika, elämä, kokemukset ja erilaiset seikkailut kun ovat vyöryneet niidenkin jälkeen niin vuolaana virtana, ettei siitä siloposkisesta nuorukaisesta ole enää jäljellä kuin haalistuva muisto, tilalle on tullut alati harmaantuva papparainen. Mutta sellaista se elämä on.
Kun mietiskelin hetken totesin, että Arin käyttämien tekstinpätkieni pohjalta olen ollut täysin oikeilla jäljillä. Se tuntui hyvältä.
Kyllähän se muistojen aalto vyöryi melkoisena virtana, kun teosta pläräsi. Kuten esimerkiksi se 384 kilometrin bussimatka Viitasaaren mummolasta Helsingin Kontulaan, joka kului vain yhtä laulua korvalappustereoista kuunnellen läpi koko matkan, kasettia alati kelaten takaisin laulun päätyttyä.
Tuo laulu oli Radio Cityn Hevitaivas-ohjelmasta c-kasetille kopioitu Stonen Get Stoned, jonka ohjelman vetäjä Zeus Mattila oli ystävällisesti soittanut ennakkomaistiaisena kuulijoilleen seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla julkaistavaa Stonen debyyttialbumia mainostaakseen.
Laulu, jota olin kirjan mukaan näemmä joskus myöhemmin kuvaillut jossakin "suomalaisen speedin kansallislauluksi". Hyvin laitettu, vaikka itse sen näemmä sanoinkin.
Ei se väärin ole.
Tai kun alaikäisinä keplottelimme itsemme yhdessä myöhemmin Moon TV:stä ja We Got Beefistä tutun Sacha Remlingin kanssa Vanhalle ylioppilastalolle, missä kuvattiin videota Stonen ensimmäiselle singlelle Real Delusion. Tämäkin tieto oli paljastettu Hevitaivas-ohjelmassa.
Real Delusion kuultiin tuona iltana kahteen kertaan, ensin livevetona ja sitten playbackina. Huomionarvoista oli, että yhtyeen basisti-laulaja Janne Joutsenniemi mainosti keikalla livevetoa videobiisiksi ja himmasi playback-vetoa.
Nokkelina miehinä minä ja Sacha ymmärsimme, että tuo kuvatallenteelle päätyvä versio ei suinkaan varmasti ollut se livehehkutettu tulkinta vaan tämä playback. Millainenkohan tunku sinne lavalle olisi ollut, jos vähän hölmömmätkin olisivat tajunneet saman?
Kylläpä sitä kelpasi olla sitten polleaa poikaa Botby Högstadieskolassa, kun koulukaverit kertoivat myöhemmin bonganeensa minut ja Sachan valkokankaalta pomppimassa Vanhan lavalta alas. Mosh!
Kirjan kiinnostavinta antia on varmaankin se, miten varhain Joutsenniemen ja bändin kitaristin Roope Latvalan musiikillinen yhteys ja veljeys on siitetty. Ja millaisen kehityskaaren seurauksena yhtyeen musiikki jalostui ja kehittyi lopulliseen muotoonsa, jollaisena se opittiin bändin debyyttialbumilta lähtien tuntemaan.
Hyvän musakirjan merkki on se, että opuksen luettuaan tekee mieli kaivaa artistin vanhat levyt kuunneltavaksi arkistoista. Vaan kun suurin osa noista levyistä on tätä nykyä varastoituna pahvilaatikoihin, täytyy turvautua suoratoistopalveluihin.
Vaan oih ja voih: miksei Stonelta ole esimerkiksi Spotifyssä kuultavissa kuin kakkosalbumi No Anaesthesia ja Stoneage 2.0 -kokoelmat? Ja kortilla levyt ovat myös Youtubessa. Mitä ihmettä? Miksi?
Balsamia haavoille tuovat useat veikeät keikkatallenteet vuosikymmenten varrelta, joista Tallinnan Rock Summer -tapahtumassa 1989 Eesti TV:n kuvaama keikka ansaitsee erityismaininnan. Meno on sakeaa ja hurjaa, kun arviolta 50 000–150 000 veljeskansan hurjapäätä moshaavat ja bailaavat kuin viimeistä päivää suomalaisen speedin tahtiin.
Eihän näissä Stone-tuskissa auta muu kuin kaivella levylaatikoita, jos vaikka tärppäisi. Ja päinvastoin kuin yleensä, löytyy Stonen jäähyväislevytys eli 1992 julkaistu livealbumi Free jo ensimmäisestä cd-lootasta. Ki-tois!
Stonen aktiiviura levyttävänä ja keikkailevana aktina kesti vain muutaman intensiivisen vuoden 19881992. Siihen mahtui neljä studioalbumia, yksi livelevy ja satoja keikkoja etupäässä Suomessa. Silti sen vaikutus suomalaiseen metallimusiikkiin on kiistaton vielä tänäkin päivänä.
Ja myös virolaiseen, kuten maan suosituimman metalliyhtyeen Metsatöllin jäsenet Ari Väntäsen kirjassa kertoilevat  vain tuon yhden legendaarisen Rock Summer -esiintymisen seurauksena.
Stone on kuollut ja kuopattu, kauan eläköön Stone!

Ari Väntänen: Stone (Like, s. 327). Ilmestyy tammikuussa 2018, myynnissä Levykauppa Äxässä jo nyt. 
Stone: Free (Megamania). 15 laulun livealbumi, taltioitu Helsingin Tavastialla ja Lepakossa sekä Keravan Rock-Kinossa, julkaistu loppuvuonna 1992. Levyn tuottivat Mikko Karmila ja Stone (Joutsenniemi, Latvala, Pekka Kasari, Markku Niiranen).

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomalainen menestystarina ja juntti luuseri

Maamme Suomi juhlii 100-vuotiasta taivaltaan 6.12.2017
(kuva: Voiman verkkosivut).
Juntti.
Juntti löi päänsä pöydänkulmaan ja alkoi itkeä, kun tuore Finlandia-voittaja tölväisi juhlapuheessaan junttia siitä, ettei se osaa ruotsia. Sitten juntti keräsi kaiken raivonsa ja alkoi itkeä verkossa, miten ikävästi se oli kirjailijalta sanottu.
Junttiin sattui. Juntista niin ei olisi saanut sanoa. Ruotsi kun on niin kamalan vaikea kieli. Joten juntin on ollut parempi suomettaa vanha sukunimensä jo hyvissä ajoin, ettei joku viisaampi ja älykkäämpi erehtyisi kuvittelemaan hänen omaavansa vaikkapa ruotsalaista, saksalaista tai venäläistä verta.
Se alkaa jo koulusta. Se eriarvoistaminen. Siinä sinä odotat koulun penkillä tyytyväisenä ja odottavaisena, miten hauskaa ja mukavaa onkaan tavata muita samanikäisiä, joiden kanssa syntyy varmasti kivat jutut ja hyvät leikit.
Onhan lottovoitto syntyä Suomeen.
Tällä uljaalla suomalaisella koululaitoksella on kuitenkin ihan jotain muuta suunniteltuna varallesi. Ensin ne yrittävät rikkoa ja nujertaa itsetuntosi. Se tapahtuu tietysti niin, että koululiikunnassa sinut jaetaan menestyjiin ja luusereihin. Siinä sinä sitten seisot viimeisten joukossa odottamassa, kuka valitsee sinut säälistä joukkueeseensa.
Opetus jatkuu muilla tunneilla joilla tehdään tiettäväksi, miten kaikki elämänilo ja oppimishalu saadaan mahdollisimman tehokkaasti tuhottua ja tapettua. Mutta kuten systeemin opetuksiin kuuluu, ei systeemin opetuksessa ole koskaan mitään vialla – vain oppilaassa.
Joten juntti on tyhmä, jos se ei opi maailman parhaassa koululaitoksessa asioita, esimerkiksi ruotsia.
Niin juntti opetetaan kulkemaan läpi ensimmäisten vuosien aivopesunsa. Siinä se istuu kiltisti tunnilla laput silmillä opettelemassa tietoa, joka on valikoitu oppilaille niin, että mahdollisimman monesta juntista tulisi lauhkea lammas ja mahdollisimman käyttökelpoinen systeemin tuleviin tarpeisiin.
Jos se ei opi, syyttäköön itseään. Mitäs on niin tyhmä.
Itsenäisesti ajattelevat yksilöt saavat huomata olevansa luokan ulkopuolella toisten tyhmien kohtalotovereittensa kanssa, joiden suurin synti oli etteivät ne tajunneet alistua riittävän ajoissa. Luokan sisällä istuvat sitten kädet ristissä ne laumasielut, jotka ovat tajunneet istua hiljaa kädet ristissä ja hymyillä nätisti, kun opettajat kahlaavat tasapäistettyä opetussuunnitelmaansa niille, jotka oppivat alistumaan hierarkkiseen systeemiin.
Jotkut ovat vain niin tyhmiä, etteivät alistu.
Tai sitten ne ovat niin tyhmiä, että alistuvat jo varhaisiin systeemin opetuksiin, etteivät ole riittävän älykkäitä oppiakseen koskaan mitään. Joten heidät voidaan aikuisiällä laittaa vaikka yhdeksän euron päiväpalkalla tekemään käsitöitä kuntouttavan työtoiminnan nimissä, jahka heidät on ensin leimattu mielenterveysongelmaisiksi hylkiöiksi, joiden elämäntehtäväksi ei jää kuin huutaa pelokkaasti apua, kun rajan läpi tulee tumma mies.
Juntti on vain tyhmä. Juntti ei osaa. Juntti on luuseri. Juntti ei oppinut edes ruotsia. Junten lärde sig inte ens svenska.
Suomalaiseen opetukseen kuuluu opettaa kansalaisilleen jo varhain, miten suomalainen koulutus ja opetus on maailman huippuluokkaa. Siihen on valjastettu kansainvälinen PISA-tutkimus, jossa suomalainen koululainen voi loistaa.
Se ei mittaa kuitenkaan sielun sivistystä, ainoastaan koulumenestystä.
Koululaitos on se paikka, jossa suomalainen aivopestään kunnioittamaan auktoriteetteja ja kyseenalaistamaan oma älynsä. Sen näkee jo koulutodistuksesta, jonka numerot kertovat karua kieltään miten hyvin olet elämässäsi pärjännyt – ja tulet pärjäämään.
Ahneelle kapitalistisialle yhdeksän euron päiväpalkalla rehkivä on hyödyllinen idiootti. Kun siltä on viety jo itsetunto sekä ääni, on jäljellä vain systeemin almut, jolla juntti saadaan pidettyä ruodussa, ettei se vaan ala kyseenalaistamaan paikkaansa eikä edes uskalla asettua systeemiä vastaan.
Onhan meille jokaiselle lottovoittajalle jo varhain opetettu, miten jokainen on oman onnensa seppä.
Joten ainoa mitä juntti voi tehdä on itkeä kovaa kohtaloaan erilaisissa verkkopalveluissa, joissa se löytää muita samanmielisiä tilitttämään kovaa kohtaloaan elämän kovassa koulussa. Juntti kun ei osaa edes kirjoittaa. Juntti ei osaa edes valita sanojaan oikein. Juntti ei osaa edes valita mielipiteitään oikein.
Juntti ei edes tajua sitä, ettei suvaitsevattomuutta saa hyväksyä. Paitsi jos on suvaitsevainen, silloin suvaitsemattomuus on ihan soveliasta. Silloin on ihan suvaitsevaista potkia joukolla junttia päähän.
Tällöin on suvaitsevaista siivota sairaat ja huonokuntoiset vanhukset pois katukuvasta vuodepotilaiksi huonon ravinnon äärelle pilaamasta dynaamisten menestyjien katukuvaa. Mitäs elivät niin vanhoiksi ja raihnaisiksi.
Tällöin on suvaitsevaista siivota työttömät pois tilastoista, jotta dynaamiset ja menestyvät oikeistopoliitikot saavat jatkaa eriarvoistavaa kurjistamispolitiikkaansa, jolla Suomi saadaan kuntoon jakamalla maa voittajiin ja häviäjiin.
Tällöin on suvaitsevaista muuttaa euroviisukarsintojen sääntöjä kesken leikin, jotta saadaan runnottua väkisin suomalaista edistyksellisyyttä kuvaava tylsämielinen ja teennäinen lesbo kuvaamaan suomalaista edistyksellisyyttä Euroopan parrasvaloihin.
Tällöin on suvaitsevaista päästää monikansalliset yritykset Suomeen viemään suomalaisten rahat ja luonnonvarat, kunhan sen mainoskasvo on riittävän nuori ja hyvännäköinen. Tai voi se olla ruma setäkin, kunhan se on rehti suomalainen kapitalistisika.
Tällöin on suvaitsevaista päästää kansallismieliset kuulapäät marssimaan pääkaupungin kaduille muistelemaan aikaa, jolloin pommit tippuivat maahan ja kansaa pantiin keskitysleireistä teloituskomppanioiden eteen, mikäli heidän katsottiin olevan ei-tuottavia yksilöitä maalle ja järjestelmälle.
Tällöin on suvaitsevaista jättää heikot yksin oman onnensa nojaan, mikäli heistä ei ole iloa omalle ryhmälle. Mitäs ovat niin heikkoja, tyhmiä, vammaisia, köyhiä, mielenvikaisia, heikkoälyisiä, kummallisia, sairaita, erilaisia, heikkoja, masentavia ja masentuneita.
Siis viallisia.
Ota siis lääke. Se tekee sinut onnelliseksi ja terveeksi. Osta, osta, osta. Osta lääke. Osta ystävä. Osta järjestelmä. Osta himo. Osta menestys. Osta kauneus. Osta ulkokuori. Osta statussymboli. Osta riistokapitalismi. Osta itsekkyys. Osta diagnoosi. Osta paikkasi. Osta kurjuutesi. Osta orjuus.
Siinä satavuotiaan Suomen suomalainen menestyjä kulkee sitten älypuhelin kourassaan tyylikkäästi, itsekkäästi ja tylysti maassa palelevan kerjäläisen ohi, koska näin kuuluu tehdä. On suvaitsevaista potkia köyhää päähän. Rakkaudesta se hevonenkin potkii.
Näin suomalainen kouluopetus on tullut vihdoin maaliinsa. Nyt onkin aika nauttia ylpeinä PISA-menestyksestä. On niin helkutin hienoa olla suomalainen.
Siinä se uljas suomalainen menestystarina istuu illalla television eteen nauttiakseen siitä pukuloistosta mikä kuvaruutuun ilmestyy, kun vuosisadan tärkeimpiin juhliin kutsutut arvovieraat kättelevät kansalaisten valitseman presidenttiparin. Tai kun Suomi pelaa lätkää. Tai kun Lordi voittaa euroviisut.
Hyvä Suomi, hyvin pyyhkii! Kyllä on niin julmetun hienoa olla suomalainen.
Tälläkin hetkellä joku yksinäinen ja hylätty suomalainen sielu tekee unohdettuna hidasta kuolemaa, koska ahneeseen riistokapitalismiin perustunut järjestelmä ei löytänyt sille enää käyttöä ja arvoa.
Mitäs ei tajunnut olla suomalainen menestystarina vaan päätti olla juntti luuseri.
Kun salamavalojen välkkeessä maamme menestyjät tanssivat ylvästä valssia, löytyy ulkomaailmasta vähintään yhtä monta tanssiparia, joille Sielun Veljet -yhtyeen vuonna 1984 L'Amourha -albumilleen levyttämä kappale On mulla unelma edustaa todellisempaa Suomea – vielä tänäkin päivänä.
Mä pyyhin perseeni siniristilipulla
Ja panen LSD: tä syömään Suomen leijonan
Mä haluun elää ja kuolla
Tulla tanssaan tänne päälle maan
Valaa mä en vanno mitään

Mä revin vapaiksi kädet tähtilipusta
Varastan sirpin sekä vasaran
Mä haluun elää ja kuolla
Tulla tanssaan tänne päälle maan
Valaa mä en vanno mitään
Voi meitä poloisia, niin suomalaisia menestystarinoita kuin juntteja luusereitakin.
Suomalainen juntti on juuri niin ahdasmielinen, että kun joku lausuu sanan juntti, se luulee sen tarkoittavan saman tien sitä itseään vain siksi, ettei se oppinut jossain helvetin koululaitoksessa ruotsia. Joten siitä ei voinut tulla Finlandia-palkintoa voittanutta suomalaista menestystarinaa.
Suomalainen koululaitos on onnistunut työssään hyvin.
Se on onnistunut riistämään suomalaiselta juntilta itsetunnon, opiskelumotivaation, elämänilon, elämänhalun, luovuuden, hauskuuden, reippauden, ihmisarvon ja toivon lyödäkseen sen päälle juntin luuserin leiman, jos se ei onnistunutkaan noudattamaan koululaitoksen ja järjestelmän kaikkia sääntöjä sekä opetusmenetelmiä.
Älä kuvittele, että juntti olisi luuseri.

Ne haluavat vain sun uskovan niin.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Mä droppaan sun tunnelman

Suomalaisessa populaarimusiikissa on nykyään hyvä
meisinki, ilonpilaajia ei kaivata joukkoon.
Kävin tuossa jokunen päivä sitten asioikseni oikein kauppaostoksilla. Tuossa valintamyymälässä soi sitten ihka elävä musiikkiraadio, joka näemmä tarjoaa erilaisia lauluja myymälän asiakkaille ja henkilökunnalle.
Itse kun en musiikkiraadiota käytä, niin en tämän paremmin voi kyseista palvelua luonnehtia, mutta varmasti oikein mukavaa kuunneltavaa niille jotka tykkää.
No, sattuipas sitten niin, että kyseinen kanava työnsi kuuloelimiini laulun, jossa heleä-ääninen naisartisti pyysi heleällä naisäänellä, että "älä droppaa mun tunnelmaa". Onneksi kappale oli kaikesta päätellen loppusuoralla, niin minun ei tarvinnut nautiskella tästä suomalaisen populaarimusiikin helmestä juurikaan tämän enempää.
Älä droppaa mun tunnelmaa, pyysi nainen, joka ilmeisesti tottelee SANNI-nimeä. (Artistin nimi kirjoitetaan tuossa muodossa ilmeisesti siksi, että se täytyy huutaa mahdollisimman lujaa, aivan kuten SAARAn tai ABREUn nimet.)
Kun noita ostoksiani tein ostoskoriini, minua vitutti. Minua vitutti ennen kaikkea siksi, miten perseestä ja vastenmielistä suomalainen populaarimusiikki on nykyään. Miten tyhjänpäiväiseksi, muoviseksi ja mitäänsanomattomaksi se on mennyt. Siis, jos suomalaisen populaarimusiikin hitti kuulostaa hissimusiikilta, niin – sori nyt vaan – onhan tämä nyt todella syvältä.
Olen pyrkinyt välttämään suomalaista populaarimusiikkia muutaman viime vuoden yksinkertaisesti siksi, että se on yleisesti ottaen tyhjänpäivästä, muovista ja mitäänsanomatonta. Kuten tätä alleviivaten SUOMI päättää lähettää ensi vuoden Euroviisuihin maatamme edustamaan Saara Aallon, joka on varmaankin maamme tyhjänpäiväisin, muovisin ja mitäänsanomattomin artisti miesmuistiin.
(Vinkki SUOMELLE: kannattaa varmaan kirjoittaa se Saara Aallon nimi versaalein eli SAARA AALTO, jotta hänen seinätapettinen olemuksensa erottuisi edes jotenkin Euroviisun kulisseista.)
Draamaa saadaan edes sillä, kun makeileva parrasvaloräppäri Mikael Gabriel (en tiedä, onko sukua Sleepy Sleepersin Levyraati-levyn vääpeli Gabriel Kikkelille, toivottavasti) kehittelee suuren talvisodan Nelonen Median kanavajohtajan kanssa, kun Mikael Gabriel Kikkelin säveltaide ei soikaan Nelosen kanavilla.
Tietysti tämäkin taistelu päättyy lopulta kohteliaaseen sovintoon, kuten näissä ison rahan pseudotaiteellisissa paskakuvioissa aina käy – aivan kuten silloin, kun maamme pääministeri Juha Sipilä (Kepu) uhkaili maata yleislakolla pari vuotta sitten, mikäli hänen yhteiskuntasopimustaan ei hyväksytäkään. Ei hyväksytty – mutta ei tullut yleislakkoakaan.
Nähtävästi Mikael Gabriel (Universal) on siis suomiräpin Juha Sipilä.
Iloisessa piirileikissä televisiot ja radiot soittavat siis samoja ylikansallisten levy-yhtiöiden (Warner, Universal, Sony) tuotteita, joita sitten tavan kansa pyörittelee työpaikoillaan ja liikennevälineissään tuottamaan riittävän harmitonta hissimusiikkia kuulijoille, jottei tunnollisten kiky-työläisten työt häiriintyisi lauluista, joissa voisi olla jopa särmää, sanomaa tai jopa kuulijan huomion kiinnittäviä melodiakulkuja.
Jos näitä iltapäivälehtiä lukee (musalehtiähän ei kukaan enää tee tai lue), niin meillä on tänä päivänä Suomessa olemassa vain artisteja, jotka ovat tulleet tutuksi television formaattiohjelmista. Ne täyttävät keikkasalit, television, radiokanavat ja julkiset viestimet. Muut jäävät nuolemaan näppejään.
Onneksi valtavirran ulkopuolelta löytyy kuitenkin edelleen vaikka miten paljon kiinnostavia artisteja sekä musiikkia, joka ei hittilistoilla keiku. Ei tarvitse kuin sulkea telkkarit, radiot, sosiaaliset mediat ja iltapäivälehtien verkkosivut, niin voi tehdä melkoisen musiikillisen seikkailun mitä jännittävimpiin ja kummallisimpiin säveliin esimerkiksi Spotifyn taikka Levykauppa Äxän asiantuntevien myyjien vinkkien avulla.
Ja olihan tämä oma taannoinen kauppareissukin melkoinen seikkailu. Enhän olisi muuten joutunut kosketuksiin tämän SANNIn jättihitin kanssa. Pahaksi epäonnekseni kävin googlaamassa tuon Droppaus-biisin tekijän. Ei olisi kannattanut. Selvisi nimittäin, että laulun esittäjä on SANNIn sijasta Vesala.
En tiedä, kenen puolesta minun pitäisi olla tässä kohtaa enempää harmissani: itseni, joka joutui moisen äänisaasteen altistamaksi vai PMMP:stä tutun Paula Vesalan, joka joutuu levyttämään moisia mitäänsanomattomuuksia henkensä pitimiksi. Ei käy kateeksi.

Toivottavasti tämä blogikirjoitukseni ei droppaa Paula Vesalan sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa yhtä pahasti kuin hänen kappaleensa köyhän suomalaisen rocktoimittajan kauppareissun. Naurakoon Paula vain heleästi matkallaan pankkiin, moisen äänisaasteen esittämisestä ansaitsee kyllä kunnon korvauksen tyhmältä junttikansalta – anteeksi, fiksuilta ja filmaattisilta menestyjiltä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Rakkauden somepaasto



Ota iisisti, päätin vain hylätä Facebookin.
Tiedän, että nämä blogipäivitykset tälle alustalle tulevat vallan verkkaiseen tahtiin eikä loppua sille näy. Jos totta puhutaan, niin tämä "Rocktoimittajan päiväkirja" -nimellä kulkeva ja kulkenut blogi on käytännössä jo kuollut ja kuopattu. Mutta muistot ja nämä tekstit eläköön täällä niin kauan kuin Blogger-verkkopalvelu on elossa.

Joka tapauksessa olen parina viime vuonna keskittynyt etupäässä vuorovaikutukseen ihmisten kanssa lähinnä Facebookin välityksellä. Jos totta puhutaan, niin varsin huonolla menestyksellä.

Aiemmin poistin itseni jo Instagramista ja Twitteristä, koska en saanut näiltä alustoilta varsinaisesti mitään irti enkä kokenut kykeneväni antamaan myöskään niissä kenellekään mitään. Hoitakoot siis ne sen, jotka siitä nauttivat ja kykenevät palvelemaan toisiaan näillä alustoilla.

Järisyttävimmän some-muutoksen tein viime sunnuntaina 19. marraskuuta 2017, jolloin poistin itseni Facebookista. Joku saattaa ihmetellä miksi.

Siihen on helppo vastata: en viihdy siellä enää ja se aiheuttaa liikaa ahdistusta, eripuraa ja ristiriitoja minun sekä muiden ihmisten välille, minkä seurauksena synnytän vain turhaa henkistä kuormitusta itselleni asiallisen ja mukavan vuorovaikutuksen sijaan.

Tämän enempää dramatiikkaa asiaan ei liity. Miten kauan tämä somepaasto kestää, siihen en osaa vastata. Joko se päättyy huomenna tai jatkuu ajasta iäisyyteen. Totuus lienee jossakin noiden kahden määreen välissä. Nyt haluan antaa somen sijaan itselleni aikaa, hellyyttä ja rakkautta, koska koen ansainneeni sen.

Youtube-kanavani on sentään vielä auki ja se löytyy täältä.

Jos joku nyt aivan välttämättä haluaa olla yhteydessä tänne päin, niin se on mahdollista joko puhelimitse (040-9696 326) tai sähköpostitse (nalle.osterman(at)gmail.com). WhatsAppiin voi lisätä jos haluaa.

Oikein mukavaa loppuvuotta kaikille ja eläkää ihmisiksi!

Kaikella rakkaudella,

Nallesi

PS: Kun etsin sopivaa kuvaa tälle lyhyehkölle bloggaukselle törmäsin seuraavaan linkkiin, joka kuvaa tällä hetkellä aika kivasti fiiliksiäni Facebookia kohtaan. Tsekkaa jos kiinnostaa!

Onko Facebook vapauttaja vai orjuuttaja?

tiistai 3. lokakuuta 2017

Onko suomirockin monimuotoisuus vielä pelastettavissa?

Beetlehem esiintyi Tampereen O'Harasin
Trelmu-tapahtumassa torstaina 24. elokuuta 2017.
Tampere.
Suomirockin kehto ja mekka.
Koti niin monelle upealle ja hienolle aktille, joista on vuosikymmenten saatossa kasvanut eläviä legendoja ja kuolemattomia ikoneita.
Manserock.
Juice Leskinen. Mikko Alatalo. Veltto Virtanen. Moog Konttinen. Juho Juntunen. Epe Helenius. Eppu Normaali. Popeda. Riistetyt. Kaaos. Kohu-63. Negative. Uniklubi. Bloodpit. Poko Rekords. Soundi-lehti.
Uudempaa sukupolvea unohtamatta: Mara Balls. Huora. Nyrkkitappelu. Egokills. Raja. Kille Kuuleri. The Bitterlicks. Avaruuden Cowboyt. Nasty Lipstick. Doom Unit. Manzana. Suicide Live Boat. Yhteiskunnan Mutantit. Holmala. Rain Diary. Soul Shine Society. Mehucats. Mushaboom. Death Hawks. Anal Fellows. Joni Ekman & Koira. Eerolan Reetta ja Eroottiset. Pystyyn Kuolleet Hipit. Sapata. Dimensions. Getsemane. Tundraloon. Slim Bean. Samanna. Flesh Roxon.
Kukin voi jatkaa listaa miten pitkään tahansa oman makunsa mukaan.
O'Haras on Tampereen Hämeenpuiston ja Satakunnankadun kulmassa sijaitseva irlantilaishenkinen gastropubi, joka on tarjonnut reilut 200 keikkaa vuosittain aloitteleville akteille ja tuntemattomille underground-nimille 50-70 henkeä vetävässä piskuisessa alakerrassaan.
Suurimmaksi osaksi vieläpä ilmaiseksi.
Täten O'Haras on toiminut juuri sellaisena ruohonjuuritason ponnahduslautana, jonka jokainen aloitteleva artisti tarvitsee kehittyäkseen ja edetäkseen urallaan.
Kukapa tietää minne Juicet, Eput, Popedat, Peitsamot, Negativet ja monet muut olisivat nousseet ja päässeet ilman vastaavia luolia, joissa tehdä nimeään tykö, esitellä kehitystään ja kokeillakseen uutta materiaalia.
Viime vuosina elävää musiikkia työstävien bändien ura on käynyt alati kivikkoisemmaksi ja takkuisemmaksi. Keikkapaikkoja suljetaan kysynnän hiipumisen takia ja omaa materiaalia työstävät nousevat nimet korvataan yhä useammin joko DJ:llä tai hittikappaleita esittävällä bilebändeillä.
Näin suomalainen elävä musiikkikulttuuri näivettyy ja kuihtuu kuin itsestään kun tarjolla ei ole muuta kuin radiosta ja televisiosta tuttua hittimusiikkia tai sitten lainakappaleita esittäviä coverbändejä - ellei kyseessä ole sitten nimekkäämpi artisti, joka on ehtinyt jo luoda pidemmän uran ja/tai saanut kasvonsa ja äänensä radioon sekä televisioon.
Nyt Tampereen livekenttä on kokemassa todella kovan kolauksen O'Harasin ollessa sulkemisuhan alla vaikean taloudellisen tilanteensa myötä.
Mahdollistaakseen Tampereen vuosikymmeniä kestäneen kunniakkaan rockperinnön jatkumisen O'Harasin tapahtumajärjestäjä ja miksaaja sekä kulttuuriosuuskunta TRELMU:n pääjehu Nipa Nyman on käynnistänyt Mesenaatti.me-sivustolla joukkorahoituskampanjan, jolla pyritään turvaamaan ja varmistamaan O'Harasin tulevaisuus.
Voi olla turhankin voimakasta ja dramaattista väittää kyseessä olevan myös suomirockin ja elävän musiikin pelastamistalkoot, mutta siltä se todellakin tuntuu.
Sillä mitä jää jäljelle, jos suomalainen livekenttä ja musiikkitarjonta alkaa muodostua vain isojen levy-yhtiöiden laskelmoiduista tuotteista sekä televisiosta, radiosta ja iltapäivälehdistä tutusta tarjonnasta Kun suomirockin musiikillinen moniäänisyys korvataan tasapaksulla bulkkikamalla ja listahiteillä?
Itselläni oli ilo ja kunnia esiintyä elämäni ensimmäisen kerran O'Harasissa joulukuussa 2016 psychobilly-yhtye Multi Climexin rumpalina. Tuolloin tutustuin ensi kerran Nipa Nymaniin eli mieheen, joka intoa puhkuen haluaa vaalia tamperelaista rockperintöä omalla pienellä panoksellaan.
Muutettuani Tampereelle helmikuussa 2017 on itselläni ollut useampia tilaisuuksia tutustua O'Harasin tarjoamaan tarjontaan. Akteihin, jotka eivät listoilla vielä keiku - eivätkä koskaan välttämättä keikukaan - mutta jotka elävät ja hengittävät musiikkia intohimoisesti, persoonallisesti ja rohkeasti.

Poppia. Rockia. Metallia. Punkkia. Räppiä. Indietä. Syntsasuhinaa.
Akteja, jotka eivät yritä laskelmoida varman päälle vaan käyttävät musiikkia kanavanaan ilmaistakseen tunteita, mitä salonkikelpoisemmissa yhteyksissä harvemmin kuulee.
Olen ilokseni tällöin havainnut, että kyllä suomirockistakin löytyy vielä paljon potentiaalia ja omaleimaisuutta, joka valitettavasti jää vain ikävällä tavalla isojen levy-yhtiöiden tarjoaman hittivyöryn ja voimasoiton alle.
Ja kun näitä akteja ei näe, kuule tai tunne, on helpompi mennä jonkun telkkarista tai radiosta tutun aktin keikalle kuin ottaa riski jonkun oudon nimen kanssa.
Silti Nipa Nyman haluaa toiveikkaana idealistina uskoa huomiseen ja tulevaisuuteen. Ja siksi minä tätä kirjoitusta kirjoitan, jotta tulevillekin sukupolville löytyisi matalan kynnyksen ponnahduslauta keikoille, sillä usein aloittelevilla akteilla kynnys päästä keikoille voi helposti muodstua liian korkeaksi, mikä voi lannistaa tai pahimmassa tapauksessa tappaa soittamisen ilon tai musiikki-innostuksen kokonaan.
Siinähän sitä sitten taas ollaan. Turha siinä vaiheessa enää rykiä, kun jööti on jo puntissa.
Olen välillä saanut kuulla, miten en kriitikkona tee muuta kuin vain haukun kaikki artistit. Sellaisen mielikuvan syntyyn vaikuttaa varmasti se, että lukijoille jää kriitikon työstä helpommin mieleen risut kuin ruusut.
Nipa Nyman ja O'Haras ansaitsevat kuitenkin kaikki mahdolliset ruusut siitä työstä millä he ovat yrittäneet ylläpitää vireää ja elävää keikkakulttuuria Tampereella aloitteleville ja nouseville akteille.
Tässä kohtaa voi jokainen palata halutessaan tämän blogikirjoituksen alkupään artistilistauksiin.
Nyt on tullut aika antaa takaisin. Ei sädekehän kirkastamiseksi vaan vireän ja elävän musiikkikulttuurin perinnön jatkamiseksi Tampereella ja myös muualla Suomessa.
Toimikoon O'Harasin mesenaattikampanja lähtölaukauksena ja herätyksenä kaikille niille, jotka verkossa puhkuvat miten rokki on kuollut ja keikkoja sekä keikkapaikkoja on alati vähemmän.
Niin, rokki ja elävä musiikki on todellakin kuollut, mikäli annamme sen kuolla. Mikäli päätämme kädet taskuissa vain katsoa vierestä, kun laskelmoivat musapäälliköt pyrkivät vain maksimoimaan taloudellisen tuloksensa ja päättää sinun puolesta, mitä sinä saat kuulla.
Suomen musiikkiteollisuuden vuosittainen Musiikki ja Media -konferenssi järjestetään ensi viikonloppuna 5.-7. lokakuuta 2017 Tampereen hotelli Tornissa. Samaan aikaan kaupungissa järjestetään myös Lost In Music -showcasefestivaali. Tätä kirjoittaessani peruslippu Musaan ja Mediaan kustantaa 450 euroa, opiskelijat joutuvat kaivamaan kuvetta noin sata euroa. Festivaalipassi Lost In Musicin keikoille maksaa 45 euroa.
Elävä ja vireä musiikkikulttuuri pitää kuitenkin sisällään paljon muutakin kuin vain laskelmointia ja rahaa. Toki joillekin raha saattaa olla tänä päivänä ainoa motivaattori musiikin tekoon.

Tämän kaiken kirjoitettuani haastan siksi Tampereen kovimmat bändit ja musapäälliköt O'Harasin pelastustalkoisiin vapaasti valitsemallaan summalla. Kympillä pääsee jo mukaan, mutta toki enemmänkin saa lahjoittaa, mikäli haluaa enemmän vastinetta rahoilleen.
Mutta koska olen myös mulkun miehen maineessa, niin haastan Tampereen suurimmat rocknimet tonnilla (1000) mukaan jokaisen. Todettakoon tässä kohtaa, että nämä ovat verovähennyskelpoisia vastikkeita.
Turha niitä nimiä tähän on listata, kyllä me kaikki tiedämme keitä sankareita tarkoitan.
Olisihan se aivan mahtavaa, mikäli esimerkiksi Olli Lindholmin vanhasta suomipunkista diggailevalla jälkikasvulla olisi mahdollisuus kokea sitä vanhan liiton alkukantaisuutta ja nuorta vimmaa Tampereella jatkossakin.
Siksi päätin kirjoittaa tämän avoimen kirjeen ja kutsun suomirockin pelastamistalkoisiin, jotta Suomessa ja Tampereen ydinkeskustassa olisi mahdollista nähdä ja kokea uusia ja tuntemattomia tekijöitä vielä tulevaisuudessakin.
Ja seuraavaksi menen katsomaan 55-vuotiasta The Rolling Stonesia Kööpenhaminan syntiseen yöhön.
O'Harasin kaltaisista luolista sekin orkesteri uransa alussa ponnisti.
Kulttuuriosuuskunta Trelmun joukkorahoituskampanja underground-musiikin turvaamiseksi Tampereen ydinkeskustan O'Haras-ravintolassa jatkuvat tiistaihin 10. lokakuuta 2017 asti Mesenaatin verkkosivuilla tämän linkin takana.
Gadgetissa oli virhe