sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Rakas Suomi – miksi meidät hylkäsit?

Matti Nykänen (19632019) ja Mervi Tapola (19542019)
olivat naimisissa vuodet 20012003 sekä 20042010.
Kuvaaja: Tuntematon.
Se alkaa jo varhain.

Tasapäistäminen.

Se, että sinut täytyy panna ruotuun.

Se, että sinut täytyy yhdenmukaistaa.

Se, että sinun täytyy sitoutua enemmistön tahtoon.

Se, että sinun täytyy nyt kulkea sitä tahtia kuin opettajan opetusohjelma määrää.

Siinä sitten istut ja olet. Kiltisti ja hyvätapaisesti, kuten hyviin tapoihin kuuluu. Ja jos et suostu siihen hyvällä, pannaan sinut kyllä ruotuun. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Ollaanhan Suomessa, jossa yksilöitä ei suvaita.

Ei pidä erottua. Ei pidä nousta esiin harmaasta massasta. Pitää kulkea kultaista keskitietä. Ei pidä ottaa riskejä. Pitää olla vain hiljainen ja harmaa hiirulainen.

Keskinkertainen.

Suomi on suurten keskinkertaisuuksien maa.

Sellaisten, jotka ovat omaksuneet ja hyväksyneet jo varhain kansallisen arvohierarkian ja paikkansa siinä nikottelematta.

Helppohan se on hyväksyä, kun alkumatka mennään hitaimpien – eli mahdollisesti vähän tyhmempien – ehdoilla.

Sori siitä.

Ne, jotka ovat oppineet lukemaan ja laskemaan ennen aikojaan saavat nyt vain hyväksyä sen, että joutuvat pyörittelemään peukaloitaan ja painamaan persettä penkkiin aivan turhaan.

Mutta eihän siinä mitään opetusta harjoiteta vaan kurinalaisuutta.

Testataan niitä, jotka ovat kykeneväisiä alistumaan arvohierarkiaan suuria ja mahtavia opettajia ja niiden opetussuunnitelmia kyseenalaistamatta.

Jos ei kykene siihen, saa todistuksestaan lukea olevansa sopeutumiskyvytön.

Kiitti vitusti, Suomi. Kiitti ihan vitusti.

Toimittaja Anna-Stina Nykänen julkaisi 6. tammikuuta 2019 Helsingin Sanomissa artikkelin otsikolla "Niukka elämä lyö maahan", missä hämmästeltiin sitä, miten lohdutonta, kurjaa ja toivotonta voi ihmisen elo olla Suomessa 2010-luvun lopulla.

Maan suurin sanomalehti alkoi edelliskeväänä selvittää, miten työttömyys, vähävaraisuus, köyhyys ja pitkäaikainen rahapula, on vaikuttanut vastaajien elämään, toimintakykyyn ja luovuuteen. Vastauksia tulvi lehteen yli neljätuhatta.

Tulokset olivat lehden mukaan "järkyttävää luettavaa".

– Näyttää siltä, että Suomessa osalla ihmisistä elämänlaatu on huonompi kuin Afrikan köyhimmissä maissa keskimäärin, Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkija Sakari Kainulainen toteaa Hesarille.

Kainulainen hämmentyi. Suomenhan piti olla maailman onnellisin maa kansainvälisten tutkimusten perusteella. Hän alkoi tutkia kansainvälisiä vertailututkimuksia tarkemmin.

Näiden tutkimusten perusteella elämänlaatu Suomessa on kyllä keskimäärin korkeampi kuin useimmissa muissa maissa. Silti Suomessa on joukko ihmisiä, joilla elämänlaatu on alle Afrikan köyhimpien maiden keskitason. Kyse ei ole vain rahasta, vaan myös omasta mielialasta ja toiveikkuudesta. Vauraassa Suomessa osa ihmisistä kokee olevansa umpikujassa.

Miten tällaiseen tilanteeseen ollaan oikein päädytty? Rakas Suomi, miksi meidät oikein hylkäsit?

– Uutta oli myös se, että monissa vastauksissa itsemurhasta puhuttiin järkeillen, harkittuna ratkaisuna ongelmiin, eikä asiana, johon ajaudutaan, Kainulainen sanoo lehdessä.

Millainen maa on oikein sellainen, missä itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tällaisessa maassa elo? Eikö tämän pitänyt olla maailman onnellisin maa? Kuka valehtelee?

Kävin äskettäin erittäin avartavan keskustelun erään unkarilaislähtöisen opettajan kanssa, joka on viimeiset 20 vuotta opettanut matematiikkaa erinäisissä suomalaisissa koululaitoksissa. Hänen arvionsa oli tyly: nämä maailmalle suunnatut Pisa-tulokset suomalaisen koululaitoksen erinomaisuudesta ovat täyttä potaskaa.

– Kuka kusettaa ketä ja miksi, opettaja sadatteli.

Tämä opettaja vahvisti myös omat kokemukseni suomalaisesta koululaitoksesta suorin sanoin. Suomalaisessa koululaitoksessa mennään hyvin paljon hitaimmin oppivien ehdoilla, jotta he nousisivat keskivertojen kastiin samalla kun älyllisesti kehittyneempiä nopeampia oppijoita hidastetaan.

Lopputuloksena syntyy monin tavoin paljon turhautumista, kun potentiaaliset lahjakkuudet poljetaan väkisin harmaaseen massaan kärsimään.

– Miksi näitä lahjakkuuksia ei auteta kasvamaan korkeampaan potentiaaliinsa silloin kun heillä on parhaat kasvuedellytykset kehittyä oikeaoppisen ohjauksen avulla, opettaja ihmettelee.

– Tässä maassa menee valtavasti lahjakkuutta ja potentiaalia haaskuuseen tällaisten toimintatapojen myötä. Ei ihme, että he saattavat myöhemmin ajautua mielenterveysongelmiin ja muihin vaikeuksiin. Tämän maan koululaitos ei osata tunnistaa ja hyödyntää älyllisesti lahjakkaampia yksilöitä.

Palataan Hesarin artikkeliin. Ehkä löydämme sieltä vastauksen, miksi niin moni tässä maassa kärsii.

Nummelassa asuva Tiina Similä on kolmen nuoren yksinhuoltaja ja tekee töitä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien hoitajana. Hän tuntee niukkuuden sekä kotoa että töistä.

– Suomessa on olemassa hienoja lääkkeettömiä hoitokeinoja ja ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä. Niihin vain eivät rahat riitä. Kaikkialla sanotaan, että on resurssipula. Mihin ne yhteiskunnan rahat oikein menevät, jos lapsikin pitää hoitaa lääkkeillä hiljaiseksi?

Similän mielestä tämä on se tapa, jolla ihminen Suomessa nujerretaan. Ensin sinnittelet ja yrität kaikkesi, ja sen kerran, kun et jaksa ja huudat apua, kukaan ei kuule.

Tämä on myös oma kokemukseni mielenterveyshoidosta Suomessa. Kun ihminen voi syystä tai toisesta huonosti hänelle sanotaan, että hae apua. Suomessa jos missä apua saa, onhan maamme terveydenhuolto ihan huippuluokkaa kansainvälisten tutkimusten mukaan.

Kun sitten päädyt hakemaan sitä apua, joudut useampien kuukausien jonoon, ”koska resurssit eivät vain riitä”. Kun lopulta sitten päädyt jonkun henkilön pakeille, koostuu hoito suurimmaksi osaksi empaattisesta hymistelystä ja ajanpeluusta.

Jos tämä on sitä parasta apua mitä tällä maalla on tarjota ei ole ihme, mikäli joku kokee itsemurhan parempana vaihtoehtona. Saahan sen loputtoman angstin ja ahdistuksen ainakin sillä tavoin loppumaan.

Hesarissa asia todetaan näin:

”Sairastuminen voi Suomessakin romahduttaa talouden. Hyvinvoivat ihmiset ajattelevat, että täällä kaikki saavat hoitoa ilmaiseksi. Mutta ei se ole totta.

Suomessa lääkkeet eivät ole maksuttomia. Eivätkä hoidotkaan ole täysin maksuttomia edes maksukaton tultua vastaan. Niistä kertyy pienituloiselle nopeasti kohtuuton summa.

Kainulainen kertoo, että tyhjän päälle voi joutua esimerkiksi, jos putoaa työttömyyden ja työkyvyttömyyseläkkeen välimaastoon. Tukea ei saa, ennen kuin on selvitetty, kumpi on oikea luokitus. Epäselvyys voi jatkua vuosia, hän sanoo.

Jo pelkästään viranomaisen tekemän väärän tukipäätöksen korjaaminen kestää kauan, ja sekin aika pitää elää. Pyhällä hengellä vai velaksi?

Hyvinvointivaltion koneisto on myös monimutkainen eikä aukea kaikille.

Suomessa ei auteta hätää kärsiviä automaattisesti. Apua on osattava hakea. Siitä on jaksettava taistella juuri silloin, kun on heikoilla.

Suomessa on ihmisiä, jotka eivät ole edes yrittäneet hakea niitä tukia, jotka heille kuuluvat.

Hyvinvointivaltion turvaverkko ei ole ollenkaan niin varma ja aukoton kuin hyvinvoivat ihmiset kuvittelevat.

Kuka olisi uskonut, että niin moni voi Suomessa näin huonosti. Ihminen toisensa perään kertoo, miten on köyhyyden nujertamana yrittänyt päättää päivänsä tai harkitsee tekevänsä sen eläkkeelle jäädessään tai kun lapset ovat aikuisia.

Paljon on myös vastauksia, joista huokuu viha ja raivo päättäjiä, yhteiskuntaa, systeemiä, koko elämää kohtaan. Mitä jää jäljelle, kun jäljellä ei ole mitään? Tai on velkaa niin, ettei siitä pääse koskaan eroon.

Niin moni tässä maassa kokee, että mitään toivoa ei näy.”

Hesarin tutkimuksen perusteella jatkuva rahapula ja niukkuus lannistaa ihmisen, alentaa elämänlaatua ja vie uskon tulevaisuuteen. Niukkuus ja pienet varat lisäävät yksinäisyyttä. Perheiden verkostot kutistuvat. Elämä supistuu. Ei ole rahaa eikä energiaa. Kaikki ajatukset ovat kiinni selviytymisessä.

Suomessakin ihminen voi jäädä taloudellisesti täysin tyhjän päälle. Kuten vaikkapa hometalojen omistajat, joiden elämässä home on tehnyt omaisuudesta ongelmajätettä. Jäljelle jää vain velkaa ja pahimmassa tapauksessa homeen aiheuttama vakava sairaus.

”Hometalon taloudellisista vastuista voidaan taistella vuosikausia. Sekin aika pitäisi jollain elää.”

Tätä ahdinkoa ja epätoivoa kuvaa eräältä ystävältäni saamani viesti, jossa hän kertoi kaverinsa karmivasta kohtalosta, missä 350 000 euron arvoinen asunto muuttui yhtäkkiä arvottomaksi ongelmajätteeksi homelöydösten seurauksena.

– Koitan täs soitella apua toiselle kaverille, joka on laittamassa itteensä jojoon, koska se on rahaton ja koditon eikä sossu tai mikään muukaan auta. Se ei halua lähteä hoitoon mihinkään vaan haluaa vaan tappaa ittensä ja mä tässä nyt pohdiskelen, että mitäköhän tässä tekisi, että se olisi hengissä vielä viikonkin päästä. Se romahti ihan täysin puhelimessa ja itki sitä, että mä oon ainoo joka välittää.

Liian moni ihminen tuntuu voivan aivan liian huonosti tässä armaassa synnyinmaassamme tällä hetkellä. Aivan liian moni. Niin minäkin.

Tätä omaa Suomi-angstiani, elämäni surkeutta ja epätoivoani kuvasti toissapäivänä, perjantaina 20. joulukuuta 2019 julkaisemani blogikirjoitus otsikolla ”Saatanallinen helvetti nimeltään Suomi, pimeyden tyyssija”.

Kirjoituksena se oli erään turhautuneen kirjoittajan ja sanataiteilijan nopea töherrys, jolla tämä halusi vain saada puretuksi oman henkisen pahan olonsa jonnekin. Sellaisen angstin ja ahdistuksen, joka välillä ilmestyy mieleen sekoittamaan päätä ja omaa henkistä hyvinvointia.

Nyt kun tuosta ”kohtauksesta” on selvitty, on mahdollista alkaa pohtia syvemmin ja tarkemmin, miksi niin moni voi näin huonosti Suomessa tänä päivänä. Ja siihen tuo tämän kirjoituksen alussa linkittämäni Hesarin tutkimus alkuvuodelta on erinomainen lähtökohta.

Hesarin laajassa ja ansiokkaassa tutkimuksessa todetaan, miten umpikujan kokemus herättää hyvinvoivassa maassa suuria tunteita, myös raivoa. Lehden kyselyyn tuli vastauksia, joissa uhkaillaan väkivallalla poliitikkoja, päättäjiä ja rikkaita – eikä lehti halua tai uskalla julkaista sellaisia kirjoituksia.

Jotain osviittaa pinnan alla kytevästä vihasta ja raivosta antavat seuraavat kommentit, jotka läpäisivät lehden seulan:

”Nykyään ihminen on vain menoerä valtion kukkarossa. Minä voin tulla siihen riviin, jossa köyhät ammutaan. Loppuu tämä kituminen.

En luota yhteiskuntaan. Tunnen välillä suorastaan ”vihaa” päättäjiä kohtaan.

Jos maassamme jätetään sairaat, vanhukset, vammaiset ja muista syistä heikko-osaiset täysin heitteille, niin toivon kaikkea paskaa sitten kaikille muillekin, koko sydämestäni!

Olen radikalisoitunut ja luotan entistä vähemmän auktoriteetteihin ja helppoihin hokemiin, kuten ”kyllä tekevälle töitä löytyy”.

Syvä viha kasvaa kasvamistaan. Päättäjät ovat vielä ongelmissa jonakin päivänä!”

Tässä sitä nyt sitten ollaan joulun alla työttömänä kirjoittamassa ylhäisessä yksinäisyydessä näitä surullisia sanoja tietäen, että tässä maassa on tälläkin tuhansia – ellei satojatuhansia – vastaavia kohtalotovereita, jotka kärsivät yksinäisyydestä, työttömyydestä, perheettömyydestä, lapsettomuudesta, arvottomuudesta, asunnottomuudesta sekä sopeutumattomuudesta.

Sopeutumattomuudesta esimerkiksi tämän maan tasapäistävään keskinkertaisuuteen tai tässä maassa erinäisiin vallitseviin trendeihin – kuten vaikka perussuomalaisuuteen, vihervasemmistolaisuuteen, sukupuolivähemmistöihin tai oikeistokonservatiiveihin.

Jolloin saattaa käydä niin, että huomaat yhtäkkiä olevasi yksinäinen ja työtön 46-vuotias lihaa syövä keski-ikäinen ja keskivartalolihava valkoinen heteromies, jolle ei tästä maasta löydy enää mitään käyttöä, työtä ja tarvetta yhtään mihinkään, koska se ei ole koskaan oppinut sopeutumaan tämän maan tasapäistävään ilmapiiriin ja vallitseviin trendeihin.

Tätä suomalaisen miehen problematiikkaa sivuaa myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän professori Anu Kantola Helsingin Sanomissa 22. lokakuuta 2019 julkaistussa kolumnissaan otsikolla ”Miehet katoavat työmarkkinoilta, eikä kukaan tiedä minne – olisiko syynä miehen kunnia?

En tiedä antaako sekään mitään lopullisia vastauksia yhtään mihinkään, mutta on ainakin yksi ajatelma siihen monimutkaiseen ja sotkuisaan vyyhtiin, jota pyritään tasapäistämään, mitätöimään ja tekemällä arvoneutraaliksi käyttämällä kaiken selittävää termiä rakennemuutos.

Kun käytämme termiä rakennemuutos, hävittää se ympäriltään kaiken sen tuskan ja kärsimyksen, jonka jokainen sellainen suomalainen kokee, joka tuntee tippuneensa tai huomaa tulleensa tiputetuksi kelkasta.

Yhtäkkiä sillä tyypillä ei ole enää mitään käyttöä eikä tarvetta – eikä siten myöskään ihmisarvoa.

Rakennemuutos, ne sanovat, jonka jälkeen asia on kuitattu ja voidaan siirtyä protokollassa tärkeämpiin suunnitelmiin ja kuvioihin.

Sinne ne jäivät omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ne tuhannet – elleivät sadat tuhannet – kurjan tuurin kohtalotoverit punomaan omia juoniaan olemassaolonsa turvaamiseksi – joko vetämällä itsensä kiikkuun, juopottelemalla tajunsa ja ymmärryksensä kankaalle, alkamalla suunnitella aseellista kostoretkeä tämän maan kaikille kusipääpoliitikoille tai liittymällä perussuomalaisiin.

Perussuomalaisiin, joille kyllä kelpaavat kaikki ne äänestäjät, jotka huomaavat pettyneensä tämän maan kylmiin ja koviin asenteisiin sekä huomaavat tulleensa syrjäytetyiksi ja syrjäytyneiksi nyky-yhteiskuntamme rakennemuutoksen pyörteissä.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi Perussuomalaiset on maan suurin puolue vuonna 2019?

Hesarin kolumnissaan Helsingin yliopiston professori Anu Kantola siis pohtii, minne siis miehet oikein katoavat tänä päivänä työelämästä?

Voin vastata Anu Kantolalle, että tänne ne katoavat.

Pimeyteen. Yksinäisyyteen. Itseinhoon. Itsetuhoisuuteen. Epävarmuuteen. Pettymykseen. Lannistumiseen. Suruun. Katkeruuteen. Vihaan.

Kysymys sai Kantolan pyyhkimään pölyt 1990-luvun alussa ilmestyneestä sosiologi Matti Kortteisen kirjasta Kunnian kenttä.

”Kortteinen kuvaa hienossa tutkimuksessaan suomalaista palkkatyötä: metallityöntekijöitä ja pankkivirkailijoita. Heidän välillään aukeaa syvä ja ylittämätön kahden leirin välinen kuilu. Metallimiehet painavat töitä raa’asti ja ankarasti terveytensä kustannuksella. Pankkinaiset taas uhraavat elämänsä toisille olemalla huolehtivia äitejä, vaimoja ja työntekijöitä. Sukupuolten välillä ammottavan kuilun yli loikkaaminen tuntuu luonnottomalta ja väärältä.”

Se voi varmasti tuntua metallimiehestä vaikealta, mutta miltä tuntuu olla syrjäytynyt ja syrjäytetty omassa synnyinmaassaan, vaikka on koko elämänsä tehnyt ns. pehmeitä töitä toimittajana.

Kun nuo joskus takavuosina palkitut sanat ja lauseet eivät enää kelpaakaan yhdellekään työnantajalle – ja kun ei oikein osaa tehdä muutakaan kuin pukea ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi.

”Railon ylittämistä hidastaa Kortteisen sanoin kulttuurinen vitka: miehen ei ole helppo vaihtaa alaa, koska töiden kadotessa katoaa myös miehen kunnia. Sekä miehille että naisille työ on kunnian kenttä, jossa uhraudutaan, mutta omissa leireissä. Maatalousyhteiskunnassa isännät ahersivat pelloilla ja metsässä ja emännät taas kunnostautuivat kodin- ja karjanhoidossa. Sodassa kansa jakautui kahtia: miehet olivat rintamalla ja naiset kotirintamalla, kun molemmat uhrautuivat omilla ponnistuksillaan yhteisen isänmaan puolesta.”

Mitä tässä sitten pitäisi oikein tehdä? Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että työvoimatoimistossa kysyisin ammattitappajan töitä, mutta niihin ei taida oikein löytyä muita kursseja kuin Suomen puolustusvoimat.

”Naisille muutos tarkoittaa usein siirtymistä sisätöistä sisätöihin. Miesten sen sijaan pitäisi loikata railon ylitse ja lähteä palvelualoille, vanhusten hoivaan, sosiaalityöhön tai lastentarhoihin.”

Niin, kyllähän sitä on palvelualoilla työskennelty ennenkin. Ei vaan näytä sekään työkokemus ja ammatti- sekä kielitaito enää kelpaavan tämän päivän työmarkkinoille.

Jäljelle jää siis vain uhriutuminen ja kuihtuminen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään tai sitten tämän kaiken turhautumisen sanoittaminen ja tekeminen näkyväksi kaikkien niiden kohtalotoverien puolesta, jotka ovat joutuneet tämän tuskan, kärsimyksen, epätoivon, pettymyksen ja itseinhon kanssa taistelemaan koko elämänsä ajan tässä maassa.

Sen, joka jo koululaitoksessa tehtiin varhain selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Alistu, häpeä, kärsi ja noudata opintosuunnitelmaa – tai kuole pois.

Rakas Suomi, milloin sinusta tuli oikein tällainen?

Rakas Suomi, miksi sinusta oikein tuli tällainen?

Rakas Suomi, oletko aina ollut tällainen?

Tällainen vittumainen koulukiusaaja.

Tällainen pykälien taakse piiloutuva byrokraatti.

Tällainen kaikille yksilöille kateellinen ja katkera harmaa hiirulainen.

Tällainen kostonhimoinen paska.

Kylmä ja mätä vittu.

Kuollut ja kulottunut erämaa.

Rakas Suomi, miksi meidät hylkäsit?

Miksi me emme sinulle enää kelpaa?

Meidän elämänkokemuksemme, ammattitaitomme, näkemyksellisyytemme, tietotaitomme, lahjakkuutemme, erilaisuutemme, eriskummallisuutemme, moniulotteisuutemme, herkkyytemme, neuvokkuutemme ja ihmisyytemme.

Rakas Suomi, oletko nyt tyytyväinen?



perjantai 20. joulukuuta 2019

Saatanallinen helvetti nimeltään Suomi, pimeyden tyyssija

Kuva: Annukka Palmén-Väisänen / YLE
Kun ryhdyin kirjoittamaan näitä sanoja älypuhelimellani, näytti kello olevan tasan 4.20 aamuyöstä. Sattumaako?

Tarkoitetaanko sillä sitten Adolf Hitlerin syntymäpäivää vai kannabiksen tupruttelua, sen saa jokainen määritellä ja päätellä itse.

Mitä 4.20 tarkoittaa? Mitä 666 tarkoittaa? Mitä 1917 tarkoittaa? Mitä 6.12. tarkoittaa?

Synnyin Suomeen 20. kesäkuuta 1973 Helsingin Naistenklinikalla joskus iltamyöhään, kello 22.31. Jos olisin syntynyt paria tuntia myöhemmin, olisi horoskooppini vaihtunut kaksosesta ravuksi? Mitä se sitten olisi tarkoittanut, sen saa jokainen päätellä itse.

Ehkä se olisi tarkoittanut sitä, että elämästäni olisi muodostunut hieman toisenlainen.

Nyt siitä muodostui kaksosen. Kaksijakoisen. Skitsofreenisen. Skitsosen. Vittujee.

Sain ilon ja kunnian syntyä ainoaksi lapseksi kaksikieliseen perheeseen, jossa olen koko ikäni puhunut isäni kanssa ruotsia ja äitini kanssa suomea.

Koulussa tämä tarkoitti sitä, että kun olisin halunnut jo ala-asteella ottaa toiseksi kieleksi englannin, jouduin ottamaan suomen, koska se kuului opinto-ohjelmaan. Pakkosuomi.

Siinä sitten opiskeltiin pakkosuomea kaikkien yksikielisten suomenruotsalaisten kanssa, joille maan pääkieli oli täysin vieras. Vittujee.

Opiskelu suomenruotsalaisessa koulussa oli täyttä vittua. Opin nopeasti, miten perseestä koko tämän sisäsiittoisten selkäänpuukottajien henkinen sielunmaisema oikein on.

Ja kun sen opin tajusin, miten tuosta sisäsiittoisten selkäänpuukottajien ankkalammikosta on pakko päästä pois ja eroon niin nopeasti kuin mahdollista hieman laajempaan ympäristöön.

Luin äsken jostain jutun missä kerrottiin, miten 99,9 prosenttia mielenterveytensä kanssa kamppailevista henkilöistä ovat olleet lapsuudessaan ja nuoruudessaan koulukiusattuja.

No, itselleni nuo pahimmat koulukiusaajat olivat ylä-asteella opettajiani, jotka yhtä opettajaa lukuun ottamatta kokosivat rivinsä kasaan ja aloittivat systemaattisen operaation saadakseen yhden villin, räävittömän, kurittoman ja sanavalmiin teinipojan ruotuun.

Oman kostoni sain sillä, miten koulun oppilaat äänestivät minut kuitenkin koulun johtokunnan hallitukseen, mikä taisi nakertaa kusipääopettajien henkistä sielunmaisemaa entisestään.

ADHD.

Neljän kirjaimen kirjainyhdistelmä, joka muodostuu englanninkielisistä sanoista attention deficit hyperactivity disorder.

Suomeksi termi määritellään näin:

“ADHD on lyhenne englanninkielisistä sanoista Attention Deficit Hyperactivity Disorder. Suomenkielinen nimi on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) on neuropsykiatrinen toimintakykyä heikentävä häiriö, joka vaikuttaa kykyyn keskittyä tehtävien suorittamiseen.”

Eipä näitä kukaan kuitenkaan vaivautunut koulussa tutkimaan 1980- ja 1990-luvuilla. Ei tällaisia termejä ollut silloin vielä edes käytössä.

Siihen aikaan esikoulun tädit sanoivat vain, että sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Sitten tulivat leikkipuiston tädit jotka sanoivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Jonka jälkeen tulivat ala-asteen tädit jotka sanoivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Sitten tulivat ylä-asteen sedät ja tädit jotka sanoivat, että sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Jonka jälkeen lukion sedät ja tädit ilmoittivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Tämän jälkeen kun päätyi työelämään, sai erilaisilta sediltä kuulla, miten minä olen erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Vuodet vierivät ja vastaan tuli erilaisia miehiä ja naisia, duuneja ja bändejä, skenejä ja yhteisöjä, ryhmiä ja porukoita.

Ennen pitkää niissäkin joku tai jotkut päättivät ilmoittaa minulle, miten minä olen erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Joten siinä on story of my life pähkinänkuoressa.

Olla erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä oleva 46-vuotias luuseri, pelle ja kusipää, joka ei ole vieläkään kuollut.

Kiitti vitusti tuesta. Kiitti ihan saatanasti tuesta. Kiitti aivan helvetisti.

Sitten ne keksivät feidata sen luuserin, pellen ja kusipään kokonaan. Kääntää selkänsä sille. Esittää sitä samaa leikkiä, mitä sain todistaa jo ankkalammikossa, ettei tuon kanssa pidä leikkiä. Mitätöidään se kokonaan sulkemalla se kokonaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

Verkkojulkaisu Antroblogin toimittaja Emmi Huhtaniemi pohti 27. helmikuuta 2018 päivätyssä kolumnissaan “Ostrakismi ja sosiaalinen kuolema”, mitä ihmiselle oikein tapahtuu, kun hänet suljetaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

“Kun toiselle ei puhuta, ei reagoida, ei lähestytä, hänestä tulee näkymätön ja merkityksetön. Ulossulkeminen aiheuttaa sosiaalista kipua ja kärsimystä, joka tuntuu jopa pahemmalta kuin fyysinen kipu. Ihminen on sosiaalinen eläin, jolla on syvä tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Yhteisöstä ulossulkeminen on ihmiskunnan kaikkialla maailmassa tuntema rangaistuksen muoto, jolla on kuritettu sosiaalisia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Rangaistuksen kokeminen äärimmäisen ankaraksi ja sen yleisyys sekä maantieteellisesti että historiallisesti paljastaa sen, kuinka tärkeää yhteisöön kuuluminen on ihmiselle. Normeista poikkeavat tai niitä rikkovat yksilöt suljetaan helposti ulkopuolelle, ja heihin suhtaudutaan kuin heitä ei olisi olemassakaan.”

Jos haluat lukea aiheesta lisää, niin tämä blogilinkki kertoo, "why being ostracized hurts even more than bullying."

Olen nyt 46-vuotias keski-ikäinen lapseton ja perheetön mies. Työtön vastoin tahtoaan ja monellakin tapaa sosiaalisesti täysin epäonnistunut ja epäkelpo yksilö. Niin kyvytön ja epäkelpo, etteivät edes kymmenet työhakemukset eri yrityksiin ja toimialoihin tuota toivottua tulosta.

Sen sijaan ne kyllä ottavat mielellään tällaisen vitun luuserin haastateltavaksi jonnekin Ylelle, jotta voivat jälkeenpäin naureskella sen urpoudelle, surkeudelle ja luuseriudelle. Ei sitä voi kuitenkaan sinne millään muotoa työllistää, mitä vittua se saatanan pelle oikein kuvittelee.

“Ulossulkemista, eli ostrakismia, esiintyy työpaikoilla ja kouluissa. Havaintoja ihmisestä ‑sarjassa aihetta valaisee kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila, joka on tutkinut ostrakismia 20 vuoden ajan. Arjessa yhteisöstä ulossulkeminen on henkistä väkivaltaa, eikä siitä yleensä jää kiinni, koska se on pohjimmiltaan tekemättä jättämistä. Ulossuljetun kokemus vääränlaisuudesta, kelpaamattomudesta ja näkymättömyydestä on musertava. Jopa lastentarhaikäiset tunnistavat ulossulkemisen kokemuksen: pahinta on, kun kukaan ei leiki kanssasi.”

Tässä maassa tämä on tehty minulle hyvin selväksi jo vuosikymmenten ajan, että olen vääränlainen ja kelpaamaton kaikille.

Se on sitä, kun entiset “ystävät” lakkaavat pitämästä yhteyttä. Se on sitä, kun työhakemuksiin saa hylsyjä hylsyn perään - mikäli saa edes vastausta. Se on sitä, kun jossain yhteisissä juhlallisuuksissa tai hautajaisissa ns. ystävät kääntävät selkänsä ja yrittävät olla moikkaamatta tai sitten supattavat selkäsi takana, miten “tossa on Nalle, mutta ei kyllä mennä moikkaamaan sitä”.

Se on sitä samaa helvetin paskaa, mitä olen saanut kuulla jo esikouluikäisestä lähtien.

Olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Kiitti vitusti tuesta. Kiitti ihan saatanasti tuesta. Kiitti aivan helvetisti.

“Nykyisen teollistuneen yhteiskuntamme rakenteet taas perustuvat pitkälti talouteen, ja toimivat jopa käänteisesti sosiaalisiin suhteisiin perustuvaan järjestelmään nähden. Jos ei kykene osallistumaan taloudelliseen vaihtoon, joutuu helposti suljetuksi koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Sosiologisessa ajattelussa tämä merkitsee sosiaalista kuolemaa: ihmistä ei enää tunnusteta täysin ihmiseksi laajemmassa yhteiskunnassa. Erään teoreettisen näkemyksen mukaan globaali kapitalismi tuottaa järjestelmänä tällaisia “ylimääräisiä” ihmisiä, jotka voisivat järjestelmän kannalta yhtä hyvin olla kuolleita. Sosiaalisuus ei ole ensisijainen kapitalistista yhteiskuntaa rakentava arvo, mutta yhteisöstä eristäminen toimii silti tehokkaana rangaistuksena — vaikka sitä ei tehtäisi tarkoituksella."

Kyllä. Tunnen olevani kuollut. Tunnen olevani helvetissä. Tunnen olevani niin saatanan epäonnistunut luuseri ja paska tällä hetkellä, ettei minulla ole mitään muuta virkaa enää tässä helvetin kusipäiden paskaläävässä nimeltä Suomi kuin vetää narua kaulaan.

Onhan tämä maa tehnyt minulle jo vuosikymmenten ajan hyvinkin selväksi, miten perseestä ja hyödytön minä olen.

Olenko masentunut? Totta helvetissä olen. Jumalauta, jos sinä saisit kuulla kaiken sen saman paskan, mitä itse olen saanut kuunnella jo vuosikymmeniä, niin olisit sinäkin.

No, enää on jäljellä vain hiljaisuus. Ostrakismi. Yhteisön ulkopuolelle sulkeminen. Henkinen kuolema. Ihmisen mitätöinti. Tämän työn mitätöinti. Tämän ihmisarvon mitätöinti.

Tämän ihmisarvon mitätöinti näiden hyveellisten kunnon kansalaisten toimesta niin perusteellisesti, että vasta perussuomalaisten puoluekokouksessa tällainen yhteisön ulkopuolelle suljettu luuseri ja paska voi kokea ja tuntea inhimillisyyttä, lämpöä ja rakkautta.

Tämä on niin masentunutta, kauheaa, ankeaa, vastenmielistä ja surullista kirjoittelua että ymmärrän hyvin, mikäli joku on jättänyt leikin kesken jo tämän vuodatuksen ja paatoksen alkumetreillä.

Mutta tämän kanssa minä elän. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen.

Sen kanssa, että olen erilainen. Sen kanssa, että olen sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä. Sen kanssa, että olen luuseri, pelle ja kusipää. Te voitte jättää tämän blogikirjoituksen kesken milloin tahansa ja siirtyä mukavampiin aiheisiin. Minä joudun elämään tämän kohtalon kanssa siihen asti kunnes kuolen.

Ja näissä tunnelmissa se itsemurha on alkanut tuntua parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

“Sana ostrakismi on peräisin antiikin Kreikasta. Ostrakismos merkitsi äänestystä, jossa saviruukun palaselle merkittiin uhkaavaksi koetun yhteisön jäsenen nimi. Riittävä äänimäärä karkotti epätoivotun henkilön maanpakoon jopa 10 vuodeksi. Sivistyksemme ja demokratian juurien käsitetään olevan antiikin Kreikassa, emmekä ole perineet sieltä ainoastaan ihanteellisia rakenteita.”

Itse elän jälleen kerran helvetissä. Sellaisessa pimeydessä, johon olen aika ajoin vajonnut ennenkin. Tällä kertaa tämä on kuitenkin kokonaisvaltaisempaa. Totaalisempaa. En tiedä, onko tätä sitten edesauttanut viime kuussa alkanut psykoterapia, itseäni ympäröivä musertava pimeys tuolla ulkona vai kaiken tämän seurauksena jälleen alkanut alkoholin käyttö, koska en vain enää kestänyt tätä helvetin saatanallista paskaa, jota joudun elämään, tuntemaan ja kokemaan tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen.

Hyvää joulua kaikille vaan.

Tässä kohtaa itsemurha tuntuu jotenkin kaikista armollisimmalta lahjalta itselleni, kaikkihan on jo menetetty.

Se ei kuitenkaan ole elämänarvojeni mukaista.

Sen sijaan olen vakavasti alkanut harkita ja pyöritellä ajatusta siitä, miten voisin pian karistaa kaiken tämän maan paskan ja tomut jaloistani.

Tunnustetaan tosiasiat: kukaan ei halua enää työllistää minua Suomessa. Kukaan ei halua enää julkaista kirjoituksiani Suomessa. Kenellekään ei enää kelpaa kielitaitoni, kokemukseni ja olemassaoloni Suomessa. Kukaan ei halua enää kelpuuttaa minua mihinkään yhteisöön jäseneksi.

Joten mitä vittua minä täällä enää teen?

Sinänsä tämä on helppoa. Kun ei ole jälkikasvua, perhettä, parisuhdetta ja työtä tässä vitun perslävessä nimeltä Suomi, niin miksi sitä enää tänne jäisi väkisin roikkumaan, kun kaikki ovat jo vuosikymmenten ajan tehneet minulle hyvin selväksi, miten epäkelpo paska olen.

Mä olen aivan saatanan surullinen ja paskana nyt, kun kirjoitan näitä sanoja.

Sitten ne sanovat, että “vittu sä olet hyvä kirjoittaja, sun pitäisi kirjoittaa lisää, mä haluaisin kirjoittaa kuin sinä.

On siinäkin, vittu. Et vittu varmasti haluaisi. Et tätä päätä. Älä vittu unta näe.

Joo, niin vitun hyvä kirjoittaja mä olen, ettei kukaan - ei vittu kukaan - halua palkata minua kirjoittamaan yhtäkään kirjoitusta julkaisuihinsa. Tai jos haluaa, niin täytyy pitää huoli siitä, ettei sitä julkaista ainakaan nimellä.

Mä olen ihan saatanan paskana ja lyöty. Mä olen niin lyöty, ettei mulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois omasta synnyinmaastani.

“F90.9 Määrittämätön hyperkineettinen häiriö ADHD-epäily, tutkimuksissa

F31.9 Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö epäily, tutkimuksissa

F90.0 Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö epäily, tutkimuksissa”

Mä en enää 46-vuotiaana ole muuta kuin kasa jotain helvetin diagnooseja, joilla jotkut kuuppatohtorit voivat tehdä tilinsä. Vittujee.

Itse en voi tehdä muuta kuin kärsiä.

Kärsiä, kärsiä, kärsiä.

Kuin Jeesus ristillä.

Sekin varmasti helpottaisi oloa, jos joku naulaisi tämän ruhon ristille. Saisi ainakin hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, eikä tarvitsisi roikkua näissä oloissa niin kauaa.

Mutta tätä tämä elämäni Suomessa on.

Yhtä helvetin kusipäisyyttä, vittuilua, näätäilyä, vähättelyä, dissaamista, koulukiusaamista, nollaamista, häivyttämistä ja ostrakismia.

Se on vittu moido. Haistakaa kaikki vittu. Haista vittu Suomi, saatanan paholaismaisten paskanaamojen pellemaa. Tasapäistettyjen turakaisten paratiisi. Kylmien keskinkertaisuuksien kollektiivi. Kusipäisten vittunaamojen rotko.

Palakaa helvetissä, ruojat. Te ansaitsette kaiken paskan, mitä elämä teille tuo. Sillä sen, minkä te toitte minulle, sen tulette pian saamaan moninkertaisesti takaisin. Ja sitä en tee minä, sen tekee karma. Vittujee.



keskiviikko 4. syyskuuta 2019

The 69 Eyes palautti kiiman, himon ja sexin takaisin suomirockiin

Helsingissä 1989 perustettu pitkän linjan rockyhtye
The 69 Eyes esiintyi Helsingin Nosturissa
perjantaina 30. elokuuta 2019.


Kiima.

Mikä ihana tekosyy.

Se tunne, joka saa tekemään mitä järjettömimpiä tekoja.

Se tunne, joka saa primitiiviset vaistot heräämään ja unohtamaan hyvät käytöstavat sekä sovinnallisen käytöksen.

Riettaus.

Se tunne, kun ihminen heittäytyy primitiivisten vaistojensa vietäväksi ja antaa vallan omalle himolleen.

Rock’n roll.

Se länsimaalaisen sivilisaation konstruktio, missä mustien afrikkalaisten orjien primitiiviset rytmit paketoidaan maailmanlaajuisesti valkoihoiselle väestölle edesmenneen Elvis Presleyn lantionpyörityksen siivittämänä.

Miten paheellista. Miten rietasta. Miten syntistä.

Moraalinvartijat olivat syystäkin kauhuissaan viime vuosisadan puolivälissä, kun valkoihoinen rock-kuningas Elvis Presley alkoi suoltaa törkyään pienten lasten iloksi ja vanhempien kauhuksi.

Lukitse tyttäresi, lukitse vaimosi, lukitse takaovesi ja juokse henkesi edestä.

Näin riimitteli puolestaan australialainen AC/DC reilut 40 vuotta sitten kappaleessaan TNT.

Tiukat farkut tai nahkahousut, pullottava etumus, viettelevä katse ja eläimelliset himot.

Afrikkalaisten neekeriorjien tuottamat primitiiviset himot ovat tällä vuosikymmenellä kärsineet melkoisen inflaation viime vuosina, kun takavuosien valkoiset rockpäälliköt ovat eläköityneinä ja ikääntyneinä heittäneet lusikoita nurkkaan yksi toisensa jälkeen.

Tilalle olemme saaneet Ed Sheeranin ja Cheekin kaltaisia puhtoisia puppelipojuja, joiden lantioita ei ole keinuttanut afrikkalaisten neekeriorjien kaleeriveren henki vaan virkamiesmäisten levy-yhtiöpamppujen taskulaskimet ja excel-taulukot, joilla ihmisten mielet, sydämet ja aistit on saatu täytettyä ja kyllästettyä puhtoisilla ja sovinnaallisilla vainelämää-tähdillä.

Kitaramiehestä tuli ehkä kuuluisa, mutta bisnesmiehestä tuli rikas.

Valot sammuu, totta tosiaan.

Ja yhtäkkiä rock – sellaisena kuin me kaikki sen aikoinaan opimme tuntemaan – alkoi vetää viimeisiään, kun markkinavoimat päättivät sen olevan aikansa elänyttä.

Kun 1980-luvulla kohistiin Andy McCoyn kolmestakymmenestä donasta, jestastellaan nyt Isac Elliotin ja Mikael Gabrielin kymmenien tuhansien asukokonaisuuksista samalla kun kusenkeltainen lehdistö uutisoi, miten Andy McCoylla ei ole enää varaa edes vuokraan.

Ei mennyt Andy Amsterdamiin myymään persettä fyrkkien loputtua vaan muutti maalle Karkkilaan askeettiseen kerrostaloluukkuun ja paikallisiin keskariräkälöihin dokaamaan väljähtynyttä rapaa paikallisten isäntien ja emäntien piikkiin.

Symbolinen kuva rockin nykytilasta tämäkin.

Tätä kaikkea ei ollut kukaan muistanut kuitenkaan kertoa sille 6-700 hengelle perjantaina 30. elokuuta 2019 Helsingin Nosturissa. Sille jengille, joka oli kansoittanut vuoden vaihteessa vasaran alle joutuvan helsinkiläisen keikkapyhätön äärimmilleen.

Sille jengille, joka oli päättänyt näyttää keskisormea markkinavoimille, kusenkeltaiselle lehdistölle ja niille levy-yhtiöpampuille, jotka olivat päättäneet kertoa suurelle yleisölle, miten rock on kuollut.

– Fuck you, I won't do what you tell me – haista vittu, en meinaa alistua sun sanaas, lauloi amerikkalainen rockyhtye Rage Against The Machine jo vuonna 1992 hittikappaleessaan Killing In The Name.

– Vitut susta, vitut susta, julisti puolestaan itä-helsinkiläinen räppäri Steen1 vuonna 2004 kappaleessaan Vitut susta.

Tänne me siis ahtauduimme, Nosturiin, nuoret ja vanhat, ikirokkarit ja turistit, prinssit ja prinsessat, kuningattaret ja kuninkaat.

Vierelläni seisoo maineikkaaseen Amorphis-yhtyeeseen basistiksi 2017 palannut Olli-Pekka Laine. Hän ei ole nähnyt kokonaista keikkaa Öögiltä – lempeä hellyttelynimi 69 Eyesille – vuosiin tai vuosikymmeniin.

– Näin niiltä muutaman biisin John Smithissä kuluneena kesänä, kuulosti helvetin hyvältä. Tuli fiilis, että olisi nasta nähdä niiltä kokonainen keikka joskus. Nastaa, että natsasi nyt.

Opulla on tärkeä rooli tämän tarinan mytologiassa, sillä hänen kanssaan perustimme Helsingissä joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteessa typerän, typerryttävän ja naurettavan suomirock-yhtyeen nimeltä Sininen Hevonen, jonka tärkein funktio oli lähinnä irvailla helsinkiläisten meikkaavien glam rock -bändien – kuten Plastic Tearsin ja The 69 Eyesin – naurettavuudelle, korniudelle ja typeryydelle.

Enää ei naureta.

Enää ei naurata.

Jollakin ihanan perverssillä tavalla 1989 perustettu The 69 Eyes on onnistunut kääntämään omat heikkoutensa vahvuuksiksi ja ampumaan alas bändiä pilkanneet sora-äänet yksi toisensa jälkeen.

Siihenkin on syynsä.

Jossakin vaiheessa bändi löysi sellaisen muodon nahkahousurockilleen, joka alkoi liikutella suurempia massoja ja kansanosia.

Konkreettisesti tämä tapahtui 1999 julkaistulla hittikappaleella Wasting The Dawn, jolla yhtyeen glam- ja katurock-juuret löivät onnistuneesti kättä kohtalokkaan ja tummanpuhuvan goottirockin kanssa.

Sekä Elvis Presleyn ja AC/DC:n.

Tämä laulu onkin vanhin näyte yhtyeen mittavasta diskografiasta, joka Nosturissa tänä tummanpuhuvana perjantaina kuullaan.

Se on se kappale, jolla The 69 Eyes osui musiikillisesti ja sävellyksellisesti ensi kertaa urallaan. Kappale, joka toimi lähtölaukauksena The 69 Eyesin menestystarinalle.

Ne ensimmäiset kymmenen vuotta bändin uralla olivat vasta harjoittelua.

Hakuammuntaa. Shooting blanks, kuten sanotaan.

Nalli paloi, mutta ruuti ei ollut kuivaa.

Nosturin yleisö on hyvin heterogeenistä. Siellä täällä on Misfits-paitaisia katurokkareita ja punkkareita sekä räikeästi meikkaavia goottipimuja, jotka eivät ole vielä olleet edes pilkkeenä vanhempiensa silmäkulmassa, kun Öögat ovat aloitelleet uraansa.

Silti he ovat täällä tänään.

Muistelen sitä aikaa, kun pikkupoikana ihmettelin Iron Maidenin, AC/DC:n ja Motörheadin keikoilla Helsingin Jäähallissa, ketkä oikein ovat nuo vanhat patut, jotka täällä oikein pyörivät?

Menisivät niihin eläkeläistansseihin ja antaisivat meidän nauttia rauhassa tästä nuorisomusiikista.

Nyt 46-vuotiaana huomaan itse olevani yhtäkkiä se vanha patu.

Seisoskelen kaikessa rauhassa kädet taskussa ystäväni kanssa lavan etualalla, kun yhtäkkiä alan tuntea nahkaan verhoutuneen tiukan takapuolen kiihkeää liikettä oikeassa kädessäni.

Huomaan tuon timmin nahkapepun kuuluvan seksikkäälle brunetelle, joka näyttää selvästi nauttivan tilanteesta, missä saa tuottaa tukalia tuntemuksia entiselle rokkipojulle ja nykyiselle vanhalle padulle.

Timmin nahkapepun poikaystävä näyttää olevan autuaan tietämätön herkkupeppunsa rietastelusta.

Onko tämä sitä seksuaalista häirintää? #Metoo? Mitä tekee poliisi? Mitä tekee palokunta? Mitä tekee sosiaalinen media? Mitä tekevät perussuomalaiset?

Apua, mitä minä teen?

– If you can’t take the heat, stay out of the kitchen – jos et kestä kuumuutta, pysy poissa keittiöstä, virnistää piru olkapäälläni ilkikurisesti.

Päätän seistä kaikessa rauhassa paikoillani ja vain nauttia nahkapepun kosketuksesta kädelläni ja reidelläni. Välillä nahkapepun käsikin käy koskettelemassa etumustani, luonnollisesti täysin vahingossa, tottakai.

Tämä on jotenkin niin rietasta, irstasta ja väärää – mutta samalla niin kiihottavaa ja ihanaa.

Kuin varkain alkaa etumukseni osoittaa heräämisen merkkejä. Yhtäkkiä ajatukset alkavat rientää jossakin ihan muualla kuin illan konsertissa.

Samalla tajuan: tää on sitä rokkii!

Tää on just sitä rokkia, josta äitisi sinua varoitti. Ja minua. Ja meitä kaikkia rockin turmeltuneisuudesta ja rockin vaarasta.

– Nää näiden biisit ovat aika samanlaisia loppujen lopuksi, tuumaa Amorphiksen Oppu jossakin vaiheessa settiä.

– Toisaalta, niinhän ne ovat myös AC/DC:n ja Slayerin biisit.

Melkoisia vertailukohteita. AC/DC ja Slayer. Sekä nyt The 69 Eyes.

Kun AC/DC ja Slayer lopettelevat uriaan, alkaa hevin ja rock’n rollin tulevaisuus levätä päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän ja enemmän The 69 Eyesin harteilla.

Tottahan se on.

The 69 Eyesillä kesti kuitenkin ensin kymmenen vuotta etsiä ja löytää itsestään se yksi biisi, joka oli oikeasti hyvä ja hitti. Sen jälkeen sen olikin helppo alkaa toistaa samaa hyväksi havaittua hittikaavaa levystä toiseen, vuodesta vuosikymmeniin.

Se on The 69 Eyesin saavutus. Sekä tietysti myös AC/DC:n ja Slayerin.

Useimmat kuin eivät vaivaudu etsimään ja löytämään edes sitä ensimmäistä hyvää biisiä ja hittiä.

The 69 Eyes etsi ja vaivautui. Ja kun se lopulta sen löysi, avautuivat kaikki portit. Kaikki ne ovet, joiden taakse bändi oli sitä ennen vain unelmoinut pääsevänsä.

Mutta onko siinä loppujen lopuksi mitään kummallista? Eikö tämä ole vain samaa kuin mitä kuntosaleillakin opetetaan toistosta ja sarjoista.

The 69 Eyesin tapauksessa toistot ja sarjat tarkoittavat vain uusia biisejä ja uusia levyjä samasta ohjenuorasta.

Siitä yhdestä hyvästä biisistä.

Siellä lavalla piikkitukkainen Jussi 69 lyö primitiivisiä afrikkalaisia rytmejä, joiden ylle solisti Jyrki 69 suoltaa synkeitä sanomiaan amerikkalaisten sarjakuvien sekä Hollywoodin ja Berliinin synkeiltä takakujilta.

Tuon primitiivisen jyystön ylle kielisoitintaiteilijat Archzie, Bazie ja Timo-Timo luovat musiikillisia kudelmia kuin seksikästä goottihenkistä verkkosukkaa kutova mummo.

Tämän kaiken ylle solisti Jyrki 69 voi sitten hönkäillä kohtalokkaita sanomiaan Marvelin, Hollywoodin, Pornhubin ja Tarantinon kuvastosta.

Tämä ei ole mitään hellää rakastelua Armin ja Dannyn tahtiin, tämä on irstasta, likaista, syntistä, kiimaista ja hekumallista rietastelua.

Ei mitään pehmopornoa vaan silkkaa seksiä.

Jos kuulee yhtyeen laulujen pinnan alla kulkevan viestin.

The subliminal messages, joista kiihkouskovaiset ovat jo vuosikymmeniä rockin kuulijoita varoittaneet.

Jotkut saattavat luulla kuulleensa tänä perjantaisena iltana kappaleet Devils, Never Say Die, Perfect Skin, Betty Blue, Black Orchid, Wasting The Dawn, Dance D'Amour, Cheyenna, Borderline, Dolce Vita, Brandon Lee, 27 & Done, The Chair, Feel Berlin, Framed In Blood, Gothic Girl ja Lost Boys.

Itse kuulen jotain ihan muuta.

Tässä synnin pesässä kuulen sellaisia subliimejä messageja eli alitajuisia viestejä kuten Lähdetäänkö naimaan, Eikö mun perseeni tunnukin hyvältä sun kädessäsi, Sun kätesi tekee mut ihan vitun kiimaiseksi nyt, Sä saat mut ihan villiksi tänään, Uuh aah, Eikö mun käteni tunnukin aika kivalta sun munassasi, Testataanko tänään miten isoksi mä saan sen oikein vielä kasvamaan, Voisitko sä nuolla mun pimppaa tänään, Haluutko testaa miten märäksi sä mut oikein saat, Ruiskuta lastisi niin syvälle kuin pystyt ja Tee mulle 69 lasta tänä yönä.

Rock-konsertti.

Mikä ihana tekosyy nautiskella estoitta kiimasta, synnistä, irstailusta, pervoilusta ja himosta turvallisessa ympäristössä.

Ympäristössä, missä ei tarvitse teeskennellä mitään siveyden sipulia vaan voi heittäytyä vapautuneesti The 69 Eyesin tarjoamaan syntiseen ja tummanpuhuvaan kuvastoon nautiskelemaan erilaisista hedonismin hedelmistä niin pitkälle kuin kantti kestää.

Jännittävään eskapistiseen maailmaan pois arjen kahleista ja työn orjuudesta, maailmaan missä niin miehet kuin naisetkin voivat olla edes sen 69 Eyesin puolentoista tunnin mittaisen setin ajan villejä ja vapaita.

Primitiivisiä.

Eroottisia.

Himokkaita.

Riettaita.

Eläimellisiä.

Perverssejä.

– You wanna rock, huutaa Jyrki 69 setin päätöskappaleessa Lost Boys.

Haluatteko nussia, kuuluu suomennos tänä kohtalokkaana iltana.

Ja yleisöhän haluaa. Me kaikki 666 henkeä haluamme nussia niin maan perkeleesti tänä iltana. Ja mehän tänä iltana nussimmekin. Me kaikki heittäydymme mutapainiin lattialle kieriskelemään ja nautiskelemaan estoitta toistemme eritteistä.

Hiestä. Kaljasta. Spermasta. Pillumehusta. Verkkosukkahiestä. Kultaisesta suihkusta.

Lopulta koko Nosturi kelluu ja lainehtii Hietalahden altaassa kaikkensa antaneena.

Lavalla Jyrki 69 ja bändin muut 50-vuotiaat pikkupojat katselevat ihmeissään edessään auennutta näkyä Babylonian porttolassa.

Yhdessä silmänräpäyksessä näkymä vaihtuu takaisin kuutiomaiseen rock-klubiin Helsingin ydinkeskustan laidalla. Samassa ihmiset alkavat korjailla asusteitaan suoriksi ennen kuin alkavat hiljalleen suuntautua alakerran narikan suuntaan. Mitä tuo äskeinen oikein oli?

Rock’n rollia, baby. Rock’n rollia.

The 69 Eyesin 12. studioalbumi West End ilmestyy 13. syyskuuta 2019 saksalaisen Nuclear Blast -yhtiön julkaisemana. Yhtyeen tulevat keikkapäivämäärät löytyvät täältä.




torstai 25. heinäkuuta 2019

Tsekin Brutal Assault – ei mikään konservatiivinen suomijunttihevifestari

Tsekin Brutal Assault -festivaali on tätä
nykyä yksi Euroopan monipuolisimmista
ja mielenkiintoisimmista metallifestareista.
– Lähdetkö tekemään raporttia meidän festarireissusta Tsekin Brutal Assaultiin, ennakkoluulottoman Kulkukoira-matkatoimiston edustaja kysyi minulta viime kesän kynnyksellä.

Virallisemmin Road Dog Oy -nimellä operoiva Kulkukoira on yli 15 vuoden kokemuksella Suomen vanhin bändejä, artisteja sekä muita erityistarpeita omaavien asiakkaiden kuljettamiseen erikoistunut yritys.

– 15 vuoden kokemus vaativien asiakkaiden kuljettamisesta on hyvä pohja tarjota uutta palvelua, jossa sinun on mahdollisuus päästä kokemaan sama matkustusmukavuus, josta eturivin artistit nauttivat, mainostaa firma festarimatkojaan verkkosivuillaan.

Brutal Assaultiin Kulkukoira on järjestänyt festarimatkoja vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Nämä retket on ajettu Kulkukoiran pitkän matkan festaribussilla, jossa on 20 makuupaikkaa ja istumapaikkoja vastaavasti.

Miksi kukaan haluaa lähteä jollekin ihmeelliselle pitkän matkan bussimatkalle Baltian halki, saattaa joku ihmetellä. Onhan Suomessakin tällaisia metallifestareita yllin kyllin, missä esiintyy kovan luokan metallibändejä laidasta laitaan. Suomihan on hevimaa: Tuska, Nummirock, Sauna Open Air, mitä näitä nyt oikein on.

Niin, hevillä ei hävitä ja paskinkin hevi on parasta. Näitä lausahduksia on viljelty kyllästymiseen saakka siitä asti, kun Ari Koivunen voitti Idolsin vuonna 2007 ja Katri Helena nimettiin Hevi-leidiksi Seuran kanteen myöhemmin samana vuonna.

Mutta siitä on jo 12 vuotta aikaa, minkä aikana Nokia on hajonnut muinaisesta loistostaan atomeiksi, Suomen kansainvälisin hevibändi HIM hajonnut, kaikki Hesan hevibaarit sulkeneet ovensa kannattamattomina ja euroviisuihinkin Suomi lähettää tätä nykyä hevin sijasta Saara Aallon ja Daruden.

Kun konservatiiviset suomijunttihevifestarit alkavat vituttaa
riittävästi, kannattaa suosiolla suunnata ulkomaille.
Niin sanokaa nyt minulle, mikä vitun hevimaa Suomi vuonna 2019 enää on!?!

Ai niin, mutta onhan meillä sentään Mokoma, Stam1na, Battle Beast, Beast In Black ja Amorphis.

Hevillä ei hävitä. Paskinkin hevi on parasta.

Höpö höpö.

VUOROKAUDEN AJOMATKA


Viking Linen XPRS-purkki kuljettaa Helsingistä Tallinnaan reilussa kahdessa tunnissa. Tuon ajan voi käyttää vaikka Turbonegron kuunteluun ja lonkeron juomiseen. Eräistä matkakumppaneistani voi jo herkästi havaita, että tankattu on jo herkemmin ja hanakammin kuin omassa päädyssä.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Enhän minä tiedä, mitä tästä reissusta tulee, mutta sen tiedän matkan ratoksi erinäisiä verkkopalveluita tutkailemalla, että Brutal Assaultia on järjestetty jo vuodesta 1996.

Festari oli alkuvuosina pitkälti pieni paikallinen grindcore-tapahtuma, kunnes homma jysähti 2006 isommalle levelille reilun 7000 kävijän muodossa, kun festari muutti Josefovin linnoitukseen, mistä tapahtuma löysi lopullisen kotinsa.

Tätä nykyä Brutal Assault houkuttelee paikalle arviolta 16 000 päiväkävijää joka vuosi. Eikä ihme, kun kattaus on myös vuonna 2018 sellainen kuin on. Kokoluokaltaan Brutal Assault on siis hieman Tuskaa isompi, mutta selkeästi pienempi kuin Euroopan metallijättiläiset - Saksan Wacken ja Summer Breeze, Ranskan Hellfest, Brittien Download ja Belgian Graspop.

Linja-autossa on tunnelmaa... Kuvassa vuorokauden
bussimatkan häveliäisintä antia.
Google Mapsin mukaan Helsingistä Jaromeriin on matkaa 1578 kilometriä. Kansainvälisen karttapalvelun mukaan tuon pätkän tykittää henkilöautolla 21 tunnissa ja 10 minuutissa.

Tässä tapauksessa me olemme kuitenkin matkalla 20 makuupaikkaa omaavalla linja-autolla, jota koskee tietyt ammattiautoilijoiden lainalaisuudet ajopiirtureineen. Onneksi liikennöintiä hoitaa kaksi ammattiautoilijaa, jotta matka voi sujua jouhevammin.

Vai voiko? Puksutettuamme tuollaiset 50-100 kilometriä Viron halki ohjaa Viron poliisi meidät yhtäkkiä kapealle metsätielle. Olkaamme huoleti, niin se ohjaa kaiken muunkin tavaraliikenteen, joten mitään esimerkiksi Hostel-elokuvista tuttua skenaariota ei pääse syntymään.

Lähellä se kuitenkin on, kun vastaamme tällä kapealla metsätiellä tulee venäläisen kuskin kuljettama rekka, jonka kanssa tälle metsäkaistaleelle syntyy kaiken liikenteen pysäyttävä pullonkaula.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

MATKAJUOMAA ON MONEKSI


Kun olemme tunnin verran mittailleet ohitusvaihtoehtoja sekä suunnitelleet Hostel-henkisiä veritöitä, hyppää veli venäläinen rekkaansa ja peruuttaa sen tyynesti viereisen hotellin parkkipaikalle, jotta voimme jatkaa matkaamme.

Mitä opimme tästä? Opimmeko mitään? Ehkä sen, että maailmassa on myös törppöjä ammattiautoilijoita.

Kohteessa meitä oli vastassa tähänastisen
elämäni ikimuistoisin kapteeni, jonka jälkeen
mikään ei ole ollut enää entisellään -
Captain Blood.
Onneksi Kulkukoiran kuskit eivät ole törppöjä. Tällainen kiperä ja kuumottava kohtaaminen eri kansallisuuksien kanssa aiheuttaa kuin varkain myös suomalaisten yhteishengen tiivistymisen.

Mitä jengiä täällä Kulkukoiran bussissa sitten on? Nähtävästi raskaamman musiikin kuuntelijoita laidasta laitaan: yhdet ovat käyneet bläkkisfestareilla Venäjällä, toiset taas punkkikemuissa Puolassa. Silti nämäkin suhteellisen erilaiset maailmat mahtuvat helposti samaan linja-autoon, kun viina virtaa ja rokki raikaa hyvässä yhteishengessä.

Itse olen varustautunut valtatielle kolmen litran valkoviinitonkalla ja lavallisella soodavettä. Järkeilen asian niin, että paahtavassa bussissa vedellä lantrattu valkoviini on lämpimänä miellyttävämpää juotavaa kuin kädenlämpöinen kalja.

Kanssamatkustajien ilmeistä päätellen olen tehnyt täysin oikean ratkaisun.

1500 kilometriä Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan läpi Tsekkeihin ei käy käden käänteessä. Onneksi Kulkukoiran bussissa on makuupaikat joka matkustajalle, joten välillä matkaväsymystä voi taltuttaa pienillä tirsoilla vaaka-asennossa.

LUULOT POIS


Näin maanantai-iltana 6. elokuuta 2018 Helsingistä liikenteeseen lähtenyt suomalainen seikkailija voi herätä keskiviikko-aamuna 8. elokuuta 2018 Tsekin Jaromerin kylässä hirveään älämölöön.

Käy ilmi, että aiempina vuosina bussin parkkipaikkana toiminut piha ei tällä kertaa bussin parkkipaikaksi oikein sovikaan, vaan parkkipaikan omistaja näyttää haluavan lebensraumia. Ilmeisesti jossakin Itämerellä kulkee sellainen raja, ettei sen takaa oteta enää suomalaisia busseja Tsekkeihin parkkiin, vaikka lääniä olisi tarjolla vaikka koko Tattarisuolle.

Captain Blood ja ilmaista kaljaa,
onko tämä taivas vai helvetti!?!
Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Minkäs teet, tuumivat kuljettajamme, ja tekevät tiettäväksi tsekkiläiselle toverille, että tämä bussi liikkuu EU:n kuljettajasäädösten mukaisesti seuraavan kerran sunnuntaina.

Parkkipaikan omistaja nielee kiukkunsa ja tappionsa vähin äänin.

Jaromer on pieni 12 000 asukkaan kylä Pohjois-Tsekissä, minne on Prahasta matkaa tuollaiset 130 kilometriä. Koska kyseessä on pieni kyläpahanen, myydään sen hotellit loppuun lähes välittömästi kun edellisvuoden festivaali on päättynyt.

Tästä seuraa se, että hotellimajoituksesta haikailevat Brutal Assaultin festarivieraat majoitetaan yleisesti noin 20–30 kilometrin päähän festivaalialueelta, minne saa sitten sukkuloida suhteellisen aikaavievästi ahtailla festaribusseilla tai hinnakkaasti taksipalveluita hyödyntäen.

Tässä suhteessa Kulkukoiran matkantekoväline alkaa olla yhtäkkiä huomattavasti houkuttelevampi ja mukavampi vaihtoehto kaikin tavoin.

Tätä tosiasiaa alleviivatakseen jostakin takavasemmalta ilmaantuu joukko paikallisia hahmoja, jotka alkavat valuttaa ilmaista mallasjuomaa kaikille niille, jotka sattuvat tällä hetkellä nauttimaan Tattarisuon kokoisen parkkipaikan etuisuuksista.

Tähtireportterinne tekemässä lähempää
tuttavuutta uuden ystävänsä Captain
Bloodin kanssa.
Jostakin kaljatynnyrien takaa könyää seuraava sankari, jolla on tarjolla jo vähän tiukempaakin tavaraa.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Näköjään 73 prosenttista Captain Blood -rommia!

Ja tämä slovakialainen sankari on sellainen veijari, ettei hän hyväksy eitä vastaukseksi.

Tai moiset vastalauseet käsitellään varmaankin Hostel-elokuvista tutuissa olosuhteissa.

Siinä kyllä otetaan nopeasti luulot pois suomalaisilta heviseikkailijoilta ja -sikailijoilta, kun slovakialainen saatana panee Captain Bloodin pöytään pyörimään.

Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii!

KALJAA KONEESEEN


Neljän päivän aikana Brutal Assaultissa esiintyy toistasataa aktia. Luonnollisista syistä kaikkia on mahdotonta todistaa, ellei sitten ole Metal Rules -sivuston toimittaja Arto Lehtinen, joka näyttää olevan aina katsomassa kaikkia akteja siellä missä minäkin.

Kenties legendaarinen sankarimatkailija Arto Lehtinen haluaa opettaa kaikille janoisille loppasuille, että jos ei dokaa näkee enemmän.

Toinen suomalainen sankarimatkailija voi puolestaan vastavuoroisesti opettaa, että mitä enemmän Tsekeissä dokaa, sitä enemmän säästää.Jos janoinen loppasuu nykäisee vaikkapa Tuska-festareilla kymmenen tuopin päiväkännin, saa tämä pulittaa moisesta lystistä sellaiset 80–100 euroa.

Brutal Assaultin festivaalialue on kieltämättä
majesteettinen ja massiivinen.
Toisin on Brutal Assaultissa, missä kelpo tuopin paikallista mallasjuomaa saa sellaiseen puolentoista euron hintaan.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?

Kulkukoiran 530 euron bussireissu Brutal Assaultiin saattaa ensi alkuun vaikuttaa varsin hinnakkaalta, mutta kun laskee siihen sisältyväksi matkan, majoituksen ja kaikki luontaisedut Captain Bloodista tsekkiläisiin säästökaljoihin, niin yhtäkkiä kuva alkaa piirtyä täysin toisenlaiseksi.

Ja tässä kohtaa on varmaan aika perehtyä myös Brutal Assaultin bänditarjontaan, joka on jotakin ihan muuta kuin perinteisten suomijunttihevifestareiden konservatiivinen bulkkitarjonta.

MAAGISTA TUNNELMAA


Kaikki kunnia kaikille konservatiivisille suomijunttihevifestareille, mutta Brutal Assaultissa on onneksi tarjolla muutakin kuin Mokomaa, Stam1naa, Battle Beastia, Beast In Blackia Amorphista.
2018 Brutal Assaultin suomalaisedustuksesta vastaavat Steve ’N’ Seagulls sekä Grave Pleasures.

Steve 'N' Seagulls veti kivasti jengiä toisen päälavan eteen.
Yksinomaan niiden takia en Tsekkeihin kuitenkaan suunnannut vaan päätöksen tekivät puolestani Armored Saint, Shelter, Gojira, Paradise Lost, Ratos De Porao, Tormentor, Lamia Vox, Myrkur, Moonspell, Laibach, Converge, Marduk, At The Gates, Ministry, Carpathian Forest, Akercocke, Integrity, Origin, Nocturnus AD, Danzig, Perturbator ja Esoteric.

Eritoten Myrkur, Moonspell, At The Gates, Ministry, Danzig ja Perturbator tarjosivat paikoitellen niin maagisia hetkiä, etten olisi niiden aikana halunnut tässä maailmassa olla missään muualla kuin juuri Tsekin Jaromerissä niiden aikana.

Tähän tunteeseen vaikutti eittämättä myös Brutal Assaultin maaginen tunnelma. Vanhaan linnoitukseen kun sisältyy paljon synkkää historiaa, ainutlaatuista tunnelmaa, kiehtovaa magiaa ja kansainvälistä eksotiikkaa.

Kuten se hetki, jolloin valot sammuvat koko festivaalialueella ja Myrkurin keikka keskeytyy, koska eräs festivaalialueella sijainnut kukkula on syttynyt tuleen. Tai kun seuraa Steve ’N’ Seagullsin kymmenien metrien pituista nimmarijonoa. Tai kun Danzigin keikalla kurkku suorana tämän klassikoita hoilatessani nainen vierelläni kertoo tulleensa helvetistä Tsekkeihin.

Tulipalo ja palokunta keskeyttivät Myrkurin
majesteettisen keikan. Hupsista!
– Ootsä siis Stadista, kysyn.

– Joo, nainen vastaa.

Tai kun backstagella törmään Grave Pleasuresin rumpaliin Raikkuun, joka esittelee minut Ministryn rumpalille, jotta voimme hetken päästä ottaa yhteisen kaverikuvan sosiaaliseen mediaan kaikki kolme, jolla rekisteröidä Brutal Assaultin suurpiirteisyys, avarakatseisuus ja yhteenkuuluvuuden tunnelma.

Se tunnelma, joka esimerkiksi Tuska-festivaaleilta katosi, kun festari siirtyi Kaisaniemestä Suvilahteen.

METALLIN YDIN LÖYTYY


Sellaista on elämä. Se kuljettelee meitä minne milloinkin: eräänkin matkalaisen se muutti Helsingistä Prahaan lyömään korttia rahasta ja hankkimaan sillä tavoin elantonsa.

Toisen se taas etäännyttää suomalaisesta heviskenestä siihen malliin, ettei se jaksa enää edes katsoa, mitä ne suomalaiset hevifestarit oikein tänä vuonna tarjoavat – samat Mokomat, Stam1nat, Battle Beastit, Beast In Blackit ja Amorphikset niissä on kumminkin.

Kuvassa kaksi Earachen legendaarista tähtiartistia kohtaa
17 vuoden breikin jälkeen, Gandalfin Nalle Österman ja
Akercocken Jason Mendonca. Wicked!
 
Siinä kohtaa on aika suunnata katseet Suomen ulkopuolelle.

Vuonna 2019 Brutal Assaultissa esiintyy neljän päivän aikana yli 130 bändiä viidellä lavalla. Suomesta pelipaikoilla ovat tänä vuonna Ensiferum, Omnium Gatherum ja Shape Of Despair.

Itselle ehdottomia tapauksia olisivat tänä vuonna ainakin Deiciden, Sodomin, Wolfbrigaden, Vltimasin, Tom G. Warriorin Hellhammer-tribute Triumph Of Deathin sekä Dischargen keikat, joita katsellessa tuskin tulee ikävä konservatiivisille suomijunttihevifestareille niitä puolentoista euron tuoppeja siemaillessaan.

Itselleni oman Brutal Assault -pyhiinvaellusmatkan kohokohta oli kuitenkin tavata Akercocken herrasmiehet, joiden kanssa tein unohtumattoman Englannin kiertueen kesällä 2001 Gandalf-yhtyeellämme.

Kun istun backstagella Akercocken laulaja-kitaristi Jason Mendoncan kanssa muistelemassa menneitä ja kokemuksiamme yhteisen levy-yhtiömme kanssa muistan, mikä metalliskenessä on parhaimmillaan ollut parasta, kauneinta ja upeinta.

Veljeys, yhteisöllisyys, ymmärrys ja rakkaus.

Tätä kohtaamista, tunnelmaa ja fiilistä en ole saanut kokea Suomessa enää vuosiin.

Se piti tulla kokemaan Tsekkeihin.

Vuonna 2019 Brutal Assault järjestetään Tsekin Jaromirissä 7.-10. elokuuta 2019, esiintymässä mm. Anthrax, Destruction, Deicide, Discharge, Sodom, Carcass, Agnostic Front, Ensiferum, Anathema, Carpenter Brut, Godflesh, Meshuggah, Napalm Death, Parkway Drive, Sick Of It All, Voivod ja Vuur. Kulkukoiran festaribussiin tarjolla vielä yksi 530 euron hintainen peruutuspaikka täältä.

Brutal Assaultin motto on "väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta
vastaan", mikä näyttäisi eittämättä olevan myös Ministryn
lavalle roudaaman lavakoristeen viesti. Natsit vittuun!  
EDIT to 25.7.2019 klo 20.35: Kaikenlaisen läpinäkyvyyden nimissä kerrottakoon, etten ole vastaanottanut tästä kirjoituksesta euroakaan kirjoituspalkkiota tai mitään muutakaan mainosrahaa, ainoastaan bussimatkan Kulkukoiralta sekä festivaalipassin järjestävältä taholta Steve 'N' Seagullsin avustuksella. Tämän bloggauksen painopiste on Kulkukoiran festivaalimatkassa yksinkertaisesti siksi, että he tämän festivaalireportaasipyynnön esittivät. Ilman Kulkukoiraa tätä tekstiä ei yksinkertaisesti olisi, joten siksi.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Elämä on parasta huumetta

Vasemmalla 44-vuotias rocktoimittaja Tampereella 8.9.2017,
oikealla 45-vuotias rocktoimittaja Suomen Turussa 3.6.2019.
Päätin raitistua 9. syyskuuta 2018.

En tiedä, liittyikö tuohon päätökseen varsinaisesti suurta dramatiikkaa, ehkä ei. Näinhän tavataan sanoa aina silloin, kun tiet erkanevat jonkun vanhan ystävän kanssa vuosien tai vuosikymmenien yhdessäolon jälkeen. Kun halutaan himmata sitä kaikkea, mitä tuohon yhteiseloon on vuosikymmenten aikana mahtunut.

No okei: päätökseen ei liittynyt suurta dramatiikkaa.

Löysin alkoholin varsin varhain, jo 13-vuotiaana. Jos jotakin, niin se oli rakkautta ensi kulauksella. Kun tuo ihmeellinen eliksiiri humahti päähän ensi kerran tajusin, että se tarjosi avaimet ja ratkaisun kaikkeen, mitä siihenastisesta elämästäni puuttui. Se oli puuttuva pala. Avain vapauteen. Graalin malja.

Siltä istumalta päätin, etten luopuisi tästä ystävästä ikinä, tapahtui mitä tahansa.

SEX, DRUGS & ROCK'N ROLL

Alkoholi oli lääkettä, jolla pahan maailman sekä sen tarjoaman kaiken pahan olon ja mielen synkkyyden sai taltutettua, häivytettyä ja kadotettua edes hetkeksi.

Tuohon aikaan 1980-luvun puolivälissä maailmakin oli erilainen. Sellainen tietynlainen päihteiden glorifiointi myytiin kansalle ja nuorisolle myyttisenä ja hedonistisena "sex, drugs & rock'n roll" -elämäntapana ja aikuistumisriittinä.

Itse en tuossa yhtälössä tarvinnut kuitenkaan sitä seksiä, drugs ja rock'n roll riitti oikein mainiosti.

Muistan juoneeni ensimmäiset oikeat kännini Ronnie James Dion tähdittämän Hämeenlinnan Giants Of Rock -festareilla 15. elokuuta 1987, 14-vuotiaana. Siellä jotkut touhukkaat ja vähän varttuneemmatkin aktiivit jakoivat rintanappeja, joissa varoiteltiin alkoholin ja päihteiden vaaroista.

Seinätaulu Ihmisyyden tunnustajien
kommuunissa Mänttä-Vilppulassa
(kuva: Nalle Österman)
TERVE ELÄMÄ VOITTAA ja ELÄMÄ ON PARASTA HUUMETTA niissä luki.

Niille naureskeltiin kylmän ylimielisesti ja viileästi, jonka jälkeen kelpasikin jo ottaa taas huikat auringonpaisteessa lämmenneesta helmeilevästä omenaviinistä.

Saatanan kukkahattutädit.

Tässä samassa muistankin, miten joskus 9. luokalla kouluumme saapui joku saatanan kukkahattutäti jostakin Mannerheimin lastensuojeluliitosta varoittamaan meitä pieniä lapsukaisia alkoholin ja päihteiden vaaroista.

– Jos ihminen juo pullollisen koskenkorvaa, hän kuolee, tämä kukkahattutäti väitti.

Niille naureskeltiin kylmän ylimielisesti ja viileästi.

Olinhan jo siinä vaiheessa 15-vuotiaana ehtinyt tehdä oman siihen astisen kännäysennätykseni yhdellä kertaa pullollisella koskenkorvaa ja 12:lla keskioluella.

Saatanan kukkahattutädit.

ROCKIN RIEMU JA RIETTAUS

Tuohon aikaan meille nuorille myytiin kuvastoa nuorista ja myyttisistä rokkareista, jotka ryyppäsivät ja rälläsivät ympäri maailmaa iloisina ja reippahina, elleivät sitten jääneet kovempien kamojen pauloihin ja menehtyneet ennen aikojaan.

Hanoi Rocks. Guns N' Roses. Ozzy Osbourne. Mötley Crüe. Motörhead. Sex Pistols. Thin Lizzy. Hurriganes. Kiss. The Rolling Stones. AC/DC. Led Zeppelin. Jimi Hendrix. The Doors.

Ihmisyyden tunnustajilla on vuodesta 1979
ollut esillä taidenäyttely "Aseeton Suomi".
Tämä teos on nimeltään Suojelusenkeli
(kuva: Nalle Österman)
Rockin pahat pojat. Hedonistit. Too Much Ain't Enough – Edes liika ei ole koskaan tarpeeksi. Vierivä kivi ei koskaan sammaloidu.

Tätäkin myyttiä meille kauppasi tehokkaasti suomalainen nuorisolehti Suosikki, joka piti huolen siitä, että jokainen uusi vuosikurssi sai syyskuun alussa oppitunnin myyttisen ja paholaismaisen rockin juurista Elvis Presleyn ja Chuck Berryn viitoittamalla tiellä tuon aikakauden ja seuraavan sukupolven mainetekoihin ja urotöihin.

Kertoihan Jyrki Hämäläisen päätoimittama Suosikki meille kaikille muun muassa sen, miten brittiläinen Venom-yhtye juo kuolleiden pappien oksennusta ja miten Ozzy Osbourne sniffasi muurahaisia nenäänsä ollessaan kiertueella Mötley Crüen kanssa – ennen kun he kaikki päätyivät katkaisuhoitolaan kertueen jälkeen.

Repikää siitä, saatanan kukkahattutädit!

Elämä on parasta huumetta?

Ja paskat: viina, vittu ja vapaus. Viina on kaiken A ja O, väliin mahtuu L ja K.

PÄIHTYMISEN IHANUUS...

Kun sain ensi kertaa todistaa Ozzy Osbournen elävänä lihassa ja veressä Helsingin Jäähallissa 29. maaliskuuta 1989, olin 15-vuotias. John Michael Osbourne oli tuolloin 41-vuotias. Tuolloin olin vain paria viikkoa aiemmin saanut lukea ruotsalaisesta Okej-lehdestä, miten Ozzy on vihdoinkin raitistunut lopullisesti Betty Fordin klinikalla Yhdysvalloissa.

Kun sitten aloittelevana rocktoimittajana onnistuin viekkaudella ja vääryydellä keplottelemaan ja kikkailemaan itseni Ozzyn lehdistötilaisuuteen Hotelli Inter-Continentaliin (nyk. Scandic Park Helsinki) selvisi nopeasti, että tuolla Okej-lehden jutulla pystyi surutta pyyhkimään takapuolensa.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa
Mänttä-Vilppulassa asuu tällä hetkellä
noin 30 henkeä (kuva: Nalle Österman).
Elämä on parasta huumetta?

Ei varmasti ole, kysykää vaikka Ozzylta. Tai Lemmyltä. Tai Remulta. Tai Andylta.

Mutta 41-vuotias Ozzy Osbourne suoriutui silläkin kertaa kunnialla työstään esiintyvänä artistina. Tosin jossakin vaiheessa tuon No Rest For The Wicked -kiertueen jälkeen sain kuulla, miten Zakk Wyldeltä kuultiin kiertueen pisin kitarasoolo juuri Helsingissä, 16 minuuttia.

Syy tähän oli kuulemma se, että Ozzy oli sammunut takahuoneeseen kesken keikan, minkä seurauksena Wylde joutui venyttämään sooloaan, jotta Ozzy saataisiin "taikapulvereilla" virkoamaan keikkakuntoon ja show voisi taas jatkua.

Kun todistin 67-vuotiaan Ozzy Osbournen keikkakunnon viimeisen kerran elävänä Tanskan Kööpenhaminan Copenhell-festareilla Black Sabbath -yhtyeen kanssa 25. kesäkuuta 2016, olin 43-vuotiaana itsekin jo liki 30 vuoden työuran tehnyt sanataiteilija ja mediatyöläinen.

Tuolla keikalla päin honkia Ozzy oli säälittävä ja traaginen näky – kuin varjo takavuosiensa loistosta. Lavalla patsasteli epävireisesti ja nuotin vierestä lauleskellut hevitähti, joka pääsi kuitenkin alennustilastaan pälkähästä yleisön syödessä hänen kädestään – olihan lavalla se ainut oikea Ozzy Osbourne.

Mutta kun siitä kirjoitti lehteen, sai useimpien Ozzy- ja Black Sabbath -fanien vihat niskoilleen, sillä moista ei olisi millään saanut kertoa ja sanoa.

Pyhäinhäväistys!

...JA LUOVUUDEN KADOTUS

Totta puhuen, en tainnut itsekään olla tuohon aikaan enää niin sorja näky. Eletty elämä ja nautitut eliksiirit näkyivät habituksessani ylipainona ja sekavuutena sekä ammatillisessa ilmaisussani tajunnanvirtana sekä ailahtelevuutena.

Okkultisti ja teosofi Pekka Ervast (1875–1934)
on ihmisyyden tunnustajien aatteen hengellinen
oppi-isä (kuva: Nalle Österman).
Toki oli mukavaa, että edes jokin epämääräinen viihdemedia halusi maksaa kirjoituksistani, mutta se ei koskaan selvinnyt, miksi.

Tuntui siltä, että ääneni, lahjani, työni ja työhistoriani meni hukkaan moisessa mediassa. Ja kun tämän median suunnalta ei annettu minkäänlaisia suuntaviivoja, millaisia kirjoituksia minulta odotettiin, ratkaisin sen niin, että kirjoitin mitä vaan mitä päähän ikinä juolahtikaan.

Tarjosihan se helppoa rahaa, millä päihtyä.

Ja vielä helpomman tavan vetää ääneni, lahjani, työni ja työhistoriani vessanpöntöstä alas.

Sitä ihmettelin ja ihmettelen edelleen, että jos media on kommunikaatiobisneksessä, niin mitä se kertoo mediasta ja sen kommunikaatiotaidoista, jos se ei kykene säännölliseen ja rakentavaan kommunikaatioon avustajansa kanssa?

En tiedä.

Ehkeivät he vain osanneet – tai halunneet.

En tiedä.

Saatanan kukkahattutädit.

SYLKYKUPISTA SOSIAALITAPAUKSEKSI

Tuossa alkuvuodesta 2017 alkoi yhä enenevissä määrin käydä selväksi, ettei kyseistä viihdemediaa julkaisevalla kustantamolla ollut enää tarvetta ja käyttöä kirjoituksilleni.

Vuosien 2017 ja 2018 työkseni näytti siten muodostuvan lähinnä toimeentulohakemusten ja oikaisujen tekeminen Kansaneläkelaitokselle eli tuttavallisemmin Kelalle.

Onneksi luottokorteillani olleet luotot sekä luottotiedot mahdollistivat sentään edes sen, että ihminen saattoi pysyä sentään vielä kaljassa, viinissä ja koskenkorvassa, vaikka olikin jo tässä kohtaa ajautunut armaan isänmaan sosiaaliturvan elätiksi.

Urallaan Pekka Ervast julkaisi mielettömän määrän teoksia,
joihin voi tutustua osoitteessa http://www.pekkaervast.net
(kuva: Nalle Österman)
Elämä on parasta huumetta, ne sanoi.

Saatanan kukkahattutädit.

Tulivat pilaamaan hyvät päihteet ja päihtymystilat.

Niillä nurkin alkoi vihdoin ja viimein tuntua siltä, että voisiko se elämä olla sittenkin parempaa huumetta kuin nämä erilaiset eliksiirit ja taikapulverit.

En tiedä.

En todellakaan tiedä.

Saatanan kukkahattutädit.

Melko kostean ja viihdyttävän kesän 2018 jälkeen koin, että olin vihdoin reilun 30 vuoden harjoittelun jälkeen oppinut käyttämään päihteitä oikein.

Mitäpä sellaisista pikkuseikoista, että niiden päihteiden ansiosta oli menettänyt parisuhteita, asuntoja, työpaikkoja, rahaa, terveyttä, bändejä, ihmissuhteita, lähimuistia, nimimuistia, keskittymiskykyä, luontaista uteliaisuutta ja luovuutta, kun oli vihdoin ja viimein oppinut 30 vuoden harjoittelun jälkeen käyttämään niitä päihteitä oikein.

Mutta riittikö se?

Mietin moneen kertaan sitä 13-vuotiaalle itselleni antamaa pyhää lupausta elämäni ensimmäisen alkoholipitoisen hörpyn jälkeen.

Riittääkö tämän tunteen antama hurma, helpotus ja fiilis?

Riittääkö se?

Ja vaikka miten yritin tätä kysymystä taivutella mieleisekseni sen 13-vuotiaan Nallen mieliksi, oli vastaus aina sama.

Ei se riitä.

Ei se jumalauta riitä.

Vittu.

Saatanan kukkahattutädit.

Joten päätin kokeilla raitistumista vielä kerran testatakseni, onko se elämä nyt sitten sitä parasta huumetta, kuten ne saatanan kukkahattutädit vittu väittää.

Ja tässä kohtaa tuntuu siltä, että itseäni jotenkin johdatettiin erilaisten eriskummallisten yhteensattumien ja ilmeisen "höyryisten" sattumusten kautta, joihin liittyvät yhdessä ja erikseen muun muassa Bam Margera, Steve-O, Hank Von Hell ja eräs Tampereella asuva keijukaisenkeli.

Ki-tois!

VASEMMAN KÄDEN POLKU

Jos nyt tässä yhdeksän kuukauden ja kymmenen päivän raittiuden kohdalla puntaroin vielä sitä, kannattiko se korkki panna kiinni ja vetää kaikki taikapulverit vessanpöntöstä alas, niin tässä kohtaa harmittelen vain sitä, etten tehnyt niin jo paljon aiemmin.

Ihmisyyden tunnustajien "Aseeton Suomi" -näyttelyn
eräässä teoksessa Pekka Ervast ilmestyy lapsille
(kuva: Nalle Österman)
Mutta sitten taas, miksikäs ei.

Elämä on matka.

Suurenmoinen ja arvaamaton seikkailu, joka lopulta päättyy armeliaaseen ja tämän taipaleen ennen aikojaan katkaisevaan ikiuneen.

Omalla elämäntaipaleella on ollut monenmoista tilannetta, jossa hengenlähtö on varmasti ollut lähellä. Kun on ollut pahimmassa henkisessä alennustilassa ja mielenhäiriössä, on ennenaikaista lähtöä varmasti saattanut toivoakin. Sinnehän ne päihteet ihmisen ennen pitkää vie, tavalla tai toisella.

Mielenhäiriöön ja ennenaikaiseen kuolemaan.

Mietin niitä omissa sodissaan haavoittuneita ja kaatuneita suuria rocksankareita, joista useimmista aika alkaa olla jättänyt. Vaikka jotkut keskuudessaamme saattavat vielä keikkuakin, ovat useimmat heistä melko säälittäviä reliikkejä – ainakin takavuosien loiston päiviin verrattuna.

Tänä päivänä kun ihminen suuntaa Youtube-videopalveluun, voi itse kukin kulkea melkoisen muistojen bulevardin takavuosien rocknostalgiasta tähän päivään. Samalla siinä voi itse kukin tarkastella itseään ja omaa elämäntaivaltaan tällä pallolla.

Tässäkin kuussa pohjoismaalaisten rokkidiggareitten eloa ovat ilahduttaneet muun muassa Kissin, Bon Jovin, Rainbow'n, VHB plays Kingston Wallin, Remu plays Hurriganesin, Def Leppardin, ZZ Topin, Slayerin, Dream Theaterin, Disturbedin, Skid Row'n, Ufon, Saxonin ja Alice In Chainsin kaltaisten klassisten rockbändien konsertit.

Jos katsojana uskaltaa olla rehellinen itselleen, niin useimmat näistä ovat jo parhaat päivänsä nähneet – tai sitten ne ovat muuttuneet itseään tributoiviksi rahantekokoneiksi, koska parempaakaan nyt ei ole saatavilla ja näiden bändien edustamilla brändeillä riittää taloudellisesti kysyntää edelleen.

Joten siellä ne vanhat reliikit kolaavat samat keikkapaikat ja juhlat vuodesta toiseen muistelemassa menneitä yleisönsä kanssa, jotka haluavat vielä kerran kuulla ne kaikkien rakastamat tutut laulut päivän pelikunnon esityksinä, vasemmalla kädellä esitettyinä.

TUTTU JA TURVALLINEN...

Kun Youtuben valtaväylällä astelee tuota muistojen bulevardia saa turvautua melkoisiin fakiiritemppuihin itsepetoksen lavealla valtaväylällä, mikäli saa esimerkiksi Kissin, Remun, Bon Jovin, ZZ Topin ja Skid Row'n tämän päivän pelikunnon kuulostamaan edes hyvältä saati loistavalta.

Mutta samaa polkuahan olin itsekin uhkaavasti astelemassa.

Tämä patsas kutsuu Ihmisyyden tunnustajien
"Aseeton Suomi" -näyttelyyn Mänttä-Vilppulaan
(kuva: Nalle Österman)
Sama polku oli itsellenikin lanattu kuljettavaksi, missä naputtelisin aivot narikassa niitä näitä nimelläni sellaiselle lukijakunnalle, joka oli ehtinyt bongata nimeni vuosikymmenten varrelta muun muassa Rumbasta, Suosikista, Soundista, Suomi Finland Perkeleestä, Tuhmasta, Suesta, Johnny Knigasta, Rytmistä, Hymystä ja Hufvudstadsbladetista.

Siinä se nimi sitten marinoitui ja ryvettyi samaan tahtiin niiden kultaisten kulausten kanssa, jotka veivät niin monet satumaiset sankarit turhaan turmioon ennen aikojaan. Miksi?

Vain siksi, että nämä olivat jämähtäneet sen tutun ja turvallisen jutun vangiksi, jolla pystyi tekemään vanhanakin reliikkinä helpon tilin vuodesta toiseen suoltamalla vuosi vuodelta nukkavierumpaa ja kulahtaneempaa kamaa niille, joille tällaisen reliikin todistaminen vielä kerran elävänä lavalla oli riittävä todiste omastakin elinvoimaisuudesta.

Varmaan tästäkin syystä nämä paljon parjatut valhemediat menestyvätkin niin hyvin tänä päivänä, koska kukaan ei uskalla katsoa tai tunnustaa raadollista totuutta omankin elämän rajallisuudesta.

Joskus eskapismiin riittää vain jokin lapsuuden sankarin konserttiesitys.

Sitäkö polkua tässä sitten pitäisi kulkea hamaan hautaan asti?

...VAI SUURI TUNTEMATON?

Kun lähtee tälle raittiuden polulle pitää olla valmis hyväksymään tämän päätöksen tuomat muutokset elämään.

Niitä nimittäin on ja tulee.

Pitää hyväksyä, että ystäväpiiri vaihtuu ihan luonnostaan. Pitää hyväksyä, etteivät entiset ilon aiheet tuo välttämättä enää samanlaisia kicksejä enää. Pitää hyväksyä, että elämä saattaa ensi alkua näyttää ja tuntua harmaammalta ja ankeammalta ilman päihteiden tuomia hetkellisiä euforian tuntemuksia.

Aika vittumaista.

Siihenhän se raitistuminen niin monilla varmaan tyssääkin. Kun ei halua tai uskalla hyväksyä ison elämäntapamuutoksen tuomaa muutosta, vaan palaa mieluummin siihen tuttuun ja turvalliseen menneisyyden mielenmaisemaan, koska siellä on kaikki vanhat kaverit, suosikkibändit ja vanhat kokemukset.

Nostalgiaksikin sitä on tavattu kutsua.

Sitä riemua, jonka joku nuoruudessa koettu iso juttu on tuottanut. Sitä elämäniloa. Sitä tunnetta, jonka ensikänni on tuonut. Nousukännin euforiaa. Hetken helpotusta. Hetkellistä irtautumista arjen harmaudesta.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa on
mahdollista tutustua myös Jeesuksen
vuorisaarnan käskyihin Pekka Ervastin
uudelleen järjestäminä
(kuva: Nalle Österman)
Ja sitä vitutusta, kun tätä onnea ja autuutta ei voi enää kokea. Koskaan.

Koska on alkoholisti. Addikti. Päihderiippuvainen.

Aika vittumaista.

Saatanan kukkahattutädit.

Mähän näytän teille.

Vittu mä vedän sellaiset perseet, ettette ole ennen nähneetkään!

Siitäs saitte, saatanan kukkahattutädit! Ruojat!

Siinähän sitä sitten taas ollaan. Taas räpiköimässä siellä syvässä päädyssä, minne kaikki pyhät lupaukset ovat hukkuneet.

Sieltä on sitten helppo huudella, miten ennen oli kaikki paremmin, kun viina virtasi ja naisia riitti ja oli hauskaa.

Nyt on vain yksinäinen mies hukuttamassa murheensa tuoppiin.

Kunnes pääsee kokemaan edes hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta toisten taistelutovereiden kanssa joidenkin lapsuuden ja nuoruuden sankareiden nostalgiakonserttiin.

Ennen oli paremmin?

ILLUUSIOSTA TODELLISUUTEEN

Kun raitistuu, huomaa yhtäkkiä luopuneensa "ennen oli paremmin" -ajattelusta. Ennen ei ollut paremmin. Ennen oli päihdeaddiktio, illuusio jostain prameammasta ja autuaallisemmasta hedonistisesta nautinnosta, joka vei miestä milloin minnekin.

Eivätkä ne kaikki kokemukset olleet yksinomaan negatiivisia. Eivät tietenkään. Eihän kukaan siinä tapauksessa mitään aineita vetäisi.

Kun ottaa päihteiden sumentavat lasit silmiltään näkee maailman uusin silmin. Näkee sen, miten paljon elämää on vielä edessä ja miten paljon ihmeellistä nähtävää sekä koettavaa elämässä vielä on. Kuin varkain alkaa se luontainen, lapsenomainen, viriili ja villi uteliaisuuskin hiipiä takaisin elämään.

Siinä kohtaa nostalgian nälkä alkaa maistua aika väljähtäneeltä ja valjulta puurolta. Sellaiselta liian kauan muovituopissa eltaantuneelta kädenlämpöiseltä kuralta.

Näin "Aseeton Suomi" on myös mahdollista
ilmentää Ihmisyyden tunnustajien taiteessa
(kuva: Nalle Österman)
Yhtäkkiä huomaakin, että elämä onkin edessä eikä takana.

Aika vittumaista.

Siinä sitä sitten yhtäkkiä havahtuu siihen, miten vähän joidenkin takavuosien rocktähtien nykyiset edesottamukset jaksavat kiinnostaa. Varsinkin, jos ja kun on nähnyt ne vielä uransa loiston hetkillä.

Kun ihminen raitistuu, alkaa hän arvostaa parempaa elämänlaatua.

Enää ei tarvita korjaussarjoja eikä pyhiä lupauksia, jotka voi pyörtää heti seuraavan kännäyskerran yhteydessä. Enää ei tarvita anteeksipyyntöjä kaikille niille ikäville tempuille, joita on tuottanut läheisilleen ryyppyreissuillaan. Eikä enää tarvita tyhjiä paskapuheita ja kaikkea sitä turhaa länkytystä ja puheensorinaa, joka toimii nukkavierujen keskikaljajuottoloiden äänimaisemana ihmisen omalle alkoholismille ja alennustilalle.

Ai niin, mutta eihän noissa juottoloissa ole alkoholisteja, ainoastaan alkoholin kohtuukäyttäjiä.

Alkoholistit on niitä, jotka eivät hallitse juomistaan. Niitä, jotka käyvät joissain raittiusseuroissa. Niitä, jotka ovat hurahtaneet. Niitä, jotka flippasivat.

Luuserit.

Onneksi me ei olla vajottu moiseen. Onneksi meillä riemu raikaa, viina virtaa ja rokki soi. Päivästä toiseen. VIikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen. Ikiajoiksi. Loputtomiin.

Bootsit jalassa.

KUNINKAAN MALJA

Lemmy.

Siellä se mies makaa mullissa. Tai seisoo pronssisena patsaana tämän kantakapakassa – samalla, kun Ronnie James Dio keikkailee ympäri maailmaa hologrammina.

Aivan kuten Elvis Presleykin.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa on esillä valtaisa
määrä kuvataidetta. Tämän teoksen nimi on "Totuus
vapauttaa (kuva: Nalle Österman)
Kuningas.

Kuninkaat ja narrit.

Siellä me osoittelemme toisiamme sormilla, kuninkaat ja narrit. Äxät tai tuopit käsissä. Katsomassa ikäloppuja tähtiä, joiden monet soittokaverit ovat poistuneet keskuudestamme ennen aikojaan, kuka minkäkin sotavamman seurauksena.

Alkoholismin. Päihderiippuvuuden. Itsemurhan. Unohduksen. Mielenterveysongelman. Sairauden. Ikääntymisen. Luonnollisen kuoleman.

Siellä me glorifioimme päihderiippuvuutta jonkun panimojätin mainoslakanoiden välissä nostamalla Kaisaniemen puistossa maljan esimerkiksi Alice In Chainsin laulajan Layne Staleyn muistolle, joka piikitti itsensä ennenaikaisesti hautaan heroiinilla.

Esimerkkejä riittää.

Loputtomiin.

Vain siksi, että voisimme edes hetkeksi paeta kuolemaa hamaan nuoruuteemme, jolloin elämä oli vielä edessä ja kaikki vielä saavutettavissa.

Kunnes tulivat elämä ja päihteet viemään kaiken hyvän, yksi kerrallaan.

Joten nostamme yksi kerrallaan maljan taivaisiin..

Kuningas Alkoholin maljan.

Voittamattoman.

KASVUKIPUILUA JA HAPUILUA

Itselleni tämä on ollut kuitenkin hyvä päivä. Olen muutamassa tunnissa saanut kirjoitettua tämän tekstin näitä pohdintoja elämästä ja kuolemasta, päihteistä ja raittiudesta, rockista ja rollista.

Ihmisyyden tunnustajien teosofia pohjautuu
vahvasti pasifismiin
(kuva: Nalle Österman)
Vierivä kivi ei sammaloidu.

Aleksis Kivi.

Kuten sanottu, tänään olen ollut yhdeksän kuukautta ja kymmenen päivää päihteettömänä.

Huhtikuussa 2019 totesin eräälle henkilölle, että jo tässä vaiheessa tämä vuosi 2019 on ollut parempi kuin kaksi edeltävää vuottani yhteensä.

Helppoa niinä vuosina ei ole ollut.

Kasvukipuja.

Kutsun niitä kasvukivuiksi siksi, että ne pakottivat minut tähän elämäntaparemonttiin ja elämänmuutokseen, joka on synnyttänyt tämänkin tekstin.

Tekstin, jota kirjoitan iloisena ja kiitollisena siitä, ettei minun tarvitse enää olla riippuvainen rappeuttavista kahleista, jotka johdattivat minut sellaiseen henkiseen ja fyysiseen alennustilaan, jossa en voinut hyvin.

Jolloin sitä hyvää oloa piti sitten havitella päihteillä – koska ei tiennyt paremmasta.

Eikä tiennyt paljoa muutakaan.

Luuli vain.

IHMEITÄ TAPAHTUU

Olin vuosikymmeniä elänyt sellaisessa uskossa, ettei ihminen voisi löytää mielitiettyä selvin päin. Syynä tähän oli tietysti se, ettei moista ihmettä ollut koskaan kokenut itse.

Kun raitistuin, yksi suurimmista peloistani olikin jäädä ikiajoiksi yksin.

Kutenkin tuossa maaliskuussa reilun puolen vuoden raittiuden kohdalla tapahtui sellainen ihme, että törmäsin pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ihmiseen, jonka kanssa juttu alkoi sujua.

Arndt Pekurinen (1905–1941) teloitettiin
jatkosodan aikana aseellisesta palveluksesta
kieltäydyttyään. Nykyään häntä pidetään
yleisesti suomalaisten pasifistien marttyyrina
(kuva: Nalle Österman)
Selvin päin.

Ensitreffitkin tapahtuivat selvin päin.

– Mä en ole itsekään ollut koskaan ensitreffeillä selvin päin, totesi myös Hän.

Nyt me ollaan tässä treffailtu Hänen kanssaan toisiamme jo kolmen kuukauden ajan.

Selvin päin.

Siten tämä olkoon minun kolmekuukautislahjani myös Hänelle. Ja ennenaikainen syntymäpäivälahja huomisille syntymäpäiväjuhlilleni.

Viime viikonloppuna päädyin Hänen kanssaan Keski-Suomeen Mäntän kuvataideviikkojen avajaisiin ensi kertaa elämässäni, missä sain tutustua suomalaisen nykytaiteen tämänhetkiseen tilaan.

Selvin päin.

Siitäkin selvittiin.

Tämän tarinan kannalta se on vain sivujuonne. Ilmaista alkoholiakin olisi ollut yllin kyllin tarjolla. Joskus menneessä maailmassa se olisi ollut pääasia, nyt sillä ei ollut edes yhden kohteliaisuusryypyn menevää tilaa.

Sillä onhan elämä opettanut jo tähän mennessä itselleni, että yksi ryyppy on liikaa ja tuhat liian vähän.

Joten paneuduin suomalaiseen nykytaiteeseen, joka vei minut muun muassa sadan vuoden taakse suomalaisen sisällissodan tunnelmiin punaisten ja valkoisten keskelle, sain kokea nahoissani saamelaisten kulttuurimaiseman ja -perinnön riiston sekä sain tutkailla oman länsimaalaisen elämäntapani synkeät vaikutukset myös itsessäni.

Valtaisaa, vavahduttavaa ja vaikuttavaa.

Jännittävin kokemus oli kuitenkin vielä vasta edessä.

HEVIHELVETISTÄ USKONLAHKOON

Ihmisyyden tunnustajien uskonnollissävytteisessä kommuunissa asuu reilut 30 henkeä. Kommuunissa, jota ilkeämielisemmät voisivat varmaankin kutsua myös joidenkin uusheränneiden hihhulilahkoksi.

Sinne ajauduin ensi kertaa viime sunnuntaina, 16. kesäkuuta 2019.

H.P. Blavatsky (1831–1891) oli venäläinen
spiritualisti, okkulttinen kirjailija ja Teosofisen
seuran perustajajäsen, joka nousi viimeisinä
vuosinaan pyhimyksen asemaan joukoissaan
(kuva: Nalle Österman)
Selvin päin.

Kokemus, jonka koen yhtä lailla johdatukseksi – aivan kuin tieni raittiuden polulle ja hevimaailmaankin.

Sattumaako?

Sieltä löytyi nimittäin valtaisat määrät sellaista esoteerista, maagista ja teosofista kirjallisuutta, johon olisin aiemmin voinut tutustua lähinnä isäni kirjahyllyn avulla, mikäli olisin halunnut lähteä lapsuudessani ja nuoruudessani mukaan hänen hihhulointeihinsa.

Nyt menin niiden sijasta mukaan vain omiin hihhulointeihini hevimusiikin saatanalliseen, kieroutuneeseen, sotaisaan ja päihdehuuruiseen kuvastoon.

Kaikkitietävän Wikipedian mukaan "Ihmisyyden tunnustajien ideologia pohjautuu pasifismin, teosofian ja kristosofian periaatteisiin, joita ovat muun muassa ihmisyyden rajaton arvo, ihmisen henkisyyden tunnustaminen ja karman, syyn ja seurauksen laki eli ajatus siitä, että ihmisen tekemä paha ja hyvä vaikuttaa hänen elämänkohtaloonsa.

Liikkeellä on vuodesta 1979 ollut pasifismia edistävä taidenäyttely Aseeton Suomi, ja se tuo rauhantyötä esille myös teatterin, esitelmien ja kirjoitusten keinoin. Ideologiaansa liike ammentaa sekä Jeesuksen opetuksista, ennen muuta vuorisaarnasta, hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta että suomalaisten muinaisuskonnosta, ennen kaikkea Kalevalasta.

Ihmisyyden tunnustajat tutkivat Kalevalaa Pekka Ervastin oppien mukaan symbolisena teoksena, joka opettaa ”ikuisia totuuksia” luonnosta, ihmisen henkisestä kehittymisestä sekä kuolemanjälkeisestä elämästä. Ihmisyyden tunnustajien mukaan Suomen kansa on ollut ikivanha tietäjäkansa."

Siellä minä sitten tutkin tämän jännittävän kommuunin taidetta, ajatusmaailmaa ja mielenmaisemaa pohtien samalla, miten kauaksi tämäkin rocktoimittaja on ajautunut juuristaan eli Itä-Helsingin Kontulassa 13-vuotiaana kuuntelemista Venomin levyistä, joissa juotiin kuolevien pappien oksennusta.

Mutta tätä tämä on, tämä raittius. Yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Onko siinä nyt mitään niin ihmeellistä?

LUONTAISTA KEHITYSTÄ

Sitä olen miettinyt paljon, mistä minä sitten kirjoittaisin, jos rokki ja viina ei enää maistu entiseen tapaan. Pahimman luomistuskan keskiössä sitä on tullut miettineeksi, maittaako tämä kirjoittaminenkaan enää koskaan.

Kun nyt katson tätäkin vuodatusta, jota olen työstänyt päätteelleni jostain aamuyhdeksästä alkaen mietin, että kyllähän se kirjoittaminen maittaa – aiheet ja sanat saattavat olla vain jotain muuta kuin aiemmin.

J.R. Hannula (1873–1956) oli teosofi, kirjailija
ja luennoitsija, jonka mielestä Pekka Ervast oli
Kristuksen lailla  "uuden aikakauden opettaja"
(kuva: Nalle Österman)
Tai pikemminkin jotakin enemmän.

Rockbändit puhuvat usein luontaisesta kehityksestä. Tai ainakin puhuivat niihin aikoihin, kun rockbändit antoivat vielä haastatteluja tai ihmiset olivat ylipäätään kiinnostuneita rockbändien haastatteluista ja ajatuksista.

Sitten ne rockbändit julkaisivat uuden levyn, joka oli useimmiten vain hieman puisevampi toisinto heidän edellisestä studioalbumistaan.

Se siitä luontaisesta kehityksestä.

Jotta tämä teksti kuitenkin sopisi jonkun Rocktoimittajan päiväkirjan tematiikkaan niin todettakoon, että olen minä tämän alkukesän aikana nähnyt keikkojakin.

Niistä keikoista syvän vaikutuksen ovat tehneet muun muassa Maailma kylässä -festareilla todistettu mieletön mimmiräppäri Yeboyah sekä Helsinki-päivänä 12.6. todistettu iskelmäkuningatar Lea Laven, Jukka Nousiainen uudella kokoonpanollaan sekä Hurriganesin perintöä ansiokkaasti vaaliva Black Devils alkuperäisen Ganes-kepittäjän Ile Kallion kera.

Mutta sellaista tietä elämä tuntuu tällä hetkellä tarjoilevan, että pelkästä rockista kirjoittaminen tuntuu aivan liian kahlitsevalta.

Joten on kirjoitettava jostain muustakin, pitääksen luomistyönsä merkityksellisenä itselleen toivoen, että tästä luovuudesta kummunneet sanataideteokset olisivat merkityksellisiä lukijoillekin.

LUOVUUDEN HINTA

– Kukaan muu ei tässä maassa kirjoita samalla tavalla kuin sä.

Näin totesi minulle hiljattain eräs varsin tunnettu pitkän linjan suomalainen rokkari.

Se imartelee – ja samalla myös hieman häkellyttää. Lausuihan maineikas suomiräppäri Steen1 jo 2011 julkaistun Härmägeddönin näin:

– Nalle on Suomen ainoa rocktoimittaja. Ei paras, vaan ainoa.

En tiedä, mitä minun pitäisi oikein siitä ajatella. Olla kiitollinen vai olla pahoillaan. Jossain syvällä sieluni syövereissä kummittelevat myös Eppu Normaalin kitaristin Juha Torvisen muinaiset sanat kirjoituksistani.

– Löyhästi Wittgensteinia mukaellen: "Jos ei ole mitään kirjoitettavaa, niin olisiko parempi olla kirjoittamatta."

Välillä kirjoittaminen on tuntunut vastenmieliseltä ja ikävältä. Pahaltakin. Kuitenkin se on ainoa asia, joka näyttää elämässäni itseltäni jollain tapaa luonnistuneen. Hauskanpidolta, joka on parhaimmillaan tuonut myös leivän pöytään.

Silti sitä tulee aika ajoin kysyneeksi itseltään, onko tässä mitään järkeä kirjoittaa yhtään mistään yhtään mitään?

– Voisitko sä kirjoittaa meidän bändin elämäkerran? Sä oot varmaan kuitenkin ainoa jäbä, joka sen voisi tehdä, koska sä tsennaat meidän bändin ja meidän uran kuitenkin niin hyvin.

Näin tuo samainen pitkän linjan suomalainen rokkari tiedusteli muutamaa päivää myöhemmin.

Raittius.

Ei sitä teosta ilman tätä raittiutta tulisi. Ja tuskin tuota kysymystä olisi ilman tätä raittiuttakaan esitetty.

Leo Tolstoi (1828–1910) kuuluu venäläisten
kirjailijoiden aateliin. Hän oli myös merkittävä
yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ajattelija.
(Kuva: Nalle Österman)
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Tai kuten maineikas stadilainen basisti T.B. Widow totesi jossakin Rumban The Fishfaces -haastattelussa, kun hänelle kerrottiin hänen nimensä tulleen kirjatuksi muotoon T.B. Window The Fishfacesin 1992 julkaistun ensisinglen Long Lost Loven yhteydessä.

– Windows tai Doors, pääasia et pääsee ineen.

Elämä on parasta huumetta, ne sanoo.

Saatanan kukkahattutädit.

Se piti itseni oivaltaa ja oppia kantapään kautta, mikä tässä maailmassa on merkityksellistä.

Kauanhan sen oppimiseen menikin. Ensin piti menettää lapsenomainen uteliaisuus ja kirjallinen luovuus jotta havahtui tajuamaan, että onko tämä se hinta, joka omasta luovuudestaan ja syntymälahjastaan kannattaa maksaa. Jonkun päihteen tuomasta hetken huumasta ja helpotuksesta päättymättömään ahdistukseen.

Jostakin oli luovuttava — luovuudesta tai päihteistä.

Ja tuon perimmäisen valinnan äärellä valinta oli hyvinkin helppo. Matka sinne oli vain kovinkin raskas.

Helvetillinen.

Tämän mainitsemani rock-kirjan pitäisi olla kaupoissa syksyllä 2020 erään tutun ja tunnetun kotimaisen kustantamon julkaisemana. Ja koska haluan suoda itselleni, kustantajalle ja tälle yhtyeelle työrauhan, saatte vielä jonkin aikaa odotella sitä tietoa, mistä teoksesta nyt on oikein kysymys.

Siten suonette anteeksi, ettei tähän blogiin ole välttämättä vähään aikaan tulossa päivityksiä.

I've got a book to do.
Ihmisyyden tunnustajien kirjakaupassa on paljon myynnissä
erilaista okkultistista, hengellistä, esoteerista, mystistä ja
teosofista kirjallisuutta (Kuva: Nalle Österman)