perjantai 30. syyskuuta 2011

Mitä mietin tänään, vol. 1 - Vaasan Sport on tuleva lätkän Suomen mestari!

Kävin tuossa äsken polkupyöräilemässä Turun keskustassa Aurajoen vartta. Ulkona aurinko paistoi ja nuoret ja vähän varttuneemmatkin naiset kävelivät vähissä vaatteissa ja/tai seksikkäissä vetimissä. Wau!

Turkulainen Lola Odusoga sijoittui 1996
kolmanneksi Miss Universum-kisoissa.
Hän on siis faktojen valossa kaunein
turkulainen kautta aikojen.
Se sai minut muistelemaan menneitä, kuinka aikoinaan sanottiin, miten Turussa on Suomen kauneimmat naiset. Olen nyt asunut täällä kohta kuukauden verran, enkä ole varsinaisesti ainakaan vielä löytänyt katetta sanoille. Enkä tänäänkään, vaikka lukemattomia nättejä naisia näinkin ulkoillessani. Sorry, Turku! Sitten aloin miettiä, milloin tuota sanontaa oikein viljeltiin. Muistan kuulleeni tätä lausahdusta eritoten 1990-luvulla.

Yhtäkkiä kaikki valkeni. 1990-luvulla Suomen menestynein jääkiekkojoukkue oli Turun palloseura, eli TPS. Tepsi. Wikipediasta lunttaan, että vuosina 1989-2001 Tepsi keräsi peräti kahdeksan (8) Suomen mestaruutta jääkiekosta! Kolmentoista vuoden aikana!

Sen jälkeen on ollut laihempaa. *)

Joskus nuorena pikkupoikana 1980-luvulla tein havainnon ihanista naisista Tampereella.

Sekin korreloi mahtavasti sen tosiseikan kanssa, että vuosien 1981-1988 välillä kuusi (6) SM-liigan mestaruutta seitsemästä meni Tampereelle, viisi Tapparalle, yksi Ilvekselle. Sattumaako?

Monet kauniit naiset pitävät menestyvistä jääkiekkoilijoista.
Vieraillessani tänä kesänä Vaasassa haastattelemassa Klamydia-yhtyeen solistia Vesa "Vesku" Jokista Rumba-lehteen tein havainnon, että ainakin vuonna 2011 Suomen kauneimmat naiset löytyvät Vaasasta! Miten tämä korreloi lätkämestaruuksien kanssa? Ei mitenkään. Mutta muistakaa tämä, jos ja kun Vaasan Sport voittaa lätkän Suomen mestaruuden lähivuosina.

Tässä olisikin jollekin tulevalle maisterille oivan akateemisen loppututkinnon paikka: Miten jääkiekossa menestyminen korreloi eri kaupunkien naiskauneuden kanssa?

Jään loppupäiväksi pohtimaan, menestyvätkö jääkiekkojoukkueet kauniiden naisien ansiosta, vai ilmestyykö naiskauneus kaupunkiin vasta jääkiekkomenestyksen myötä.

Sen ainakin tiedän, että Miss Suomi-organisaatiolla on tapana järjestää treffejä Miss Suomi-kisoissa menestyneiden missien ja SM-liigassa menestyneiden jääkiekkoilijoiden kanssa. Sattumaako?

*) Tosin huomasin äsken Wikipediaa selatessani myös sen, että Tepsi on myös toissavuoden lätkän Suomen mestari. Se ei nyt varsinaisesti näy katukuvassa.

Kirjaideoita, vol. 1

Jos aikoo kirjoittaa sata kirjaa, kuten olen muutamassa aiemmassa blogipostauksessa uhonnut (jos kiinnostaa lukea aiheesta lisää, voi aloittaa täältä), on varmaankin hyvä olla ideoita. Toivon mukaan vieläpä hyviä.

Tässä on kuva Hyvästä kirjasta.
Jos ei hyviä, niin sitten huonompia.

Ehkä huonostakin ideasta voi saada hyvän kirjan. Jos hyvästä voi myös saada huonon.

Suomalaisen kirjallisuuden elävä legenda Hannu Salama kertoi taannoin eräässä haastattelussa, että hän yleensä työstää samanaikaisesti kahta teosta. Se on hyvä ajatus. Olen iloinen Hannu Salaman puolesta. Iloinen siitä, että hän pystyy keskittymään vain kahteen työhön kerrallaan. No, hänellä onkin kirjojen kirjoittamisesta kokemusta enemmän kuin minulla. Mutta kun on sellainen pää, jossa ideat rönsyilevät milloin mihinkin suuntaan niin valtoimenaan, on niitä mahdoton yrittää jäsennellä yhteen tekstiin kerrallaan. Ajatusten selkiinnyttämiseksi alla siis joitakin ideoita tuleviin teoksiin. Onko järkee vai ei?

Jos nyt noilla pääsisi alkuun. Nämä kirjaideat ovat luonnollisesti täyttä paskaa. Mutta paskasta kasvaa puu, josta ihminen tekee paperia, jolle painaa harakanvarpaita tai numeroita (joilla ostaa lisää paskaa) - tai sitten paperille voi pyyhkiä takapuolensa. Niin tai näin, sinunkin kirjahyllysi on täynnä paskaa.

Ja kohta aion ulostaa kirjahyllyysi vähän lisää.

Kaunokirjallisuus:

Tämä hyypiö tässä kuvassa
on ilmeisesti Saatana.

Saatanan kirja

Ensialkuun viattomalta vaikuttanut sähköpostiviesti vie tarinan päähenkilön Hubert Södermanin omituiseen verkkoon, missä hän sotkeutuu petosten, huijausten, parisuhdesotkujen ja katkaistujen ystävyyssuhteiden ahdistavaan vyyhtiin, mistä ulospääsy näyttää mahdottomalta. Mitä enemmän hän yrittää, sitä syvemälle hän joutuu harhaiseen maailmaan, missä mikään ei ole siltä mitä ensi alkuun näyttää. Söderman hakeutuu sähköpostiviestin alkulähteille selvittääkseen, kuka on kaiken tämän takana. Ja miksi. Kaunokirjallinen teos 2000-luvun nettimaailman suurimmasta ilmiöstä, Facebookista.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Suomalainen nainen Johanna
Tukiainen poseerasi Hymy-lehdelle
aviomiehensä kanssa lokakuussa 2010.
Naisia
Oodi amerikkalaiselle mestarikirjailija Charles Bukowskille sekä suomalaiselle naiskauneudelle. Maailma on täynnä ihania naisia, jotka sekoittavat miehen pään - ja saavat miehen menettämään järkensä heidän edessään. Onko tässä teoksessa mitään järkeä? Ei - mutta ei ole naisissakaan.

Voiko mies koskaan ymmärtää naisia? Todennäköisesti ei - ellei ole homo. Voiko mies kirjoittaa naisista koskaan tarpeeksi? Tuskin. Naisia on kokoelma tarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat saaneet miehen pään pyörälle ja tehneet lähtemättömän muistijäljen. Joko rakkaudesta - tai raivosta. Eivätkö ne ole pohjimmiltaan yksi ja sama asia?

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Mennen partavesipullo.
Musta, susta ja kusta
"Kaikki on paskaa paitsi kusi", kuuluu eräs kulunut suomalainen sanonta. Kaiken kiinteän vastapainoksi tarvitaan myös nestettä. Mikä teos tämä oikein on? Ei mitään aavistustakaan. Sanoilla leikittelevä otsikko heittelee mieltä kuin häränpyllyä. Ei tästä oikein ota mitään tolkkua. Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä. Mystisiä sanaleikkejä ja omituisia tarinoita. Vai ovatko ne sittenkään niin omituisia?

Yksi tarinan päähenkilöistä saattaa olla hahmo nimeltä Menne, joka sai lempinimensä juotuaan 20 pullollista Mennen-nimistä partavettä. Silloin Menne sai nykyään kantamansa ristimänimensä. Muita tarinassa seikkailevia hahmoja saattavat olla Börje Mellberg sekä Ruho. Tai sitten ei. Mistä sitä tietää. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen kaupunginosaan nimeltä Kullio, josta löytyy muun muassa Paskaronkki-niminen anniskeluravintola. Tuttu paikka niin Mennelle ja Börje Mellbergille kuin Ruholle.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Paskaduuni
Paskaduunista on kirjoitettu ennenkin. Ei riitä.
Mikä on suomalainen Bermudan kolmio? Paskaduunista baariin, baarista työkkäriin tai sossuun - ja takaisin paskaduuniin. Paskaduunit ovat tulleet Suomeen jäädäkseen. Mikä on työn ja työntekijän arvostus nyky-Suomessa? Kuka haluaa enää tehdä palkkatyötä, jos palkasta ei jää enää edes rahaa minimitarpeisiin ja elämiseen? Kuka haluaa tehdä töitä näissä olosuhteissa? Paskaduunissa kukaan ei viihdy, mutta onneksi baarissa on sentään kohtalotovereita tilittämässä jakoaan - ja jakamassa tiliään. Pää täyteen ja paskat housuun - ja seuraavaan paskaduuniin aloittamaan kaikki taas alusta. Ja jos ei työhön kykene, niin työkkäristä ja sossusta loput.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Akkavalta
Kuva tulevaisuudesta?
Apokalyptinen visio lähitulevaisuudesta. Miehiltä on kuohittu munat pois. Akkavalta jyrää. Naiset hedelmöittävät itsensä spermapankeissa ja harrastavat ainoastaan lesboseksiä toistensa kanssa. Miehiksi syntyneiden eunukkien tehtävä on ainoastaan siivota, tehdä kotityöt ja huolehtia vastasyntyneistä tyttölapsista. Eräänä yönä pimeässä luolassa tapahtuu ihme. Nuori poika syntyy salassa Virallisen Valvojan silmien alta. Pojalle määräytyy ainutlaatuinen tehtävä: hänen täytyy pelastaa ihmiskunta. Hänen tehtävä on pelastaa tulevaisuus. Hänen tehtävä on pelastaa maailma. Pystyykö hän tähän mahdottomalta tuntuvaan urotyöhön?

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Musiikkikirjoja:

Jussi Hakulisen elämäkerta
Tämäkin kuva löytyi googlesta hakusanoilla "Jussi Hakulinen"
Yö-yhtyeen hovisäveltäjä, porilainen Jussi Hakulinen on mies Yön suurimpien klassikoiden takana. Niihin kuuluvat sellaiset suomirockin ikivihreät kuten Joutsenlaulu ja Rakkaus on lumivalkoinen, jotka on vuosien varrella äänestetty erilaisissa äänestyksissä suomirockin kaikkien aikojen rakastetuimmiksi sävelmiksi. Millainen on myyttinen ja mystinen mies näiden laulujen takana? Jussi Hakulisen elämäkerta on uskomaton kertomus, mitä kaikkea säveltäjä on kokenut matkan varrella laittaessaan itsensä likoon säveltaiteen edessä. Uskomaton tarina. Suomalaisen musiikkikirjallisuuden tuleva klassikko. Huima teos. Voiko näin kovaa paskaa olla olemassakaan?

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

TBA: TBA
Mystinen TBA.
Tämä on niin salaperäinen teos, ettei tästä tihku mitään tietoa yhtään mihinkään. Tämä tieto tästä kirjasta on vain harvoilla ja valituilla. Pysyykö tässä maailmassa enää mikään salassa? Taivas ja helvetti, hel vet, koko tieto. Saarnamies Leo Meller sen ties: Hevi on Saatanan musiikkia.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: syksy 2012

Saatana on herra - The Legend of Rytmihäiriö
Edesmennyt Kalle Ellilä (kuvassa muna kädessä)
oli Rytmihäiriön alkuperäinen laulaja.

Rytmihäiriön basisti Ande Kiiski pyysi hiljattain kirjoittamaan jonkun sortin historiikkia Rytmiksen alkuajoista Surman siipien havina-älpeen uudelleenjulkaisulle. Se meni puihin, mutta kyllä tästäkin bändistä saisi nasevan rokkikirjan aikaiseksi, sen verran hurjaa touhua tämänkin bändin uralle mahtuu. Mitä välii nimestä, kuhan dokaa vitusti.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Myös hehkeä Brittany
Murphy löytyy Rokkitaivaasta.

Rokkitaivas
Mitä rokkarille tapahtuu, kun rokkari kuolee? Millaista taivaassa on? Mitä Elvikselle, Kurt Cobainille ja Jimi Hendrixille kuuluu? Miltä taivaallinen orkesteri kuulostaa T.T. Oksalan miksaamana? Millaista on helvetissä? Näihin ja lukemattomiin muihin rokkareita askarruttaviin kysymyksiin saadaan kenties vastaus, kun John Venom huomaa yhtäkkiä olevansa taivaan portilla Pietari Teräksen edessä. Rokkitaivaan portit aukeavat ja tarinan päähenkilö on ihmeissään - kunnes joutuu helvettiin. Onko helvetti paha paikka olla? Mikä on John Venomin kohtalo? Rokkitaivas tempaisee lukijan mukaansa huimaan seikkailuun eikä päästä irti, kunnes uskomaton kertomus on saavuttanut päätepisteensä.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Genital Grinder - The Legend of Xysma
Xysman rumpali Teppo Pulli kaivuutöissä, Funebren
solisti Jari "Heiska" Heinonen valvoo työn laatua.

Tämän idean heitti ilmoille Xysman alkuperäinen basisti Vesa Iitti, kiitos hänelle siitä. Voisihan tällaistakin kartoittaa, jos intoa ja mielenkiintoa riittää.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Minä ja Mystinen Matami
Tämän opuksen nimi on mukaelma hyvässä nosteessa olevasta suhteellisen tuoreesta kotimaisesta suomirock-nimestä Minä ja Ville Ahonen. Onko tällä opuksella mitään tekemistä Ville Ahosen kanssa? Mistä sitä tietää. Kuka on puolestaan Mystinen Matami? Mistä sitä tietää. Tämän opuksen luettuaan tietää ehkä vähän enemmän. Vai tietääkö? "Minä puolestani tiedän sinut. Sinä tulit halaamaan minua ihan pilvessä Hukkaputkirockissa, kun olin 12-13-vuotias. Sitten lähdit pois", Matami kujertaa. Ihanko totta? Kas kun en muista. Noiden lainausmerkkien sisälle haastattelutilanteessa kiteytyneet sanat sisältävät teoksen lähtöasetelman. Minä ja Mystinen Matami piirtää kahta eri tarinaa, jotka yhtyvät ennen pitkää. Ja mitä silloin tapahtuu? Mistä sitä tietää. Onko mikään tässä tarinassa totta? Lukija ei tiedä, vienkö minä vai Mystinen Matami häntä kuin litran mittaa. Ja niin sen pitää ollakin. Kuka vie Mystisen Matamin sydämen? Vai vamppaako Mystinen Matami vain meitä kaikkia miehiä vain juuri niin hyvin kuin mitä nainen parhaimmillaan osaa.

Tällainenkin kuva löytyi googlesta
hakusanoilla "Mystinen Matami".

Mistä sitä tietää.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Valtatie 66 - On the Road with Kari Peitsamo
Peitsamo on mieletön sälli, uskomaton hahmo, tinkimätön oman tiensä kulkija. Kaikenlaista on miehen kanssa yritetty tehdä, mutta ehkä aito "road trip"-tyylinen kertomus kiteyttäisi parhaiten Peitsamon asenteen ja sanoman.

Kustantaja: -
Ilmestymisajankohta: -

Tämäkin kuva löytyy googlesta
hakusanoilla "epäonnistunut muusikko".

Epäonnistunut muusikko

"Jokainen musiikkikriitikko on epäonnistunut muusikko." Näin kuuluu tuttuakin tutumpi sanonta alan piireistä. Epäonnistunut muusikko muodostaa täysin fiktiivisen tarinan soittoharrastuksen 13-vuotiaana aloittaneesta rumpalipojasta Sakris Östermalmista, josta jo pari vuotta myöhemmin 15-vuotiaana tuli epäonnistunut muusikko. Eli kriitikko. Äärettömän katkeraa tilitystä. Tämän luettuaan kukaan ei halua muusikoksi. Tai ainakaan musiikkikriitikoksi. Sakris Östermalmin tarina on niin raskasta ja synkkää luettavaa, ettei sitä voi olla lukematta viiltämättä ranteitaan auki. Tätä ei missään nimessä kannata lukea. Tässä kirjassa ei ole mitään hyvää. Tämä on kammottava ja lohduton teos. Kaiken muun lisäksi teos on vielä julmetun huonosti kirjoitettu. Uskomatonta paskaa.
NALLE ÖSTERMAN

Turun kirjamessut tänä vuonna 30.9.-2.10. Turun messukeskuksessa. Helsingin kirjamessut Helsingin messukeskuksessa tänä vuonna 27-30.10. Rocktoimittaja Nalle Österman haastateltavana Helsingin kirjamessuilla perjantaina 28.10.2011 klo 15.00 Musiikkimessujen haastattelulavalla.

torstai 29. syyskuuta 2011

Maria Veitola, Suomen turhin televisiokasvo vai ainoastaan pelkuri?

Katsoin siis eilen televisiosta Maria Veitolan Maria-show'n. Minulla oli siihen syyni. Ensinnäkin Maria-show'n tuotantotiimiin on liittynyt eräs ihana ja rakas ystäväni, joka sattumoisin muutti hiljattain tyhjäksi jääneeseen yksiööni Helsingin Kallioon. Sattumaako?

Pitäähän sitä heti ziigata eli yytsiä, miten frendi pärjää! Pakko heti alkuun lausua massiiviset kiitokset loistavasta televisioviihteestä!

Tämäkin kuva löytyy googlesta
hakusanoilla "Arttu Wiskari".

Tämäkin kuva löytyy googlesta
hakusanoilla "Pezhman Ahmadi".

Ki-tois! Ki-tois! Ki-tois!

Syyskauden toiseen jaksoon oli saatu äärimmäisen kova kattaus erilaisia hahmoja suomalaisen viihdekentän huipulta - tai sinne halajavilta. Musiikkikentältä oli ruutuun saatu peräti kaksi kovan luokan tekijää, laulava rautakauppias Arttu Wiskari sekä rap-yhtye Rhythm N Rockersin manageriksi ryhtynyt uhkean maskuliininen Pezhman Ahmadi.

Popcornit ja sipsit esille, tästä tulee hauskaa!

Mutta mitä ihmettä, täytetty näätä Arttu Wiskari löi Marialle jauhot suuhun heti kättelyssä! Minusta tuli heti Täytetyn Näädän fani! Katson itseäni peilistä. Minäkin näytän ihan Täytetyltä Näädältä, pyylevältä pullaposkelta. Artulla on tosin silmälasit. Ne ovat suorassa. Ilmankos hän on televisiossa. Minulla ei ole silmälaseja. Minulla on vain silmät vinossa. Ilmankos en ole televisiossa.

Hyvä Arttu, minusta tuli heti suurin fanisi! Minä haluan Arttu Wiskarille oman televisio-ohjelman! Minä käänsin Arttu Wiskarin suhteen kelkkani heti 360 astetta! *)

Myös Pezhman Ahmadille pitäisi saada oma televisio-ohjelma. Siinä hän voisi rauhassa esitellä näyttävää vartaloaan, komeita tatuointejaan sekä pumpattuja hauiksiaan ilman, että ikävän oloinen televisiotoimittaja pilaisi tunnelmaa kiusallisilla haastattelukysymyksillä.

Minä siis jään odottamaan tosi-TV sarjaa Pezhman Ahmadista. Siinä komea Pezhman voisi käydä jakamassa esimerkiksi nimikirjoituksia syöpäsairaille lapsille, auttaa vanhoja mammoja ja mummoja kadun yli sekä antaa vinkkejä kehonrakennukseen ja painonhallintaan. Välillä hän voisi kutsua Hunksit vierailulle tanssimaan ohjelmaansa 1980- ja 1990-luvun diskohittien tahtiin.

Kyllä siinä silmä ja mieli lepäisi.
Tämäkin kuva löytyy googlesta
hakusanoilla "Pekka Sauri".

Seuraavaksi oli jostakin peräkylästä kaivettu työkyvyttömyyseläkkeellä elelevä 21-vuotias peräkammarin poika, jolle halla-aholaiset opit olivat menneet hyvin perille. Olivatko nuo sitten niitä vihapuheita? Peräkammarin poikaa ymmärtämään oli kaivettu Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, joka pääkaupunkiseudun asukkaille tuli tutuksi jo 1980-luvulla Yölinja-ohjelmastaan Radio City-paikallisradiossa. Melko helpolla Sauri tällä kertaa pääsi: on varmasti ollut hieman haastavampaa ottaa vastaan esimerkiksi sellainen puhelu joskus 1980-luvulla, jossa soittaja on harmitellut parisuhteensa kariutumista. Suhde siskoon oli kariutunut kun soittaja oli jäänyt kiinni suhteesta pikkuveljeensä. (Tai jotain sinne päin.)

Kävi kuitenkin ilmi, että halla-aholaisella oli kuitenkin morsio olemassa, joten ehkä kaikki toivo ei vielä ole menetetty. Niin kuin sen norjalaisen tapauksessa, jonka nimeä en nyt tähän väliin viitsi ajan ja tilanpuutteen vuoksi kirjata.

Arttu... Pezhman... Pekka... Maria... Saanhan kutsua teitä etunimillänne? Te kun tunnutte jo niin kovin tuttavallisilta, kun olette tulleet olohuoneeseeni näin iltaani piristämään.

Tämäkin kuva löytyy googlesta
hakusanoilla "Saana Parviainen".

Ja sitten sokerina pohjalla, Saana ja Jussi. Hyi sinua Maria, kun menit niin alhaisia henkilökohtaisuuksia utelemaan nuorelta teinimorsiolta heti kättelyssä. Eikö sinua lainkaan hävetä? No toki, jos on keikistellyt niin pornolehden sivuilla kuin sekstaillut seksimessuilla yleisön edessä, on ehkä hieman vapaampaa riistaa kuin tavallinen opiskelijatyttönen tai kaupan kassa.

Kun sitten ruutuun löytyi myös Saanan aviomies, saatiin lisää sosiaalipornoa. Sillä sosiaalipornostahan tässä oli kysymys, eikö vain. Yksi vie pornoa ihmisille, toinen sosiaalipornoa katsojille, onko niissä juurikaan mitään eroa? Sosiaalisuus on sosiaalisuutta.

Siinä sitten televisiossa sosiaalisesti sosialisoitiin... tuota... tuota... tuota... tuota... tuota... tuota... tuota... tuota... niinku... tuota... tuota... tuota... tuota... vähän niinku... tuota... tuota... tuota... tuota... parisuhdekriisiä elävän yleisön edessä.

Tämäkin kuva löytyy googlesta
hakusanoilla "Jussi Parviainen".

Näin sitä sitten katseltiin Maria-show'ta ja mietittiin, kummalla on kiusallisemmat oltavat, Jussi Parviaisella vai katsojalla samalla, kun Maria Veitola yritti iskeä avioparin kimppuun uusilla kysymyksillä kerta toisensa jälkeen.

Mutta kenen puolesta tuossa loppuhuipennuksessa piti oikeasti hävetä?

Jussi Parviaisen, joka vanhana irstaana setänä on iskenyt kiinni nuoreen nymfomaaniin, joka on nuorempi kuin hänen ensimmäiset lapsensa?

Vai Saana Parviaisen, joka viattomasti hymyillen kertoo Jussin olevansa hänen elämänsä mies? (Tai jotain sinne päin.)

Vai tämän epäsovinnallisen rakkaustarinan puolesta, jossa pariskunnalla on ikäeroa 36 vuotta?

Vai Maria Veitolan, joka raahaa nämä särkyneet enkelit ruutuun, jotta voisi ylemmyydentuntoisena osoitella heitä sormella kaikelle kansalle?

Maria, sinä olit eilisen lähetyksen heikoin lenkki.

Artulla, Pezhmanilla, halla-aholaisella, Pekalla, Saanalla ja Jussilla on jotakin yhteistä.

He uskaltavat.

Elää. Kokea. Tuntea. Kertoa. Välittää. Hajota. Rakentaa. Rakastaa. Elämää.

Haluatko Sinä todellakin vain osoitella heitä sormella siitä hyvästä?

Rakas Maria.

Maria, Maria, Maria.

Milloin sinä uskallat?

Sinäkin voisit olla Sarasvuo, Rantalainen tai Duudsoni, jos vain uskaltaisit.

Milloin Sinä uskallat heittäytyä omassa ohjelmassasi?

Anna mennä.

Se on vain elämää.

*) Tuntematon henkilö tokaisi aikoinaan eräälle ystävälleni, kuinka ystäväni oli kääntänyt kelkkansa 360 astetta - mitä se sitten tarkoittaakaan. Sanopa se, siinäpä se.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Koskaan et muuttua saa, osa 1 - mikä tappoi Pyhät Tepot-yhtyeen?

Huumoripunkkia soittavan ja Sony Music-yhtiölle levyttävän Pyhät Tepot-yhtyeen solisti Sipe Sontaläjä vaihtoi taannoin nimeä. Tuo nuori mies, joka ilmestyi julkisuuteen nimellä Sipe Sontaläjä tunnetaan siis nykyään nimellä Steven Riekki.

Onko kuvan laulusolisti Sipe Sontaläjä vai Steven Riekki?
Jumalauta! Ketä kiinnostaa Pyhät Tepot-solistinaan joku v**un "Steven Riekki"!?!?! Varsinkin, jos ja kun yhtyeessä on aiemmin "laulanut" SIPE SONTALÄJÄ-niminen hyypiö?!?!? Ilmankos Tepoista ei olla enää kuultu mitään aikoihin. Niin, ketä kiinnostaa joku Steven Riekki? Musiikki on muutenkin matematiikkaa.

Musiikissakin kahdesta miinuksesta voi tulla yksi plussa. Pyhät Tepot oli ja on paska bändi, ja Sipe Sontaläjä on uskomattoman paska taiteilijanimi, mutta yhdessä näistä kahdesta tuli silkkaa nerokkuutta. Kahdesta miinuksesta tuli tässä tapauksessa yksi plussa.

Sipe Sontaläjän kanssa Pyhien Teppojen
tulevaisuus näytti tältä...


Ilmeisesti Sontaläjää on alkanut ahdistaa oma ankea taiteilijanimi, sillä taannoin hän ilmoitti vaihtavansa sen pois. Jatkossa hänet tultaisiin tuntemaan nimellä "Steven Riekki".
"Olen miettinyt tätä siitä asti kun Paska-Benin kanssa perustimme Pyhät tepot joskus vuonna 2007. Sipe Sontaläjä oli tyhmä ja mauton nimi ja viimeistään nyt kun musiikkimme ja bändimme on mennyt eteenpäin näin paljon, niin minusta tuntuu että Sontaläjän aika on ohi. On aika ottaa seuraava kehitysaskel. Steven Riekki on ensimmäinen taiteilijanimeni jota käytin jo The Struzie-,  sekä Mean street -nimisissä yhtyeissäni", sälli kirjoittaa Pyhien Teppojen nettisivuilla.
Joo. Myönnetään. Tämä on ikivanha uutinen, päivätty jo 25. tammikuuta 2011. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelee, onko kukaan enää kuullut Pyhistä Tepoista yhtään mitään sen jälkeen, kun Sipe Sontaläjä vaihtui Steven Riekkiin? Onko kukaan enää kiinnostunut Pyhistä Tepoista laulusolistinaan joku naurettava STEVEN RIEKKI?

...mutta Steven Riekin kanssa  Pyhien
Teppojen tulevaisuus löytyy täältä.

Kun Sontaläjässä oli menoa, meininkiä ja tärinää, on taas Steven Riekki jonkun tavanomaisen katurockhyypiön tavallistakin ankeampi taiteilijanimi. Pakko kysyä Sontaläjältä, kumpi on saanut enemmän p*llua, Sipe Sontaläjä vai Steven Riekki?

Musiikki on matematiikkaa. Sipe Sontaläjä yhdistettynä Pyhiin Teppoihin oli silkkaa neroutta, jolla tie tähtiin oli avoinna. Pyhät Tepot ja Steven Riekki on yhdistelmä, jolla päästään anttiloiden alelaareihin ja totaaliseen unohdukseen.

Sorry.

(Myönnän, kollegani Hufvudstadsbladetissa Janne Strang kirjoitti tästä jo tammikuussa 2011 på svenska, mutta minä kirjoitan tästä nyt suomeksi, koska voin omaan blogiini kirjoittaa mitä ja milloin vain. Ja koska tämä ajatus tuli viime yönä viimeiseksi mieleeni. Joten, koska Steven Riekki pilasi yöuneni, on vain oikeus ja kohtuus, että minä pilaan hänen päivänsä. )

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta, vol. 3

"Nyt se on lopullisesti seonnut", joku ajattelee.

Kuulen kyllä.

Olen kirjoittanut kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta ensiksi tässä, sitten tässä. Suosittelen lukemaan ne, jotta pysyt kärryillä - ellet ole jo lukenut. (Muistutus itselle: suosittelen itseänikin lukemaan nämä aina silloin, jos ja kun kirjoittaminen alkaa maistua puulta.)

Jaahas, huomaan kuin ohimennen luoneeni trilogian. Ei hätää, pitää tietää, milloin on sanonut sanottavansa. Tämän kirjoitettuani tiedän sanoneeni ja kirjoittaneeni kaiken tästä aiheesta.

Tältä erää.

Varoitan teitä - tämä vuodatus on pitkä. Jos pitkä ja syvällinen kirjoitus kirjoittamisen mielekkyydestä ei nappaa, klikkaa tästä, niin pääset katsomaan tissejä. Miehistä komeutta arvostavat voivat puolestaan klikata tästä, niin pääsevät katsomaan kauniita valokuvia näyttelijä Johnny Deppistä.

No niin, voidaanko aloittaa?

Sivusin aihetta jo edellisessä blogikirjoituksessani, kun kirjoitin: "Miten siis pitää kirjoittaminen mielekkäänä silloin, kun on impulsiivinen, kärsimätön ja lyhytjännitteinen?"

Bloggari tilittää, kuva kuulijoista.
Kirjoittaminen on pahimmillaan aivan helvetin raskasta, nihkeää ja yksinäistä puuhaa. Jos hyvin käy, siinä käkit näyttöpäätteen edessä tuntikausia naputtelemassa joutavuuksia ruudulle. Jos oikein huonosti käy, siinä istut tuntikausia ruudun edessä tuijottamassa tyhjää ruutua, ainoana kuuluvana äänenä vain tietokoneen tuulettimen hurina.

Onpa helvetin hauskaa.

Ei siis mikään ihme, että tuli harva se viikko vedettyä sellaisia leppoisia 4-7 päivän mittaisia ryyppyputkia, kun "piti päästä nollaamaan". Siinä sitten kärvisteltiin näyttöpäätteen edessä vääntämässä juttua koneeseen tuskanhiki hatussa ja hampaat irvessä, suurta taiteilijaa leikkien. Niinhän se suuri taide syntyy, kun tihrustaa verenpunaisilla silmillä näyttöpäätettä luoden suurta angstista sanataidetta.

Kalja on vitun hyvää, tuumivat nämä tytöt.
Niinhän sitä väitetään.

Tekstiä syntyi vain silloin, kun oli pakko. Kun deadlinet puskivat päälle. Kun maailma kaatui niskaan. Ei mikään ihme, ettei kirjoittaminen ollut kovin mielekästä tai hauskaa. Oikeat työt kutsuivat - mutta kuka nyt tuurijuopon palkkalistoilleen haluaisi.

Kun luovuus ja hauskuus oli kadonnut kirjoittamisesta, oli elämältä kadonnut myös suunta ja sisältö. Jota nyt sitten täytettiin väkijuomilla ja millä milloinkin, mistä muun muassa tamperelainen Popeda-yhtye laulaa kappaleessaan Kaasua.

Miten toimia, ettei joutuisi samaan noidankehään vastaisuudessa? Mitkä on ne sudenkuopat, joita kannattaa välttää? Miten säilytän luomisvoiman ja kirjoittamisen ilon?

Siinä nyt muutama kysymys, joita on tullut pohdittua.

Omaan luovuuteen ja kirjoittamiseen vaikutti ratkaisevasti nettikirjoittaminen. Bloggaaminen. Alkujaan viattomasta ja alkukantaisesta itsensä viihdyttämisestä sanan avulla tuli henkireikä. Elämisen sisältö. Luovuuden lähde.

Tämäkin kuva löytyy internetistä hakusanalla "vittu".
Elämän tarkoitus.

"Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus", kuuluu eräs sanonta.

Ja mikä ihmeellisintä: joku noita sepustuksia vielä lukeekin!

Ohhoh! Vähänkö siistiä! (Oikeasti halusin kirjoittaa "Vittu miten siistiä", mutta koska yritän häveliäisyyssyistä vältellä vittu-sanan käyttöä, muotoilen sanani hieman toisin. Vittu.)

Kadotin sen palon ja pallon hetkeksi esikoiskirjani Härmägeddönin valmistuttua. En ollut tippaakaan varautunut siihen. Siihen pudotukseen ja tyhjiöön mikä syntyy, kun on ensin pannut itsensä täysillä likoon, täysillä prosessiin heittäytyen. Vuoden aikana näin varmaankin 200 artistia - ellen enemmänkin - ja kirjoitin tuollaiset 50-60 blogitekstiä. Siihen pakettiin vielä omaa henkilökohtaista tilitystä, niin siinä sitä jo olikin. Hyvää seksiä.

(Muinaisessa Sue-lehden haastattelussa Hybrid Children-yhtyeen basistilta Palelta kysytään, millaisesta seksistä hän pitää. Vastaus: "Hyvästä seksistä. Ensin jotain suihinottoa, sitten takaapäin vetoa ja... siinähän sitä jo olikin." Miksi Sue-lehdessä ei enää ole yhtä hyviä haastatteluja ja haastattelukysymyksiä?)

Hybrid Children-yhtyeen basisti
Pale tykkää hyvästä seksistä.

Tuo Härmiksen sapluuna on ehtymätön luovuuden lähde. Keidas. Aarreaitta. Sillä sapluunalla voisi kirjoittaa loputtomiin. Tarinaa kyllä riittää. Kuinka moni sitä samaa jaksaisi loputtomiin lukea? Reilut miljoona merkkiä syntyi vuodessa. Härmikseen jäi tuollaiset 400 000. Opuksessa on 304 sivua. Olisiko joku muka jaksanut lukea reilut 750 sivua samaa tavaraa?

Miten se tapahtui? Yli miljoona merkkiä? Miten ihmeessä?

(Ja täytyy muistaa, että siinä sivussa tuli vielä tehtyä duunia ja dokattua kuin sieni.)

Itsensä toistaminen samalla sapluunalla loputtomiin tuntuu vähän tylsältä. Hieman samalta kuin siitä kehäraakista, joka päätyy soittamaan samoja räkälöitä ja pubeja alati harvenevalle yleisölle. Ketä kiinnostaaa tekijä, joka ei osaa tai uskalla haastaa kuulijoitaan tai lukijoitaan vaan toistaa yhtä ja samaa kaavaa elämänsä loppuun asti?

Ollako yhden trikin poni vai haastaako itsensä? Tällaisiakin on tullut mietittyä.

(Lukijoita tällaisella sanailulla tuskin haastaa, vai haastaako? Mistä minä tietäisin, kun en lue teoksiani niiden valmistuttua. Tosin joskus saatan syyllistyä siihen, kun olen kirjoittanut jonkun oikein nasevan arvion ja haluan harrastaa henkistä onanointia.)

Tex Hänninen teki vitun siistit kannet. Ki-tois!
Oli pakko palata takaisin. Mitä, miten ja miksi. Mitä aikoo kirjoittaa, miksi aikoo kirjoittaa ja miten sen aikoo toteuttaa.

Netti ja flow.

Ilman niitä en olisi tässä.

Netti ja flow.

Nettikirjoittaminen antoi eväät kirjoittaa ajatuksensa alusta loppuun niin kuten halusi ilman pelkoa ilmaisun rajoittamisesta, toisin kun lehtikirjoituksissa, missä nykyään tarkoin määritellään, kuinka pitkä juttu saa olla.

Booring. Ilmankos kaljakin maistui niin vitun hyvälle.

Miettikää, miten vapauttavalta vankilassa olleelta elinkautisvangilta saattaa tuntua, kun hän pääsee muurien sisältä ulos vapauteen. Tai kun villi ori pääsee vapaana kirmaamaan ja temmeltämään laitumelle ilman rajoituksia.

Tämäkin kuva löytyy internetistä hakusanalla "flow".
Kun kirjoittamisen kahleet murtuivat, tuli flow. (Enkä tarkoita tässä nyt tietenkään sitä Helsingin Suvilahdessa järjestettävää festivaalia, jos joku näin kuvitteli. Hän ei ole todennäköisesti lukenut tätä vuodatusta näin pitkälle.)

Flow tarkoittaa minulle henkistä tilaa, jolloin sieluni ja mieleni välittävät sormillani näppäimistölle tekstiä reaaliajassa siitä kun olen suorassa yhteydessä sisimpääni. Kun voin vain jälkeenpäin ihmetellä ruudulla olevaa tekstiä ja päivitellä, "whoa, mistä tuokin tuli!?!"

Härmiksessä on paikoitellen vitun kova flow. Tuskin ne miljoona merkkiä ja rapiat olisivat muuten tulleet. Mistä ne tuli? No ehkä jostain sieltä samasta paikasta, mistä ne jutut tulee, mille ei voi määritellä alkuperää. Sattumaako?

Jos yrittää etsiä flowta, se harvemmin tulee. Se tulee, kun lakkaa etsimästä.

Rakkaus. Henki. Elämä. Flow.

Ozzy Osbourne laulaa elämästä nauttimisesta
Black Sabbathin Paranoid-kappaleessa.
Koska oma flow oli hetken aikaa kadoksissa, kirjoitin säästöliekillä. Perusjutut Hymyyn ja Rumbaan, jotta tatsi pysyy yllä. Muun ajan olen makoillut sängyssä, kaivellut napaa ja nauttinut elämästä.

(Se onkin jännä juttu, miten elämästä voi nauttia ilman päihteitä. Oletko kokeillut? Kannattaa kokeilla!)

Ei mitään stressiä mistään, pelkkää nautintoa vaan. (No okei, onhan sitä saanut stressata vähän rahan ansaitsemiseksi laskujen maksuun, mutta zen-buddhalaishenkisen tarinankerronnan vuoksi ei nyt saa, pidä ja kannata takertua pikkuseikkoihin.)

Ja nyt se sitten tuli. Kun päätin avata perustaa tämän oman blogini nettiin. Kun aloin vain kirjoittaa tyhjästä siitä samasta syystä, miksi aikoinaan aloin niitä Rumbablogejakin naputella. Ei rahasta, vaan silkasta kirjoittamisen ilosta.

Flow.

Näköjään joku tai jotkut haluavatkin hölynpölyäni lukea, sillä tätä kirjoittaessani blogini on ollut verkossa (odottakaa niin tarkistan, hmmm... neljä päivää... ja näköjään 2000 kävijän rajapyykki meni juuri rikki!). Niin, useat heistä ovat varmaankin ja ovatkin samoja henkilöitä, mutta onko sillä nyt niin väliä.

Haluatko Sinä muka lukea tekstejä
tämännäköiseltä hyypiöltä?

Ehkä pääasia minulle on, että joku jossain näkee, kokee ja tuntee sen, mitä blogillani viestitän. Ehkä se herättää ajatuksia jossakin. Ehkä se herättää naureskelua ja päiden pudistelua joissakin kahvipöytäkeskusteluissa.

Sama se minulle. Minulla on flow. Minulla on elämä. Minulla on oma blogi. Minulla on vapaus käyttää sanaa juuri niin kuin minä haluan.

Mistä päästäänkin niihin kirjoihin. Miten sinä Nalle nyt voit kirjoittaa jotain kirjoja ja juttuja, eikö kirjoittaminen ole niin yksinäistä ja pitkäjännitteistä puuhaa? Juurihan Nalle olet kirjoittanut, ettei sinulla ole pitkäjänteisyyttä, vaan että olet impulsiivinen, kärsimätön ja lyhytjännitteinen. Niinhän sinä kirjoitit! Minä näin kun sinä kirjoitit!

Niin.

Netti.

Netti ja flow.

Ne ovat minun luovuuteni lähteet. Ilman nettiä en olisi tässä. Ilman nettiä en olisi löytänyt flow'ta. Sitä joskus kauan kauan sitten kadottamaani, jota luulin onnenkantamoiseksi - nuori ja tyhmä kun olin.

Kapakkakeskustelua.
"Ääähhh, tuollaista blogikirjoittelua voi harrastaa kuka tahansa, eihän se vaadi mitään. Minäkin voisin perustaa oman blogin ja alkaa kirjoittaa omaa blogia jos haluaisin, ei se vaadi mitään. Nettikirjoittelu on ihan köyhää, Nallekin on ihan köyhä jätkä", kuuluu puheensorina rockhenkisessä keskiolutjuottolassa.

Minä tiedän sen. Minä kuulen sen. Minua naurattaa.

Minulla on flow.

"Mutta eihän tuollainen nettikirjoittelu ole mitään. EI MITÄÄN! Ei ne ole mitään oikeaa kirjallisuutta. Ei susta Nalle tule koskaan yhtään mitään!", ne inttävät.

Minua naurattaa. Minulla kun on se flow.

Apuun rientää minun elämäni valo, minun luovuuteni lähde, minun inspiraationi, minun sparraajani.

Tämäkin valokuva löytyy internetistä
hakusanalla "muusa".

Muusa.

Ilman muusaa ei Härmiksen tekstejä olisi syntynyt. Ilman sitä potkua perseeseen ja kehotusta tehdä jotain järkevää elämällä.

Kai sitä ihminen sellaisen tarvitsee myös rinnalleen. Sielunkumppanin. Muusan.

Muusani on ryhtynyt opiskelemaan suomalaista kirjallisuutta Turun yliopistossa. Hän on älykkäämpi ja viisaampi kuin minä. Hänestä tulee yliopistossa vielä älykkäämpi ja viisaampi.

En ole kuitenkaan kateellinen tai katkera. Minulla on flow.

"Nalle, täällä lukee, että kirjat koostettiin Suomessa aikoinaan lehtiin painetuista jatkokertomuksista. Siis vähän niinku noi sun blogit!"

Milloin tämä oli?

Siellä se lukee, Suomen kirjallisuushistorian ykkösosassa. 1700-luvulla. Käykää lukemassa vaikka Kallion kirjastossa, jos kaljoittelultanne ehditte.

Building on Tradition. Se on Andy McCoyn sooloalbumin nimi vuodelta 1995. Hieno levy. Sisältää useita klassikoita. Jos haluaa heittäytyä oikein romanttiseksi - ja minähän haluan! - voi ajatella, että minäkin rakennan vain samaan kirjallisuusperinteeseen. 1700-luvulla kirjoja koostettiin sanomalehtien jatkokertomuksista, 2000-luvulla blogeista.

Tämäkin valokuva löytyy internetistä
hakusanoilla "Andy McCoy".


Ei vittu, ei saatana!

Ihan vitun kova!

Sivistys! Vittu miten siistiä!

On aika nitoa tämä trilogia yhteen ja siirtyä eteenpäin. Ehkä joku tunnistaa itsensä tästä vuodatuksesta liittyen kirjoittamisen mielekkyyteen ja itsensä motivoimiseen. Ainakin minä tunnistan itseni. Niinhän minun pitääkin, minähän tämän kirjoitinkin.

Mitä seuraavaksi? Kirjoittaminen on yksinäistä. Flow hiipuu ja katoaa. Ajaudut ryyppäämään. Alkoholisoidut taas. Päädyt rapajuopoksi.

Myös suihkuseurapiirikaunotar
Johanna Tukiainen pitää omaa blogia.
Tuskin. Elämä on nyt. Kirjoittaminen on tehty helpommaksi kuin koskaan. Tekstien julkaisu on yksinkertaisempaa kuin koskaan.

Netti pelasti minut. Muusani antoi potkun perseelle. Blogikirjoittaminen palautti luovuuden. Antoi flow'n. Blogeja kirjoittaessa ei tarvitse olla yksin. Voi olla suorassa vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa. Voi tuottaa sisältöä ja elämyksiä reaaliajassa lukijoille.

Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Ymmärrän sen. Jotkut eivät halua olla sosiaalisia. Heille kirjoittaminen voi olla pakotie omaan sisäiseen maailmaan. Ulkomaailma näyttäytyy pelottavana.

Vaan nyt on kyse minusta. Minun kirjoittamisesta. Minun lukijoista. Minun kirjoista. Minun flow'sta.

Mehiläinenkin lukee kirjaa - katso kuva!
Sata kirjaa.

Niinhän minä uhosin.

Netti + flow = sata kirjaa.

Minä alan kirjoittaa kirjani nettiin! Reaaliajassa, kaikkien nähtävänä! Välillä teen korjauksia, sitten jatkan taas. Vuorovaikutuksessa lukijoihin ja ulkomaailmaan. Tehdä korjauksia ja muokkauksia tarpeen mukaan jos joku mahdollinen lukija keksii parannusehdotuksen. Sitten kun työ on valmis, voi sen painaa painotuotteeksi.

Eihän tämä tietenkään kaikille sovi. Mutta sovitaanko niin, että nämä ovat minun kirjani, sinun kirjasi ovat sinun kirjasi. Ei sinun ole pakko kirjoittaa minun systeemillä, joskaan minun ei ole pakko lukea sinun kirjoja.

Lue mitä haluat. Tee mitä haluat. Carpe diem. Tartu hetkeen.

Jos netti mahdollistaa flow'n, miksen kirjoittaisi kirjojani nettiin? 300 vuoden päästä on todennäköisesti muut systeemit, nyt on nyt. Rima nilkkoihin. Oma peli. Sata kirjaa.

Joku lukee niitä teoksia ennakkoon netistä, toinen vasta valmiina painotuotteina. Ilman vuorovaikutusta ei ole flow'ta, ilman flow'ta ei tule uusia teoksia. Hyvin yksinkertaista. 

Flow.

Aika alkaa nyt.


Onnea, olet voittaja, jaksoit lukea tämän vuodatuksen loppuun!
Tässä sinulle pokaali vaivannäöstä! Nähdään! Olet paras!



maanantai 26. syyskuuta 2011

Kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta, vol. 2

Kirjoittaminen on ihan vitun siistiä. Paitsi silloin kun se ei ole. Miten siis pitää kirjoittaminen mielekkäänä silloin, kun on impulsiivinen, kärsimätön ja lyhytjännitteinen?

Varsinkin, jos on ajatellut kirjoittaa kirjaa.

Tässä kuvassa on huumeita.
Eikä yhtä, vaan useampia.

Jos ihan tekisi kirjojen kirjoittamisesta uran!?!

Sanopa se, siinäpä se.

Se prosessi, joka alkoi keväällä 2010 yksittäisillä Rumba-lehden blogikirjoituksilla ja jatkui pitkälti niistä koostetulla Liken kustantamalla "Härmägeddön - vuoteni suomirockissa"-opuksella sai minut rakastamaan kirjoittamista.

Taas.

Enemmän kuin koskaan.

Sen prosessin johdosta elämässäni on tapahtunut muutoksia, joita en olisi pitänyt mahdollisina vielä viime vuoden alkupuolella. Viime vuoden alkupuolella kun olin lopettamassa kirjoittamisen tykkänään.

Tässä kuvassa on viinaa.
(Jotkut olisivat ehkä ilahtuneet siitä.)

Kyllä elämä on ihmeellistä. Tuon opuksen jälkeen maailmani räjähti tavalla, jota en ole kuunaan kokenut.

Viisi päivää kestänyt orgasmi. Viikon kestänyt orgasmi. Kuukauden kestänyt orgasmi. Puoli vuotta kestänyt orgasmi.

En tiedä, oletteko te kokenut koskaan mitään niin siistiä!?!

Minä en ole.

Mitkään päihteet tai muut tekemiset eivät ole koskaan - eivät koskaan, never! - pystyneet tuottamaan sitä tunnetta jonka sai, kun oli saanut Härmiksen - joka on siis antamani lempinimi esikoiskirjalleni, jos joku nyt ei tiennyt - käsiksen pois käsistä ja tajusi, että se on siinä.

Tässä kuvassa on naisia.
Parasta huumetta ikinä.

Sitä on pakko saada lisää.

Oikeastaan sen fiiliksen seurauksena olen ollut dokaamatta jo yli puoli vuotta, mikä nyt on oma henkilökohtainen ennätys. Ja kuun alussa muutin Turkuun, mikä nyt on ehkä konkreettisin osoitus nykyisestä mielenvikaisuudesta.

(Sillä pakkohan sällillä on viirata pahemman kerran päästä kun lopettaa dokaamisen ja seuraavaksi muuttaa Turkuun.)

Jos joku olisi sanonut minulle viime vuoden alkupuolella, että ensi vuonna olet julkaissut esikoiskirjasi, lopettanut dokaamisen ja muuttanut Turkuun, olisin pitänyt maailmanloppua todennäköisempänä. Seuraavaksi joku varmaan julistaa Paavo Väyrysen presidentiksi.

Tässä kuvassa on rahaa.
Minulla on syyni. Olen koukussa. Olen koukussa siihen fiilikseen. Siihen tunteeseen, kun on laittanut kaikki peliin ja lyönyt viimeisen pisteen perään.

Muutin Turkuun keskittyäkseni kirjoittamaan. Kirjoittamaan kirjoja. Yksi kerrallaan.

Sana kerrallaan.

Huomasin tehneeni virheen. Yritin tavoitella kuuta taivaalta. Yritin luoda jotain hienompaa. Yritin luoda jotain parempaa. Tunsin sen olevani tekotaiteellista paskaa. Nyt en yritä mitään. Kirjoitan vain.

Yhden kirjan?

Väärin.

SATA KIRJAA!

Se on tavoitteena. Sana kerrallaan. Kirjain kerrallaan.

Oma peli.

Tässä kuvassa on elämän tarkoitus.
Muut voivat tehdä mitä ikinä huvittaa, niin minäkin. Minä kirjoitan sata kirjaa. Ainakin se on tavoite. Jos jonakin päivänä tulevaisuudessa maailma on vielä olemassa ja minä istun siinä maailmassa kiikkustuolissa syrjäisen huvilan kuistilla pohdiskelemassa, mitä tuli tehtyä, on ideaalimaailmassa yhteensä sata erilaista kauno- ja tietokirjallista teosta, jotka on varustettu nimelläni.

Jos niitä nyt sattuisi olemaan vain viisikymmentä, en jaksa siitäkään panna pahakseni. Viisikymmentä kirjaakin on enemmän kuin yksi täydellinen teos, joka odottaa valmistumistaan omassa päässä tai pöytälaatikossa, kun ylenpalttinen hierominen ja täydellisyyden tavoittelu on vienyt terän ja tekemisen ilon kaikelta luomiselta.

Rima nilkkoihin.

Sata kirjaa.

PS: Tästä aiheesta tuli sitten kirjoitettua vähän enemmän. Trilogian ykkösosa löytyy täältä, ja massiivinen loppuhuipennus täältä.

Mitä ihmettä, n. 200 000 levyä myynyt suomalainen bändi ilman sopimusta Suomessa!?! (päivitetty 26.9. klo 19.00)

Päätin sorvata tällaisen Ampparit-henkisen klikkausotsikon tämän kirjoituksen otsikoksi, koska pidän niistä. Koen jotakin suurta mielihyvää siinä, kun joku nokkela uutistoimittaja saa minut satimeen klikkaamalla uutista, jonka sisältö osoittautuu lopulta yhdentekeväksi hölynpölyksi.

To/Die/For vm. 2011.
Tiedän. Olen perverssi.

Löperöä viihdejournalismia janoavien kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä toisin kuin useimmat niistä uutisista, ei tämä kirjoitus ole jonninjoutavaa hömppää.

Juttelin siis eilen kouvolalaisen goottimetalliyhtyeen To/Die/Forin solistin Jape Perätalon kanssa, koska ajattelin tehdä yhtyeestä pienen jutun lokakuun Hymy-lehden poppipaloihin. Jape on tehnyt pitkän uran. Pari viikkoa aiemmin mies on kotiutunut reilun viikon mittaiselta Kiinan kiertueelta. Kiinasta ei pahaa sanottavaa.

To/Die/Forin esiaste Mary-Ann perustettiin jo 1993. Koska bändin nimi on ja oli paska, vaihdettiin se levy-yhtiön toimesta esikoisalbumin julkaisun alla 1999.

Niin, To/Die/For levytti siis Spinefarmille. Samalle levy-yhtiölle, jonka vainu suomalaisessa metallimaisemassa haki 1990-luvulla vertaistaan. Spine poimi kultakimpaleen toisensa jälkeen talliin aikana, jolloin metallimusiikki oli Suomessa ja maailmalla alennustilassa. Ilman Spinen silloisen kykyjenetsijän Ewo Pohjolan (os. Rytkönen) vainua kerrottaisiin esimerkiksi Nightwishin, Children of Bodomin ja Timo Rautiaisen tarinat toisin kuin nyt.

To/Die/For esiintyi Kiinassa elo-/syyskuun 2011 vaihteessa.
Tämäkin on tuttua kauraa suomimetallia seuranneille.

To/Die/For sai lentävän lähdön esikoisalbumillaan All Eternity, jota kaupattiin erityisesti Keski-Eurooppaan ja Saksaan suomalaista goottimetallia janoaville kuulijoille. Kymmenien tuhansien myytyjen levyjen tiimoilta yhtye huomasi kiertävänsä ympäri Eurooppaa täysille saleille soitellen.

En nyt viitsi kirjoittaa siitä, kuinka yhtyeen jäsenet tunkivat vodkalla kyllästettyjä tamponeja takapuoleensa ensimmäisillä kiertueillaan tullakseen nopeammin ja paremmin känniin, ne tarinat on jo kerrottu. Kerron siitä, kuinka viidellä pitkäsoitollaan maailmanlaajuisesti noin 200 000 levyä myynyt suomalainen yhtye on tällä hetkellä ilman levytyssopimusta Suomessa.

To/Die/For esiintyi Libanonin Beirutissa marraskuussa 2009.
To/Die/For julkaisi viimeisen pitkäsoittonsa Wounds Wide Open Spinellä 2006, sen jälkeen sopimusvelvoitteet oli täytetty. Uutta sopimusta ei solmittu. Vuonna 2009 yhtye hajosi. Pitkät kiertueet Jenkeissä ja Meksikossa ammattitaidottomien kiertuejärjestäjien kanssa tekivät tehtävänsä. Musiikin teko ei enää maistunut. To/Die/For päätti laittaa pillit pussiin.


Kipinä soittamiseen löytyi vuoden mittaisen tauon jälkeen. Kun levytyssopimusta ei ollut, alettiin uutta levyä työstämään omasta pussista. "Siinä kuuluu vaikutteita niin Led Zeppelinistä kuin intialaisestakin musiikista. Kun ollaan tehty levyä omalla rahalla, ollaan tehty sellaista musiikkia, joka miellyttää itseä. Tulevan levyn sanoitukset kertovat tosielämästä. Esimerkiksi pari kappaletta olen tehnyt edesmenneestä pikkuveljestäni", Jape kertoo.

Jape tietää, että sateenvarjo suojaa sadesäällä.
To/Die/Forin kuudes albumi tottelee nimeä Samsara. Sen miksaukset alkavat noin kuukauden päästä, 24. lokakuuta 2011. Levyn miksaa Mikko Karmila. Karmilan ansiot ovat kiistattomat, kun puhutaan hyviltä ja erinomaisilta kuulostavista suomalaisista äänitteistä. Jos et ole kuullut Karmilan äänitteitä, et ole kuullut suomalaista rock- ja metallimusiikkia. Piste.

Samsara ilmestyy joulukuussa 2011.

Japanissa.

Tämän jälkeen on vuorossa Yhdysvallat, Meksiko, Kanada, Kiina ja Venäjä. Vaan milloin Suomi?

"Suomen julkaisu on toistaiseksi avoin. Tehdään levy ensin valmiiksi, katsotaan sitten. Firebox ja Spine ovat olleet kiinnostuneita."

Kotimaan markkinat eivät ole etusijalla Suomessa liki tuntemattomalle yhtyeelle.

Paljon on kirjoitettu ja puhuttu levyteollisuuden kriisistä. Bändit eivät saa enää sopimuksia levy-yhtiöiltä kuten ennen. Levyt eivät myy. Ja niin edelleen. Jape näkee musiikkiteollisuuden kriisissä myös hyvää.

"Meille tämä tapa levyttää on sopinut erinomaisesti, kun on voinut tehdä levyä rauhassa, eikä ole tarvinnut pusertaa sitä kasaan kuukaudessa. Ne tippuvat kelkasta, jotka tekevät musiikkia muista syistä kuin rakkaudesta musiikkiin. Se ei ole välttämättä huono asia."

 (Sitaatit puhelinhaastattelusta Jape Perätalon kanssa sunnuntaina 25. syyskuuta 2011.)

PÄIVITYS: Blogin luettuaan Spinefarmin perustaja Riku Pääkkönen haluaa oikaista myyntilukuja. Hänen arvion mukaan To/Die/Forin levyjä on myyty kaiken kaikkiaan noin 60 000 kappaletta.

Samalla hän haluaa tarkentaa, ettei Ewo Pohjola löytänyt Children of Bodomia, vaan Children of Bodom - tai sen esiaste Inearthed - löysi Ewon. "Kun COB aikanaan toi Spinelle demoa niin Ewo meni bändiä piiloon, eli voidaan sanoa, että bändi löysi Ewon. Tosiaan mainio juttu, että Inearthed löysi meidät ja onneksi siihen aikaan oli talossa vielä puhelinluettelot ja niiden mukana kartat", Pääkkönen muistelee.

Kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta

Kirjoittaminen on parhaimmillaan sormien iloista tanssahtelua näppäimistöllä, pahimmillaan raastavaa väkinäistä tervanjuontia hampaat irvessä.

Siis, kun kirjoittaa työkseen ja yrittää repiä siitä elantonsa.

Koska tämä kirjoitus on vähän tylsä, elävöitän sitä tisseillä.
Miten sitten ylläpitää motivaatiotaan niin, että tekstin luominen on mielekästä kirjoittajalle? Itse uskon siihen ajatukseen, että jos kirjoittajalla on ollut mukavaa tekstiä luodessaan, se välittyy myös lukijalle miellyttävämpänä lukukokemuksena.

Aina se ei ole mahdollista.

Mutta aivan kuten minkä tahansa taidon kanssa, voi kirjoitustatsiakin ylläpitää. Esimerkiksi tällaisen blogin muodossa. Tästä blogista ei makseta rahaa, mutta kannattaako kaikkea nyt aina mitata rahassa?

Olen kuullut henkilöistä, jotka käyvät esimerkiksi lenkillä tai kuntosalilla rehkimässä, toiset käyvät puolestaan treenikämpällä jammailemassa musiikkia omaksi ilokseen. Nämä jopa maksavat siitä ilosta vaikka uusien lenkkareiden, salikortin tai treenikämpän vuokran muodossa.

Naisille Johnny Depp-fanikuva tasa-arvon nimissä.
Minä aloin pitää tätä blogia, jotta pysyisin vireessä. Jotta pääni pysyisi kasassa. Jotta en olisi raitilla sekoilemassa ympäripäissäni. Jotta mummot saisivat kulkea minulta rauhassa kaupungilla.

Hiekkalaatikko. Aarreaitta. Kaatopaikka. Henkireikä.

Tässä blogipostauksessa ei juurikaan ollut mitään elämää suurempaa filosofointia tai pohdintaa. Ei kai aina tarvitsekaan olla? Kunhan nyt tuli näin maanantaiaamuna mieleen. Koska tämä on minun blogini, voin kai kirjoittaa siihen välillä vähän tyhjänpäiväisyyksiä. Ehkä sen vastapainoksi jaksaa taas kirjoittaa joskus vähän enemmän asiaa.

Rima nilkkoihin.

Blogi ilman sisältöä on kuollut blogi.

PS: Tästä aiheesta tuli sitten kirjoitettua vähän enemmän. Trilogian kakkososa löytyy täältä, ja massiivinen loppuhuipennus täältä.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi?

Otsikon vertailua käytetään eri yhteyksissä aika ajoittain. Nyt on minun vuoroni.

Lehdet ja uutiset julistavat pankkikriisiä, perikatoa, maailmanloppua ja lapamatoa. Olemme saaneet kuulla ja lukea eri asiayhteyksissä, kuinka musiikkibisnes on kriisissä. Kuinka vaikeaa on elättää itsensä musiikilla nykyään. Kuinka musiikin taso on laskenut. Kuinka keikoilla ei käy enää yleisöä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mainos 1980-luvulta.
Tätä ajattelua vasten lasi on todellakin puoliksi tyhjä.

Vaan miten on? Onko musiikin aika jo ohi? Minä katselen ikkunasta ulos ja näen, kuinka aurinko paistaa ja kuulen, kuinka linnut laulavat, koirat haukahtelevat viereisessä koirapuistossa ja poika viheltelee iloisesti pyöräillessään ulkokuistini ohi. Ulkona lapset leikkivät ja aurinko paistaa, sisällä kotonani kuuntelen Jussi Hakulisen Katri-Helenalle säveltämää demoa.

Aahhh, tuo kaikki on musiikkia korvilleni ja henkistä ravintoa sielulleni.

Eräs kollegani tokaisi taannoin, että faktojen valossa jokainen uusi päivä merkitsee eilistä parempaa päivää musiikin kannalta. Eilen kun oli uutta musiikkia vähemmän kuin tänään. Jossain päin maailmaa joku säveltää taas yhden kappaleen, joka muuttaa jonkun maailmaa ehkä piirun verran paremmaksi.

Tätä taustaa vasten lasi näyttää hämmästyttävän täydeltä.

Mitä tekemistä lyijykynällä on C-kasetin kanssa?
1980-luvulla äänilevyjä kopioitiin C-kaseteille, 1990-luvulla niitä poltettiin cd-levyille ja 2000-luvulla niitä siirrettiin kannettaville MP3-soittimille. 1980-luvulla kappaleita kopioitiin radiosta, 1990-luvulla Napsterista ja 2000-luvulla biisejä kuunnellaan YouTubesta ja Spotifystä.

"Home taping is killing music", kuului yksi lausahdus 1980-luvulla, nyt musiikin tappaa Spotify (tai joku muu vastaava palvelu).

Mihin se musiikki kuoli?

Musiikkia diggaavalla nuorella on pullat uunissa varmaankin paremmin kuin koskaan. Vapaavalintaista musiikkia on tarjolla ilmaiseksi enemmän kuin koskaan. Nykynuoren ei tarvitse kiikuttaa tavaratalosta kädet väärällään tyhjiä kasetteja tai cd-levyjä viikkorahoillaan, nyt riittää puhelinlaskuun leivottu kympin kuukausimaksu.

Musiikkilehdillä pyyhkii huonosti. Ei niitä kannata tehdä. Ei niitä kukaan lue. Musiikki ei kiinnosta ketään.

Onko todellakin näin?

Rumba-lehden 15/2006 kansi.
Tämäkin internetti on täynnä kirjoituksia musiikista, mitkä todistavat tuon väitteen vääräksi. Niin myös tämä blogi. Jos "ennen wanhaan" halusi saada ajatuksiaan ja juttujaan julki pienessä mittakaavassa, piti ensin naputella tekstejä kirjoituskoneella riittävästi, leikkailla ja liimailla, hankkia painotaloista tarjouksia ja tämän jälkeen riittävästi pääomaa oman lehden julkaisemiseksi.

Oli lehdykän nimi sitten vaikka Hilse, Musa, Rumba, Sue, Steel Warrior, Isten tai Rabid Outburst.

Nyt riittää vain tietokone ja verkkoyhteys sekä pari klikkausta. Tämän jälkeen teksti on vaikka koko maailman ihmeteltävänä. Ei tarvitse leikkailla ja liimailla tai kerätä viikkorahoja painokoneiden käynnistykseen. Meneekö aloittelevalla rocktoimittajalla muka huonommin kuin eilen?


Joku väittää, että musiikkibisnes voi huonosti. Keikoilla ei käy yleisöä. Levyjä ei myydä. Salit ovat tyhjiä. Miksi?

Artistille ja levy-yhtiölle, joka on jämähtänyt menneisyyteen näin on varmasti käynytkin. Sellaiselle artistille ja levy-yhtiölle, joka ei tarjoa tälle ajalle mitään uutta. Joka ei pysähdy katsomaan ympärilleen tarkkailemaan ympäristöään ja reflektoimaan näkemäänsä sekä kokemaansa musiikin avulla. Mitä sanottavaa Sinulla on? Mitä sanottavaa Sinun levy-yhtiölläsi on?

Kun menen katsomaan esimerkiksi Jukka Pojan, Jätkäjätkien, Palefacen, Petri Nygårdin tai Klamydian festivaalikeikkaa, näen tuhansia iloisia ihmisiä tanssimassa ja hyppimässä onnelliset ilmeet kasvoillaan. Mistä se kertoo?

Ginger soitti viimeisen keikkansa Michael Monroen
bändissä kesäkuussa 2011 Provinssirockissa.
Aloittelevan musiikintekijän ja/tai rocktoimittajan on helpompi kuin koskaan saada sanomansa julki. Luovuuteen ei tarvita rahaa, ainoastaan visio. Aloitteleva rocktoimittaja voi luoda uraa vaikka koulun tai kirjaston koneella, eikä kelvollisen demoäänitteen teko paljoa enempää maksa.

Biisit ratkaisevat edelleen. Onneksi.

Brittiläisen The Wildhearts-yhtyeen kitaristi-laulaja Ginger laittoi taannoin verkkosivuilla keräyksen pystyyn. Keräyksen tavoitteena oli kerätä rahaa miehen seuraavaa äänitettä varten. Mikäli tavoite täyttyisi, taltioisi hän seuraavaksi triplalevyn - kolmisenkymmentä biisiä - asiallisessa studiossa suurimmille faneilleen. Näille Gingerin uskollisille taloudellisille tukijoille olisi sitten luvassa jotakin spesiaalia triplalevyn muodossa.

Tuo tavoite täyttyi kuudessa tunnissa.

Pankit huutavat pelastusta, levy-yhtiöt seuraavat perässä. Luova taiteilija viittaa kintaalla bisneksen itkuvirsiin ja keskittyy oleelliseen. Luomiseen.

Tässä kuvassa tehdään oikeaa työtä.
Musiikkibisneksellä saattaa olla paskat housuissa, mutta onko se välttämättä huono asia? Ainakin Gingerin tapauksessa tee-se-itse-punkkarilla näyttää olevan pullat hyvin uunissa 2010-luvulla. Mihin musiikkiteollisuutta enää tarvitaan, kun tekijä voi luoda suoraan loppukäyttäjälle hyvää musaa, ilman välikäsiä. Vierivä kivi ei sammaloidu.



Ne, jotka eivät kykene luomaan nahkojaan uudelleen, tippuvat kelkasta. Joutuvat jättämään musiikkibisneksen ja menemään oikeisiin töihin. Vaan onko se välttämättä huono asia?

Onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi?

Sen päätät Sinä.
Gadgetissa oli virhe