maanantai 26. syyskuuta 2011

Kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta, vol. 2

Kirjoittaminen on ihan vitun siistiä. Paitsi silloin kun se ei ole. Miten siis pitää kirjoittaminen mielekkäänä silloin, kun on impulsiivinen, kärsimätön ja lyhytjännitteinen?

Varsinkin, jos on ajatellut kirjoittaa kirjaa.

Tässä kuvassa on huumeita.
Eikä yhtä, vaan useampia.

Jos ihan tekisi kirjojen kirjoittamisesta uran!?!

Sanopa se, siinäpä se.

Se prosessi, joka alkoi keväällä 2010 yksittäisillä Rumba-lehden blogikirjoituksilla ja jatkui pitkälti niistä koostetulla Liken kustantamalla "Härmägeddön - vuoteni suomirockissa"-opuksella sai minut rakastamaan kirjoittamista.

Taas.

Enemmän kuin koskaan.

Sen prosessin johdosta elämässäni on tapahtunut muutoksia, joita en olisi pitänyt mahdollisina vielä viime vuoden alkupuolella. Viime vuoden alkupuolella kun olin lopettamassa kirjoittamisen tykkänään.

Tässä kuvassa on viinaa.
(Jotkut olisivat ehkä ilahtuneet siitä.)

Kyllä elämä on ihmeellistä. Tuon opuksen jälkeen maailmani räjähti tavalla, jota en ole kuunaan kokenut.

Viisi päivää kestänyt orgasmi. Viikon kestänyt orgasmi. Kuukauden kestänyt orgasmi. Puoli vuotta kestänyt orgasmi.

En tiedä, oletteko te kokenut koskaan mitään niin siistiä!?!

Minä en ole.

Mitkään päihteet tai muut tekemiset eivät ole koskaan - eivät koskaan, never! - pystyneet tuottamaan sitä tunnetta jonka sai, kun oli saanut Härmiksen - joka on siis antamani lempinimi esikoiskirjalleni, jos joku nyt ei tiennyt - käsiksen pois käsistä ja tajusi, että se on siinä.

Tässä kuvassa on naisia.
Parasta huumetta ikinä.

Sitä on pakko saada lisää.

Oikeastaan sen fiiliksen seurauksena olen ollut dokaamatta jo yli puoli vuotta, mikä nyt on oma henkilökohtainen ennätys. Ja kuun alussa muutin Turkuun, mikä nyt on ehkä konkreettisin osoitus nykyisestä mielenvikaisuudesta.

(Sillä pakkohan sällillä on viirata pahemman kerran päästä kun lopettaa dokaamisen ja seuraavaksi muuttaa Turkuun.)

Jos joku olisi sanonut minulle viime vuoden alkupuolella, että ensi vuonna olet julkaissut esikoiskirjasi, lopettanut dokaamisen ja muuttanut Turkuun, olisin pitänyt maailmanloppua todennäköisempänä. Seuraavaksi joku varmaan julistaa Paavo Väyrysen presidentiksi.

Tässä kuvassa on rahaa.
Minulla on syyni. Olen koukussa. Olen koukussa siihen fiilikseen. Siihen tunteeseen, kun on laittanut kaikki peliin ja lyönyt viimeisen pisteen perään.

Muutin Turkuun keskittyäkseni kirjoittamaan. Kirjoittamaan kirjoja. Yksi kerrallaan.

Sana kerrallaan.

Huomasin tehneeni virheen. Yritin tavoitella kuuta taivaalta. Yritin luoda jotain hienompaa. Yritin luoda jotain parempaa. Tunsin sen olevani tekotaiteellista paskaa. Nyt en yritä mitään. Kirjoitan vain.

Yhden kirjan?

Väärin.

SATA KIRJAA!

Se on tavoitteena. Sana kerrallaan. Kirjain kerrallaan.

Oma peli.

Tässä kuvassa on elämän tarkoitus.
Muut voivat tehdä mitä ikinä huvittaa, niin minäkin. Minä kirjoitan sata kirjaa. Ainakin se on tavoite. Jos jonakin päivänä tulevaisuudessa maailma on vielä olemassa ja minä istun siinä maailmassa kiikkustuolissa syrjäisen huvilan kuistilla pohdiskelemassa, mitä tuli tehtyä, on ideaalimaailmassa yhteensä sata erilaista kauno- ja tietokirjallista teosta, jotka on varustettu nimelläni.

Jos niitä nyt sattuisi olemaan vain viisikymmentä, en jaksa siitäkään panna pahakseni. Viisikymmentä kirjaakin on enemmän kuin yksi täydellinen teos, joka odottaa valmistumistaan omassa päässä tai pöytälaatikossa, kun ylenpalttinen hierominen ja täydellisyyden tavoittelu on vienyt terän ja tekemisen ilon kaikelta luomiselta.

Rima nilkkoihin.

Sata kirjaa.

PS: Tästä aiheesta tuli sitten kirjoitettua vähän enemmän. Trilogian ykkösosa löytyy täältä, ja massiivinen loppuhuipennus täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe