tiistai 27. syyskuuta 2011

Kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta, vol. 3

"Nyt se on lopullisesti seonnut", joku ajattelee.

Kuulen kyllä.

Olen kirjoittanut kirjoittamisen mielekkyydestä ja itsensä motivoimisesta ensiksi tässä, sitten tässä. Suosittelen lukemaan ne, jotta pysyt kärryillä - ellet ole jo lukenut. (Muistutus itselle: suosittelen itseänikin lukemaan nämä aina silloin, jos ja kun kirjoittaminen alkaa maistua puulta.)

Jaahas, huomaan kuin ohimennen luoneeni trilogian. Ei hätää, pitää tietää, milloin on sanonut sanottavansa. Tämän kirjoitettuani tiedän sanoneeni ja kirjoittaneeni kaiken tästä aiheesta.

Tältä erää.

Varoitan teitä - tämä vuodatus on pitkä. Jos pitkä ja syvällinen kirjoitus kirjoittamisen mielekkyydestä ei nappaa, klikkaa tästä, niin pääset katsomaan tissejä. Miehistä komeutta arvostavat voivat puolestaan klikata tästä, niin pääsevät katsomaan kauniita valokuvia näyttelijä Johnny Deppistä.

No niin, voidaanko aloittaa?

Sivusin aihetta jo edellisessä blogikirjoituksessani, kun kirjoitin: "Miten siis pitää kirjoittaminen mielekkäänä silloin, kun on impulsiivinen, kärsimätön ja lyhytjännitteinen?"

Bloggari tilittää, kuva kuulijoista.
Kirjoittaminen on pahimmillaan aivan helvetin raskasta, nihkeää ja yksinäistä puuhaa. Jos hyvin käy, siinä käkit näyttöpäätteen edessä tuntikausia naputtelemassa joutavuuksia ruudulle. Jos oikein huonosti käy, siinä istut tuntikausia ruudun edessä tuijottamassa tyhjää ruutua, ainoana kuuluvana äänenä vain tietokoneen tuulettimen hurina.

Onpa helvetin hauskaa.

Ei siis mikään ihme, että tuli harva se viikko vedettyä sellaisia leppoisia 4-7 päivän mittaisia ryyppyputkia, kun "piti päästä nollaamaan". Siinä sitten kärvisteltiin näyttöpäätteen edessä vääntämässä juttua koneeseen tuskanhiki hatussa ja hampaat irvessä, suurta taiteilijaa leikkien. Niinhän se suuri taide syntyy, kun tihrustaa verenpunaisilla silmillä näyttöpäätettä luoden suurta angstista sanataidetta.

Kalja on vitun hyvää, tuumivat nämä tytöt.
Niinhän sitä väitetään.

Tekstiä syntyi vain silloin, kun oli pakko. Kun deadlinet puskivat päälle. Kun maailma kaatui niskaan. Ei mikään ihme, ettei kirjoittaminen ollut kovin mielekästä tai hauskaa. Oikeat työt kutsuivat - mutta kuka nyt tuurijuopon palkkalistoilleen haluaisi.

Kun luovuus ja hauskuus oli kadonnut kirjoittamisesta, oli elämältä kadonnut myös suunta ja sisältö. Jota nyt sitten täytettiin väkijuomilla ja millä milloinkin, mistä muun muassa tamperelainen Popeda-yhtye laulaa kappaleessaan Kaasua.

Miten toimia, ettei joutuisi samaan noidankehään vastaisuudessa? Mitkä on ne sudenkuopat, joita kannattaa välttää? Miten säilytän luomisvoiman ja kirjoittamisen ilon?

Siinä nyt muutama kysymys, joita on tullut pohdittua.

Omaan luovuuteen ja kirjoittamiseen vaikutti ratkaisevasti nettikirjoittaminen. Bloggaaminen. Alkujaan viattomasta ja alkukantaisesta itsensä viihdyttämisestä sanan avulla tuli henkireikä. Elämisen sisältö. Luovuuden lähde.

Tämäkin kuva löytyy internetistä hakusanalla "vittu".
Elämän tarkoitus.

"Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus", kuuluu eräs sanonta.

Ja mikä ihmeellisintä: joku noita sepustuksia vielä lukeekin!

Ohhoh! Vähänkö siistiä! (Oikeasti halusin kirjoittaa "Vittu miten siistiä", mutta koska yritän häveliäisyyssyistä vältellä vittu-sanan käyttöä, muotoilen sanani hieman toisin. Vittu.)

Kadotin sen palon ja pallon hetkeksi esikoiskirjani Härmägeddönin valmistuttua. En ollut tippaakaan varautunut siihen. Siihen pudotukseen ja tyhjiöön mikä syntyy, kun on ensin pannut itsensä täysillä likoon, täysillä prosessiin heittäytyen. Vuoden aikana näin varmaankin 200 artistia - ellen enemmänkin - ja kirjoitin tuollaiset 50-60 blogitekstiä. Siihen pakettiin vielä omaa henkilökohtaista tilitystä, niin siinä sitä jo olikin. Hyvää seksiä.

(Muinaisessa Sue-lehden haastattelussa Hybrid Children-yhtyeen basistilta Palelta kysytään, millaisesta seksistä hän pitää. Vastaus: "Hyvästä seksistä. Ensin jotain suihinottoa, sitten takaapäin vetoa ja... siinähän sitä jo olikin." Miksi Sue-lehdessä ei enää ole yhtä hyviä haastatteluja ja haastattelukysymyksiä?)

Hybrid Children-yhtyeen basisti
Pale tykkää hyvästä seksistä.

Tuo Härmiksen sapluuna on ehtymätön luovuuden lähde. Keidas. Aarreaitta. Sillä sapluunalla voisi kirjoittaa loputtomiin. Tarinaa kyllä riittää. Kuinka moni sitä samaa jaksaisi loputtomiin lukea? Reilut miljoona merkkiä syntyi vuodessa. Härmikseen jäi tuollaiset 400 000. Opuksessa on 304 sivua. Olisiko joku muka jaksanut lukea reilut 750 sivua samaa tavaraa?

Miten se tapahtui? Yli miljoona merkkiä? Miten ihmeessä?

(Ja täytyy muistaa, että siinä sivussa tuli vielä tehtyä duunia ja dokattua kuin sieni.)

Itsensä toistaminen samalla sapluunalla loputtomiin tuntuu vähän tylsältä. Hieman samalta kuin siitä kehäraakista, joka päätyy soittamaan samoja räkälöitä ja pubeja alati harvenevalle yleisölle. Ketä kiinnostaaa tekijä, joka ei osaa tai uskalla haastaa kuulijoitaan tai lukijoitaan vaan toistaa yhtä ja samaa kaavaa elämänsä loppuun asti?

Ollako yhden trikin poni vai haastaako itsensä? Tällaisiakin on tullut mietittyä.

(Lukijoita tällaisella sanailulla tuskin haastaa, vai haastaako? Mistä minä tietäisin, kun en lue teoksiani niiden valmistuttua. Tosin joskus saatan syyllistyä siihen, kun olen kirjoittanut jonkun oikein nasevan arvion ja haluan harrastaa henkistä onanointia.)

Tex Hänninen teki vitun siistit kannet. Ki-tois!
Oli pakko palata takaisin. Mitä, miten ja miksi. Mitä aikoo kirjoittaa, miksi aikoo kirjoittaa ja miten sen aikoo toteuttaa.

Netti ja flow.

Ilman niitä en olisi tässä.

Netti ja flow.

Nettikirjoittaminen antoi eväät kirjoittaa ajatuksensa alusta loppuun niin kuten halusi ilman pelkoa ilmaisun rajoittamisesta, toisin kun lehtikirjoituksissa, missä nykyään tarkoin määritellään, kuinka pitkä juttu saa olla.

Booring. Ilmankos kaljakin maistui niin vitun hyvälle.

Miettikää, miten vapauttavalta vankilassa olleelta elinkautisvangilta saattaa tuntua, kun hän pääsee muurien sisältä ulos vapauteen. Tai kun villi ori pääsee vapaana kirmaamaan ja temmeltämään laitumelle ilman rajoituksia.

Tämäkin kuva löytyy internetistä hakusanalla "flow".
Kun kirjoittamisen kahleet murtuivat, tuli flow. (Enkä tarkoita tässä nyt tietenkään sitä Helsingin Suvilahdessa järjestettävää festivaalia, jos joku näin kuvitteli. Hän ei ole todennäköisesti lukenut tätä vuodatusta näin pitkälle.)

Flow tarkoittaa minulle henkistä tilaa, jolloin sieluni ja mieleni välittävät sormillani näppäimistölle tekstiä reaaliajassa siitä kun olen suorassa yhteydessä sisimpääni. Kun voin vain jälkeenpäin ihmetellä ruudulla olevaa tekstiä ja päivitellä, "whoa, mistä tuokin tuli!?!"

Härmiksessä on paikoitellen vitun kova flow. Tuskin ne miljoona merkkiä ja rapiat olisivat muuten tulleet. Mistä ne tuli? No ehkä jostain sieltä samasta paikasta, mistä ne jutut tulee, mille ei voi määritellä alkuperää. Sattumaako?

Jos yrittää etsiä flowta, se harvemmin tulee. Se tulee, kun lakkaa etsimästä.

Rakkaus. Henki. Elämä. Flow.

Ozzy Osbourne laulaa elämästä nauttimisesta
Black Sabbathin Paranoid-kappaleessa.
Koska oma flow oli hetken aikaa kadoksissa, kirjoitin säästöliekillä. Perusjutut Hymyyn ja Rumbaan, jotta tatsi pysyy yllä. Muun ajan olen makoillut sängyssä, kaivellut napaa ja nauttinut elämästä.

(Se onkin jännä juttu, miten elämästä voi nauttia ilman päihteitä. Oletko kokeillut? Kannattaa kokeilla!)

Ei mitään stressiä mistään, pelkkää nautintoa vaan. (No okei, onhan sitä saanut stressata vähän rahan ansaitsemiseksi laskujen maksuun, mutta zen-buddhalaishenkisen tarinankerronnan vuoksi ei nyt saa, pidä ja kannata takertua pikkuseikkoihin.)

Ja nyt se sitten tuli. Kun päätin avata perustaa tämän oman blogini nettiin. Kun aloin vain kirjoittaa tyhjästä siitä samasta syystä, miksi aikoinaan aloin niitä Rumbablogejakin naputella. Ei rahasta, vaan silkasta kirjoittamisen ilosta.

Flow.

Näköjään joku tai jotkut haluavatkin hölynpölyäni lukea, sillä tätä kirjoittaessani blogini on ollut verkossa (odottakaa niin tarkistan, hmmm... neljä päivää... ja näköjään 2000 kävijän rajapyykki meni juuri rikki!). Niin, useat heistä ovat varmaankin ja ovatkin samoja henkilöitä, mutta onko sillä nyt niin väliä.

Haluatko Sinä muka lukea tekstejä
tämännäköiseltä hyypiöltä?

Ehkä pääasia minulle on, että joku jossain näkee, kokee ja tuntee sen, mitä blogillani viestitän. Ehkä se herättää ajatuksia jossakin. Ehkä se herättää naureskelua ja päiden pudistelua joissakin kahvipöytäkeskusteluissa.

Sama se minulle. Minulla on flow. Minulla on elämä. Minulla on oma blogi. Minulla on vapaus käyttää sanaa juuri niin kuin minä haluan.

Mistä päästäänkin niihin kirjoihin. Miten sinä Nalle nyt voit kirjoittaa jotain kirjoja ja juttuja, eikö kirjoittaminen ole niin yksinäistä ja pitkäjännitteistä puuhaa? Juurihan Nalle olet kirjoittanut, ettei sinulla ole pitkäjänteisyyttä, vaan että olet impulsiivinen, kärsimätön ja lyhytjännitteinen. Niinhän sinä kirjoitit! Minä näin kun sinä kirjoitit!

Niin.

Netti.

Netti ja flow.

Ne ovat minun luovuuteni lähteet. Ilman nettiä en olisi tässä. Ilman nettiä en olisi löytänyt flow'ta. Sitä joskus kauan kauan sitten kadottamaani, jota luulin onnenkantamoiseksi - nuori ja tyhmä kun olin.

Kapakkakeskustelua.
"Ääähhh, tuollaista blogikirjoittelua voi harrastaa kuka tahansa, eihän se vaadi mitään. Minäkin voisin perustaa oman blogin ja alkaa kirjoittaa omaa blogia jos haluaisin, ei se vaadi mitään. Nettikirjoittelu on ihan köyhää, Nallekin on ihan köyhä jätkä", kuuluu puheensorina rockhenkisessä keskiolutjuottolassa.

Minä tiedän sen. Minä kuulen sen. Minua naurattaa.

Minulla on flow.

"Mutta eihän tuollainen nettikirjoittelu ole mitään. EI MITÄÄN! Ei ne ole mitään oikeaa kirjallisuutta. Ei susta Nalle tule koskaan yhtään mitään!", ne inttävät.

Minua naurattaa. Minulla kun on se flow.

Apuun rientää minun elämäni valo, minun luovuuteni lähde, minun inspiraationi, minun sparraajani.

Tämäkin valokuva löytyy internetistä
hakusanalla "muusa".

Muusa.

Ilman muusaa ei Härmiksen tekstejä olisi syntynyt. Ilman sitä potkua perseeseen ja kehotusta tehdä jotain järkevää elämällä.

Kai sitä ihminen sellaisen tarvitsee myös rinnalleen. Sielunkumppanin. Muusan.

Muusani on ryhtynyt opiskelemaan suomalaista kirjallisuutta Turun yliopistossa. Hän on älykkäämpi ja viisaampi kuin minä. Hänestä tulee yliopistossa vielä älykkäämpi ja viisaampi.

En ole kuitenkaan kateellinen tai katkera. Minulla on flow.

"Nalle, täällä lukee, että kirjat koostettiin Suomessa aikoinaan lehtiin painetuista jatkokertomuksista. Siis vähän niinku noi sun blogit!"

Milloin tämä oli?

Siellä se lukee, Suomen kirjallisuushistorian ykkösosassa. 1700-luvulla. Käykää lukemassa vaikka Kallion kirjastossa, jos kaljoittelultanne ehditte.

Building on Tradition. Se on Andy McCoyn sooloalbumin nimi vuodelta 1995. Hieno levy. Sisältää useita klassikoita. Jos haluaa heittäytyä oikein romanttiseksi - ja minähän haluan! - voi ajatella, että minäkin rakennan vain samaan kirjallisuusperinteeseen. 1700-luvulla kirjoja koostettiin sanomalehtien jatkokertomuksista, 2000-luvulla blogeista.

Tämäkin valokuva löytyy internetistä
hakusanoilla "Andy McCoy".


Ei vittu, ei saatana!

Ihan vitun kova!

Sivistys! Vittu miten siistiä!

On aika nitoa tämä trilogia yhteen ja siirtyä eteenpäin. Ehkä joku tunnistaa itsensä tästä vuodatuksesta liittyen kirjoittamisen mielekkyyteen ja itsensä motivoimiseen. Ainakin minä tunnistan itseni. Niinhän minun pitääkin, minähän tämän kirjoitinkin.

Mitä seuraavaksi? Kirjoittaminen on yksinäistä. Flow hiipuu ja katoaa. Ajaudut ryyppäämään. Alkoholisoidut taas. Päädyt rapajuopoksi.

Myös suihkuseurapiirikaunotar
Johanna Tukiainen pitää omaa blogia.
Tuskin. Elämä on nyt. Kirjoittaminen on tehty helpommaksi kuin koskaan. Tekstien julkaisu on yksinkertaisempaa kuin koskaan.

Netti pelasti minut. Muusani antoi potkun perseelle. Blogikirjoittaminen palautti luovuuden. Antoi flow'n. Blogeja kirjoittaessa ei tarvitse olla yksin. Voi olla suorassa vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa. Voi tuottaa sisältöä ja elämyksiä reaaliajassa lukijoille.

Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Ymmärrän sen. Jotkut eivät halua olla sosiaalisia. Heille kirjoittaminen voi olla pakotie omaan sisäiseen maailmaan. Ulkomaailma näyttäytyy pelottavana.

Vaan nyt on kyse minusta. Minun kirjoittamisesta. Minun lukijoista. Minun kirjoista. Minun flow'sta.

Mehiläinenkin lukee kirjaa - katso kuva!
Sata kirjaa.

Niinhän minä uhosin.

Netti + flow = sata kirjaa.

Minä alan kirjoittaa kirjani nettiin! Reaaliajassa, kaikkien nähtävänä! Välillä teen korjauksia, sitten jatkan taas. Vuorovaikutuksessa lukijoihin ja ulkomaailmaan. Tehdä korjauksia ja muokkauksia tarpeen mukaan jos joku mahdollinen lukija keksii parannusehdotuksen. Sitten kun työ on valmis, voi sen painaa painotuotteeksi.

Eihän tämä tietenkään kaikille sovi. Mutta sovitaanko niin, että nämä ovat minun kirjani, sinun kirjasi ovat sinun kirjasi. Ei sinun ole pakko kirjoittaa minun systeemillä, joskaan minun ei ole pakko lukea sinun kirjoja.

Lue mitä haluat. Tee mitä haluat. Carpe diem. Tartu hetkeen.

Jos netti mahdollistaa flow'n, miksen kirjoittaisi kirjojani nettiin? 300 vuoden päästä on todennäköisesti muut systeemit, nyt on nyt. Rima nilkkoihin. Oma peli. Sata kirjaa.

Joku lukee niitä teoksia ennakkoon netistä, toinen vasta valmiina painotuotteina. Ilman vuorovaikutusta ei ole flow'ta, ilman flow'ta ei tule uusia teoksia. Hyvin yksinkertaista. 

Flow.

Aika alkaa nyt.


Onnea, olet voittaja, jaksoit lukea tämän vuodatuksen loppuun!
Tässä sinulle pokaali vaivannäöstä! Nähdään! Olet paras!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe