lauantai 24. syyskuuta 2011

Onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi?

Otsikon vertailua käytetään eri yhteyksissä aika ajoittain. Nyt on minun vuoroni.

Lehdet ja uutiset julistavat pankkikriisiä, perikatoa, maailmanloppua ja lapamatoa. Olemme saaneet kuulla ja lukea eri asiayhteyksissä, kuinka musiikkibisnes on kriisissä. Kuinka vaikeaa on elättää itsensä musiikilla nykyään. Kuinka musiikin taso on laskenut. Kuinka keikoilla ei käy enää yleisöä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mainos 1980-luvulta.
Tätä ajattelua vasten lasi on todellakin puoliksi tyhjä.

Vaan miten on? Onko musiikin aika jo ohi? Minä katselen ikkunasta ulos ja näen, kuinka aurinko paistaa ja kuulen, kuinka linnut laulavat, koirat haukahtelevat viereisessä koirapuistossa ja poika viheltelee iloisesti pyöräillessään ulkokuistini ohi. Ulkona lapset leikkivät ja aurinko paistaa, sisällä kotonani kuuntelen Jussi Hakulisen Katri-Helenalle säveltämää demoa.

Aahhh, tuo kaikki on musiikkia korvilleni ja henkistä ravintoa sielulleni.

Eräs kollegani tokaisi taannoin, että faktojen valossa jokainen uusi päivä merkitsee eilistä parempaa päivää musiikin kannalta. Eilen kun oli uutta musiikkia vähemmän kuin tänään. Jossain päin maailmaa joku säveltää taas yhden kappaleen, joka muuttaa jonkun maailmaa ehkä piirun verran paremmaksi.

Tätä taustaa vasten lasi näyttää hämmästyttävän täydeltä.

Mitä tekemistä lyijykynällä on C-kasetin kanssa?
1980-luvulla äänilevyjä kopioitiin C-kaseteille, 1990-luvulla niitä poltettiin cd-levyille ja 2000-luvulla niitä siirrettiin kannettaville MP3-soittimille. 1980-luvulla kappaleita kopioitiin radiosta, 1990-luvulla Napsterista ja 2000-luvulla biisejä kuunnellaan YouTubesta ja Spotifystä.

"Home taping is killing music", kuului yksi lausahdus 1980-luvulla, nyt musiikin tappaa Spotify (tai joku muu vastaava palvelu).

Mihin se musiikki kuoli?

Musiikkia diggaavalla nuorella on pullat uunissa varmaankin paremmin kuin koskaan. Vapaavalintaista musiikkia on tarjolla ilmaiseksi enemmän kuin koskaan. Nykynuoren ei tarvitse kiikuttaa tavaratalosta kädet väärällään tyhjiä kasetteja tai cd-levyjä viikkorahoillaan, nyt riittää puhelinlaskuun leivottu kympin kuukausimaksu.

Musiikkilehdillä pyyhkii huonosti. Ei niitä kannata tehdä. Ei niitä kukaan lue. Musiikki ei kiinnosta ketään.

Onko todellakin näin?

Rumba-lehden 15/2006 kansi.
Tämäkin internetti on täynnä kirjoituksia musiikista, mitkä todistavat tuon väitteen vääräksi. Niin myös tämä blogi. Jos "ennen wanhaan" halusi saada ajatuksiaan ja juttujaan julki pienessä mittakaavassa, piti ensin naputella tekstejä kirjoituskoneella riittävästi, leikkailla ja liimailla, hankkia painotaloista tarjouksia ja tämän jälkeen riittävästi pääomaa oman lehden julkaisemiseksi.

Oli lehdykän nimi sitten vaikka Hilse, Musa, Rumba, Sue, Steel Warrior, Isten tai Rabid Outburst.

Nyt riittää vain tietokone ja verkkoyhteys sekä pari klikkausta. Tämän jälkeen teksti on vaikka koko maailman ihmeteltävänä. Ei tarvitse leikkailla ja liimailla tai kerätä viikkorahoja painokoneiden käynnistykseen. Meneekö aloittelevalla rocktoimittajalla muka huonommin kuin eilen?


Joku väittää, että musiikkibisnes voi huonosti. Keikoilla ei käy yleisöä. Levyjä ei myydä. Salit ovat tyhjiä. Miksi?

Artistille ja levy-yhtiölle, joka on jämähtänyt menneisyyteen näin on varmasti käynytkin. Sellaiselle artistille ja levy-yhtiölle, joka ei tarjoa tälle ajalle mitään uutta. Joka ei pysähdy katsomaan ympärilleen tarkkailemaan ympäristöään ja reflektoimaan näkemäänsä sekä kokemaansa musiikin avulla. Mitä sanottavaa Sinulla on? Mitä sanottavaa Sinun levy-yhtiölläsi on?

Kun menen katsomaan esimerkiksi Jukka Pojan, Jätkäjätkien, Palefacen, Petri Nygårdin tai Klamydian festivaalikeikkaa, näen tuhansia iloisia ihmisiä tanssimassa ja hyppimässä onnelliset ilmeet kasvoillaan. Mistä se kertoo?

Ginger soitti viimeisen keikkansa Michael Monroen
bändissä kesäkuussa 2011 Provinssirockissa.
Aloittelevan musiikintekijän ja/tai rocktoimittajan on helpompi kuin koskaan saada sanomansa julki. Luovuuteen ei tarvita rahaa, ainoastaan visio. Aloitteleva rocktoimittaja voi luoda uraa vaikka koulun tai kirjaston koneella, eikä kelvollisen demoäänitteen teko paljoa enempää maksa.

Biisit ratkaisevat edelleen. Onneksi.

Brittiläisen The Wildhearts-yhtyeen kitaristi-laulaja Ginger laittoi taannoin verkkosivuilla keräyksen pystyyn. Keräyksen tavoitteena oli kerätä rahaa miehen seuraavaa äänitettä varten. Mikäli tavoite täyttyisi, taltioisi hän seuraavaksi triplalevyn - kolmisenkymmentä biisiä - asiallisessa studiossa suurimmille faneilleen. Näille Gingerin uskollisille taloudellisille tukijoille olisi sitten luvassa jotakin spesiaalia triplalevyn muodossa.

Tuo tavoite täyttyi kuudessa tunnissa.

Pankit huutavat pelastusta, levy-yhtiöt seuraavat perässä. Luova taiteilija viittaa kintaalla bisneksen itkuvirsiin ja keskittyy oleelliseen. Luomiseen.

Tässä kuvassa tehdään oikeaa työtä.
Musiikkibisneksellä saattaa olla paskat housuissa, mutta onko se välttämättä huono asia? Ainakin Gingerin tapauksessa tee-se-itse-punkkarilla näyttää olevan pullat hyvin uunissa 2010-luvulla. Mihin musiikkiteollisuutta enää tarvitaan, kun tekijä voi luoda suoraan loppukäyttäjälle hyvää musaa, ilman välikäsiä. Vierivä kivi ei sammaloidu.



Ne, jotka eivät kykene luomaan nahkojaan uudelleen, tippuvat kelkasta. Joutuvat jättämään musiikkibisneksen ja menemään oikeisiin töihin. Vaan onko se välttämättä huono asia?

Onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi?

Sen päätät Sinä.

2 kommenttia:

  1. Mikä ihmeen Rabid outburst? Ikinä kuullutkaan.

    VastaaPoista
  2. Sanopa se, siinäpä se. Googlekaan ei näyttänyt paljoa valaisevan asiaa...

    VastaaPoista

Gadgetissa oli virhe