torstai 13. lokakuuta 2011

Homoerotiikasta, Samuli Edelmannista, Anthraxista ja Deep Purplesta

Sauruxet vai Hevisaurus? "Mitä välii nimestä,
kuhan dokaa vitusti", sanoisi tähän Rytmihäiriö.

Moro!

Bloggaaminen on jäänyt vähemmälle, kun on pitänyt tehdä oikeita töitä (ts. sellaista, mistä maksetaan rahaa). Yksi sellainen juttu on nyt verkossa, eli juttu Sauruxet-yhtyeestä Suosikin verkkosivuilla.

Yksi keskeneräinen projekti on saattaa n. 10 vuotta palvellut tietokoneeni toimintakuntoon. Se on ollut erityisen rakas, sillä se on omin kätösin pala palalta pantu kasaan. Ei se nyt oikeasti niin romanttista ole kuin miltä yritän saada sen kuulostamaan, kunhan on vain sellainen pala metallia, mihin on liitetty erilaisia valmiita osia. Jotain hyötyä datanomin opinnoista sentään.

Nyt on seuraava projekti meneillään: kuinka ostan Huutonetistä muutamalla kympillä koneen raadon ja kasaan sen toimintakuntoon. Hullulla on halvat huvit.

Kim Heroldin uusi levy Easy Love
herätti homoeroottisia tunteita.


Tänään olen kuunnellut Anthraxin Worship Music-levyä, Samuli Edelmannin Pienellä kivellä-levyä sekä Kim Heroldin Easy Lovea. Heroldista kirjoittelen jotain horinaa seuraavaan Rumbaan, joitain ajatuksia levy on jo herättänyt... Levy kun herättää minussa erittäin voimakkaita homoeroottisia tunteita. Samuli Edelmann ei herätä homoeroottisia tunteitä, mutta useampi hieno kappale levylle on eksynyt. Alan näemmä tulla vanhaksi.

Anthraxin Worship Music on yllättävän kova. Muistan kuunnelleeni levyä jo reilut pari vuotta sitten (tarkalleen ottaen 8. kesäkuuta 2009, tarkistin sähköpostiviesteistäni!) Anthraxin kitaristin Scott Ianin korvalappustereoista, kun mies oli antamassa haastatteluja suomalaisellekin lehdistölle tulevan Anthrax-albumin Worship Musicin tiimoilta, jolla lauludebyyttinsä suorittaisi nuori kolli Dan Nelson.

Anthraxin uusi levy Worship Music on yllättävän kova.

Scott Ian heittäytyi varsin lyyriseksi hehkuttaessaan uutta löytöään estoitta, eivätkä levyltä kuulemani viisi biisiä huonoilta kuulostaneetkaan.

Reilua kuukautta myöhemmin (tarkalleen ottaen 21. heinäkuuta 2009) Nelson oli ulkona bändistä. Vastaajasta riippuen saanut joko kenkää tai ottanut itse ritolat. Ihan miten vain.

Älyttömältä vaikuttaneen säädön jälkeen Worship Music ilmestyi vihdoin pari vuotta alkuperäistä ilmestymisajankohtaa myöhemmin. Laulajana levyllä Joey Belladonna, joka kanssa Anthrax teki suurimmat mainetekonsa ja parhaiten menestyneet levynsä.

Ei taida siksi olla sattumaa, että Anthrax onnistuu tekemään parhaimman levynsä sitten 1980- ja 1990-luvun. Bändikemiat ovat jänniä. Anthraxin ukotkin olivat vuosien varrella lyöneet Belladonnaa kuin vierasta sikaa (Belladonnan edellinen levy Anthraxissa oli vuonna 1990 ilmestynyt Persistence of Time). Nyt he ovat jälleen yhdessä, vaikka Anthraxin muut jätkät - Scott Ian ja toinen perustajajäsen, rumpali Charlie Benante - ovat kuinka haranneet vastaan. Sattumaako?

Se saa muistelemaan erästä vanhaa Suosikista joskus 1980-luvulla lukemaani - muistaakseni Juho Juntusen tekemää - haastattelua, missä kerrottiin Deep Purplen klassisen kokoonpanon (Gillan-Blackmore-Glover-Lord-Paice) paluusta.
Saattoiko kohtalo vai pankkitilien ylitykset Deep
Purplen klassisen kokoonpanon jälleen yhteen?
 

Paluuta mainostettiin jylhällä sloganilla, "kohtalo toi heidät jälleen yhteen".

Jutun mukaan tämä oli saanut Ian Gillanin 1970-luvulla syrjäyttäneen ja sittemmin Whitesnakessa kannuksensa keränneen David Coverdalen lohkaisemaan happamasti, "pankkitilien ylitykset toivat heidät jälleen yhteen". Niin tai näin, on Worship Music vahva paluu Anthraxilta.

Kuten oli muuten myös Deep Purplen Perfect Strangers aikoinaan.

Kai tämän voisi summata jotenkin niin, että tapahtuu comeback mistä syistä tahansa - pankkitilien ylityksistä tai kohtalosta puhumattakaan - niin musiikissa ei ole koskaan liian myöhäistä haudata sotakirveitä ja palata kimppaan tekemään vielä hienoa uutta musaa.

Ja se on helvetin hyvä juttu se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe