maanantai 5. joulukuuta 2011

Eläköön vitutus!

Tämä kuva löytyi googlesta hakusanalla "vittu".
Näitä tulee. Yhtäkkiä sanatulva vain lakkaa. Yhtäkkiä huomaatkin, että virta on loppunut. Yksikin sana tuntuu ylivoimaisela. Hampaat irveessä yrittää pusertaa viimeisiä pisaroita.

Vittu kun vituttaa.

En ole syys- tai talvi-ihmisiä. Vihaan kylmyyttä ja pimeyttä. Onko tämä sitä vihapuhetta? En tiedä. Yritän pukea ajatuksiani sanoiksi. Ehkä tähän kaikkeen tulee silloin jotain järkeä. Vai tuleeko?

Tuskin.

Välillä sitä huomaa olevansa hukassa milloin missäkin, oli sitten kolmen promillen humalassa vieraassa kaupungissa tai istuessaan neljän seinän sisällä näyttöpäätteen edessä. Teenkö enemmän töitä silloin, jos puserran kahdeksassa tunnissa yhden lauseen näyttöpäätteelle vai lallattelemalla kirjoitan artikkelin parissa tunnissa?

Inhoan pimeitä aikoja. Mieleni synkkenee ja ahdistun. Kun ahdistun, olen yleensä kaatanut siihen ahdistukseen kurkusta alas viinaa. Nyt olen ollut yhdeksän kuukautta ilman. Minulla menee ihan hyvin. Oikeastaan todella hyvin. Ei löydy valittamisen aihetta oikein mistään.

Ja sekös vasta vituttaa.

Miten hienoa olisikaan velloa itsesäälissä ja masentavassa krapula-angstissa. Manata maailman epäoikeudenmukaisuutta ja omaa surkeaa kohtaloaan. Nyt ei ole edes sitä iloa.

Vituttaa.

Välillä kaikki kirjoitukseni vituttavat. Voi, miksi aloinkaan kuunnella musiikkia? Miksi olinkaan niin tyhmä, että aloin kirjoittaa rokkijuttuja? Mitä minusta olisikaan tullut, jos Venomin ja Ozzyn sijasta olisinkin laulanut muiden koulutovereitteni kanssa Ooa hela nattenia tai Sommartider hej hejiä? Olisiko minusta silloin tullut systeemiin sopeutunut laupea lammas? Olisinko silloin onnellisempi? Vai vituttaisiko minua vielä enemmän?

Luin äsken Ilta-Sanomien verkkosivuilta uutisen, jonka mukaan Lauri Tähkän vaimo hakee eroa miehestään. Jotenkin se ei herätä minussa hilpeyttä, pikemminkin surua. Onkohan Lauri nyt onnellinen? Miltäköhän Laurista tuntuu? Entä hänen vaimosta? Lapsista nyt puhumattakaan. Miehellä on kaksi lasta, vaimo, tuloja kuin rosvopäälliköllä ja sellainen kyky, että jokainen sävel minkä mies kitarastaan irroittaa muuttuu kullaksi.

Minulla on vain kyky muuttaa jokainen kitarastani irroittamani sävel mullaksi.

Vituttaa.

Tämäkin kuva löytyi googlesta
hakusanalla "vittu".

Vittu miten hienoa olisi ollut olla menestyvä rocktähti, kuten vaikka Aki Tykki. Olisi voinut olla morsian joka sormelle ja helvetisti flätää, ilmaista viinaa silmänkantamattomiin ja ystäviä loputtomiin. Sen sijaan istun täällä päätteen edessä kirjoittamassa näistä sankareista vaeltamassa halki maiden ja mantujen, kultaa ja kunniaa vuollen.

Vaan olisiko sekään nyt sitten niin hienoa? Vähän aikaa sitten luin erään menestyvän suomirokkarin Facebook-statuksesta, kuinka hän viime keikkareissullaan oksenteli verta ja sai imeä letkua vatsahuuhtelun jälkimainingeissa.

Happy happy, go go, rock'n roll! Vitun kova meno, känni päälle, paskat housuun, hei beibi lähdetäänks nussimaan?

Enää ei vituta.

Meillä jokaisella on omat oravanpyörämme. Onnen voi löytää vähästä, mutta sen voi helposti myös kadottaa, jos ei pidä varaansa. Oli sitten rikas rokkitähti tai epäonnistunut muusikko, kaikken kovinta mahdollista sarjaa kulttuuritoimittajissa tai apukoulugonzoa (kiitokset loistavasta termistä Axa Sorjaselle!) työstävä rokkitoimittaja.

Minulla on ihana ja mukava koti, tuhansien levyjen monipuolinen kokoelma musiikkia, elämäni ilo ja valo viereisessä huoneessa sekä mukava konttorituoli, jonka päällä istua naputtelemassa tätäkin jonninjoutavaa vuodatusta näyttöpäätteelle. Tänään ei irronnut tämän parempaa, mutta väliäkö sillä, tehdään sitten huonompaa.

Ehkä joku tästäkin roiskaisusta tykkää.

Ja toista vituttaa.

Välillä vituttaa.

Meitä kaikkia.

Ilman vitutusta ei tätäkään tekstiä olisi syntynyt.

Eläköön vitutus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe