sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

"Haistahan taas läski kompassisilmä vittu!!!!"

Kirjoitin eilen, lauantaina 30. maaliskuuta 2013 blogikirjoituksen, missä totesin analyyttisesti, rehellisesti ja kiihkottomasti bänditouhujen olevan perseestä, pohjaten kirjoituksen omiin kokemuksiini bänditouhuista yli 20 vuoden ajalta..

Kirjoituksesta saamani palaute yllätti minutkin. Vajaassa vuorokaudessa tuo teksti luettiin yli 1300 kertaa ja jaettiin Facebookissa yli 200 kertaa.

Omassa Facebook-feedissäni huomasin blogia jaettavan ihan kiitettävästi. Erään jaon saatesanat herättivät kuitenkin huomioni.
Nalle Österman, läski kompassisilmä.

"Haistahan taas läski kompassisilmä vittu!!!!"

Oho, wau, millaista kielenkäyttöä!

(Tähän väliin täytyy todeta, että kyseessä on Facebook-ystävä vieläpä kaiken kukkuraksi sellainen, joka on pyytänyt MINUA Facebook-ystäväksi! Tähän voisi joku tokaista, että "when you have friends like these, who needs enemies.")

Alan tutkia tuon henkilön henkilöhistoriaa Googlella. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kyseessä on henkilö, jolla on historiaa soitinliikkeen myyjänä. Ahaa, ilmankos otti niin koville.

Minähän kirjoitin, "ehkä levy-yhtiöitä vielä alhaisempiakin unelmien hyväksikäyttäjiä ovat musiikkiliikkeiden myyjät. Siellä he seisovat tiskinsä takana ylimielisesti katsellen jokaista liikkeeseen astuvaa hyypiötä. "Mitä vittua nuo pitkätukkaiset hampuusit täällä tekee? Ah, mutta sieltä tuleekin isä jälkikasvunsa kanssa! Nyt äkkiä, kuinka isosti pullottaa povitasku? Äh, ei kovin isosti. Mutta oi katso: tuollapa vasta on paksu lompakko. Nyt palvelua, nyt palvelua!" Kuin hyeenalauma nuo myyjät hyökkäävät isän ja jälkikasvun kimppuun. Provisiot vain killuvat silmissä ja mielissä kuin yrittävät kaupata iskälle mahdollisimman paljon tavaraa mahdollisimman hyvällä katteella."

Pieni tarkennus tähän on paikallaan, eli tarkoitin siis yo. tekstinpätkällä soitinliikkeiden myyjiä, levykauppiaat ovat yleensä mitä mukavinta porukkaa (terveisiä muuten Teemu Bergmanille).

En tiedä, johtuiko Facebook-ystäväni tunneperäinen reaktio tekstini tästä osuudesta, vai oliko kirjoitukseni kauttaaltaan täyttä paskaa Facebook-ystäväni mielestä.

En näe kuitenkaan mitään syytä muuttaa mielipidettäni soitinliikkeiden myyjistä. Empiirinen kokemus on osoittanut, että useimmat täyttävät nuo tunnusmerkit. Tiedä sitten, johtuuko se luonteesta vai olosuhteiden pakosta.

Muuttuuko ihminen mulkuksi ryhtyessään soitinliikkeen myyjäksi vai täytyykö olla mulkku päästäkseen soitinliikkeen myyjäksi?

Facebook-ystäväni tunneperäisen avautumisen jälkeen veikkaan jälkimmäistä.

Kohta Facebook-ystäväni aikajana alkoi täyttyä kommenteista.

Nalle Österman, Suomen paskin rocktoimittaja.
"ei vittu :D suomen paskin rocktoimittaja nokittaa panoksia entisestään ja tällä kertaa ALOITTAA jutun kuvalla omasta itsestään jossain viiden markan bändissä. jeesus kristus."
Useimmat muotiblogit on muuten varustettu kuvilla käyttäjästä itsestään. Joten ei se kovin tavatonta ole, päinvastoin.

Sen verran olin tuosta kommentista imarreltu, että painoin tykkää-nappia. Näin teki myös kolme muuta Facebook-ystäväni Facebook-ystävää. Eihän tuosta kommentista voi nyt olla tykkäämättä. Olenhan kutsunut itseäni "Suomen parhaaksi rocktoimittajaksi" nyt sain kuulla olevani paskin.

Hommat ovat siis hyvässä balanssissa.

Niin tai näin, on rockissa ollut aina tärkeintä, ettei jätä ketään kylmäksi.

Toisekseen olin ilahtunut, että kirjoittaja kunnioitti työtäni sen verran, että nimesi soittotouhuni "viiden markan bändiksi". Viisi markkaa on kuitenkin 2½ kertaa enemmän kuin kahden markan bändi.

Viiden markan bändeihin kommentoijalla on siis vielä matkaa.

Kirjoittaja päättää kommenttinsa sanoihin "jeesus kristus". Wikipedia kertoo, että "Jeesus Nasaretilainen (muinaiskreikaksi Ιησους Ναζωραιος[1] ie:su:s nadzo:raios), kristittyjen Jeesus Kristus (muinaiskreikaksi Ιησους Χρτστος ie:su:s kʰristos), oli Uuden testamentin mukaan juutalainen uskonnollinen uudistaja ja kristinuskon Jumalan Jahven poika, joka tuomittiin Jerusalemissa kuolemaan ristiinnaulitsemalla. Jeesuksen kuoleman muistopäivänä vietetään kristinuskossa pitkäperjantaita, joka on kaksi päivää ennen pääsiäissunnuntaita."

Nimesikö kommentoija minut juuri Jeesukseksi?

Ki-tois kunniasta! Sehän tarkoittaa silloin sitä, että olen kaikkivaltiaan Jumalan poika iankaikkinen!

Seuraava kirjoittaja tiputtaa minut kuitenkin kylmästi jalustalta.

Nalle Österman, täysin lahjaton kehari.
"Nalle tiiän että tää päivitys näkyy sun feedissä joten tahdon vaan käyttää tilaisuuden hyväkseni sanomalla että oot täysin lahjaton kehari ja hyväksyn varauksetta kaiken paskan mitä sulle tapahtuu elämässäs!"

Ensin olin Jeesus, seuraavassa hetkessä lahjaton kehari. Tarkoittaako tämä siis sitä, että Jeesus oli lahjaton kehari?

Muistan aikoinaan, kun ryyppäsin kuin sieni ja kiskoin säännöllisesti päiväkännejä Helsingin Kalliossa sijaitsevassa Soittoruokala Roskapankissa. Tuolloin tein tuttavuutta erään vammaisen miehen kanssa kutsuttakoon häntä nyt vaikka "Kartsaksi" tai "prätkäinvaksi" jonka tapoihin kuului pummia kolikoita limppariin kaljaa kiskovilta asiakkailta.

Vittu mikä lahjaton kehari, tuosta ei tule koskaan mitään, tuumin tuolloin monesti itsekseni.

Voih, kuinka väärässä minä olinkaan! Muutamaa vuotta myöhemmin tämä samainen "Kartsa" tai "Prätkäinva" opittiin tuntemaan Kallion suosituimman punkrockbändin, kehitysvammaisista koostuvan Pertti Kurikan Nimipäivien laulusolistina Kari Aaltona!
Kari Aalto istui Texasin auringossa
maaliskuussa 2013 (kuva:
Helsingin Sanomat)


Noin viikko sitten luin sitten Helsingin Sanomista, kuinka "Kari Aalto ottaa rennosti Texasin auringossa".

Olin ylpeä, iloinen ja onnellinen Kartsan puolesta! Itse en ole koskaan saanut ottaa rennosti Texasin auringossa. Lukenut olen vain edesmenneen Pete "Räkä" Malmin haastattelun Soundi-lehdestä joskus 1990-luvulla, missä hän kertoi, että Amerikassa kaikki on suurempaa - "vitutkin ovat kuin pesuvateja".

Olen varma siitä, että Texasin aurinko on ainakin 137 kertaa isompi kuin Suomen aurinko.

JA VITUN LAHJATON KEHARI KARI AALTO ON SAANUT OTTAA RENNOSTI TEXASIN AURINGON ALLA MAALISKUUSSA 2013!!!

Mitä opimme tästä? On ilo olla lahjaton kehari! Pääsee kiertämään maailmaa ja vuoden suomalaiseksi dokumentiksi valitun dokumenttielokuvan päätähdeksi!

Kiitos kunniasta, olen ilomielin täysin lahjaton kehari!

Mitä tulee kaikkeen paskaan, niin silläkin on arvonsa. Paskasta kun kasvaa puu, josta voi tehdä paperia, mille tämänkin tekstin voi painaa, jonka jälkeen siihen voi pyyhkiä vaikka perseensä ja heittää paskapaperin tämän jälkeen vaikka metsään - jolloin siitä kasvaa jälleen uusi puu!

Elämän kiertokulku on iloinen asia, sen tietää myös lahjaton kehari Jeesus Kristus, joka Uuden testamentin mukaan nousi kuolleista kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisestaan.

Nalle Österman, vittu mikä idiootti.
"Vittu mikä idiootti. mut hyvin te silti provoudutte. vai onkohan toi vaan tyhmä, eikä tjua mikä se provokaan on..."

Yli 20 vuoden mittaisen työuran tehneenä vapaana toimittajana olen oppinut, että teksti on hyvä silloin, kun se herättää reaktion. Suomalainen tapakulttuuri vain on sellainen, että täällä pitäisi sulautua osaksi harmaata massaa eikä erottua joukosta ellei halua saada tällaisia kommentteja osakseen tai vaikkapa sitten turpaansa väkivaltaan taipuvaiselta rocktähdeltä.

Se on osa maan tapaa, mihin meidät ehdollistetaan, kasvatetaan, koulutetaan, aivopestään ja tasapäistetään jo koululaitoksesta lähtien jatkuen sitten osaksi yhteiskunnan koneistoa uutterana ja nöyränä työmuurahaisena.

Suomessa eletään yhden totuuden maassa. Yleensä sellaisen totuuden, joka tulee jonkun ylempiarvoisen yhteiskunnallisen vaikuttajan suusta oli se sitten toimitusjohtaja, pääministeri tai presidentti.

Siihen luotetaan, siihen uskotaan, siihen halutaan uskoa.

Yhdet uskovat kristittyyn Jumalaan, toiset musiikilliseen läpimurtoon bändinsä kanssa, kolmannet nigerialaiskirjeisiin, neljännet uuteen pomoon joka kertoo, ettei työhön ole tulossa mitään muutoksia.

Sama usko.

Kuten eräs kaveri tuossa eilen totesi blogini luettuaan, että "Suomessa on ehkä noin 200 bändiä, jotka tienaavat musiikillaan. Suomessa on noin 16 000 bändiä, jotka tekevät musiikkia. Kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti suurin osa bändeistä tekee uraa tappiolla."

Vilkaisin äsken Suurta Suomalaista Bändirekisteriä. Sen mukaan Suomessa on tällä hetkellä 28294 bändiä.

Nopean laskutoimituksen perusteella 0,7 prosenttia suomalaisista bändeistä toimii kannattavasti.

Mutta toki saa uskoa mihin haluaa. Vaikka siihen Jeesuksen toiseen tulemiseen ai niin, tulin jo (kädelleni) tai siihen, että tekee kansallisen tai kansainvälisen läpimurron.

Usko riittävästi, niin kyllä se Jeesus sieltä tulee!

Tai sitten voi vain pitää hauskaa kavereiden kesken treenikämpällä soitellen.

Tai vaikka näyttöpäätteen takana blogini kommentoijille naureskellen.

Onneksi blogini kirvoitti myös toisenlaisia mielipiteitä.

Bänditouhut ovat todellakin ihan perseestä.
"Tässä on hyvinkin seikkaperäisesti kerrottu bänditoiminnasta ja pystyn allekirjoittamaan ja samaistumaan jopa pelottavan hyvin. Älä kuitenkaan käsitä väärin, en ole itse vieläkään luovuttamassa, vaikka samaa mieltä olenkin.
..bänditouhut todellakin ON ihan perseestä, ja ovat vieneet minutkin jo montakertaa lähes hermoromahduksen ja vararikon partaalle, silti jatkan, kun en muutakaan oikein osaa tai tahdo harrastaa. :)"


Kommentoijana levyttävä suomalainen laulaja, jota voisi kutsua puoliammattilaiseksi.

Arvostan tätä artistia. Huomaan, että hän on jo hyväksynyt realiteetit tai on ollut pakotettu hyväksymään. Silti hän jatkaa, koska ei oikein muutakaan osaa tai tahdo.

Ihailtavaa rehellisyyttä.

Suomi on hyvin kristillinen maa. Wikipedian mukaan viime vuonna kirkkoon kuului vielä 4 146 056 henkilöä, eli 76,4 % maamme väestöstä.

Meidät on jo pienestä pitäen istutettu ja kasvatettu uskomaan yläkerrasta tuleviin oppeihin, viralliseen totuuteen.

Mutta mikä on totuus?

Jos asetetaan vastakkain minun totuus ja toisen totuus, valikoituu totuudeksi yleensä se, jossa on enemmän vipuvoimaa. Siihen tarvitaan kulissit: uskottava levy-yhtiö, edustava hallitus, komealta kalskahtava titteli tai johtava asema yrityksessä oli se sitten nimeltään valtio, hallitus, levy-yhtiö, valtiokirkko, opettaja tai pomo.

Ainakin se viesti kuulostaa uskottavammalta kuin lahjattoman keharin ja läskin kompassisilmän horinat.

Kuinka monen leveän hymynkaareen taakse kätkeytyy ruskea kieli ja pimeä mieli?

Ohjelmat kuten Voice of Finland, Talent, Idols ja monet muut opettavat meille, kuinka showbusiness on yhtä suurta onnea, riemua ja juhlaa. Kun samppanjapullot poksahtelevat ja maireasti hymyilevä levy-yhtiön pomo tai manageri selittää sinulle olevasi seuraava supertähti, on helppo nauttia imartelusta ja kauniista sanoista.

Monet naureskelevat nigerialaiskirjeiden höynäytetyille, mutta useimmiten samat henkilöt eivät epäroi vetää nimeään levy-yhtiön sedän tai managerin tarjoamaan sopimuspaperiin.

Vaikka se useimmiten tarkoittaa sitä, että artisti lahjoittaa luovuutensa ja hengentyönsä levy-yhtiön sedän ja/tai managerin taloudellisen aseman kasvattamiseen.

Jos niin onnekkaasti käy, että velat alkavat muuttua saataviksi, muuttuu pelin luonne. Sen näkee silloin siitä, että levy-yhtiön setien ja tätien hymynkaareet kääntyvät entistä korkeammalle. Samaan hengenvetoon koneet täytyy pitää käynnissä loppuun asti terveydenkin uhalla ettei levy-yhtiön sedän tai managerin taloudellinen toimeentulo koe kolausta.

Tähän asemaan päästyäsi tai jouduttuasi saatat eräänä päivänä herätä letkuista Norjassa tai lavalta New Yorkissa 36 tunnin mittaisen kokaiinimaratonin jälkeen.

Kadehdittavaako?

Eräs suomalainen puoliammattilainen laulajatar totesi eilisestä blogistani puolestaan näin:

Nalle Österman, katkera mies.
"Inhorealistinen, ajatuksia herättävä kirjoitus unelmia kasassa pitävän toivon menettämisestä."

Johon ensimmäinen kommentoija vastasi hymiön kera: "Olipas katkeraa shittiä :D"

Katkeruuttako?

Wikipedian mukaan "katkeruuteen vetoaminen (lat. Argumentum ad odium) on tunneperäinen argumentaatiovirhe, jossa vastaväite pyritään kumoamaan sillä, että vastaväittäjällä on jotakin hampaankolossa väitteen esittäjää vastaan. Sen yleinen kaava on seuraava:

    Henkilö X esittää väitteen A
    Henkilö Y esittää väitteen B
    Y kokee antipatiaa X:ää kohtaan
    Siispä väitteen A on oltava epätosi"


Olen aika ajoittain pohtinut, mikä saa lukijan leimaamaan mielipidekirjoituksen tai blogipostauksen katkeraksi tilitykseksi. Nyt sain sille tieteellisen vastauksen ja vieläpä latinaksi!

Toinen selitys lienee se, että kirjoitus osuu liian arkaan paikkaan, hermoon. Aivan kuten uskonasioissa, on rock-uskovaiselle usko läpimurtoon ja tähteyteen pyhä asia. Ja kun läski kompassisilmä iskee tuohon uskoon särön, niin tyhmää vituttaa.

Siispä väitteen on oltava epätosi.

Ja näin rock-uskovaiset voivat nukkua yönsä rauhassa.

Jeesus nousi kuolleista, halleluja!

Mukavaa pääsiäistä kaikille!


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Bänditouhut on ihan perseestä

17-vuotiaana Hietaniemen katkaisuasemalla
Bedazzled-yhtyeen kanssa.

Tein otsikon mukaisen Facebook-päivityksen vajaat viikko sitten, tarkalleen ottaen sunnuntaina 24. maaliskuuta 2013. Tämän päivityksen jälkeen eräs rumpalikollega päätti katkaista Facebook-ystävyytemme.

Tähän päivitykseen kirvoittivat erään keikan jälkeiset tapahtumat täällä Turussa, mitkä muistuttivat minua siitä, miksi en ole harjoittanut soitannollisia aktiviteetteja kohta kolmeen vuoteen.

Sain nimittäin todistaa aitiopaikalta, kuinka suositun nuorisobändin rumpalin näsäviisas kommentti kirvoitti yhtyeen nokkamiehen ja lauluntekijän potkimaan rumpalin bassorumpua. Seuraavaksi rumpali heitti nokkamiehen kitarakaapin lavalta alas. Jonka jälkeen kaksikko olikin jo toistensa kurkussa kiinni.

Sillä hetkellä pala elämääni pyöri filminauhana silmieni edessä. Elämäni muusikkona. Elämäni lauluntekijänä. Elämäni keikkailevana soittajana.

Hukkaan heitetty elämäni.

Sininen Hevonen -yhtyeen kanssa Espoossa
joskus 1990-luvun alkupuolella.

Muistan, kuinka laulusolisti yrittää heittää minua treenikämpällä lasipullolla päähän. Muistan pahoinpitelyuhkaukset. Muistan, kuinka laulaja ja kitaristi vehkeilevät keskenään muun bändin selän takana kiertueen perumiseksi. Muistan, kuinka egomaaninen ja narsistinen laulaja huutaa minulle Saksassa olevansa rocktähti ja minun olevan vain hänen rumpali. Muistan, kuinka egomaaninen ja narsistinen laulaja ajaa minun ystäväni takahuoneesta pois, koska ei siedä sitä, ettei hän ole yhtäkkiä huomion keskipisteenä. Muistan, kuinka basisti heittää tavarani vartioimattomana kadulle kesken roudauksen ja kaasuttaa pois. Muistan, kuinka basisti jättää tavarani kylmästi klubille ja minut kamoineni oman onneni nojaan. Muistan, kuinka kitaristi pahoinpitelee näätämäisen basistin kesken illan basistin vittuiltua kitaristille keikan jälkeen. Muistan, kuinka jahtasin laulajaamme hänen mikkitelineellä valmiina lyömään sillä häntä päähän. Muistan, kuinka löin pullolla päähän toisen bändin rumpalia, koska hän oli yrittänyt pahoinpidellä naispuolisen kuskimme.

Gandalf-yhtyeen kanssa Kirkkonummen
soramontuilla joskus 2001.

Kuten sanottu, bänditouhut on ihan perseestä.

Nämä ajatukset palasivat mieleen, kun puolisoni ystävä houkutteli minua eilen soittohommiin. "Pitämään hauskaa", kuten hän asian ilmaisi.

Kieltäydyin kylmästi kunniasta. Vastasin hänelle, ettei soittohommissa ole mitään hauskaa. Hän katsoi minua kovin oudosti.

Vaan ei soittohommissa ole mitään hauskaa.

Enää.

Toista se oli 13-vuotiaana, jolloin yläasteen tunnit täytti kuumeinen odotus. Odotus siitä, että pääsee välitunnilla hakkaamaan jälleen rumpuja. Kun eräänä päivänä biittikomppi yhtäkkiä vain loksahti paikoilleen.

Muistan sen päivän lopun elämäni.

Se oli hienoa aikaa se.

Viatonta.

Chaosbreed-yhtyeen kanssa Hietaniemen
hautausmaalla joskus 2004.

Täynnä uskoa. Täynnä toivoa.

Täynnä rakkautta.

Joskus eräiden kuulee lausuvan, että he ovat "pettyneet rakkaudessa liian monta kertaa".

Kun nyt reilun kahden kuukauden päästä täytän 40 vuotta voin juhlallisesti sanoa, että olen itse pettynyt bänditouhuissa liian monta kertaa.

Tuo yllä luettelemani filminauha on loppujen lopuksi vain jäävuoren huippu.

Joten olen ratkaissut asian siten, etten enää soita.

Usko, toivo ja rakkaus bänditouhuihin on kuollut.

Eikä siinä ole mitään hauskaa.

Berliinin muurilla 2006 Sonic Roots -yhtyeen kanssa.
Siksi ymmärrän erinomaisesti hyvää ystävääni, Havana Blackin laulusolistia Hannu Leideniä, joka Ylen Rock-Suomi -dokumenttisarjassa lausui kokemuksistaan rockmaailman huipulta Los Angelesin Hollywoodista näin:
Se sellainen unelma, mitä oli pitänyt yllä semmoiset 20 vuotta, että niinku tonne, se oli mennyt se unelma rikki jotenkin. Että ei toi sittenkään niin kivaa oo.

Ei se ole. Ei se todellakaan ole.

Kun lähdet tavoittelemaan sitä unelmaa uskosi ja rakkautesi voimalla, joudut väkisinkin tekemisiin toisten ihmisten kanssa. Mitä korkeammalle kurkoitat, sitä enemmän siihen väliin mahtuu erilaisia opportunisteja ja välistävetäjiä.

Ehkä levy-yhtiöitä vielä alhaisempiakin unelmien hyväksikäyttäjiä ovat musiikkiliikkeiden myyjät.

Siellä he seisovat tiskinsä takana ylimielisesti katsellen jokaista liikkeeseen astuvaa hyypiötä. "Mitä vittua nuo pitkätukkaiset hampuusit täällä tekee? Ah, mutta sieltä tuleekin isä jälkikasvunsa kanssa! Nyt äkkiä, kuinka isosti pullottaa povitasku? Äh, ei kovin isosti. Mutta oi katso: tuollapa vasta on paksu lompakko. Nyt palvelua, nyt palvelua!"

Budapestissä, Unkarissa
Sonic Rootsin kanssa
marraskuussa 2007.

Kuin hyeenalauma nuo myyjät hyökkäävät isän ja jälkikasvun kimppuun. Provisiot vain killuvat silmissä ja mielissä kuin yrittävät kaupata iskälle mahdollisimman paljon tavaraa mahdollisimman hyvällä katteella.

Raha.

Sitä saat varautua maksamaan kunnianhimosi ja unelmasi toteuttamiseksi.

Ostat soittimet. Ostat soittotarvikkeita. Ostat äänityslaitteita. Maksat harjoittelutilasta. Maksat äänitysstudiosta. Ostat äänentoistolaitteita. Teetät mainoksia. Vuokraat keikka-auton. Maksat bensat. Ostat viinaa hermojesi rauhoittamiseksi. Ostat huumeita hermojesi rauhoittamiseksi. Maksat lääkärille reseptistä. Ostat lääkkeitä luhistuneelle psyykeellesi.

Pahimmassa tapauksessa maksat unelmastasi hengelläsi. Hyvässä lykyssä vain mielenterveydelläsi.

Hauskaako?

Kun unelmaansa toteuttava artisti nousee lavalta alas saa hän useimmiten varautua siihen, että esiintymisestä kuitatun keikkapalkkion jälkeen viivan alle kaikesta tästä hauskuudesta jäävä tulos on miinusmerkkinen.

Kannattaako?

No, unelmilla on hintansa. Ja niin kauan kun on rahaa, löytyy niitä, jotka ovat valmiita edistämään unelmiesi toteutumista korvausta vastaan tietenkin.

Mutta viattomuuden aikaan on enää mahdoton palata, kun on kerran herännyt horroksesta havaitsemaan bänditouhujen mielettömyyden ja merkityksettömyyden.

Sonic Roots -yhtyeen kanssa Vantaalla kesällä 2009.
Mitä jäi käteen? Hajonneita ystävyyssuhteita, päättyneitä parisuhteita, pirstaloitunut psyyke, rikottuja lupauksia, musiikillisia kompromisseja, tuotannollisia epäonnistumisia, selkäänpuukotusta, ahdistusta, vitutusta, hyväksikäyttöä, valheita, väkivaltaa ja pahimmillaan kuolemaa.

Hauskaako?

Minua on pyydetty viimeisen kolmen vuoden aikana muutaman kerran erilaisiin projekteihin. Erään porukan pyyntöön vastasin suoraan ei. Eräs toinen käytti porkkananaan suosittua suomalaista elävää rocklegendaa joka kasvotusten kertoi minulle, ettei ollut kuullutkaan moisesta.

Filminauha lähti jälleen pyörimään.

Ei minulla niin huonosti mennyt: sain levyttää viisi pitkäsoittoa Euroopan johtavimmille levymerkeille (Earache, Century Media & Monsp), sain kiertää maailmaa (Suomi, Viro, Venäjä, Saksa, Itävalta, Sveitsi, Englanti, Unkari, Kroatia) ja sain arvokkaita muistoja. Niiden muistojen ansiosta olen vetäytynyt eläkkeelle soittohommista. Elämä on liian kova hinta pilattavaksi bänditouhuilla.

Kirjoittaminen on sen sijaan ilmaista eikä kirjoitustyössä tarvitse tehdä kompromisseja.

Eläkää unelmaanne mutta hyväksykää, etteivät kaikki unelmat koskaan toteudu.

Seuraavana päivänä kirjoitettu jatko-osa tälle keskustelua herättäneelle bloggaukselle löytyy täältä.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Suomalaisen musiikkilehdistön rappiosta

Uuden Soundi-lehden irtonumero tässä
ilman lehtipisteen keltaista koristetta.

Ostin jälleen suomalaisen rocklehden, Soundin, lehtipisteestä. Tällä kertaa siitä sai pulittaa 5,90 euroa, eli kaksi euroa enemmän kuin viime kuussa.

Minä ostin tämän lehden yhden ainoan lauseen vuoksi.

Yhden ainoan lauseen.

Ostopäätökseen vaikuttivat henkilökohtaiset syyt.

Kun luin tuon lauseen, oli ostopäätös helppo tehdä. Se lause tuli maksamaan minulle 5,90 euroa.

Tai kuten lehden kannessa lukee, TARJOUS VAIN 5,90 keltaisen ympyrän sisällä.

En aio toistaa sitä lausetta tässä, kannan sitä sydämessäni. Se on minun pikkiriikkinen salaisuuteni, josta maksoin 5,90 euroa.

Vain 5,90 euroa!

Se lause lämmitti sieluani. Hinta siitä oli kovin mitätön.

Koska omistin nyt yhden lauseen sisältävän lehden, aloin selata muuta sisältöä.

Kun nyt kerran olin tullut ostaneeksi.

Pysähdyin palkitun kaupallisen radiotoimittajan Laura Vähähyypän kolumnin kohdalle sivulle 5.

Siinä vuoden 2012 radiotoimittajaksi valittu Vähähyyppä ruotii klikkausjournalismin syvintä olemusta otsikolla "TISSIT! KATSO KUVAT!"

Tällä blogilla haluan kommentoida muutamia tuon kolumnin väittämiä.

Minä tiedän klikkausjournalismista jonkin verran, tulinhan itse tehneeksi elokuussa 2012 Suosikki-lehden verkkohistorian luetuimman uutisen, jota sen ensimmäisen vuorokauden aikana klikattiin yli 60 000 kertaa ja jaettiin Facebookissakin yli 8000 kertaa.

"Näinä aikoina itse sisältö saattaa olla mitä tahansa, kunhan otsikko myy."

Ehei Laura, kyllä siinä sisällössäkin täytyy olla jotain ruutia, muuten otsikko on harhaanjohtava.

Vasemmalta oikealle Waltarista ja Ensiferumista
tuttu Janne Parviainen, J.C. Adonis ja Nalle
Österman ruotsinlaivalla lokakuussa 1990.

"Myös musiikkijournalismi erityisesti netissä siirtyy samantyyppisiin juttuihin. Ei sen sisällön niin väliä, kunhan klikkauksia kertyy."

Sanoit tuon saman jo ensimmäisessä lauseessa, Laura. Nyt toistat uudemman kerran, ja vielä kolmannenkin. Mieleen tulee Sininen Hevonen -yhtyeen laulusolisti J.C. Adonis, jolla oli tapana viljellä sanontaa "kertaus on opintojen äiti".

Laura Vähähyypällä näyttää selvästikin olevan jotakin hampaankolossa verkkojournalismia kohtaan.

"Musiikkiteollisuus on muuttunut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, siinä mukana musiikkijournalismi."

Karvani nousevat pystyyn jo ensimmäisestä sanasta.

Musiikkiteollisuus.

Aaarrrggghhh!

Tehdään kaksi asiaa välittömästi selväksi: minä rakastan musiikkia. Minä inhoan musiikkiteollisuutta.

Musiikkiteollisuutta ei olisi ilman musiikkia, mutta musiikkia voi hyvin olla ilman musiikkiteollisuuttakin. Kun kirjoitin ensimmäisiä juttujani Rumba-lehteen 1980-luvun lopulla, en kirjoittanut niitä päästäkseni musiikkiteollisuuteen.

Kirjoitin niitä rakkaudesta musiikkiin. Eräänä päivänä huomasin olevani osa musiikkiteollisuutta.

Siitä kesti vielä pitkään huomata, kuinka monen musiikkiteollisuuden ihmisen aurinkoisen hymyn taakse kätkeytyy valheellista petollisuutta ja kieroa laskelmointia.

Sellaista laskelmointia, josta 2010-luvun musiikkiuutisissa voidaan kertoa, miten esimerkiksi Spotify-tuloista maksetaan levy-yhtiöille miljoonia - ja artisteille pennosia.

Anders Tengner kuvassa keskellä Kiss-yhtyeen
ympäröimänä vuonna 2010.

Edesmenneen Okej-lehden (ruotsalainen vastine Suosikille) tähtitoimittaja Anders Tengner kirjoittaa vuonna 2011 julkaistussa teoksessaan Access all areas: mitt liv med hårdrockens giganter kuinka helpompaa alalla oli toimia 1980- ja 1990-luvuilla.

Saman havainnon olen tehnyt itsekin.

Hän ei pitänyt kehitystä positiivisena.

En minäkään.

"Kun artisti nyt livauttaa sammakon suustaan, leviää se seuraavassa minuutissa ympäri maailmaa kulovalkean tavoin."

Tarvitseeko tätä kokea välttämättä huonona asiana? Esimerkiksi Ozzy Osbourne ja Mötley Crüe ovat tehneet koko elämänsä mittaisen uran sekoilemalla ja päästelemällä sammakoita suustaan - elleivät pure niiltä sitten päitä poikki. Katsokaapa täällä Suomessa esimerkiksi Petri Nygårdia ja Kotiteollisuutta, meneekö niillä jotenkin erityisen huonosti?

Omasta mielestäni koko musiikkijournalismi on kärsinyt enemmän siitä, kun paniikkinappuloita paineleva musiikkiteollisuus yrittää kynsin ja hampain suojella artistejaan pahalta medialta ja negatiiviselta julkisuudelta. Ketä sellaiset harmaat hiirulaiset kiinnostavat, jotka eivät päästele sammakoita suustaan?

Ei siis ihme, jos suurin osa Suomessa julkaistuista levyistä ei myy juuri mitään.

Viime viikolla (vko 8/2013) Suomessa pääsi listasijalle 13 noin 200 myydyllä albumilla. Tämän kertoi minulle tuon levyn julkaisseen levy-yhtiön setä omalla Facebook-seinälläni.

Se ei ole paljon.

Sitä on musiikkiteollisuus suurimmaksi osaksi Suomessa vuonna 2013.

"Moni on tästäkin syystä entistä tarkempi siitä, mitä sanoo, missä ja kenelle. Kun kanavia saada äänensä kuuluviin on moninkertaisesti aiempaan verrattuna, on myös artistilla mahdollisuus valita, missä avaa sanaisen arkkunsa."

Kun kanavia on moninkertaisesti käytössä, on myös medioilla mahdollisuus hyödyntää näitä kanavia uutisoinneissaan ja artikkeleissaan. Jos epäluuloissaan kylpevä vainoharhainen musiikkiteollisuus kuvittelee voivansa vaikuttaa medioihin säännöstellessään kuka ja ketkä saavat tehdä artisteista juttuja, on se väärässä.

Suomirockin supertähti Maija
Vilkkumaa päästi näppäimistöstään
sammakon.

Silloin jutut kiinnostavista artisteista tehdään muilla tavoin, vähemmän hyvässä hengessä. Ja silloin niitä sammakoita vasta saattaakin syntyä.

"Monen tuttavani mielestä artikkeli on sitä parempi, mitä enemmän siihen sisältyy kiusallisia kysymyksiä, paljastuksia ja törkyä."

Meillä on yhteisiäkin tuttavia, Laura, en tiedä tarkoitatko heitä. Jos tarkoitat minua, olet väärässä. Kiusalliset kysymykset, paljastukset ja törky eivät synnytä automaattisesti hyvää juttua.

Muistan sinun kehuneen taannoin Soundissa ollutta Himin jättiläishaastattelua sen virkistävän eritehuumorin vuoksi. Itse pidin sitä kovin tylsänä. Samaa paskaahan yhtye tarjosi jo 1990-luvulla saman aviisin kääreissä!

Itse kävin eilen maanantaina 4. maaliskuuta 2013 erään suomirockin sankarin kotona tekemässä jutun siitä kohusta, jonka keskelle tämä huumerikoksesta epäilty artisti on joutunut.

Juotiin kaffetta, syötiin pullaa ja juteltiin useampi tunti samalla, kuin vajaan parin vuoden ikäinen taapero tepasteli olohuoneessa. Artisti esitteli dokumentteja ja tarjoili siinä sivussa muutaman herkullisen skuupin.

Kohua on monenlaista. On itse aiheutettua, on toisten aiheuttamaa ja on skuuppi. Nämä kohut syntyvät eri tavoin ja eri syistä.

Jos aihe on kiinnostava, sitä klikataan. Jos artikkeli on mielenkiintoinen, se luetaan. Jos viestiä halutaan levittää edelleen, se jaetaan.

Mutta jutun täytyy itsessään olla hyvä, siihen eivät kiusalliset kysymykset, paljastukset ja törky pelkästään riitä.

Kuvassa lasten seksuaalirikoksista
epäilty Ian Watkins.

"Tällaisia juttuja ei ole viime aikoina tarvinnut etsimällä etsiä, siitä on esimerkiksi Lostprophets-yhtyeen nokkamies Ian Watkins pitänyt huolen."

Niin. Mutta pitäisikö kiusallisista aiheista ja skuupeista vaieta, jos kyse on juhlitusta rocktähdestä, jota on saattanut joskus itsekin haastatella? Pitäisikö kirjoittaa vain positiivisia pusipusi-naminami -juttuja BumtsiBumin Marco Bjurströmin hengessä?

Onko tällainen sitä rockjournalismia, jota kansa haluaa lukea Suomessa vuonna 2013?

Journalismi on tiedonvälitystä, ei musiikkiteollisuuden tiedotuskoneiston jatke. Juttuja, skuuppeja ja kohuja on maailma täynnä, kunhan vain osaa katsoa ympärilleen.

Jos ei osaa, joutuu tyytymään osaansa levy-yhtiön markkinointikoneiston pelinappulana.

"Mielestäni hyvää musiikkijournalismia voi tehdä ilkeilemättä, mutta silti mielistelemättä."

NO TEHKÄÄ!

Minun kirjoissa hyvää musiikkijournalismia ei edusta se, että mennään viidettä kertaa saunomaan Kotiteollisuuden tai Nightwishin kanssa ja kannetaan kori kossua hankeen, jonka jälkeen puhutaan ympäripyöreitä neljän sivun verran.

Se on luettu jo - liian monta kertaa.

Hyvä ystäväni ja kollegani Janne Flinkkilä kirjoittikin jo vuonna 2009 osuvan kolumnin aiheesta Journalisti-lehteen.

Kenties maailman paras musiikkilehti
tällä hetkellä, ruotsalainen
Sweden Rock Magazine.

Olen viime aikoina lueskellut etupäässä ulkomaalaisia musiikkilehtiä: esimerkiksi ruotsalaista Sweden Rockia, brittiläistä Q-lehteä sekä amerikkalaista Revolveria.

Kansainvälisiä musiikkimedioita lukiessa huomaa karvaasti, millaisessa suossa suomalainen musiikkilehdistö tällä hetkellä rypee. Se on surullista.

Yllä olevan kirjoitan ilkeilemättä, mutta silti mielistelemättä.

Kokeilkaapa joskus itse, jos rohkenette.

"Kun juttuja tehdään hyvässä hengessä, saattaa usein kuulla ratkiriemukkaita tarinoita."

Sehän on lähtökohta, että juttuja tehdään hyvässä hengessä! Sehän on itsestäänselvyys!

Tosin joskus artisti saattaa paljastaa inhottavan puolen itsestään. Jos esimerkiksi maailman vittumaisimmaksi metallitähdeksi nimetty Megadethin Dave Mustaine vittuilee kontulalaiselle suomenruotsalaiselle rocktoimittajalle Nalle Östermanille kolmannen kerran kasvotusten haastattelutilantessa, kyllä kontulalainen vittuilee takaisin. Kontulassa kun ei ollut koskaan tapana sietää räkänokkia.

Siinä sinulle skuuppi: "Amerikkalainen hevistara hermostui suomalaiselle rocktoimittajalle!"

Klik-klik.

"Esimerkiksi Royal Republicin laulaja Adam muisteli lämmöllä hänen naamalleen heitettyjä naisten alushousuja, jotka eivät olleen aivan pakasta vedetyt. Kannattaisi kenties miettiä seuraamuksia ennen kuin kirjoittaa Underwear-nimisen kappaleen."

Oikolukija hereillä? Ensimmäisessä lauseessa on kirjoitusvirhe!

Juu, kyllähän haastatteluissa saa kuulla jos minkälaisia tarinoita. Parhaimmat varustetaan yleensä loppukaneetilla, "älä sitten kirjoita tätä lehteen". Jos kirjoitat, olet mulkku artistin silmissä. Jos et, petät lukijasi.

Kansallinen instituutio Suosikki-lehti
laskettiin haudan lepoon joulukuussa
2012.

Välillä tuntuu, että suomalaisessa musiikkiteollisuudessa ja -lehdistössä olisi unohdettu, kenelle juttuja oikein kirjoitetaan. Faneille vai musiikkiteollisuudessa työskenteleville? Onko tarkoitus miellyttää artistia, levy-yhtiötä vai lukijaa?

Tämä olisi kaikkien kirjoittavien toimittajien ja muiden alan ihmisten hyvä pitää mielessä. Muuten saattaa käydä hassusti.

Ei siis ihme, jos suomalaisten musiikkilehtien levikit hiipuvat. Ei siis ihme, että Suosikki ja Miasma lopettivat loppuvuonna 2012 ja Basso-lehti seurasi näitä lopetusilmoituksellaan tammikuussa 2013. Kuka seuraavaksi?

Viimeinen sammuttakoon valot.

Laura Vähähyypän "TISSIT! KATSO KUVAT!" -kolumni löytyy kokonaisuudessaan Soundi-lehdestä numero 2/2013 - ja tämän blogin julkaisun jälkeen myös verkosta. Sattumaako?

Nalle Östermanin kirjoittama juttu suomirockin sankarista ilmestyy näillä näkymin torstaina 7. maaliskuuta 2013.
Gadgetissa oli virhe