lauantai 30. maaliskuuta 2013

Bänditouhut on ihan perseestä

17-vuotiaana Hietaniemen katkaisuasemalla
Bedazzled-yhtyeen kanssa.

Tein otsikon mukaisen Facebook-päivityksen vajaat viikko sitten, tarkalleen ottaen sunnuntaina 24. maaliskuuta 2013. Tämän päivityksen jälkeen eräs rumpalikollega päätti katkaista Facebook-ystävyytemme.

Tähän päivitykseen kirvoittivat erään keikan jälkeiset tapahtumat täällä Turussa, mitkä muistuttivat minua siitä, miksi en ole harjoittanut soitannollisia aktiviteetteja kohta kolmeen vuoteen.

Sain nimittäin todistaa aitiopaikalta, kuinka suositun nuorisobändin rumpalin näsäviisas kommentti kirvoitti yhtyeen nokkamiehen ja lauluntekijän potkimaan rumpalin bassorumpua. Seuraavaksi rumpali heitti nokkamiehen kitarakaapin lavalta alas. Jonka jälkeen kaksikko olikin jo toistensa kurkussa kiinni.

Sillä hetkellä pala elämääni pyöri filminauhana silmieni edessä. Elämäni muusikkona. Elämäni lauluntekijänä. Elämäni keikkailevana soittajana.

Hukkaan heitetty elämäni.

Sininen Hevonen -yhtyeen kanssa Espoossa
joskus 1990-luvun alkupuolella.

Muistan, kuinka laulusolisti yrittää heittää minua treenikämpällä lasipullolla päähän. Muistan pahoinpitelyuhkaukset. Muistan, kuinka laulaja ja kitaristi vehkeilevät keskenään muun bändin selän takana kiertueen perumiseksi. Muistan, kuinka egomaaninen ja narsistinen laulaja huutaa minulle Saksassa olevansa rocktähti ja minun olevan vain hänen rumpali. Muistan, kuinka egomaaninen ja narsistinen laulaja ajaa minun ystäväni takahuoneesta pois, koska ei siedä sitä, ettei hän ole yhtäkkiä huomion keskipisteenä. Muistan, kuinka basisti heittää tavarani vartioimattomana kadulle kesken roudauksen ja kaasuttaa pois. Muistan, kuinka basisti jättää tavarani kylmästi klubille ja minut kamoineni oman onneni nojaan. Muistan, kuinka kitaristi pahoinpitelee näätämäisen basistin kesken illan basistin vittuiltua kitaristille keikan jälkeen. Muistan, kuinka jahtasin laulajaamme hänen mikkitelineellä valmiina lyömään sillä häntä päähän. Muistan, kuinka löin pullolla päähän toisen bändin rumpalia, koska hän oli yrittänyt pahoinpidellä naispuolisen kuskimme.

Gandalf-yhtyeen kanssa Kirkkonummen
soramontuilla joskus 2001.

Kuten sanottu, bänditouhut on ihan perseestä.

Nämä ajatukset palasivat mieleen, kun puolisoni ystävä houkutteli minua eilen soittohommiin. "Pitämään hauskaa", kuten hän asian ilmaisi.

Kieltäydyin kylmästi kunniasta. Vastasin hänelle, ettei soittohommissa ole mitään hauskaa. Hän katsoi minua kovin oudosti.

Vaan ei soittohommissa ole mitään hauskaa.

Enää.

Toista se oli 13-vuotiaana, jolloin yläasteen tunnit täytti kuumeinen odotus. Odotus siitä, että pääsee välitunnilla hakkaamaan jälleen rumpuja. Kun eräänä päivänä biittikomppi yhtäkkiä vain loksahti paikoilleen.

Muistan sen päivän lopun elämäni.

Se oli hienoa aikaa se.

Viatonta.

Chaosbreed-yhtyeen kanssa Hietaniemen
hautausmaalla joskus 2004.

Täynnä uskoa. Täynnä toivoa.

Täynnä rakkautta.

Joskus eräiden kuulee lausuvan, että he ovat "pettyneet rakkaudessa liian monta kertaa".

Kun nyt reilun kahden kuukauden päästä täytän 40 vuotta voin juhlallisesti sanoa, että olen itse pettynyt bänditouhuissa liian monta kertaa.

Tuo yllä luettelemani filminauha on loppujen lopuksi vain jäävuoren huippu.

Joten olen ratkaissut asian siten, etten enää soita.

Usko, toivo ja rakkaus bänditouhuihin on kuollut.

Eikä siinä ole mitään hauskaa.

Berliinin muurilla 2006 Sonic Roots -yhtyeen kanssa.
Siksi ymmärrän erinomaisesti hyvää ystävääni, Havana Blackin laulusolistia Hannu Leideniä, joka Ylen Rock-Suomi -dokumenttisarjassa lausui kokemuksistaan rockmaailman huipulta Los Angelesin Hollywoodista näin:
Se sellainen unelma, mitä oli pitänyt yllä semmoiset 20 vuotta, että niinku tonne, se oli mennyt se unelma rikki jotenkin. Että ei toi sittenkään niin kivaa oo.

Ei se ole. Ei se todellakaan ole.

Kun lähdet tavoittelemaan sitä unelmaa uskosi ja rakkautesi voimalla, joudut väkisinkin tekemisiin toisten ihmisten kanssa. Mitä korkeammalle kurkoitat, sitä enemmän siihen väliin mahtuu erilaisia opportunisteja ja välistävetäjiä.

Ehkä levy-yhtiöitä vielä alhaisempiakin unelmien hyväksikäyttäjiä ovat musiikkiliikkeiden myyjät.

Siellä he seisovat tiskinsä takana ylimielisesti katsellen jokaista liikkeeseen astuvaa hyypiötä. "Mitä vittua nuo pitkätukkaiset hampuusit täällä tekee? Ah, mutta sieltä tuleekin isä jälkikasvunsa kanssa! Nyt äkkiä, kuinka isosti pullottaa povitasku? Äh, ei kovin isosti. Mutta oi katso: tuollapa vasta on paksu lompakko. Nyt palvelua, nyt palvelua!"

Budapestissä, Unkarissa
Sonic Rootsin kanssa
marraskuussa 2007.

Kuin hyeenalauma nuo myyjät hyökkäävät isän ja jälkikasvun kimppuun. Provisiot vain killuvat silmissä ja mielissä kuin yrittävät kaupata iskälle mahdollisimman paljon tavaraa mahdollisimman hyvällä katteella.

Raha.

Sitä saat varautua maksamaan kunnianhimosi ja unelmasi toteuttamiseksi.

Ostat soittimet. Ostat soittotarvikkeita. Ostat äänityslaitteita. Maksat harjoittelutilasta. Maksat äänitysstudiosta. Ostat äänentoistolaitteita. Teetät mainoksia. Vuokraat keikka-auton. Maksat bensat. Ostat viinaa hermojesi rauhoittamiseksi. Ostat huumeita hermojesi rauhoittamiseksi. Maksat lääkärille reseptistä. Ostat lääkkeitä luhistuneelle psyykeellesi.

Pahimmassa tapauksessa maksat unelmastasi hengelläsi. Hyvässä lykyssä vain mielenterveydelläsi.

Hauskaako?

Kun unelmaansa toteuttava artisti nousee lavalta alas saa hän useimmiten varautua siihen, että esiintymisestä kuitatun keikkapalkkion jälkeen viivan alle kaikesta tästä hauskuudesta jäävä tulos on miinusmerkkinen.

Kannattaako?

No, unelmilla on hintansa. Ja niin kauan kun on rahaa, löytyy niitä, jotka ovat valmiita edistämään unelmiesi toteutumista korvausta vastaan tietenkin.

Mutta viattomuuden aikaan on enää mahdoton palata, kun on kerran herännyt horroksesta havaitsemaan bänditouhujen mielettömyyden ja merkityksettömyyden.

Sonic Roots -yhtyeen kanssa Vantaalla kesällä 2009.
Mitä jäi käteen? Hajonneita ystävyyssuhteita, päättyneitä parisuhteita, pirstaloitunut psyyke, rikottuja lupauksia, musiikillisia kompromisseja, tuotannollisia epäonnistumisia, selkäänpuukotusta, ahdistusta, vitutusta, hyväksikäyttöä, valheita, väkivaltaa ja pahimmillaan kuolemaa.

Hauskaako?

Minua on pyydetty viimeisen kolmen vuoden aikana muutaman kerran erilaisiin projekteihin. Erään porukan pyyntöön vastasin suoraan ei. Eräs toinen käytti porkkananaan suosittua suomalaista elävää rocklegendaa joka kasvotusten kertoi minulle, ettei ollut kuullutkaan moisesta.

Filminauha lähti jälleen pyörimään.

Ei minulla niin huonosti mennyt: sain levyttää viisi pitkäsoittoa Euroopan johtavimmille levymerkeille (Earache, Century Media & Monsp), sain kiertää maailmaa (Suomi, Viro, Venäjä, Saksa, Itävalta, Sveitsi, Englanti, Unkari, Kroatia) ja sain arvokkaita muistoja. Niiden muistojen ansiosta olen vetäytynyt eläkkeelle soittohommista. Elämä on liian kova hinta pilattavaksi bänditouhuilla.

Kirjoittaminen on sen sijaan ilmaista eikä kirjoitustyössä tarvitse tehdä kompromisseja.

Eläkää unelmaanne mutta hyväksykää, etteivät kaikki unelmat koskaan toteudu.

Seuraavana päivänä kirjoitettu jatko-osa tälle keskustelua herättäneelle bloggaukselle löytyy täältä.

5 kommenttia:

  1. Samanlaista meininkiä se on leffa/mainospuolella... Ihmiset ja niiden egot. Hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
  2. Vittu mitä pillitystä ja hienot lähtökohdat Nalle. Kannattais varmaan soittaa hyvien tyyppien kanssa soittamisen ilosta joskus, eikä vaan haaveilla jostain vitun menestyksestä.

    VastaaPoista
  3. Mikä kirjoituksessa kismittää, Nothingman? Kerroin mielestäni varsin kiihkottomasti bänditoiminnan realiteeteista omasta näkökulmastani, sen ei pitäisi herättää noin negatiivisia reaktioita. Vai osuiko arkaan paikkaan?

    VastaaPoista
  4. No eipä siinä näin aamulla ja selvistä päin oikeastaan mikään niin paljon kismitäkään. Taisin yöllä tarttua ilmeiseen provoon vähän liian hanakasti.

    Oon näköjään itse lähestynyt ihan eri kantilta noita hommia ja ilmeisesti rennompien ja järkevämpien tyyppien kanssa, kun ei ole tollasta draamaa ja kusipäisyyttä kohdalle sattunut. Toki vähän pienemmässä mittakaavassa ja varmaan enemmänkin harrastuspohjalta. Myös aikoja sitten päätin että en ala soittamaan bändissä jossa on tyyppejä joiden kanssa en voisi muutenkin olla kaveri.

    Itselleni bändihommat on parhaimmillaan aivan parasta sielujen harmoniaa, uuden löytämistä, musiikillista oivaltamista, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sopivissa tiloissa jamitellessa, kaiken napsahtaessa paikalleen maagista auraalista veljeyttä.
    Huonoimmillaan bändihommat on silloin kun pitää raahautua toiselle puolen kaupunkia kauheessa darrassa kamojen kanssa ruuhka-aikaan julkisilla liikennevälineillä puhisemaan treenikselle. Kuitenkin, sitten kun sinne vihdoin pääsee, kytkee soittimet kiinni, avaa ehkä sen ekan kaljan ja alkaa paiskomaan meteliä ilmoille frendien kanssa sen aina ymmärtää miksi sitä jaksaa vuodesta toiseen tehdä ilman juuri muuta "palkkaa" kuin aplodit 30:ltä ihmiseltä satunnaisilla keikoilla.

    Se ensisijainen palkinto on minulle aina ollut se musiikki mitä soitetaan.

    Ja niinku George Clinton sano, It ain't fun if you can't play with it.

    Ehkä tämä kirjoitus koskeekin vain ammatti ja wannabe-ammattimuusikoita?

    VastaaPoista
  5. Sellasta ja Tollastahan se/tää on:) Välillä tulee mieleen (tullut useasti usean vuoden aikana) että nyt soittohommat loopu tähän!...Mutta jostain sopukasta AINA herännyt se hulluus että "eiku,eiku pakko tehä vielä yks levy" Joka on aina ollut sellainen projekti joka vie aikaa,sen takia joutunut skippaamaan duunarin hommat,ja sen takia taas ollut perse auki,ja lopussa oenkin velkaa kaikille! :)

    VastaaPoista

Gadgetissa oli virhe