sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

"Haistahan taas läski kompassisilmä vittu!!!!"

Kirjoitin eilen, lauantaina 30. maaliskuuta 2013 blogikirjoituksen, missä totesin analyyttisesti, rehellisesti ja kiihkottomasti bänditouhujen olevan perseestä, pohjaten kirjoituksen omiin kokemuksiini bänditouhuista yli 20 vuoden ajalta..

Kirjoituksesta saamani palaute yllätti minutkin. Vajaassa vuorokaudessa tuo teksti luettiin yli 1300 kertaa ja jaettiin Facebookissa yli 200 kertaa.

Omassa Facebook-feedissäni huomasin blogia jaettavan ihan kiitettävästi. Erään jaon saatesanat herättivät kuitenkin huomioni.
Nalle Österman, läski kompassisilmä.

"Haistahan taas läski kompassisilmä vittu!!!!"

Oho, wau, millaista kielenkäyttöä!

(Tähän väliin täytyy todeta, että kyseessä on Facebook-ystävä vieläpä kaiken kukkuraksi sellainen, joka on pyytänyt MINUA Facebook-ystäväksi! Tähän voisi joku tokaista, että "when you have friends like these, who needs enemies.")

Alan tutkia tuon henkilön henkilöhistoriaa Googlella. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kyseessä on henkilö, jolla on historiaa soitinliikkeen myyjänä. Ahaa, ilmankos otti niin koville.

Minähän kirjoitin, "ehkä levy-yhtiöitä vielä alhaisempiakin unelmien hyväksikäyttäjiä ovat musiikkiliikkeiden myyjät. Siellä he seisovat tiskinsä takana ylimielisesti katsellen jokaista liikkeeseen astuvaa hyypiötä. "Mitä vittua nuo pitkätukkaiset hampuusit täällä tekee? Ah, mutta sieltä tuleekin isä jälkikasvunsa kanssa! Nyt äkkiä, kuinka isosti pullottaa povitasku? Äh, ei kovin isosti. Mutta oi katso: tuollapa vasta on paksu lompakko. Nyt palvelua, nyt palvelua!" Kuin hyeenalauma nuo myyjät hyökkäävät isän ja jälkikasvun kimppuun. Provisiot vain killuvat silmissä ja mielissä kuin yrittävät kaupata iskälle mahdollisimman paljon tavaraa mahdollisimman hyvällä katteella."

Pieni tarkennus tähän on paikallaan, eli tarkoitin siis yo. tekstinpätkällä soitinliikkeiden myyjiä, levykauppiaat ovat yleensä mitä mukavinta porukkaa (terveisiä muuten Teemu Bergmanille).

En tiedä, johtuiko Facebook-ystäväni tunneperäinen reaktio tekstini tästä osuudesta, vai oliko kirjoitukseni kauttaaltaan täyttä paskaa Facebook-ystäväni mielestä.

En näe kuitenkaan mitään syytä muuttaa mielipidettäni soitinliikkeiden myyjistä. Empiirinen kokemus on osoittanut, että useimmat täyttävät nuo tunnusmerkit. Tiedä sitten, johtuuko se luonteesta vai olosuhteiden pakosta.

Muuttuuko ihminen mulkuksi ryhtyessään soitinliikkeen myyjäksi vai täytyykö olla mulkku päästäkseen soitinliikkeen myyjäksi?

Facebook-ystäväni tunneperäisen avautumisen jälkeen veikkaan jälkimmäistä.

Kohta Facebook-ystäväni aikajana alkoi täyttyä kommenteista.

Nalle Österman, Suomen paskin rocktoimittaja.
"ei vittu :D suomen paskin rocktoimittaja nokittaa panoksia entisestään ja tällä kertaa ALOITTAA jutun kuvalla omasta itsestään jossain viiden markan bändissä. jeesus kristus."
Useimmat muotiblogit on muuten varustettu kuvilla käyttäjästä itsestään. Joten ei se kovin tavatonta ole, päinvastoin.

Sen verran olin tuosta kommentista imarreltu, että painoin tykkää-nappia. Näin teki myös kolme muuta Facebook-ystäväni Facebook-ystävää. Eihän tuosta kommentista voi nyt olla tykkäämättä. Olenhan kutsunut itseäni "Suomen parhaaksi rocktoimittajaksi" nyt sain kuulla olevani paskin.

Hommat ovat siis hyvässä balanssissa.

Niin tai näin, on rockissa ollut aina tärkeintä, ettei jätä ketään kylmäksi.

Toisekseen olin ilahtunut, että kirjoittaja kunnioitti työtäni sen verran, että nimesi soittotouhuni "viiden markan bändiksi". Viisi markkaa on kuitenkin 2½ kertaa enemmän kuin kahden markan bändi.

Viiden markan bändeihin kommentoijalla on siis vielä matkaa.

Kirjoittaja päättää kommenttinsa sanoihin "jeesus kristus". Wikipedia kertoo, että "Jeesus Nasaretilainen (muinaiskreikaksi Ιησους Ναζωραιος[1] ie:su:s nadzo:raios), kristittyjen Jeesus Kristus (muinaiskreikaksi Ιησους Χρτστος ie:su:s kʰristos), oli Uuden testamentin mukaan juutalainen uskonnollinen uudistaja ja kristinuskon Jumalan Jahven poika, joka tuomittiin Jerusalemissa kuolemaan ristiinnaulitsemalla. Jeesuksen kuoleman muistopäivänä vietetään kristinuskossa pitkäperjantaita, joka on kaksi päivää ennen pääsiäissunnuntaita."

Nimesikö kommentoija minut juuri Jeesukseksi?

Ki-tois kunniasta! Sehän tarkoittaa silloin sitä, että olen kaikkivaltiaan Jumalan poika iankaikkinen!

Seuraava kirjoittaja tiputtaa minut kuitenkin kylmästi jalustalta.

Nalle Österman, täysin lahjaton kehari.
"Nalle tiiän että tää päivitys näkyy sun feedissä joten tahdon vaan käyttää tilaisuuden hyväkseni sanomalla että oot täysin lahjaton kehari ja hyväksyn varauksetta kaiken paskan mitä sulle tapahtuu elämässäs!"

Ensin olin Jeesus, seuraavassa hetkessä lahjaton kehari. Tarkoittaako tämä siis sitä, että Jeesus oli lahjaton kehari?

Muistan aikoinaan, kun ryyppäsin kuin sieni ja kiskoin säännöllisesti päiväkännejä Helsingin Kalliossa sijaitsevassa Soittoruokala Roskapankissa. Tuolloin tein tuttavuutta erään vammaisen miehen kanssa kutsuttakoon häntä nyt vaikka "Kartsaksi" tai "prätkäinvaksi" jonka tapoihin kuului pummia kolikoita limppariin kaljaa kiskovilta asiakkailta.

Vittu mikä lahjaton kehari, tuosta ei tule koskaan mitään, tuumin tuolloin monesti itsekseni.

Voih, kuinka väärässä minä olinkaan! Muutamaa vuotta myöhemmin tämä samainen "Kartsa" tai "Prätkäinva" opittiin tuntemaan Kallion suosituimman punkrockbändin, kehitysvammaisista koostuvan Pertti Kurikan Nimipäivien laulusolistina Kari Aaltona!
Kari Aalto istui Texasin auringossa
maaliskuussa 2013 (kuva:
Helsingin Sanomat)


Noin viikko sitten luin sitten Helsingin Sanomista, kuinka "Kari Aalto ottaa rennosti Texasin auringossa".

Olin ylpeä, iloinen ja onnellinen Kartsan puolesta! Itse en ole koskaan saanut ottaa rennosti Texasin auringossa. Lukenut olen vain edesmenneen Pete "Räkä" Malmin haastattelun Soundi-lehdestä joskus 1990-luvulla, missä hän kertoi, että Amerikassa kaikki on suurempaa - "vitutkin ovat kuin pesuvateja".

Olen varma siitä, että Texasin aurinko on ainakin 137 kertaa isompi kuin Suomen aurinko.

JA VITUN LAHJATON KEHARI KARI AALTO ON SAANUT OTTAA RENNOSTI TEXASIN AURINGON ALLA MAALISKUUSSA 2013!!!

Mitä opimme tästä? On ilo olla lahjaton kehari! Pääsee kiertämään maailmaa ja vuoden suomalaiseksi dokumentiksi valitun dokumenttielokuvan päätähdeksi!

Kiitos kunniasta, olen ilomielin täysin lahjaton kehari!

Mitä tulee kaikkeen paskaan, niin silläkin on arvonsa. Paskasta kun kasvaa puu, josta voi tehdä paperia, mille tämänkin tekstin voi painaa, jonka jälkeen siihen voi pyyhkiä vaikka perseensä ja heittää paskapaperin tämän jälkeen vaikka metsään - jolloin siitä kasvaa jälleen uusi puu!

Elämän kiertokulku on iloinen asia, sen tietää myös lahjaton kehari Jeesus Kristus, joka Uuden testamentin mukaan nousi kuolleista kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisestaan.

Nalle Österman, vittu mikä idiootti.
"Vittu mikä idiootti. mut hyvin te silti provoudutte. vai onkohan toi vaan tyhmä, eikä tjua mikä se provokaan on..."

Yli 20 vuoden mittaisen työuran tehneenä vapaana toimittajana olen oppinut, että teksti on hyvä silloin, kun se herättää reaktion. Suomalainen tapakulttuuri vain on sellainen, että täällä pitäisi sulautua osaksi harmaata massaa eikä erottua joukosta ellei halua saada tällaisia kommentteja osakseen tai vaikkapa sitten turpaansa väkivaltaan taipuvaiselta rocktähdeltä.

Se on osa maan tapaa, mihin meidät ehdollistetaan, kasvatetaan, koulutetaan, aivopestään ja tasapäistetään jo koululaitoksesta lähtien jatkuen sitten osaksi yhteiskunnan koneistoa uutterana ja nöyränä työmuurahaisena.

Suomessa eletään yhden totuuden maassa. Yleensä sellaisen totuuden, joka tulee jonkun ylempiarvoisen yhteiskunnallisen vaikuttajan suusta oli se sitten toimitusjohtaja, pääministeri tai presidentti.

Siihen luotetaan, siihen uskotaan, siihen halutaan uskoa.

Yhdet uskovat kristittyyn Jumalaan, toiset musiikilliseen läpimurtoon bändinsä kanssa, kolmannet nigerialaiskirjeisiin, neljännet uuteen pomoon joka kertoo, ettei työhön ole tulossa mitään muutoksia.

Sama usko.

Kuten eräs kaveri tuossa eilen totesi blogini luettuaan, että "Suomessa on ehkä noin 200 bändiä, jotka tienaavat musiikillaan. Suomessa on noin 16 000 bändiä, jotka tekevät musiikkia. Kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti suurin osa bändeistä tekee uraa tappiolla."

Vilkaisin äsken Suurta Suomalaista Bändirekisteriä. Sen mukaan Suomessa on tällä hetkellä 28294 bändiä.

Nopean laskutoimituksen perusteella 0,7 prosenttia suomalaisista bändeistä toimii kannattavasti.

Mutta toki saa uskoa mihin haluaa. Vaikka siihen Jeesuksen toiseen tulemiseen ai niin, tulin jo (kädelleni) tai siihen, että tekee kansallisen tai kansainvälisen läpimurron.

Usko riittävästi, niin kyllä se Jeesus sieltä tulee!

Tai sitten voi vain pitää hauskaa kavereiden kesken treenikämpällä soitellen.

Tai vaikka näyttöpäätteen takana blogini kommentoijille naureskellen.

Onneksi blogini kirvoitti myös toisenlaisia mielipiteitä.

Bänditouhut ovat todellakin ihan perseestä.
"Tässä on hyvinkin seikkaperäisesti kerrottu bänditoiminnasta ja pystyn allekirjoittamaan ja samaistumaan jopa pelottavan hyvin. Älä kuitenkaan käsitä väärin, en ole itse vieläkään luovuttamassa, vaikka samaa mieltä olenkin.
..bänditouhut todellakin ON ihan perseestä, ja ovat vieneet minutkin jo montakertaa lähes hermoromahduksen ja vararikon partaalle, silti jatkan, kun en muutakaan oikein osaa tai tahdo harrastaa. :)"


Kommentoijana levyttävä suomalainen laulaja, jota voisi kutsua puoliammattilaiseksi.

Arvostan tätä artistia. Huomaan, että hän on jo hyväksynyt realiteetit tai on ollut pakotettu hyväksymään. Silti hän jatkaa, koska ei oikein muutakaan osaa tai tahdo.

Ihailtavaa rehellisyyttä.

Suomi on hyvin kristillinen maa. Wikipedian mukaan viime vuonna kirkkoon kuului vielä 4 146 056 henkilöä, eli 76,4 % maamme väestöstä.

Meidät on jo pienestä pitäen istutettu ja kasvatettu uskomaan yläkerrasta tuleviin oppeihin, viralliseen totuuteen.

Mutta mikä on totuus?

Jos asetetaan vastakkain minun totuus ja toisen totuus, valikoituu totuudeksi yleensä se, jossa on enemmän vipuvoimaa. Siihen tarvitaan kulissit: uskottava levy-yhtiö, edustava hallitus, komealta kalskahtava titteli tai johtava asema yrityksessä oli se sitten nimeltään valtio, hallitus, levy-yhtiö, valtiokirkko, opettaja tai pomo.

Ainakin se viesti kuulostaa uskottavammalta kuin lahjattoman keharin ja läskin kompassisilmän horinat.

Kuinka monen leveän hymynkaareen taakse kätkeytyy ruskea kieli ja pimeä mieli?

Ohjelmat kuten Voice of Finland, Talent, Idols ja monet muut opettavat meille, kuinka showbusiness on yhtä suurta onnea, riemua ja juhlaa. Kun samppanjapullot poksahtelevat ja maireasti hymyilevä levy-yhtiön pomo tai manageri selittää sinulle olevasi seuraava supertähti, on helppo nauttia imartelusta ja kauniista sanoista.

Monet naureskelevat nigerialaiskirjeiden höynäytetyille, mutta useimmiten samat henkilöt eivät epäroi vetää nimeään levy-yhtiön sedän tai managerin tarjoamaan sopimuspaperiin.

Vaikka se useimmiten tarkoittaa sitä, että artisti lahjoittaa luovuutensa ja hengentyönsä levy-yhtiön sedän ja/tai managerin taloudellisen aseman kasvattamiseen.

Jos niin onnekkaasti käy, että velat alkavat muuttua saataviksi, muuttuu pelin luonne. Sen näkee silloin siitä, että levy-yhtiön setien ja tätien hymynkaareet kääntyvät entistä korkeammalle. Samaan hengenvetoon koneet täytyy pitää käynnissä loppuun asti terveydenkin uhalla ettei levy-yhtiön sedän tai managerin taloudellinen toimeentulo koe kolausta.

Tähän asemaan päästyäsi tai jouduttuasi saatat eräänä päivänä herätä letkuista Norjassa tai lavalta New Yorkissa 36 tunnin mittaisen kokaiinimaratonin jälkeen.

Kadehdittavaako?

Eräs suomalainen puoliammattilainen laulajatar totesi eilisestä blogistani puolestaan näin:

Nalle Österman, katkera mies.
"Inhorealistinen, ajatuksia herättävä kirjoitus unelmia kasassa pitävän toivon menettämisestä."

Johon ensimmäinen kommentoija vastasi hymiön kera: "Olipas katkeraa shittiä :D"

Katkeruuttako?

Wikipedian mukaan "katkeruuteen vetoaminen (lat. Argumentum ad odium) on tunneperäinen argumentaatiovirhe, jossa vastaväite pyritään kumoamaan sillä, että vastaväittäjällä on jotakin hampaankolossa väitteen esittäjää vastaan. Sen yleinen kaava on seuraava:

    Henkilö X esittää väitteen A
    Henkilö Y esittää väitteen B
    Y kokee antipatiaa X:ää kohtaan
    Siispä väitteen A on oltava epätosi"


Olen aika ajoittain pohtinut, mikä saa lukijan leimaamaan mielipidekirjoituksen tai blogipostauksen katkeraksi tilitykseksi. Nyt sain sille tieteellisen vastauksen ja vieläpä latinaksi!

Toinen selitys lienee se, että kirjoitus osuu liian arkaan paikkaan, hermoon. Aivan kuten uskonasioissa, on rock-uskovaiselle usko läpimurtoon ja tähteyteen pyhä asia. Ja kun läski kompassisilmä iskee tuohon uskoon särön, niin tyhmää vituttaa.

Siispä väitteen on oltava epätosi.

Ja näin rock-uskovaiset voivat nukkua yönsä rauhassa.

Jeesus nousi kuolleista, halleluja!

Mukavaa pääsiäistä kaikille!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe