tiistai 5. maaliskuuta 2013

Suomalaisen musiikkilehdistön rappiosta

Uuden Soundi-lehden irtonumero tässä
ilman lehtipisteen keltaista koristetta.

Ostin jälleen suomalaisen rocklehden, Soundin, lehtipisteestä. Tällä kertaa siitä sai pulittaa 5,90 euroa, eli kaksi euroa enemmän kuin viime kuussa.

Minä ostin tämän lehden yhden ainoan lauseen vuoksi.

Yhden ainoan lauseen.

Ostopäätökseen vaikuttivat henkilökohtaiset syyt.

Kun luin tuon lauseen, oli ostopäätös helppo tehdä. Se lause tuli maksamaan minulle 5,90 euroa.

Tai kuten lehden kannessa lukee, TARJOUS VAIN 5,90 keltaisen ympyrän sisällä.

En aio toistaa sitä lausetta tässä, kannan sitä sydämessäni. Se on minun pikkiriikkinen salaisuuteni, josta maksoin 5,90 euroa.

Vain 5,90 euroa!

Se lause lämmitti sieluani. Hinta siitä oli kovin mitätön.

Koska omistin nyt yhden lauseen sisältävän lehden, aloin selata muuta sisältöä.

Kun nyt kerran olin tullut ostaneeksi.

Pysähdyin palkitun kaupallisen radiotoimittajan Laura Vähähyypän kolumnin kohdalle sivulle 5.

Siinä vuoden 2012 radiotoimittajaksi valittu Vähähyyppä ruotii klikkausjournalismin syvintä olemusta otsikolla "TISSIT! KATSO KUVAT!"

Tällä blogilla haluan kommentoida muutamia tuon kolumnin väittämiä.

Minä tiedän klikkausjournalismista jonkin verran, tulinhan itse tehneeksi elokuussa 2012 Suosikki-lehden verkkohistorian luetuimman uutisen, jota sen ensimmäisen vuorokauden aikana klikattiin yli 60 000 kertaa ja jaettiin Facebookissakin yli 8000 kertaa.

"Näinä aikoina itse sisältö saattaa olla mitä tahansa, kunhan otsikko myy."

Ehei Laura, kyllä siinä sisällössäkin täytyy olla jotain ruutia, muuten otsikko on harhaanjohtava.

Vasemmalta oikealle Waltarista ja Ensiferumista
tuttu Janne Parviainen, J.C. Adonis ja Nalle
Österman ruotsinlaivalla lokakuussa 1990.

"Myös musiikkijournalismi erityisesti netissä siirtyy samantyyppisiin juttuihin. Ei sen sisällön niin väliä, kunhan klikkauksia kertyy."

Sanoit tuon saman jo ensimmäisessä lauseessa, Laura. Nyt toistat uudemman kerran, ja vielä kolmannenkin. Mieleen tulee Sininen Hevonen -yhtyeen laulusolisti J.C. Adonis, jolla oli tapana viljellä sanontaa "kertaus on opintojen äiti".

Laura Vähähyypällä näyttää selvästikin olevan jotakin hampaankolossa verkkojournalismia kohtaan.

"Musiikkiteollisuus on muuttunut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, siinä mukana musiikkijournalismi."

Karvani nousevat pystyyn jo ensimmäisestä sanasta.

Musiikkiteollisuus.

Aaarrrggghhh!

Tehdään kaksi asiaa välittömästi selväksi: minä rakastan musiikkia. Minä inhoan musiikkiteollisuutta.

Musiikkiteollisuutta ei olisi ilman musiikkia, mutta musiikkia voi hyvin olla ilman musiikkiteollisuuttakin. Kun kirjoitin ensimmäisiä juttujani Rumba-lehteen 1980-luvun lopulla, en kirjoittanut niitä päästäkseni musiikkiteollisuuteen.

Kirjoitin niitä rakkaudesta musiikkiin. Eräänä päivänä huomasin olevani osa musiikkiteollisuutta.

Siitä kesti vielä pitkään huomata, kuinka monen musiikkiteollisuuden ihmisen aurinkoisen hymyn taakse kätkeytyy valheellista petollisuutta ja kieroa laskelmointia.

Sellaista laskelmointia, josta 2010-luvun musiikkiuutisissa voidaan kertoa, miten esimerkiksi Spotify-tuloista maksetaan levy-yhtiöille miljoonia - ja artisteille pennosia.

Anders Tengner kuvassa keskellä Kiss-yhtyeen
ympäröimänä vuonna 2010.

Edesmenneen Okej-lehden (ruotsalainen vastine Suosikille) tähtitoimittaja Anders Tengner kirjoittaa vuonna 2011 julkaistussa teoksessaan Access all areas: mitt liv med hårdrockens giganter kuinka helpompaa alalla oli toimia 1980- ja 1990-luvuilla.

Saman havainnon olen tehnyt itsekin.

Hän ei pitänyt kehitystä positiivisena.

En minäkään.

"Kun artisti nyt livauttaa sammakon suustaan, leviää se seuraavassa minuutissa ympäri maailmaa kulovalkean tavoin."

Tarvitseeko tätä kokea välttämättä huonona asiana? Esimerkiksi Ozzy Osbourne ja Mötley Crüe ovat tehneet koko elämänsä mittaisen uran sekoilemalla ja päästelemällä sammakoita suustaan - elleivät pure niiltä sitten päitä poikki. Katsokaapa täällä Suomessa esimerkiksi Petri Nygårdia ja Kotiteollisuutta, meneekö niillä jotenkin erityisen huonosti?

Omasta mielestäni koko musiikkijournalismi on kärsinyt enemmän siitä, kun paniikkinappuloita paineleva musiikkiteollisuus yrittää kynsin ja hampain suojella artistejaan pahalta medialta ja negatiiviselta julkisuudelta. Ketä sellaiset harmaat hiirulaiset kiinnostavat, jotka eivät päästele sammakoita suustaan?

Ei siis ihme, jos suurin osa Suomessa julkaistuista levyistä ei myy juuri mitään.

Viime viikolla (vko 8/2013) Suomessa pääsi listasijalle 13 noin 200 myydyllä albumilla. Tämän kertoi minulle tuon levyn julkaisseen levy-yhtiön setä omalla Facebook-seinälläni.

Se ei ole paljon.

Sitä on musiikkiteollisuus suurimmaksi osaksi Suomessa vuonna 2013.

"Moni on tästäkin syystä entistä tarkempi siitä, mitä sanoo, missä ja kenelle. Kun kanavia saada äänensä kuuluviin on moninkertaisesti aiempaan verrattuna, on myös artistilla mahdollisuus valita, missä avaa sanaisen arkkunsa."

Kun kanavia on moninkertaisesti käytössä, on myös medioilla mahdollisuus hyödyntää näitä kanavia uutisoinneissaan ja artikkeleissaan. Jos epäluuloissaan kylpevä vainoharhainen musiikkiteollisuus kuvittelee voivansa vaikuttaa medioihin säännöstellessään kuka ja ketkä saavat tehdä artisteista juttuja, on se väärässä.

Suomirockin supertähti Maija
Vilkkumaa päästi näppäimistöstään
sammakon.

Silloin jutut kiinnostavista artisteista tehdään muilla tavoin, vähemmän hyvässä hengessä. Ja silloin niitä sammakoita vasta saattaakin syntyä.

"Monen tuttavani mielestä artikkeli on sitä parempi, mitä enemmän siihen sisältyy kiusallisia kysymyksiä, paljastuksia ja törkyä."

Meillä on yhteisiäkin tuttavia, Laura, en tiedä tarkoitatko heitä. Jos tarkoitat minua, olet väärässä. Kiusalliset kysymykset, paljastukset ja törky eivät synnytä automaattisesti hyvää juttua.

Muistan sinun kehuneen taannoin Soundissa ollutta Himin jättiläishaastattelua sen virkistävän eritehuumorin vuoksi. Itse pidin sitä kovin tylsänä. Samaa paskaahan yhtye tarjosi jo 1990-luvulla saman aviisin kääreissä!

Itse kävin eilen maanantaina 4. maaliskuuta 2013 erään suomirockin sankarin kotona tekemässä jutun siitä kohusta, jonka keskelle tämä huumerikoksesta epäilty artisti on joutunut.

Juotiin kaffetta, syötiin pullaa ja juteltiin useampi tunti samalla, kuin vajaan parin vuoden ikäinen taapero tepasteli olohuoneessa. Artisti esitteli dokumentteja ja tarjoili siinä sivussa muutaman herkullisen skuupin.

Kohua on monenlaista. On itse aiheutettua, on toisten aiheuttamaa ja on skuuppi. Nämä kohut syntyvät eri tavoin ja eri syistä.

Jos aihe on kiinnostava, sitä klikataan. Jos artikkeli on mielenkiintoinen, se luetaan. Jos viestiä halutaan levittää edelleen, se jaetaan.

Mutta jutun täytyy itsessään olla hyvä, siihen eivät kiusalliset kysymykset, paljastukset ja törky pelkästään riitä.

Kuvassa lasten seksuaalirikoksista
epäilty Ian Watkins.

"Tällaisia juttuja ei ole viime aikoina tarvinnut etsimällä etsiä, siitä on esimerkiksi Lostprophets-yhtyeen nokkamies Ian Watkins pitänyt huolen."

Niin. Mutta pitäisikö kiusallisista aiheista ja skuupeista vaieta, jos kyse on juhlitusta rocktähdestä, jota on saattanut joskus itsekin haastatella? Pitäisikö kirjoittaa vain positiivisia pusipusi-naminami -juttuja BumtsiBumin Marco Bjurströmin hengessä?

Onko tällainen sitä rockjournalismia, jota kansa haluaa lukea Suomessa vuonna 2013?

Journalismi on tiedonvälitystä, ei musiikkiteollisuuden tiedotuskoneiston jatke. Juttuja, skuuppeja ja kohuja on maailma täynnä, kunhan vain osaa katsoa ympärilleen.

Jos ei osaa, joutuu tyytymään osaansa levy-yhtiön markkinointikoneiston pelinappulana.

"Mielestäni hyvää musiikkijournalismia voi tehdä ilkeilemättä, mutta silti mielistelemättä."

NO TEHKÄÄ!

Minun kirjoissa hyvää musiikkijournalismia ei edusta se, että mennään viidettä kertaa saunomaan Kotiteollisuuden tai Nightwishin kanssa ja kannetaan kori kossua hankeen, jonka jälkeen puhutaan ympäripyöreitä neljän sivun verran.

Se on luettu jo - liian monta kertaa.

Hyvä ystäväni ja kollegani Janne Flinkkilä kirjoittikin jo vuonna 2009 osuvan kolumnin aiheesta Journalisti-lehteen.

Kenties maailman paras musiikkilehti
tällä hetkellä, ruotsalainen
Sweden Rock Magazine.

Olen viime aikoina lueskellut etupäässä ulkomaalaisia musiikkilehtiä: esimerkiksi ruotsalaista Sweden Rockia, brittiläistä Q-lehteä sekä amerikkalaista Revolveria.

Kansainvälisiä musiikkimedioita lukiessa huomaa karvaasti, millaisessa suossa suomalainen musiikkilehdistö tällä hetkellä rypee. Se on surullista.

Yllä olevan kirjoitan ilkeilemättä, mutta silti mielistelemättä.

Kokeilkaapa joskus itse, jos rohkenette.

"Kun juttuja tehdään hyvässä hengessä, saattaa usein kuulla ratkiriemukkaita tarinoita."

Sehän on lähtökohta, että juttuja tehdään hyvässä hengessä! Sehän on itsestäänselvyys!

Tosin joskus artisti saattaa paljastaa inhottavan puolen itsestään. Jos esimerkiksi maailman vittumaisimmaksi metallitähdeksi nimetty Megadethin Dave Mustaine vittuilee kontulalaiselle suomenruotsalaiselle rocktoimittajalle Nalle Östermanille kolmannen kerran kasvotusten haastattelutilantessa, kyllä kontulalainen vittuilee takaisin. Kontulassa kun ei ollut koskaan tapana sietää räkänokkia.

Siinä sinulle skuuppi: "Amerikkalainen hevistara hermostui suomalaiselle rocktoimittajalle!"

Klik-klik.

"Esimerkiksi Royal Republicin laulaja Adam muisteli lämmöllä hänen naamalleen heitettyjä naisten alushousuja, jotka eivät olleen aivan pakasta vedetyt. Kannattaisi kenties miettiä seuraamuksia ennen kuin kirjoittaa Underwear-nimisen kappaleen."

Oikolukija hereillä? Ensimmäisessä lauseessa on kirjoitusvirhe!

Juu, kyllähän haastatteluissa saa kuulla jos minkälaisia tarinoita. Parhaimmat varustetaan yleensä loppukaneetilla, "älä sitten kirjoita tätä lehteen". Jos kirjoitat, olet mulkku artistin silmissä. Jos et, petät lukijasi.

Kansallinen instituutio Suosikki-lehti
laskettiin haudan lepoon joulukuussa
2012.

Välillä tuntuu, että suomalaisessa musiikkiteollisuudessa ja -lehdistössä olisi unohdettu, kenelle juttuja oikein kirjoitetaan. Faneille vai musiikkiteollisuudessa työskenteleville? Onko tarkoitus miellyttää artistia, levy-yhtiötä vai lukijaa?

Tämä olisi kaikkien kirjoittavien toimittajien ja muiden alan ihmisten hyvä pitää mielessä. Muuten saattaa käydä hassusti.

Ei siis ihme, jos suomalaisten musiikkilehtien levikit hiipuvat. Ei siis ihme, että Suosikki ja Miasma lopettivat loppuvuonna 2012 ja Basso-lehti seurasi näitä lopetusilmoituksellaan tammikuussa 2013. Kuka seuraavaksi?

Viimeinen sammuttakoon valot.

Laura Vähähyypän "TISSIT! KATSO KUVAT!" -kolumni löytyy kokonaisuudessaan Soundi-lehdestä numero 2/2013 - ja tämän blogin julkaisun jälkeen myös verkosta. Sattumaako?

Nalle Östermanin kirjoittama juttu suomirockin sankarista ilmestyy näillä näkymin torstaina 7. maaliskuuta 2013.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe