keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Facebook on aloittanut arveluttavan kampanjan


Tuossa tämän päivän aikana olen siirtynyt muutamaan Bloggerissa olevaan Blogspot-blogiin Facebookin kautta.

Häkellyin, kun ruutu muuttui harmaaksi ja selainruudun yläreunaan ilmestyi seuraavanlainen varoitus: "Facebook epäilee, että tämä sivusto voi olla vaarallinen. Jos et tunne sivustoa, merkitse se roskasivustoksi (sinut ohjataan takaisin Facebookiin)."

Ohhoh!

Varoituksen vieressä on kaksi valintaruutua: oletusarvoisesti siniseksi värjätty "Roskasivusto" sekä sen vierellä harmaalla pohjalla "Ei roskasivusto" -laatikko.

Mitä ihmettä tämä nyt on oikein olevinaan?

Päätin kokeilla omaan blogiini siirtymistä Facebookista, sen kun ei pitäisi sisältää vaarallista materiaalia.

Lopputulos on nähtävissä seuraavan kuvaruutukaappauksen kautta.

Facebookin mielestä Nalle Östermanin blogi on roskasivusto.
Päätin kokeilla linkittyä erään arvostamani kollegan Blogger-blogiin Facebookista. Tässä vaiheessa lopputulos ei enää varsinaisesti yllättänyt.

Facebookin mielestä myös Jussi Mäntysaaren blogi on roskasivusto.
Se yllättää, että Facebook on nähtävästi aloittanut systemaattisen ja massiivisen kampanjan estääkseen joukkopakoa muihin viestintäpalveluihin sivustonsa kautta.

Tähän minulla on muutama teoria.

Google ja Facebook ovat toistensa kilpailjoita. Blogger on Googlen omistama ja ylläpitämä palvelu – ja täten Facebookin vihollinen.

Bloggerin Blogspot-blogit ovat hyvin pitkälle tekemisen ilosta tehtyjä maksuttomia sivustoja. Suosituimmat bloggarit voivat ajoittain tienata rahaakin linkittämällä blogeilleen mainoksia Googlen Ad Sense -palvelusta.

Nämä mainokset ja mainosrahat menevät Facebookin mielestä varmasti väärään osoitteeseen.

Toisekseen Facebookissa ei varmasti katsota hyvällä, kun heidän palvelustaan siirrytään kilpailevan yrityksen sivustoon. Ovathan molemmat kuitenkin samalla alalla ja samoilla apajilla, missä kilpaillaan samoista rahoista. Mainosten myyntityössä kun käytetään varmasti yhtenä myyntiargumenttina sitä, kuinka paljon sivuston käyttäjä – asiakas – käyttää aikaa sivustolla.

Mitä enemmän asiakas käy vieraissa, sitä huonompi asiakas hän on.

Veikkaan, että me Blogger-bloggarit voimme piakkoin ostaa Facebookilta palvelua, joka poistaa nämä ikävät varoitukset sopivaan hintaan.

Tai sitten Facebook alkaa ennen pitkää periä maksua asiakkaan jokaisesta syrjähypystä.

Tämä kehitys johtaa ennen pitkää siihen, että paras vaihtoehto on sulkea koneet ja lähteä ulkoilmaan nauttimaan kevään tuoksuista sekä kesän auringosta.

EDIT (24.4.2013 klo 21.55): Kun linkitin tämän tekstin äsken Facebookiin, vaati palvelu täyttämään vielä CAPTCHA-sanat varmistaakseen, että linkittäjä on varmasti elävä ihminen eikä roskapostittaja. Voi hellanlettas sentään.

EDIT (24.4.2013 klo 22.06): Tällä kehityksellä saattaa olla jotakin tekemistä myös tämän reilun kuukauden takaisen englanninkielisen uutisen kanssa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Rääväsuita ei haluta Suomeen

Teemu Bergman, suomalaisen yhteiskuntarauhan
suurin vihollinen vuonna 2013.

"Mä olen anarkian uhoaja ja lapsienne tuhoaja. Mä rääyn ja heitän herjaa vaan, ja lyön nenää lattiaan."
Eppu Normaali: Rääväsuita ei haluta Suomeen (1978)
Tuossa viime viikolla kirjoittelin blogitekstin kärkkääseen tyyliini bänditoiminnan pimeästä puolesta. Kimmokkeen sille sain sitä edeltäneen viikonlopun tapahtumista, jotka palauttivat mieleen bänditoiminnan ikävimmät piirteet.

Parhaimmillaan bänditoiminta voi olla mitä mukavinta puuhaa, pahimmillaan äärimmäistä masokismia. Blogikirjoitukseni tuntui herättävän monenlaisia reaktioita samaistumisesta henkilökohtaisuuksiin meneviin raivonpurkauksiin. Niiden pohjalta syntyi jatko-osa, jossa peilailin syitä tunneperäisiin reaktioihin.

Lisätessäni bändiblogini kakkososan verkkoon panin ilokseni merkille, että myös suomalaisten punkkareiden temmellyskenttä, eli Punk In Finland -verkkoyhteisö lyhyemmin Pif oli aktivoitunut ja noteerannut avautumiseni näkyvästi. Muutamassa vuorokaudessa ketju on jo saanut kuusi sivua ja 86 kommenttia. Ki-tois!

(Lupaan palata niihin kirjoituksiin joskus myöhemmin toisessa blogipostauksessa, keskitytään ensin tähän.)

Piffillä suomalaiset punkrockin ystävät kokoontuvat keskustelemaan varsin äänekkäästi ja värikkäästi päivänpolttavista aiheista. Koska keskustelujen sävy on useimmiten varsin raaka ja konstailematon, saattaa kyyti olla ajoittain melko kylmää ja kovaa. Yksi foorumin riemastuttavimpia sanataiteen taidonnäytteitä on ollut loviisalaisen blogiaktiivin Jouko Pihon nimissä avattu keskusteluketju.

Olin siis hyvin otettu, kun huomasin kelvanneeni puheenaiheeksi Piffin monenkirjavaan sakkiin.
"Viistoista vuotta sitten musiikkia vastaan, punkkarit rupes soittaan totaalista paskaa. Haisivat pahalle, olivat rumia, imppaaminen oli suurinta huvia."
Sininen Hevonen: 1977 (1991)
Suomipunk on ollut viime päivinä kovin voimakkaasti tapetilla julkisuudessa johtuen Pää Kii -yhtyeen nokkamiehen ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Teemu Bergmanin, 35, vaivaannuttavasta televisioesiintymisestä viime sunnuntaina, 31. maaliskuuta 2013 Arto Nybergin keskusteluohjelmassa.

Todettakoon jo tässä vaiheessa, että omissa kirjoissani Bergman on yksi Suomen lahjakkaimmista lauluntekijöistä tällä hetkellä ellei jopa tietämistäni lauluntekijöistä lahjakkain. Bergmanilla on ilmiömäinen kyky pukea ajatuksensa ja sävelensä reilun minuutin pituiseen lauluun sekä saamaan sen kuulostamaan juuri oikealta.

Viimeksi samaan on omissa kirjoissani pystynyt yhtä hyvällä menestyksellä amerikkalainen The Misfits.

Lahjakkuutensa lisäksi Bergman on uuttera, mukava ja nöyrä mies. Hänestä ei tahdo kirveelläkään löytää rocktähden elkeitä. Päinvastoin. Miehen kova työmoraali ilmenee esimerkiksi siten, että kun teen hänen kanssaan levykauppoja, toimittaa hän aina ostamani levyt henkilökohtaisesti kalliolaiseen räkälään, kellonajasta riippumatta.

Tätä minä kutsun palveluksi.

Väkevastä omistautumisesta musiikkiin kertoo myös se, että viimeisen viiden vuoden aikana hän on levyttänyt muun muassa The Heartburnsin, Kakka-hätä 77:n, Nazi Death Campin ja Vaasankatu SS -yhtyeen kanssa. Turhaan en ole kutsunut The Heartburnsia Suomen parhaaksi bändiksi.

Bergman on myös ahkera kirjoittelija Piffillä. Siitä lähtien, kun nimimerkkejään säännöllisesti vaihtava Bergman liittyi sunnuntaina 10. syyskuuta 2006 yhteisöön, on postauksia siunaantunut tähän päivään mennessä kunnioitettavat 61270 kappaletta. Piffin yhteen keskusteluketjuun on listattu miehen kaikki musiikilliset urotyöt.

Suuren kansallisen läpimurron Bergman teki kuitenkin vasta viime vuonna perustamallaan Pää Kii -yhtyeellään.

Vihdoinkin, ajattelin.
"Punkkareita on monenlaisia, on sekä miehiä että naisia. Silti ne on samanlaisia, yksiä vitun kusiaisia."
Sininen Hevonen: 1977 (1991)
Musahommat ovat suurimmaksi osaksi onnenkauppaa ja lottoa. Joskus natsaa, useimmiten ei. Toki, mitä enemmän on pelimerkkejä käytössä, sitä suuremman haravajärjestelmän voi vetää kuponkiin. On hyvä tiedostaa, että suurimmat taloudelliset tai henkiset panostuksetkaan eivät tuota omiaan pois. Lahjakkuus on vain yksi osatekijä lottopelissä nimeltään musiikkibisnes.

Muusikkona ja lauluntekijänä Teemu Bergmanilla on kiistatta enemmän lahjoja kuin minulla, koska minä en osaa tehdä yhtä nerokasta minuutin mittaista punkrallatusta, vaikka tahtoisinkin.

Saati sitten sata.

Teemu osaa.

Pää Kii -yhtyeen nousu suomirockin kärkikastiin on ollut hurjaa. Vain vuosi on kulunut siitä, kun Bergman avasi sunnuntaina 19. helmikuuta 2012 kello 22.30 Piffille uuden keskusteluketjun otsikolla PÄÄ KII.

Jos joku haluu jeesata mua julkasee eepeen meijän uudelta bändiltä PÄÄ KII niin arvostaisin! voin kyllä itse maksaa julkaisun kuhan joku hoitaa kaikki käytännön asiat... laitan huomenna linkin yhteen demobiisiin mikäli HC saa sen youtubeen...itehän en luonnollisesti osaa niitä sinnekään laittaa, Bergman kirjoittaa avausviestissään.

Tuon viestin jälkeen meno on ollut vinhaa. 30. marraskuuta 2012 ilmestyi Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Tällä hetkellä sitä on myyty Nybergin ohjelmassa esitetyn tiedon mukaan miltei 5000 kappaletta. Listaviikkoja levylle on toistaiseksi siunaantunut 14, levyn noustua parhaimmillaan listasijalle 6.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan valitsivatpa jopa Suomen johtavimmat musiikkimediat Rumba ja Soundi Pää Kiin albumin vuoden levyksi, Suessa se sijoittui "vasta" sijalle 2. Ja olihan levy ehdolla myös Nordic Music Prize -kisassa vuoden parhaaksi pohjoismaalaiseksi albumiksi. Sieltä ei voittoa herunut, mutta Emma-gaalasta herui sentään pari pystiä.
"Mutta Mikko on siisti ja turvallinen, Mikko on yhteiskuntakelpoinen. Systeemin vartija se Mikon on työ, lapset oman vallankumouksensa syö."
Eppu Normaali: Rääväsuita ei haluta Suomeen (1978)
Ei siis ihme, että Arto Nyberg kutsuu tämän komeetan lailla suomalaiselle tähtitaivaalle singahtaneen punktähden keskusteluohjelmaansa. Millainen poru vierailusta syntyi hakee vertaistaan miltei 40 vuoden takaa, kun brittiläisen Sex Pistols -yhtyeen rääväsuupunkkarit vierailivat sikäläisen talk show -isännän Bill Grundyn juontaman The Today Show'n vieraina 1. joulukuuta 1976.

Näin brittiläinen Daily Mirror -lehti uutisoi
Sex Pistols -yhtyeen vierailun televisiossa
vuonna 1976.

Iltalehdelle Nyberg äityi jo antamaan ärtyneen lausunnon toissapäivänä, jossa hän kertoi haastattelun olleen "täydellinen pettymys".
En ehtinyt nähdä Bergmania enää lähetyksen jälkeen. Hän häipyi siitä omalle keikalleen, josta joutui tappelun takia heitetyksi ulos. Hänellä oli täyden kympin päivä, Nyberg kiteyttää.

Ymmärrän Nybergiä. Hän oli kenties ennen lähetystä toivonut saavansa brittiläisen The Clashin Joe Strummerin tai amerikkalaisen Black Flagin Henry Rollinsin tyylisen ajattelevan ja sanavalmiin supliikkimiehen ruutuun sen sijaan hän sai Sex Pistolsin Steve Jonesin tai Johnny Rottenin kaltaisen kiroilevan katupojan.

Konseptit menivät sekaisin ja suunnitelmat uusiksi. Voi vittu!

Mutta voidaanko tästä syyttää yksinomaan Bergmania? Oli kenties kaikkien osapuolten onni, että yleensä suorana lähetyksenä esitettävä Arto Nybergin keskusteluohjelma taltioitiin lauantaina 22. maaliskuuta 2013 klo 15.30-16.30 välisenä aikana pääsiäispyhien vuoksi.

Edellisenä iltana Teemu oli esiintynyt Pää Kii -yhtyeen kanssa ravintola Pormestarissa Vantaan Tikkurilassa.

Voin kuvitella tilanteen. Keikka perjantai-iltana on alkanut puolilta öin. Sitä ennen on roudattu, kasattu kamat ja otettu muutama kalja luppoajan tappamiseksi. Täydessä kapakassa hurmioitunut yleisö tarjoaa bändille lisää juomaa. Takahuoneeseen tuodaan uusi kaljakori hienosti sujuneen keikan jälkeen. Joku korkkaa jallupullon. Siitä otetaan pitkät lommohuikat. Kyllä rokki on poikaa! Ravintolan tyhjentyessä pitää vielä kasata kamat. Seuraavana iltana on keikka Turussa.

Lauantai-aamuna Bergmanin Teemu herää kotoaan Kalliosta. Suuta kuivaa. Vittu mikä olo. Suussa maistuu paska. Bergman menee jääkaapille ja katsoo sisään. Kaksi kaljatölkkiä löytyy kaapin perukoilta. Aamu on pelastettu. Iltapäivällä on vielä ne saatanan Nybergin kuvaukset ennen keikkaa. Otetaan pari tasoittavaa ennen kuvauksia, niin menee varmasti paremmin.
"Elämä on tylsää jos ei joskus juhli näin. No kuka sitä aina jaksaa olla selvinpäin. Antaa mennä samaan tahtiin viikko peräkkäin. Kaikki murheet huuhdotaan me sisältämme näin."
- Irwin Goodman: Ei tippa tapa (1966)
Alkuvuodesta 2013 tähän päivään saakka Pää Kii on tehnyt noin 20 keikkaa. Elokuun loppuun mennessä vetoja tulee n. 40-50 lisää. Sen lisäksi Bergman on huidellut muiden bändien riveissä milloin missäkin, yleensä Kallion Lepakkomiehessä. Keikkailu kotikulmilla on kuitenkin toista kuin maan kiertäminen. Jälkimmäinen se vasta on väsyttävää ja kuluttavaa.

Varsinkin kun tyhjät tunnit täytetään vähäisillä yöunilla ja alkoholilla.

Kohta nuo kaksi kaljatölkkiä on juotu. Paljonko kello on? Kohta kaksitoista. Nybergin nauhoituksiin on vielä runsaasti aikaa. Iltakoulu aukeaa kohta. Siellähän voisi käydä kietaisemassa muutaman huurteisen, jotta tämä olo ja jännitys hieman helpottuisi. Kurvistahan pääsee seiskan sporalla kätevästi Yleisradiolle Pasilaan. Otetaan vielä muutama tölkki Piritorin S-Marketista mukaan matkaevääksi, eihän tässä mitään.

Näin suomalainen Iltalehti otsikoi Pää Kii -yhtyeen
Teemu Bergmanin vierailun televisiossa 1.4.2013.

Yleisradiolla muut katsovat jo merkitsevästi ja huolestuneina, kun Bergman astelee studiolle sisään puuhapussinsa kera. Skarppaa Teemu vähän, jooko, joku vihjaa. Vitunko väliä, punkkari miettii. Mä olen tässä ja sillä hyvä. Jos en kelpaa, niin haistakaa vittu. Sitä saa mitä tilaa.

On aika nauhoitusten. Kaksi kokenutta televisiokonkaria juttelevat kameroiden edessä kuin vanhat ystävät. Teemu purkaa jännitystään korkkaamalla vielä yhden tölkin. Tässä vaiheessa kurkusta on hulahtanut alas tuollaiset kolme litraa keskiolutta.

Kohta Teemua pyydetään liittymään seuraan. Hän päätyy antamaan naispuoliselle vieraalle Anna-Kaisa Hermuselle pusun poskelle. Se saa minut muistelemaan lämmöllä sitä erästä talvista lauantai-iltaa 1990-luvun loppupuolella Maria Melinin omistamassa Café Romassa Kalevankadulla, missä päädyin vastaanottamaan lämpiman ja pehmeän kielisuudelman Hermuselta mukavan keskustelutuokion päätteeksi.
Kuten varmasti tiedät, olen elämäni aikana tavannut paljon erilaisia ihmisiä, hyvin harva tekee minuun enää vaikutuksen. Mutta sinä, Nalle, sinä olet tehnyt.

Seuraavaksi tunnen Anna-Kaisa Hermusen lämpiman kielen kiemurtelevan suussani.

Myös Teemu Bergman tekee Hermuseen vaikutuksen.
Saanko sanoa yhden jutun väliin? Yksi v***u vielä niin minä poistun, Hermunen jyrähtää.
"Punkkarit käytöksellään rock'n rollin nolaa, ei sais syödä lihaa, juoda Coca-Colaa. Kukaan Hepan jätkä ei punkkareista piittaa, impatkoon ja juokoot Aperitaa."
Sininen Hevonen: 1977 (1991)
Vain hetkeä aiemmin Hermunen on haukkunut useat tämän päivän ruutukasvot pystyyn. Mutta kun pienoisessa pöhnässä kekkuloiva työväenluokan punkkari päästää suustaan muutaman kirosanan, näkee kokenut naistoimittaja punaista.

Halusiko kokenut naistoimittaja vain tuoda ohjelmaan lisää draamaa vai oliko hän oikeasti järkyttynyt punkkarin kielenkäytöstä, sitä tämä tarina ei kerro. Mutta sen tämä tarina kertoo, mitä Teemu Bergman televisioesiintymisessään oli.

Hän oli oma rehellinen itsensä sekä hyvässä että pahassa. Hän ei pyrkinyt olemaan salonkikelpoisesti fiksu ja filmaattinen, hän oli päiväkänneissään vilpittömästi oma itsensä. Aito punkkari, joka elää kuten opettaa.

Teemu Bergmania on syystäkin sanottu sukupolvensa äänitorveksi. Menetetyn sukupolven. Nyt hän toi olemuksellaan kuvaruutuun sen inhorealismin, jonka Kokoomuksen kannattajat lakaisisivat mieluummin maton alle ja pakottaisivat tämän vaikka puhelinmyyntiin viekkaalle kapitalistille.

"Minun yhteiskuntaani ei kuulu romaanit mustalaiset somalit
neekerit ja muut mutiaiset ja sosiaalipummit jos sinun elämääsi
kuuluu eletään kuin sosdo massa komorossa.. Haavisto on
harmaa ja kalpee hiv ??"
, tuumii perussuomalainen
Aija Lehtoranta Keravalta.
Mutta Teemun esiintyminen toi raikkaalla tavalla ruutuun sen todellisuuden, jossa moni syrjäytynyt elää. Teemu Bergmanin henkireikä on musiikki. Se varaventtiili, joka estää häntä aiheuttamasta vahinkoa itselleen tai ympäristölleen. Punkrock. Teemu elää ja hengittää musiikkia. Se on hänen työtään.

Elämäntyö.

Fiksu ja filmaattinen Teemu ei olisi varmasti aiheuttanut tällaista porua. Keskustelufoorumeilla kysytään miehen sotilasarvoa ja todetaan Teemun tarvitsevan oppia "isän kädestä", koska on erehtynyt haukkumaan perussuomalaisia. "Pää kii-yhtyeen Teemu Bergman kuvastaa hyvin nykynuorison rappiotilaa", kirkuu ketju Iltalehden keskustelufoorumilla. Tässä vaiheessa ketjussa on 25 sivua ja 242 kommenttia.

Kommentit eivät ansaitse palstatilaa tästä blogista, käykää katsomassa ne sieltä.

Siksi Teemun epäsovelias käytös kansalaisten olohuoneissa oli niin komeaa. Se oli punkkia! Se oli sitä samaa asennetta, millä esimerkiksi Hannu Salama vietiin raastupaan Juhannustansseineen vuonna 1966.

Se oli sitä samaa, joka sai suomalaiset nuorisojärjestöt kieltämään Sex Pistolsin esiintymisen Suomessa vuonna 1978, mikä kirvoitti ylöjärveläisen Eppu Normaali -yhtyeen kirjoittamaan laulun Rääväsuita ei haluta Suomeen.

Niin tyhmiä nämä pahansuopaiset kirjoittajat ovat, etteivät näe metsää puilta: Teemu on sorrettujen ääni. Teemu on se taiteilija, jonka nimiin tulevaisuuden perussuomalaiset vetoavat, kun peräänkuuluttavat "aitoa kunnon wanhan ajan suomalaisuutta kuvastavaa taidetta eikä tätä nykyajan roskaa."


Missä on Timo Soini?
Missä on Timo Soini puolustamassa pienen punkkarin aitoa asiaa, kun häntä tarvitaan?

Nyt nämä keskustelupalstojen älykääpiöt haluavat tukahduttaa sen äänen, joka tuo laulujensa avulla itse kokemansa yhteiskunnan epäkohdat kuuluviin. On huolestuttavaa, jos näidenkin epäkohtien virallinen äänitorvi saa enää olla Timo Soini.

"Mene töihin", Teemulle sanotaan. Mutta Teemu tekee jo työtä! Hän on omistautunut työlleen. Musiikilleen. Sille samalle musiikille, jolla ylöjärveläinen Eppu Normaali aloitti uransa vuonna 1976, jalostaen säveltaiteensa miljoonamenestykseksi. Jota työttömät ja työmuurhaiset tarvitsevat unohtaakseen edes hetkeksi arjen murheet.

Palkkatyötäkin Bergman on tehnyt sairaanhoitajana.

Tällä hetkellä Teemu Bergmania revitään kahteen maailmaan. Toisessa on massasuosio suomalaisten uutena rocksuosikkina, toisessa taas punkkareiden oman pienen yhteisön turvaverkko. Suuri tuntematon tai tuttu ja turvallinen. Yhdessä nurkkauksessa ilkkuvat näädät lynkkausmentaliteetin vallassa kun toinen tekee yhä useampia puhuttelevia kantaaottavia lauluja tästä ajasta. Toisaalla taas hylätyksi tulemisen pelko omissa porukoissa, jos suosio tästä vielä kasvaa.

Ei ihme jos alkaa ahdistaa.

Kun nämä keskustelupalstojen rääväsuut lähtevät kiskomaan keskikaljaansa Eppujen keikalle ja huutamaan tahroja paperille sekä tuhansien murheellisten laulujen maata, he haluavat kieltää jälkipolvilta omat iskusävelmänsä.

Ja se jos mikä on tragikoomista.

EPILOGI:

Vittu että tuo haastattelu meni ihan pitkin vittua, Teemu Bergman tuumii matkalla Yleisradiolta illan keikalle Turkuun, välittäen viestin myös yhtyeensä levy-yhtiön Stupido Recordsin pomolle Joose Berglundille.

Hän kaivaa kassista tölkin ja sihauttaa sen. Maailmassa ei ole yhtäkään sellaista ongelmaa, mitä ei oluella voitaisi parantaa.

On illan juhlan aika. Teemu huomaa olevansa jo melko hyvässä hutikassa. Hän hakee takahuoneesta juomia ja jakaa niitä eturivin yleisölle.

Keikalla soitto menee miten menee, mutta onneksi bändi paikkaa karismaattisen johtajansa puutteet.

Vittu mä oon kyllä aika vitun kännissä
, toteaa laulaja-kitaristi mikrofoniin yhdessä välissä.

Jossakin välissä yleisössä alkaa ilmetä levottomuutta. Joku katsoja on katsonut oikeudekseen ja velvollisuudekseen töniä ja mukiloida muuta yleisöä eturivissä.
Hei sinä siinä, lopeta toi. Painu vittuun täältä. Tänne on tultu tanssimaan ja pitämään hauskaa, ei tappelemaan. Painu vittuun täältä, vitun persu. Etsä tajua, PAINU VITTUUN.
 
Tunnelma on kaoottinen. Noin tunnin kestäneen sekavan esiintymisen jälkeen konsertti on lopulta ohi. Teemu Bergman jää pitämään sekavaa luentoa lavalle. Rocktoimittaja Nalle Österman käy vaihtamassa sanasen nokkamiehen kanssa. Rumpali Niila Kunnari heittää ohittaessaan kaksikon, että "Nalle, sähän voisit kantaa ton basarin tonne bäkkärille kerran tosta Teemusta ei ole siihen".

Teemu Bergman tulistuu ja potkaisee rumpalin bassorumpua. Seuraavaksi Niila Kunnari ottaa Teemun kitarakaapin ja heittää sen päistikkaa lavalta alas. Rocktoimittaja Österman kehottaa kaksikkoa lopettamaan. Kunnari ottaa symbaalitelineen. Näyttää siltä, että hän on aikeissa kumauttaa sillä Östermania tai Bergmania päähän.

Sama Kunnari, joka vain pari viikkoa aiemmin on yöpynyt Östermanin olohuoneen vuodesohvalla.

Seuraavaksi taistelupari Kunnari ja Bergman ovat toistensa kurkuissa kiinni. Joku 200-päisestä yleisöstä hakee järjestysmiehet paikalle. He saavat taltutettua tuittupäät vain vaivoin. Östermania vituttaa. Hän on kokenut tämän joskus aiemminkin. "Bon voyage", tämä on koettu joskus ennenkin, kuten laulava mäkihyppääjä Matti Nykänen toteaisi.

Poistuessaan paikalta puolisonsa kanssa rocktoimittaja Österman näkee suomipunkin äänitorven Teemu Bergmanin värjöttelevän klubin edustalla vähissä vaatteissa. Bergman näyttää palelevan. Österman puolisoineen poistuu paikalta vähin äänin. Ei tähän keksi mitään sanottavaa. Viikkoa myöhemmin Östermanin puolison ystävä ehdottaa rocktoimittajalle soittohommia. "Pitämään hauskaa", kuten hän asian ilmaisee.

Hauskaako? Ennen pitkää ne johtavat aina murheeseen. Selkä katkeaa. Rocktoimittaja päättää kirjoittaa aiheesta blogin.

Gadgetissa oli virhe