perjantai 16. elokuuta 2013

Paskapuhetta – eli alaston totuus Hynysen uudesta kirjasta!

Kotiteollisuuden nokkamies ja pilluparoni yrittää olla nokkela ja hauska  mutta epäonnistuu. Miksi?


Jouni Hynynen
 
Paskapuhetta
Like

Jouni Kalervo Hynynen (s. 15. helmikuuta 1970 Joutsenossa) on Kotiteollisuus-yhtyeen laulaja-kitaristi ja lauluntekijä. Paskapuhetta on miehen seitsemäs kirja Like Kustannukselta. Kirja on kovakantinen ja sisältää 151 sivua.

Kirjan sisältämä paperi on karkeaa, mutta pehmeää.

Samaa voisi tietysti sanoa Hynysen kirjoittamasta tekstistäkin. Jos on lukenut Hynysen vuodatuksia esimerkiksi Iltalehden sivuilta tietää, mitä odottaa.

(Olisin linkittänyt Hynysen Iltalehdessä olleen blogin tähän, mutta löytämän linkki paljastaa, että "Tämä käyttäjä on poistanut käyttäjätunnuksensa ja sisältö ei ole enää saatavilla." Sattumaako?)

Toisin sanoen, Hynynen on poistattanut Iltalehden bloginsa, jotta voisi rahastaa niillä toistamiseen Liken painotuotteena!

Kaikki tekstit eivät ole kuitenkaan kadonneet bittiavaruuteen, maistiaisia löytyy esimerkiksi täältä.

Paskapuhetta on kuin ylipitkäksi venytetty Iltalehden blogi sillä erotuksella, että tästä paskapuheesta joutuu maksamaankin. Esimerkiksi CDON:issa opus maksaa signeerattuna 23,95 euroa.

Paskapuhetta on helppolukuinen teos. Helppolukuinen se on eritoten siksi, että noin joka kolmas sana on kirosana. Vitut, saatanat ja perkeleet vain lentelevät, kun karjalainen rääväsuu pääsee näppäimistöllä vuodattamaan angstiaan.

Suomalainen poliitikko Paavo Väyrynen kertoi aikoinaan lukeneensa venäläisen mestarikirjailijan Dostojevskin tuotannon kolmessa vuorokaudessa.

Minä vittu luin Hynysen perkeleen tuoreimman saatanan sepustuksen viidessä minuutissa syödessäni helvetti kerroshampurilaista yhdellä saatanan kädellä ja pyyhkiessäni helvetti takapuoleni vittu toisella.

(Yritin mukailla Hynysen uuden merkkiteoksen kerrontaa äskeisellä kappaleella.)

Jos nuo vitut, helvetit ja perkeleet olisi poistettu, olisi jäljelle jäänyt noin 50 sivuinen pamfletti.

Paskapuhetta yrittää olla julmetun hauska. Hauska se varmasti onkin niille lukijoille, jotka ovat käyneet vittuilemassa Hynyselle ja hänen bänditovereilleen Kotiteollisuus-yhtyeen verkkosivuilla ja saaneet jonkun näsäviisaan kommentin palautteeksi. Eikä siinä mitään, hauskaahan se vaan on  ainakin ne muutamat sekunnit, kun voi näyttöpäätteeltä nähdä oman kommenttinsa ja Hynysen lohkaiseman aivopierun sen alla.

Hynystä vituttaa, koska olen linkittänyt Sallan
kuvan profiilikuvakseni Facebookissa.
Mutta kun venyttää tuon vitsin 151 sivun mittaiseksi, kääntyy se esittäjäänsä vastaan.

Toki Hynynen yrittää olla julmetun vitsikäs ja nokkela. Uudessa kirjassaan hän kertoo muun muassa seksifantasioistaan Jutta Urpilaisen kanssa, haukkuu television tarjonnan ala-arvoiseksi, haukkuu muun muassa Juha Tapion, Dannyn ja Vain elämää -ohjelman musiikin sekä sen tekijät ja ihmiset, jotka laittavat lemmikkinsä kuvan Facebookin profiilikuvaksi.
 Ehkä eniten vituttaa profiilikuvan korvaaminen eläimen kuvalla. Minä en halua kaverikseni kissaa, haluan ihmisen! Herää kysymys, miten ruma ihminen voi olla, jos hän korvaa oman kuvansa jollain vitun kirppusäkillä.
Yllä oleva kappale teki minut erityisen iloiseksi, sillä minulla on ollut nyt noin kuukauden verran Facebookissa profiilikuvanani kuva iki-ihanasta Salla-koirastamme. Sattumaako?

Paskapuhetta on siis 151 sivun angstikokoelma Hynysen krapulaisia aivoituksia, jotka hän on sutaissut näyttöpäätteelleen aamuisin, kun vanne kiristää päätä, suussa maistuu paska ja rintaa korventaa. Senhän jumalauta partasuti  anteeksi, pilluparoni  myöntää itsekin!
 Jos teet luovaa työtä, tee se krapulassa. AInakin minulla kirjoittaminen luistaa ja sävellyksiä tulee liukuhihnalta. Väitän, että kaikki parhaat Kotiteollisuus-biisit ovat krapulassa sävellettyjä. Ja luultavasti suurin osa huonoimmistakin. Sanoitukset pitää valitettavasti kirjoittaa selvänä, mutta esimerkiksi tätä kirjaa kirjoittaessani ja kasatessani olen kyllä vahvassa maistissa.
Hynynen on äijä. Hän juo viinaa, ajaa Hummerilla ja nussii seitsemää naista päivässä. Ainakin, jos tämän teoksen tarinoita on uskominen. Ja miksi emme uskoisi. Vai pitääkö uskoa vain valikoiden? Uskoa sitä, kun Hynynen haukkuu Suomen muut viihdeohjelmat ja kehuu itseään viriilinä oriina, aina valmiina heppi tanassa lyömään sen uuden valloituksen uumeniin.

Jee, mä muistan, kun olin aikoinaan Imatran Valtionhotellissa keikalla silloisen yhtyeeni Sonic Rootsin kanssa. (Tarkalleen ottaen päivä oli lauantai 19. toukokuuta 2007, sen hyvä ystäväni Google minulle iloisesti kertoi.) Keikan päätteeksi istuimme basistimme kanssa juomassa hotellihuoneessa viinaa.

Jossakin vaiheessa tuntui tylsältä istua pienessä kopissa toistemme naamojamme katsellen, joten sain ajatuksen lähteä metsästämään jatkoja paikallisen Onnelan ulkopuolelle. Viehättävien naisten sijasta jouduimmekin karvaisten ja rumien miesten ympäröimäksi. He muiluttivat minut pakettiautoon ja kaasuttivat menemään.

Kun katselin tarkemmin huomasin, että olin joutunut Kotiteollisuus-, Mokoma- ja Pronssinen Pokaali -yhtyeen jäsenten kidnappaamaksi. He ajoivat Osmo's Cosmos -bändin ylläpitämään läheiseen Music Bros -studioon ja käskivät minut pihalle.

 Sisään siitä, joku ärjyi.

Pimeässä luolassa minut istutettiin istumaan Hynysen kanssa kahdestaan huteralle muovituolille. Hynynen käski studion omistajaa kaivaa jostakin pullon viinaa. Omistaja toi pullon ja kertoi sen olevan madeiraa. Itse päätin viisaana miehenä kieltäytyä tarjotusta eliksiiristä, madeiraahan eivät juo muut kuin hullut, tyhmät, vammaiset tai makuaistinsa menettäneet.

Kaikkien äijien äijä, Jouni Hynynen, otti pullon huulillensa ja kietaisi pitkän lommohuikan. Seuraava näky on etsautunut verkkokalvoille loppuelämäkseni: Hynynen rykii, yksii ja kakoo seuraavat kaksi minuuttia naamansa väännellen sellaisiin asentoihin, ettei niihin pysty edes koomikko Jim Carrey. Pitkän syljen mies sai pidettyä sisällään vain vaivoin.

No, kävipähän ainakin ilmi, ettei Hynynen ole menettänyt makuaistiaan.

Joskus sain lahjaksi Hynysen ja Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatan kanssa tehdyn kirjeenvaihtokokoelman Rillipää ja läski, jonka sattumoisin kustansi Likestä aikoinaan lähteneiden herrojen Johnny Kniga -kustantamo.

Se oli hauska. Ainakin hauskempi kuin tämä. Se oli hauska siksi, että siinä kontrastit täydensivät toisiaan, kun sai seurata silmälasipäisen pseudointellektuellin ja räävittömän räkänokan verbaaliakrobatiaa.

Paskapuhetta ei ole siis hauska. Se haluaisi kovasti olla. Se on yksiulotteinen ja monotoninen teos, jota ei pelasta edes Hynysen Vilja-tyttären ja Tommi Liimatan piirustukset. Se on kuin Kotiteollisuuden levy, jolla Hynynen on ylittänyt kaikki monotonisuuden rajat soittamalla vain alinta E-kieltä läpi levyn 60 minuuttisen keston.

No, eihän siinä. Hynynen tekee siis saman kuin Vain elämää -tähdet, jotka rahastavat toistamiseen entisillä iskusävelmillään. Hulluhan se ei ole joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Kotiteollisuus-faneille tämä teos on tietysti suunnattukin.

(Kursivoidut lainaukset Jouni Hynysen kirjasta Paskapuhetta.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe