perjantai 14. maaliskuuta 2014

Mikä artistin tappaa niin nuorena? (Osa 1)

Like Kustannus on kustantanut hienoja kirjoja.
Nyt on perjantai  rai rai rai.
Syö juo nai  nyt on perjantai.
Nyt on perjantai 14. maaliskuuta 2014 ja kello on 2.23 aamuyöllä.
Aloin kirjoittaa tätä, koska en saanut unta.
Yhtäkkiä kaikki vain näyttäytyi niin selkeänä  a moment of clarity.
Yöunet tähän väliin saattaisivat olla katastrofaaliset. Aamuyöstä nämä ajatukset saattaisivat nimittäin olla poispyyhkäistyt.

Mistä oikein aloittaisin?
No, aloitan nyt vaikka siitä, että helsinkiläinen kirjakustantamo Like on tehnyt viime kuukausina fantastista kulttuurityötä julkaisemalla kaksi teosta, jotka ovat lunastaneet paikkansa suomalaista populaarimusiikkia dokumentoivina merkkiteoksina jo nyt.
Vuosien myötä näitä bruukataan ennen pitkää kutsua klassikoiksi.
Tarkoituksenani on siis nostaa hattua, kumartaa syvään ja hehkuttaa yltiöpäisesti Sentenced- ja KYPCK-yhtyeistä tutun kitaristin Sami Lopakan teosta Marras (ilm. 1/2014) ja Viljami Puustisen kirjoittamaa saagaa helsinkiläisen Kingston Wall-yhtyeen myyttisestä ja mystisestä nokkamiehestä Petri "Pete" Wallista (ilm. 2/2014).

Kiitos teille, hyvät herrat  omissa kirjoissani olette suurmiehiä jo nyt!

Like Kustannus toimitti minulle pyydettäessä Lopakan Marraksen kotiinkuljetettuna sillä verukkeella, että lupasin kirjoittaa teoksesta tähän omaan blogiini. Samaa meriselitystä käytin Puustisen opuksen kanssa, mutta huomattavasti laihemmin tuloksin: sain vastaukseksi, että teoksen ensimmäinen painos on loppu.
Voi jummijammi ja perkele sentään, tuumin, ja ostin teoksen lopulta omin rahoin Turun Levykauppa Äxästä. Myyjänä toiminut Heleniuksen Jussi oli vielä sen verran reipas, että antoi pari euroa alennusta rocktoimittajallenne  tällöin teos vaihtoi omistajaa 28 eurolla.
Molemmat teokset ovat varsin helppolukuisia siihen nähden, että ahmin molemmat parin vuorokauden sisään  pitävät lukijan siis otteessaan.
Tämä on kehu, ei moite.

Mutta kirja-arvostelu. Miten minä voisin kirjoittaa jotain niin merkittävää, joka summaisi näiden teosten arvon kirjallisina teoksina sielussani ja sydämessäni.
En todellakaan tiedä.
Kunnes nyt.
Se näyttäytyi välähdyksenomaisena kirkkaana valona, viestinä tuonpuoleisesta.
Joku koputti ikkunaan. Ikkunan takaa kuului rasahdus. En saanut unta. Jäin miettimään, olivatko nuo äänet vain sattumaa vai merkkejä varhain joukostamme lähteneiltä veljiltä tuonpuoleisesta.
Vitustakos näistä tietää, kuten eräskin Maho Neitsyt -niminen yhtye Kouvolasta nimesi 7" -ep-levynsä aikoinaan.

Kirja-arvostelu on useimmiten määrämittaan kirjoitettu kuvaus teoksen sisällöstä ja sen merkityksestä kirjallisena julkaisuna. Sen painetaan sanomalehteen tai verkkosivuille, ja jos hyvin käy, löytää kirjan kustantaja siitä jotain käyttökelpoista ainesta mainoskäyttöönsä.
Tästä ei ole tulossa kirja-arvostelu. En tiedä, löytääkö Härmägeddön-kirjanikin julkaissut Like Kustannus tästä mitään mainoskäyttöön.
Onko sillä niin suurta merkitystä? Onko millään mitään merkitystä? Olisiko maailma parempi vai huonompi paikka, jos Like Kustannus ei olisi julkaissut kirjoja?
Olisiko maailma parempi vai huonompi paikka, jos minä en olisi kirjoittanut mitään?
Luin Puustisen eräästä Facebook-päivityksestä, että jo kaksi hänen tuntemaansa naishenkilöä oli vetänyt herneitä nenään miehen kirjoittamasta kirjasta.
Olisiko maailma siis parempi paikka, jos Pete Wallin saaga olisi jäänyt kirjoittamatta?
En tiedä.
En todellakaan tiedä.
Sen tiedän, että tänään on perjantai  ja aikoinaan itä-helsinkiläinen Notkea Rotta -yhtye on kirjoittanut oodin perjantaille jossa lauletaan, että "syö juo nai, nyt on perjantai".
Minä en syö enkä juo enkä nai  ainakaan vielä.
Minä kirjoitan nyt tätä kertomusta.

Mikä tämä sitten on, ellei kirja-arvostelu? Blogiko? Ehkä. Vaan aikoinaan, kun kirjoitin Hymy-lehden verkkosivuille Idols- ja Voice Of Finland -blogeja, sain jatkuvasti kuulla, että kirjoitukseni olivat liian pitkiä.
No, tähän kertomukseen verrattuna ne olivat lähinnä alkupaloja.
Tämä on seitsemän ruokalajin illallinen viineineen ja jatkoineen ja tuupertuminen vessan lattialle halailemaan valkoista porsliinia housut kintuissa.
No ehkei ihan, mutta you get the point.

Ääni sisälläni  tai sitten se oli ääni tuonpuoleisesta  sanoi minulle, että minun täytyy kirjoittaa kertomus neljässä osassa siitä, miksi artisti kuolee ennen aikojaan  käyttäen apunani Lopakan ja Puustisen teoksia sekä omia kokemuksiani lauluntekijänä, keikkailevana muusikkona sekä päihdeongelmaisena paskana.
Ilmankos en saanut unta kun mietin, että ollako vai eikö olla, ollako uneton sanataiteilija näyttöpäätteen äärellä vai omassa sängyssä kiemurteleva uneton uuvatti.
Mikä merkitys näillä sanoilla tulee olemaan, en tiedä. Ehkei mikään, ehkä kaikki.

Koska tämä on minun kirjoitus ja minä saan kirjoittaa tähän mitä haluan, lisään tähän väliin oman kaupallisen tiedotteen, kun kerran olet jaksanut lukea tähän asti: tämä on samalla myös mainos tulevalle kirjalleni Epäonnistunut muusikko, joka kertoo minun taistelustani (saksaksi Mein Kampf) heavy rock -muusikkona.
Ensin pitäisi vain löytää sille kustantaja (vink, vink!).

No niin, nyt kun ollaan päästy tähän saakka, on kello 2.54 aamuyöstä.

Neljä osaa  miksi ihmeessä?
Miksi ei.
Meille suomalaisille on kerrottu, että on lottovoitto syntyä Suomeen.
Meille on kerrottu, että neljä vuodenaikaa on rikkaus.
Meitä on valistettu, että kvartaalitalous pyörittää nykyään maailmaa.
Petri Walli uskoi trilogiaan, mutta kvartaali on yksi enemmän, kuten Spinal Tap -yhtyeen kitaristi Nigel Tufnel sanoi, kun häneltä kysyttiin, miksi hänen vahvistimensa menee yhteentoista eikä kymmeneen.
Tämä tarina menee neljään osaan, koska näin ääni sisälläni käski kirjoittaa.

Terveisiä äänelle.

Ja koska eri ärsykkeiden ympäröimä hermostunut länsimaalainen nykyihminen ei pysty enää keskittymään pitkiin teksteihin luontevasti.
Se ei lupaa hyvää kirjakustantajille.
Paitsi silloin, jos heillä on yhtä fantastinen kustannustoimittaja kuin Like Kustannuksen Kristiina Sarasti, joka pystyy loihtimaan tarinasta kuin tarinasta ehyen ja vangitsevan kokonaisuuden, joka pitää lukijan otteessaan alusta loppuun.
Kuten Sami Lopakalla ja Viljami Puustisella.

Näihin neljään osaan minä en käytä kustannustoimittajaa.
Minä käytän tietokonetta, näppäimistöä, sormia ja silmiä.
Siinäkin on neljä elementtiä.
Sattumaako?
Nämä neljä osiota olen päättänyt nimetä jokseenkin ennalta-arvattavasti näin:

1. SYNTY
2. NOUSU
3. LASKU
4. TUHO

Näiden osioiden tarkoitus on viedä Sinut, arvon lukija, matkalle, jonka tarkoitus on yrittää vastata kysymykseen, mikä nuoren ja lahjakkaan artistin oikein tappaa ennen aikojaan?
Viina, sanoo yksi. Huumeet, sanoo toinen. Oman käden polku, sanoo kolmas.
Mielestäni nämä ovat liian yksiulotteisia vastauksia. Tarvitaan jotain enemmän. Jotain muuta.
Otsikon kysymykseen yritän löytää vastauksen käyttämällä havainnollistavina esimerkkeinä 26-vuotiaana itsemurhan tehnyttä Petri Wallia sekä Sentenced-yhtyeen 34-vuotiaana menehtynyttä kitaristia ja lauluntekijää Miika Tenkulaa, kun nyt heidän tarinoihinsa viittaavat teokset ovat markkinoilla.

Molemmissa kirjoissa kun on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Molemmat tarinat käsittelevät yhtyeitä, jotka kokivat uransa huippuhetket 1990-luvulla. Molemmat dokumentoivat jollain tapaa ysärimenoa ja ysärimentaliteettia. Molemmissa päihteet näyttelevät merkittävää osaa traagisissa ihmiskohtaloissa. Molemmat antavat raadollisen katsauksen lauluntekijän erikoiseen maailmaan ja mielenmaisemaan.

Toki eroavaisuuksiakin on: Lopakka kirjassa tarina kerrotaan fiktion keinoin, Puustinen realismin. Kingston Wall oli leimallisesti stadilainen bändi, Sentenced puolestaan karujen pohjois-suomalaisten miesten ruumiillistuma. Ja kun Lopakka peilaa bänditouhuja sisältä käsin, dokumentoi Puustinen tarinansa ulkopuolisena kertojana.

Silti, nämä teokset yhteen niputtamalla tarinat nivoutuvat täydellisesti yhdeksi kokonaisuudeksi, jotka summaavat 1990-luvun meiningit ja niiden karun päätöksen täydellisesti.
Minähän tiedän sen erinomaisesti, koska elin ne itsekin.
Ja jäin henkiin.

1. SYNTY

Alussa olivat siittiöiden maailmanmestaruuskisat. Voittaja löysi tiensä hedelmöittämään naisen munasolun. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin nainen synnytti ihanan ja rakastettavan poikalapsen.
Poika kasvoi kokoa, esitti kysymyksiä ja teki kepposia. Kunnes löytyi musiikki. Musiikki vei pojan uuteen maailmaan ja mielenmaisemiin, joista ei aiemmin tiennytkään. Jokainen uusi ääni, uusi laulu ja uusi levy oli matka sävelten synnyttämään ihmeelliseen maailmaan, jossa yhdessä seikkailevat äänet loihtivat uskomattomia ja ainutlaatuisia kudelmia kuulijoiden riemuksi ja iloksi.
"Miten minäkin voin ottaa osaa tähän iloiseen perheeseen?", poika mietti.
Lopulta vanhemmat heltyivät ja ostivat pojalle kitaran. Poika harjoitteli uutterasti, kunnes osasi näppäillä kitaralla jo Deep Purple -yhtyeen Smoke On The Waterin riffin.
Vuotta myöhemmin poika osasi jo paljon vaikeampia ja monipuolisempia lauluja kuusikielisellään.

Rokkikirjoissa syntymä on se tylsin osuus. Useiden rokkikirjojen perisynti on kuvata kertomus kronologisesti, jolloin teoksen tylsin osuus tulee heti alussa. Se on yhtä typerää kuin aloittaa äänilevy levyn huonoimmalla laululla.
Selvästikin Puustinen ja Lopakka tietävät tämän, sillä he eivät syyllisty tähän rokkikirjojen synneistä suurimpaan omissa teoksissaan.
Lopakka on vienyt kertomuksensa äärimmilleen aloittamalla kertomuksensa tetralogiani viimeisellä osalla, eli tuholla. Hänen kirjassaan saamme lukea fiktiivisen tarinan eräästä pohjois-suomalaisesta metalliyhtyeestä viimeisellä pitkällä Euroopan-kiertueellaan.
Puustinen puolestaan nostaa esipuheen jälkeen keihään kärkeen välittömästi kohtauksen Helsingin Natsa-ravintolassa, jossa Pete Walli houkuttelee basisti Jukka Jylliä liittymään bändiinsä syksyllä 1987.

Ihminen syntyi, varttui ja perusti bändin. Tähän olisi hyvä lopettaa tarina. Vaan ei. Ihminen  artisti  tahtoi enemmän. Ja kuinkas sitten kävikään? Jatketaan siitä lisää seuraavassa jaksossa. Tänään on perjantai 14. maaliskuuta 2014 ja kello on 4.08 aamuyöllä. Kiitos seurasta tähän asti.

1 kommentti:

Gadgetissa oli virhe