sunnuntai 10. elokuuta 2014

Miksi musiikista KIRJOITTAMISESTA pitäisi maksaa?

Meikäläinen kirjoitti 5. elokuuta 2014 tämän blogin
toistaiseksi luetuimman tekstin!
– Jotta musiikista tulee työ ja elämäntapa, sitä pitää rakastaa paljon, lausuu Apulannan rumpali Sipe Santapukki tänään sunnuntaina 10. elokuuta 2014 ilmestyneen Savon Sanomien haastattelussa sivulla B13.

Kirjoitin ajatuksiani suomalaisesta musiikkiteollisuudesta tiistai-iltana 5. elokuuta 2014 tähän blogiin. Julkaistessani tekstin seuraavana aamuna en olisi arvannut, että siitä tulee tämän blogin luetuin kirjoitus.

Tätä kirjoittaessani teksti on luettu 33 913 kertaa ja jaettu tai tykätty Facebookissa yhteensä 5433 kertaa.

Suuret kiitokset teille kaikille, jotka olette kirjoitukseni lukeneet, sitä jakaneet ja kirjoitusta kommentoineet!

Tekstin otsikossa kysyin, kannattaako musiikista kirjoittaminen enää. Ilmeisesti kannattaa  ainakin bloggaukseni saaman kiinnostuksen perusteella.

Kannattaako siitä kirjoittaa ansaintamielessä on toinen asia.

Kirjoitukseni jälkeen olen siellä täällä törmännyt hyviin kysymyksiin sekä kommentteihin. Yritän seuraavaksi avata sellaisia, jotka ovat herättäneet huomioni ja tarpeen lisäpohdintaan.
Mies, laulaja (s. 1983): Miksi musiikista KIRJOITTAMISESTA pitäisi maksaa?
Tämähän ei ollut kirjoitukseni pointti kun kysyin, kannattaako musiikista kirjoittaminen enää. Totesinhan kirjoituksessanikin, että itselläni on pullat melko hyvin uunissa tällä hetkellä, kun voin ansaita elantoni musiikista kirjoittamisella. Tekstini oli pikemminkin solidaarisuuden osoitus ja hätähuuto niiden pienempien toimijoiden (kuten toimittajien, artistien ja tapahtumajärjestäjien) puolesta, jotka eivät saa ääntään kuuluviin eivätkä leipää työstään, koska eivät uskalla, osaa tai halua puuttua alan epäkohtiin.

Laulajan kysymys on sinänsä hassu, koska Facebook-sivujensa esittelyosiossa hän kertoo työskentelevänsä yrityksessä "anyone who is willing to pay". Samoin voisin itsekin ihmetellä, miksi hänelle pitäisi maksaa laulamisesta  laulanhan itsekin suihkussa eikä kukaan minulle siitä mitään maksa. Tuolla järjenjuoksulla laulajan on turha kuvitella löytävänsä ystäviä ainakaan suomalaisesta musiikkilehdistöstä, jos hän haluaa viedä leivänmurusetkin ammattikirjoittajien pöydästä.

Mutta väännetään rautalangasta. Toki musiikista kirjoittamisesta pitää maksaa siksi, jos joku tekee sillä tiliä. Jos lehden irtonumeroa myydään vaikka 8 eurolla, ei tuota lehteä olisi ilman tekstintuottajia. Sama koskee mitä tahansa verkkomediaa, joka myy sivustolleen mainostilaa. On huolestuttava trendi, jos ja kun sisällöntuottajille ei haluta enää maksaa mitään, vaan mikä tahansa aivopieru kelpaa sisällöksi ja lukijan räpsy kuvituskuvaksi.

Jälkimmäisestähän ammattivalokuvaajat ovat jo pitkään purnanneet.

Tai kuten tuoreessa Microsoftin ja MTV:n keississä, minne nämä halusivat lähettää työparin Flow-festareille työskentelemään näille yrityksille ilmaiseksi, palkkionaan ainoastaan festariliput ja oikeus käyttää upouutta Nokian Lumia -puhelinta juttujen tekoon. Mitähän laulajakin tuumaisi, jos hänen laulusuorituksensa korvattaisiin vaikka jollakin karaokelaulajalla, joka on luvannut laulaa luikauttaa ilmaiseksi keikat tai levyt laulajan työnantajalle?
Mies, laulaja (s. 1983): Ottaen huomioon kuinka paljon muusikoille ollaan vittuiltu (ja vittuillaan vieläkin) kun ovat pyytäneet rahaa työstään, mukaan lukien musiikkitoimittajien ja fanien puolelta, niin aika vähän heruu sympatiaa enää niille, jotka nyt huomaavat sen syövän omaakin pussia. Mä oon kumminkin tästä asiasta huutanut jo melkein kymmenen vuotta... Kokeilkaa vaikka musiikkitoimittajien striimauspalvelua. Tai crowdfundausta. Niitähän meillekin tarjotaan.
En tiedä, ketkä kollegoistani ovat laulajalle vittuilleet, mutta aika katkeralta laulaja kuulostaa. Katkeruus on siinä mielessä inha piirre, että se jäytää sisältäpäin ja tekee ihmisestä inhottavan ja ikävän. Sen sijaan, että yritettäisiin keksiä ratkaisua, miten selvitä kuivalle maalle uppoavasta laivasta, ollaan suunnattoman onnellisia, jos ja kun joku toinen näyttää hukkuvan.

Tahattomasti laulaja on osunut kirjoitukseni ytimeen: jos yhä harvemmalle pienyrittäjälle (joihin lasken kuuluvaksi niin laulajat, rivisoittajat, yksityisyrittäjänä toimivat valokuvaajat ja freelance-toimittajat) ollaan halukkaita maksaa mitään, vain suurimmat jäävät eloon. Jolloin he voivat määrätä säännöt.

Väännetään jälleen rautalangasta: jos pienestä laulajasta ei kukaan enää kirjoita eikä hänen musiikkiaan kuulla muualla kuin verkkopalvelussa, jossa on miljardeja muita äänitteitä, ei hänen kannata odottaa yleisöäkään keikoille  tai edes keikkoja, jos ja kun kukaan ei häntä tunne.

Tai voihan joku siitä pienestä laulajasta jotain kirjoittaakin, mutta onko siitä mitään iloa, jos tekstin lukee laulajan lisäksi vain viisi hänen läheisintä ystävää?

Luin edellisen blogikirjoitukseni jälkeen Lidlin Suomen toimitusjohtajan Lauri Sipposen 5.8.2014 julkaistun haastattelun Hufvudstadsbladet-lehden verkkosivuilta. Jutussa hän totesi muun muassa, että "Lidlille on tärkeää, että markkinoilla on paljon tuottajia ja kilpailukykyä. Jos laatu ja toimitusvarmuus on kunnossa, valitsee Lidl mieluummin pienemmän tuottajan kuin suuren.

Jos kaikki ostavat vain isolta, vähenevät vaihtoehdot sekä kilpailukyky."

Lidlin toimitusjohtajan kaltaisen ajattelun soisi yleistyvän myös suomalaisessa musiikkibisneksessä.
Mies, laulaja (s. 1983): Teiltä menee se pointti ohi, että muissa mediossa tapahtuu nyt se, mikä musiikkiteollisuudessa on jo tapahtunut. Internet ja freemium toi mukanaan päinvastaista mitä lupasi. Muistan, että sinäkin (viittaa Facebook-profiilin haltijaan, Helsingissä asuvaan n. 40-vuotiaaseen mieheen – kirj.huom.) aikoinaan vaahtosit vanhaa bisnesmallia vastaan ja pipo hiessä hehkutit internetin uusia bisnesmalleja ja tättärää. Nolottaako edes?
Niin, lehdistön murroksesta on kirjoitettu jo vuosikausia, tämä ei ole mikään uusi uutinen. Mutta muistan, että kun Napster-musiikkipalvelu ilmaantui verkkoon vuosituhannen vaihteessa, olin onnellinen. Se ilahdutti, että muutamalla klikkauksella kätteni ulottuvilla oli maailman laajin musiikkikirjasto, mistä löytyi lähes poikkeuksetta aina ne laulut, joita kulloinkin koin haluavani kuunnella.

Se on edelleen paras verkon musiikkipalvelu, jota minulla on ollut ilo ja kunnia käyttää.

Napster oli hieno palvelu myös siksi, että sen kehittäneet tietokonenörtit saivat ohjelmalla annettua musiikkiteollisuudelle nenilleen. Musiikkiteollisuudelle, joka vuosia aiemmin oli luvannut laskea äänitteiden hintoja, koska cd-formaatti oli niin paljon edullisempi valmistuskustannuksiltaan kuin vinyylilevy. Kun sitten cd:t tulivat kauppoihin 1980-luvun puolivälissä, oli niiden hinta yhtäkkiä korkeampi. Tätä puolestaan selitettiin sillä, että koska cd:n äänenlaatu oli parempi kuin vinyylin ja sille mahtui enemmän musiikkia kuin vinyylilevylle, jouduttiin siitä luonnollisesti perimään korkeampi hinta. Tämän meriselityksen turvin musiikkiteollisuus onnistui repimään suunnattomat tuotot ja voitot kuluttajilta. 

Napsterin myötä musiikkiteollisuus joutui ensimmäistä kertaa maksajaksi valheistaan. Iloa ei kestänyt kauan, kun Napster suljettiin heinäkuussa 2001.

Kelataan äkkiä tälle vuosikymmenelle. Napsterin perustajiin kuulunut Sean Parker (s. 1979) on ehtinyt nousta Facebookin ensimmäiseksi pääjohtajaksi 2004-2005, kunnes saa kenkää tontiltaan, kun erään poliisiratsian yhteydessä hänen hallustaan löydetään kokaiinia. Hän on silti jatkossakin läheisissä väleissä Facebookiin.

Kun ruotsalainen Spotify-musiikkipalvelu on lanseerattu lokakuussa 2008, löytää Parker seuraavana vuonna Spotifyn. Vuonna 2010 hän investoi musiikkipalveluun 15 miljoonaa dollaria, saaden yrityksestä hallituspaikan. Parker neuvottelee myös Warnerin ja Universalin kanssa Spotifyn omistusosuuksista näille monikansallisille levy-yhtiöille, jonka seurauksena Spotify saadaan lanseerattua Yhdysvaltojen markkinoille heinäkuusssa 2011.

Syyskuussa 2011 Facebookin F8-konferenssissa Parker julkistaa Facebookin ja Spotifyn kumppanuuden, joka mahdollistaa Spotifyn käyttäjille jakaa soittolistansa Facebookissa.

Näin aiemmista verkkoanarkisteista on tullut koneiston avaintekijöitä.

Summa summarum: laittoman Napsterin jälkeen musiikkiteollisuus on vihdoin  10-15 vuotta myöhemmin  löytänyt toimivan bisnesmallin verkossa, joka hyödyttää niin musiikkiteollisuutta kuin sen keksijöitäkin.

Tällä hetkellä Sean Parkerin omaisuudeksi on arvioitu 2,1 miljardia dollaria.

Kuluttajallehan tilanne on ihanteellinen: noin 10 euron kuukausimaksua vastaan hän saa käyttöönsä maailman laajimman musiikkikirjaston, josta voi valita musiikkia kuunneltavakseen vaikka 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä  kunhan verkkoyhteydet vain toimivat.

Tämän kolikon kääntöpuoli on sitten se, että mikäli artistina jäät Spotifyn ulkopuolelle, lakkaat yksinkertaisesti olemasta. Itseltäni löytyykin lukemattomia äänitteitä, joita Spotify ei tunne  kuten nyt äkkiseltään vaikkapa Babylon Whoresin paras albumi King Fear sekä Thee Ultra Bimboosin koko tuotanto (kahta laulua lukuun ottamatta).

Napsterista nämäkin olisivat löytyneet.

Täten ainoa tapa varmistaa mahdollisimman laaja näkyvyys ja kuuluvuus artistina verkkopalveluissa on jonkin sortin yhteistyö monikansallisten suuryhtiöiden (Warner, Universal, Sony) kanssa, joko levytys- tai jakelusopimuksen muodossa.

Näin artistit ovat jälleen levy-yhtiöiden ja bisneksen talutusnuorassa  kenties tiukemmin kuin koskaan.
Mies, laulaja (s. 1983): Yleensä bisneksessä tuotteen kysyntä mitataan myynnin määrällä. Eli kuinka paljon siitä tulee hilloa. Ei Youtube-tykkäysten määrällä...
En tiedä, missä kolossa laulaja on elänyt, mutta tähän yhteyteen sopii tätä aikaa kuvaava loistava esimerkki, eli ikioma "kielinaisemme" Sara Maria Forsberg.

On todellakin kulunut vain viisi kuukautta siitä, kun Forsberg latasi Youtubeen 3. maaliskuuta 2014 yhden minuutin ja 44 sekuntia kestävän videon, missä hän demonstroi, miltä eri kielet kuulostavat ulkomaalaisen korviin. Tätä kirjoittaessani videota on katseltu 12 175 613 (kaksitoista miljoonaa sataseitsemänkymmentäviisituhatta kuusisataakolmetoista) kertaa.

Tasan kuukautta myöhemmin, 3. huhtikuuta 2014 uutisoitiin, kuinka Forsberg on saanut satojen tuhansien eurojen arvoisen työsopimuksen Yhdysvalloista. Saran managerin Jere Hietalan mukaan hänen suojattinsa palkka sopimuksen ajalta liikkuu lisineen 250 000 ja 360 000 euron välillä.

Kovempaa settiä oli kuitenkin vielä luvassa, kun Helsingin Sanomat uutisoi 22. heinäkuuta 2014, kuinka "Youtube-sensaatio Sara Forsberg sai levytyssopimuksen ja huipputuottajan Yhdysvalloissa".

Jutussa kerrotaan, kuinka Forsbergin levy-yhtiö Capitol Records kuuluu Universal Music Groupiin, joka on maailman suurin levy-yhtiö. Forsbergin tekemä sopimus Capitol Recordsin kanssa on maailmanlaajuinen. Yhtiö on sitoutunut julkaisemaan tulevan levyn ainakin Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Irlannissa, Saksassa, Benelux-maissa, Pohjoismaissa ja Japanissa.

Artikkelin mukaan Forsberg on jo äänittänyt useita kappaleita Grammy-palkitun tuottajan Rodney "Darkchild" Jerkinsin kanssa. Jerkins on aikaisemmin tehnyt musiikkia muun muassa Michael Jacksonille, Beyoncelle ja Lady Gagalle. Hänet on palkittu neljä kertaa arvostetulla Grammy-palkinnolla.

Voi sitä itkua, parkua ja katkeruutta, mitä tämä uutinen herätti suomalaisten musiikkialan ammattilaisten keskuudessa Kuka Mitä Häh -foorumilla Facebookissa! Foorumilla, joka esittelytekstinsä mukaan "on kokoontunut Ylen aloitteesta miettimään, miten kotimaisen popularimusiikin hyvinvointia voisi edistää".

Vastaavaa sävyä olen havaitsevinani tämän laulajan kirjoituksista.
Mies, laulaja (s. 1983): Niinkuin mä sanoin aikasemmin, ei mulla riitä sympatiat Spotify-käyttäjille. Te ootte kaikki osa ongelmaa. Miksi musiikista KIRJOITTAMINEN tekee siitä automaattisesti parempaa mitä isompaa liksaa siitä saa? Itse musiikin tekijöille ei moista logiikkaa suvaita. Pikemminkin päinvastoin.
Spotifyn käytöstä tuskin kannattaa syyllistää loppukäyttäjää. Pikemminkin se on musiikkiteollisuuden luontainen kehitys tietokonenörttien vuosituhannen vaihteessa alkuun panemasta nettianarkiasta, kuten tuossa aiemmin kirjoitin peilatessani digitaalisen musiikkijakelun historiaa.

Laulaja on hakotiellä myös siinä, että musiikista kirjoittaminen tekisi siitä sitä parempaa, mitä suurempia kirjoituspalkkioita siitä saa. Esimerkiksi tätä blogia kirjoitan ilmaiseksi, puhtaasta kirjoittamisen ilosta. Tämä blogi ei myöskään sisällä mainoksia, joka tekisi tästä kaupallisen verkkomedian.

Laulaako laulaja laulamisen ilosta vai puhtaasti rahasta?

Muutenkaan laulajan logiikka ei minulle oikein aukene. Kyllä esimerkiksi Iron Maidenin Olympiastadionin keikka näytti kelpaavan heviväelle paremmin kuin monipuolinen Hammer Open Air -metallifestivaali Liedossa vuosi sitten 20. heinäkuuta 2013.

Hammer Open Airin yleisökadon seurauksena pieni ja pippurinen metallifestari joutuikin lopettamaan toimintansa kymmenien tuhansien eurojen tappioiden jälkeen.

Tässäkin suhteessa analogiani käy toteen  isot vie ja pienet vikisevät.

Vertailun vuoksi: liput Maidenin Stadikan keikalle maksoivat 69 euroa, lämmittelijöinä kuultiin Amorphis, Sabaton ja Ghost. Liput kaksipäiväiselle Hammer Open Airille maksoivat 75 euroa, missä nähtiin yhtyeet Candlemass, Venom, Gorgoroth, Morrigan, Dead Congregation, Kill, Jumalation, Horna, Deathchain, Sacrilegious Impalement, Stormheit, Funerary Bell, Cataleptic, Hell, Secrets Of The Moon, Repulsion, Bulldozer, Azazel, Skyforger, Abhorrence, Sigh, Venenum, Ram ja Bloodredfog.

Kumpaan tapahtumaan Sinä olisit rahasi kantanut?

Niinpä.
Mies, laulaja (s. 1983): Rautalangasta: lehtiin kirjoittaminen ei ole enää ainoa tapa menestykseen. Voi kirjoittaa blogeja, voi käydä Lumia kameralla haastattelemassa bändejä. Youtubessa voi ihan hyvin arvostella levyjä. Olla oikein multimediaa. Älkää eläkö menneisyydessä ja syleilkää tätä multimediakulttuuria. [...] Miksi tekijälle ei kuulu automaattisesti palkka, mutta tekeleestä kirjoittajalle kuuluu? Onko mielestäsi ihan aikuisten oikeasti se arvostelu/haastattelu ihan kylmästi rahassa mitattuna kovempi juttu kuin se musiikki, jota ilman kyseistä mustetta ei paperille tuhrattais?
Itselleni nettiaika on tuonut mukanaan paljon hyvää. Voin saada hengentuotteeni julki nopeasti ja jakoon muutamassa sekunnissa ilman välikäsiä. Nettiajan ansiosta sain jopa ensimmäisen kirjani tehdyksi ja julki, mikä entisessä maailmassa olisi tuskin toteutunut.

Itselleni internet on tuonut mukanaan etupäässä hyviä asioita.

Itse olen pikemminkin huolissani niistä tekijöistä, jotka jäävät vellomaan menneisyyteen ja katkeroituvat, kun vanhat konstit eivät enää toimikaan.

"Miksi tekijälle ei kuulu automaattisesti palkka, mutta tekeleestä kirjoittajalle kuuluu", kysyy laulaja. Niin, jo aikojen alusta lähtien ei Rumba ole maksanut levyarvosteluista mitään, Soundikin 15-20 euroa per arvio. Nämä eivät ole hatusta vedettyjä lukuja vaan raakaa faktaa. Musiikista kirjoittaminen onkin useimmille enemmänkin kutsumusammatti kuin leipätyö. Näin on aina ollut Suomessa ja tulee varmasti aina olemaan. Joillekin kirjoittajille harrastustoiminnasta on sittemmin tullut ammatti. Näin on varmasti käynyt myös usealle muusikolle.

"Music business is a feast or famine business", kirjoittaa Iggy Popin kiertuebasistina Instinct-kiertueella toiminut Alvin Gibbs kirjassaan Neighbourhood Threat. Joskus natsaa, useimmiten ei.

Ehkä on hyvä, että meillä on monikansallisten levy-yhtiöiden kaltaisia toimijoita, jotka filtteröivät turhan kuonan markkinoilta ja tarjoavat vain ensiluokkaisesti tuotettua prosessoitua priimaa, kun riippumaton ja kriittinen musiikkilehdistö on vaiennettu ja jäljellä on vain levy-yhtiöiden kanssa hyvässä yhteistyössä (talutusnuorassa) hyvässä yhteistyössä (talutusnuorassa) hyvässä yhteistyössä (talutusnuorassa) hyvässä yhteistyössä toimivia mukavia kirjoittajia.

Muille jää tehtäväksi nousta massasta esiin muilla keinoin. Ei se mahdotonta ole, kuten Sara Forsbergin esimerkki osoittaa.

Nykykehityksessä on vaarana, että kaikki musiikkitoiminta  oli sitten kyse musiikin tekemisestä, esittämisestä, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, myynnistä ja markkinoinnista  on yhä harvempien toimijoiden käsissä, kun pienet on ensin lakaistu markkinoilta kannattamattomina. Sama kehityskaari on ollut nähtävissä muussakin teollisuudessa.

"Miksi jonkun kirjoittajan pitäisi tienata fyrkkaa kirjoituksillaan, jos minäkään en tienaa laulamalla", pohtii laulaja. Niin, miksi? Ehkä siksi, että tällä kirjoittajalla saattaa olla laajempi näkemys ja kokemus alalta sekä perspektiiviä artistin säveltaiteeseen verrattuna uuteen toimijaan. Ehkä siksi, että toiset kirjoittavat kiinnostavammin ja paremmin kuin toiset. Ehkä siksi, että kirjoittaja voisi ostaa jääkaappiin ruokaa, jotta voisi jatkaa kirjoittamista niin artisteille kuin ammattitoimittajan kirjoituksista nauttiville lukijoillekin.

Miksi Iron Maidenin ja Metallican kuuluu ansaita miljoonia, kun Gandalfkaan ei tienaa?

Kenties tämän laulajan kannattaisi harkita myös muita uravaihtoehtoja.

(Tätä kirjoittaessani ajattelin aluksi, että olisin vastannut myös muidenkin henkilöiden esittämiin ajatuksiin ja kysymyksiin. Luovuin tästä ajatuksesta siinä vaiheessa kun huomasin, että tästä tekstistä oli tulossa niin helvetin pitkä. Pyrin kuitenkin vastaamaan myös muihin mielenkiintoisiin kysymyksiin pikapuolin.)

3 kommenttia:

  1. On lohdullista huomata että www laittaa uusiksi muutakin, kuin muusikon ansainnan. Uskon, että hyville tekijöille riittää silti aina tilausta. Uusia tapoja on aina olemassa, kun vaan ajattelee laatikon ulkopuolelta. Lisäksi tämä pätee aina: jos haluat kilon suomalaista luomusonnia, joudut useimmiten maksamaan kilosta suomalaista luomusonnia. (Vanha sanonta hukkamaasta)

    VastaaPoista
  2. http://mic.com/articles/95260/the-music-industry-is-literally-brainwashing-you-to-like-bad-pop-songs-here-s-how

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset linkistä, tämä vaikuttaa aiheelta, josta voisi jotain kirjoittaakin. Heti tulvahti mieleen joitakin ajatuksia...

      Poista

Gadgetissa oli virhe