tiistai 5. elokuuta 2014

Mitä suomalaisuus on?

Suomi on ollut itsenäinen 5. joulukuuta 1917 lähtien.
Koko tämän aamun olen pohtinut suomalaisuuden syvintä olemusta. Kimmokkeen tähän antoi eilinen Iltalehden uutinen (4.8.2014), joka teki minut kovin surulliseksi.

Kun vartuin pienenä poikana Helsingin Kontulassa muistan, kuinka pihapiirissä keinuimme, leikimme hiekkalaatikolla ja kiipeilimme kallioilla. Naarmujakin saattoi joskus tulla, mutta toverillinen empatianosoitus pihapiirin leikkikaverilta oli riittävä toimenpide, jotta ruhjeista ei jäänyt sen suurempia traumoja ja näin leikit saattoivat jatkua.

Nykyään lasten yhteiset pihaleikit alkavat olla hailakka muisto, kun pihakeinuillekin on määrätty direktiivien mukainen mitta – 38 senttimetriä keinulaudasta maahan. Ylen parin vuoden takaisen uutisen mukaan taloyhtiöille on helpompaa hankkiutua keinuista ja kiipeilytelineistä eroon kokonaan kuin tehdä kalliita korjauksia.

Onneksi lapsilla on älypuhelimet ja konsolipelit, joilla leikkiä ja pitää yhteyksiä ulkomaailmaan. Korvaavatko ne oikeat fyysiset ihmissuhteet, jää nähtäväksi.

Nuorena poikana panin merkille, kuinka isäni työpöytää koristi Solidaarisuus-viiri, jolla hän halusi näyttää tukensa Puolan Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeelle sen taistelussa vapaan ammattiyhdistystoiminnan ja demokratian puolesta Puolan kansantasavallassa 1980-luvulla.

Tänä päivänä termit kuten "solidaarisuus" ja "yhteisvastuu" ovat vaipuneet unholaan. Niiden tilalle ovat nousseet sellaiset kylmät sanonnat, kuten "jokainen on oman onnensa seppä", "niin makaat kuin petaat" ja "itsekkyys on menestymisen ehto". Tässä kilpajuoksussa ei voiteta yhteisillä ponnistuksilla. Ei, tässä kamppailussa parhaiten pärjää se, joka saa parhaimman ajan triathlonissa tai kirjoittaa nasevimman twiitin.

Nuorena poikana pyörin paljon Helsingin rokkikuppiloissa. Siellä törmäsi lukemattomiin hauskoihin hahmoihin, joita yhdisti rakkaus äänekkääseen rockmusiikkiin sekä veljeyteen musiikissa. Toisten uurastuksia tsempattiin ja tuettiin, mikä näkyi esimerkiksi niin, että käytiin katsomassa toisten keikkoja ja annettiin tukea tai neuvoja, jos sellaisia kysyttiin.

Tämä suomalaisen populaarimusiikin nousu osui jokseenkin samaan aikakauteen, kun kansallinen ylpeytemme Nokia nousi maailman suurimmaksi ja merkittävimmäksi matkapuhelinvalmistajaksi.

Kyllä silloin kelpasi olla suomalainen.

Viime viikolla törmäsin sellaisiin 1990-luvun muusikkotovereihin Helsinki-Vantaan lentokenttäbaarissa matkallani saksalaisille hevifestareille. Jotain heidänkin olemuksessaan oli muuttunut, kun he istuskelivat kuin eivät olisi tunteneetkaan, saati että olisivat tervehtineet.

Se masensi.

Ehkä nämä maailmallakin sittemmin menestyneet rokkarit ovat omasta mielestään päässeet asemaan, missä heidän ei enää tarvitse välittää ympäristöstään ja aikalaisistaan. Siinä tilanteessa heidän kannattaa hyväksyä myös se, että tällaisessa tilanteessa ympäristöstä ja aikalaisilta on turha enää odottaa palautetta ja tukea. Ehkä he eivät itsekkyydessään ja omahyväisyydessään enää sitä tarvitse.

Enää ei Nokiakaan ole entisensä, kun matkapuhelintoiminta myytiin epäonnistuneen yritystoiminnan jälkeen amerikkalaiselle Microsoftille, joka on nyttemmin luopumassa Nokia-nimestä kokonaan.

Suurta typeryyttä


Satuin tuossa eilen lukemaan toisen uutisen Ilta-Sanomista (4.8.2014), missä kerrottiin suomalaisten pienpanimoiden siirtävän yritystoimintansa Viroon kotimaisen byrokratian mielivaltaisuuden vuoksi.

Aivan kuten lasten pihakeinujen tapauksessa, ei tällaisessa sääntöjen tiukkapipoisessa vaalimisessa ole järjen hiventäkään. Tuntuu siltä, että mitä heikommin maallamme menee, sitä tiukemmin nämä byrokraatit ovat pitämässä kiinni mielipuolisista pykälistään.

(Mene ja tiedä, ehkä he pitävät kiinni lakipykälistään kuin hukkuva pelastusköydestä siksi, ettei heidän työtä tehtäisi vahingossakaan tarpeettomaksi ja siten turhista byrokraateista työttömiä.)

Palataan siihen alkuperäiseen uutiseen, mikä antoi kimmokkeen tälle tekstille. Siinä lohjalainen Minna Saario kertoo mustikkaretkestään, joka sai ikävän päätöksen, kun autolleen palatessaan joku oli hänen kiusakseen kaatanut jykevän kuusenrungon ajotielle.

Iltalehdestä: "Metsätiellä vastaan ajoi lava-auto ratissaan paidaton kolmekymppinen mies. Hän pysähtyi Saarion kohdalla ja tokaisi, että tämä on yksityistie ja Saarion pitäisi viedä autonsa heti muualle."

Saario ei käskyä totellut vaan totesi, että tie pitäisi merkitä kieltomerkein, jos sinne ei saisi ajaa. Tämän jälkeen mies ajeli tiehensä harmistuneena.

Mustikassa ollessaan Saario kuuli kauempaa traktorin pärinää. Kun nainen palasi autolleen, odotti häntä ikävä yllätys.

Lopulta Punkaharjun VPK tuli raivaamaan rungon tieltä.

Mikä meihin on oikein mennyt?


Näiden tapahtumien valossa olen ollut äimistynyt, surullinen ja vihainen. Omat isovanhempamme tuskin ovat taistelleet ja jälleenrakentaneet maatamme nykyiseen loistoonsa ja kukoistukseensa, jotta voisimme itsekkäästi unohtaa maanmiehemme ja ystävämme.

Tämäkö on sitä suomalaisuutta?

Me suomalaiset olemme sen verran pieni kansa, että meidän kannattaisi kaiken järjen mukaan puhaltaa yhteen hiileen, jotta voisimme pärjätä ja jaksaa yleistä turvattomuutta ja eriarvoisuutta lisäävien uutisten keskellä.

Minna Saarion mustikkaretki on suhteellisesti vähäpätöinen uutinen niiden tietojen rinnalla, joissa viattomia sivullisia pommitetaan kuoliaaksi Israelin ja Palestiinan konfliktissa ja matkustajakone ammutaan alas reilun 2000 kilometrin päässä meistä Itä-Ukrainassa. Silti näissä uutisissa on jotain samaa.

Mielestäni yleinen itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen on tehnyt meistä huonoja ihmisiä. Sen sijaan, että lava-auton paidaton mies olisi lähtenyt auttamaan Saariota mustikankeruussa, tuottaen varmasti ainakin kahdelle ihmiselle hyvän mielen, päätti mies tehdä mieluummin kiusaa eteläsuomalaiselle marjastajalle.

 Vaikka minä en keräisi noita mustikoita, ne ovat silti minun  MINUN, tuntuu miehen ajatuksenjuoksu kulkeneen tuolla savolaisella metsäpolulla.

Olen tasaisin väliajoin tullut pohtineeksi, että mikä muu voisi parantaa suomalaista yhteishenkeä kuin sota. Tällöin meillä olisi yhteinen vihollinen, jota vastaan taistella, eikä itsekkyydelle jäisi niissä olosuhteissa enää tilaa.

Ehkä kylmä ja tunteeton politiikka on vihdoin löytämässä lakipisteensä, tiedotusvälineiden uutisoitua viikko sitten (29.7.2014) Venäjän presidentin Vladimir Putinin lähipiirin kertoneen brittiläiselle Financial Timesille, että Eurooppaan on tulossa sota, Iltalehden uutisoidessa viime lauantaina (2.8.2014), kuinka Venäjä haluaa Suomen takaisin.

Ehkä meiltä silloin löytyy toisillemme jälleen aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe