sunnuntai 3. elokuuta 2014

Saksalainen Headbanger's Open Air on käppähevin juhlaa

Headbanger's Open Airin juliste on
täynnä käppäisten hevibändien logoja.
Headbanger's Open Air 2014
24-26.7.2014 Brande-Hörnerkirchen, Saksa

Saksalaiset ovat hieman hönöä kansaa. Mitä muuta voi olettaa kansakunnasta, joka antaa itävältalaisen sanankäyttäjän johdattaa itsensä naurunalaiseksi koko maailman edessä johtajan luvatessa näille laupeille lampaille maallista mammonaa sekä kultaa ja kunniaa.

Ajatus saksalaisten hönöydestä käy tasaisin väliajoin mielessä matkalla Hampurista noin 50 kilometrin päähän sijaitsevaan kyläpahaseen nimeltä Brande-Hörnerkirchen, missä erään maanviljelijän takapihalla on vuodesta 1998 lähtien järjestetty käppähevifestivaali Headbanger's Open Air, tuttavallisemmin HOA.

Mitä on käppähevi, saattaa joku kysäistä. No, käppähevi kuvastaa tietysti niitä metallibändejä, jotka eivät koskaan ole varsinaisesti keikkuneet myyntilistojen kärjessä, vaan ovat jääneet ainoastaan pienten piirien arvostamiksi tuntemattomiksi legendoiksi.

Syy tähän on ollut useimmiten se, että bändien säveltaide tai soundipuoli on jättänyt toivomisen varaa genren suurnimiin verrattuna, mikä voi joskus tarjota tahatonta tai tahallista komiikkaa kuulijoille. Useimmiten käppähevi on kuitenkin iloinen ja positiivinen piirre, sillä käppähevibändeissä on useimmiten jotain kotikutoista ja herttaista verrattuna kaupallisesti uskottavampiin ja tuotetumpiin virkaveljiinsä.

Nämä käppähevibändit eivät esiinny turvatakseen toimeentulonsa vaan rakkaudesta metalliin. He eivät ole koskaan saavuttaneet asemaa, missä olisivat voineet vetää aurinkolasit päähän ja katsoa, kun pankkitilit näyttävät kuusinumeroisia summia hittilevyn ja arvokkaan maailmankiertueen jälkeen. He ovat onnellisia päästessään aika ajoittain esiintymään pikkufestareille alan vannoutuneimpien kuulijoiden eteen, jotka osaavat arvostaa käppäisempää ja epäkaupallisempaa säveltaidetta.

Bändipaidat ja kangasmerkeillä varustetut farkkuliivit
ovat muodissa Headbanger's Open Airissa.
Totesin tämän reportaasin alussa saksalaisten olevan hieman hönöä kansaa. Se ilmenee esimerkiksi Hampurin päärautatieasemalla, jonka infotiskille on palkattu naisihminen, joka ei puhu sanaakaan englantia. Siltä osin koulusaksasta voi näemmä olla hyötyä reilut 20 vuotta myöhemminkin.

Asemalla joukko suomalaisia hevinuorukaisia kuitenkin tietää, että seuraava suora juna Brande-Hörnerkirchenin suuntaan lähtee parin tunnin päästä. Muussa tapauksessa junaa täytyy vaihtaa kesken kaiken jossakin, mistä juna-aseman infotiskin emännältä ei kyllä ota tolkkua.

Onneksi olen aiemmin lennolla tavannut toisen joukon suomalaisia, jotka ovat myös suuntaamassa festareille. Puhelu heille paljastaa, että he ovat kohtapuolin ottamassa kaksi taksia, jotka suuntaisivat suoraan festivaalialueen pääportille. Näin iloisesti saadaan kahdeksan henkeä matkatavaroineen sullottua kahteen mersuun, jolloin matka festareille voi vihdoin alkaa. Ja autoissa on kuulemma vielä tilaa. Ei muuta kuin äkkiä S-juna Reeperbahnille!

– Olen käynyt HOA:ssa nyt kuusi vuotta putkeen, koska tämä on Euroopan paras metallifestari, eräs suomalainen julistaa taksitolpalla.

Oman taksimme kuljettajalla näyttää olevan selviä vaikeuksia saada GPS:ää toimimaan, jolloin hänen ainoaksi keinoksi osoittautuu seurata toista autoa. Jossakin vaiheessa kuskimme keksii, miten GPS toimii. Siitäkös hänen kaasujalkansa intoutuu. Tätä riemua kestää vain hetken kunnes hän hoksaa, ettei ole muistanut laittaa taksamittaria raksuttamaan. Jotain osviittaa matkanteosta HOA:an antaa australialaisen Mortal Sinin videoraportti vuodelta 2008.


Reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen – johon mahtuu GPS:stä huolimatta yksi harharetki – olemme vihdoin perillä. Tällöin toisen taksin mittari näyttää 72 euroa, omamme puolestaan 65,30 euroa. Kuskimme alkaa kärttämään samaa hintaa meiltä kuin toisesta kulkupelistä, saksalaiseen hönöyteen sopivaan tyyliin. Homma ratkeaa vasta, kun toinen kuski käskee veloittamaan kyydistämme hinnan, jonka taksamittari osoittaa.

HOA:n festivaalialue on varsin kompakti. Lääniä ei ole liikaa, minkä johdosta välimatkat eivät ole sietämättömiä. Mortal Sinin vuoden 2008 videoraportin kakkososa tarjoaa oivan katsauksen festivaalialueeseen ja telttailuympäristöön.


Tänä vuonna Mortal Sinia ei HOA:ssa nähdä. Sen sijaan festarilavalle nousevat kolmen festaripäivän aikana ranskalainen ADX, kanadalainen Anvil, jenkkiläiset Cage, Coldsteel, Deathriders, Riot V, Trauma, Warlord ja Whiplash, italialainen Death SS, brittiläiset Diamond Head, Oliver Dawson Saxon, Soldier, Tygers Of Pan Tang ja Xentrix, belgialainen Evil Invaders, ruotsalainen Grand Magus, australialainen Hellbringer, espanjalainen The Lizzies, sveitsiläinen Poltergeist, puolalainen Turbo sekä saksalaiset Violent Force ja Wizard.

Nämä 23 esiintyjää eri puolilta maailmaa ovat houkutelleet paikalle arviolta 2000 metallinälkäistä fiilistelemään bändejä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet pienten piirien kulttinimiksi. Näissä kemuissa eivät trendipellet juhli. Tämä on käppähevin juhlaa!

Torstai 24.7.2014:
Ensimmäisen festaripäivän avaa mimmikvartetti LIZZIES, jota eräät suomalaiset kehuvat vuolaasti. Valitettavasti näiden arviolta 18-20 -vuotiaiden espanjattarien soittotaidoissa on vielä rutkasti toivomisen varaa, jotta he voisivat vakavasti uhata vaikka Girlschoolin ja Rock Goddessin asemaa todellisina metallikuningattarina. Vielä.

Anthraxin alkuperäinen laulaja Neil Turbin on saapunut festareille eurooppalaisilla soittajilla varustetulla DEATHRIDERS-kokoonpanolla, mitä ei pidä sekoittaa miehen amerikkalaisilla soittajilla muodostettuun Deathriders-ryhmään.

Turbin on sonnustautunut sarvipäiseen silinteriin, mustaan pitkähihaiseen Deathriders-paitaan, mustaan farkkuliiviin sekä mustiin farkkuihin – vaikka ulkona on hellelukemat. Taitaa tulla aika kuuma. Vähän hönöä. Silti käppähevin ystävät ostavat Turbinin tulkinnat alkuaikojen Anthrax-klassikoista täysin palkein – tai ehkäpä juuri siksi.


Solisti on etukäteen ilmoittanut esittävänsä Anthraxin ensimmäisen albumin Fistful Of Metalin kokonaan sen 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Vanhojen Anthrax-helmien lisäksi kuullaan kuitenkin myös miehen uutta materiaalia Ride With Death -kappaleen muodossa. Mikä sekin on sinänsä aika hönöä, onhan viisikymppinen äijä bändeineen jo aiemmin avannut keikan Deathrider-nimisellä laululla. No, mikäpä siinä, onhan Venomillakin Black Metal- ja Metal Black -nimiset albumit.


Koska seuraavaksi esiintynyt CAGE kiinnosti itseäni vähemmän kuin kahden euron olutmuki, päätin suosiolla siirtyä esiintymisalueen ulkopuolella sijaitsevalle anniskelualueelle. HOA:ssa 0,33 litran olutmuki maksaa todellakin 2 euroa, jonka päälle tulee euron pantti.

Valitettavasti juomapisteen myyntihenkilöstö näyttää olevan melko tutkalla. Välillä myyntitiskillä on kolme henkilöä, jotka kaikki ihmettelevät kaljahanojen ihmeellistä maailmaa. Ei puhettakaan, että joku voisi ottaa tilauksia vastaan ja toinen vaikka rahastaa. Aika hönöä.

Ei siis ihme, että myyntitiskillä ostotapahtuma muodostuu välillä 20 minuutin mittaiseksi, kun muita asiakkaita palvellaan ympärillä – paitsi itseä. Ei puhettakaan siitä suomalaisesta systeemistä, missä asiakkaat palvellaan systemaattisesti siististi rivissä ja jonossa. Onneksi myöhempinä päivinä tähänkin löytyy kelpo ratkaisu.

HOA:ssa näkee niin teinihevareita kuin harmaahapsisia
vanhan liiton diggareitakin sulassa sovussa.
HOA:n yleisö on kansainvälistä, monipuolista ja värikästä, ikähaarukka on teinihevareista 60-80 -vuotiaisiin harmaahapsisiin hevieläkeläisiin. Hellyyttävää ja kaunista. Monet diggarit ovat askarrelleet farkkuliiveihinsä kangasmerkkejä, joilla vannovat väriä ja uskollisuuttaan mitä kummallisimmille artisteille. Viidellä eurolla kappaleelta pieniä kangasmerkkejä myyvä koju taitaa tehdä kelpo tilin, kun eräät ostavat mystisimpien metallibändien kangaspaloja ja ompelevat ne tämän jälkeen teltta-alueella liiveihinsä. Mitä obskuurimpaa, sitä parempaa.

Joukko suomalaisia istuskelee teltta-alueella Lidlistä ostettujen halpojen virvokkeiden äärellä. Suomalaisia festareilla on toistakymmentä päätä. Saan maanmiehiltäni kuulla, että puolentoista litran viinipänikkä on maksanut 1,50 euroa ja iso kermaliköörikin neljä euroa. Sixpäckin saksalaista oluttakin on saanut eurolla. Omia juomia saa kantaa festivaalialueelle niin paljon kuin sielu sietää, kunhan ne kantaa muovimukeihin. Teltta-alueella virvokkeiden nautiskelu on niin ikään sallittu, ainoastaan lasipullot ovat kiellettyjä.

– Viereisessä pizzapisteessä viiden euron lätystä myyjä yritti antaa kympin setelistä vaihtorahoina 10 senttiä. Vasta kun huomautin asiasta, sain vaihtorahat oikein, pitkätukkainen vaalea suomalainen viikinki huokaa.

HOA:n ruokatarjonta ei päätä huimaa, ollen jokseenkin samaa tasoa suomalaisen festarimätön kanssa. Tarjolla on pizzaa, makkaraa ja porsaankyljyksiä – sekä kasvissyöjille falafelejä. Monet näyttävätkin keskittyvän suosiolla vain nestemäiseen ravintoon.

Saksalaisen auringon alla istumme jauhamassa niitä näitä, kun päälavalta – eli festareiden ainoalta lavalta – alkaa kuulua tuttuja sävelmiä. Lavalle on noussut OLIVER DAWSON SAXON, eli Saxonin klassikkolaulujen lauluntekijöiden, kitaristi Graham Oliverin ja basisti Steve Dawsonin tähdittämä yhtye, joka on luonut uran esittämällä säveltämiään Saxonin lauluja niitä halajaville. Helvetti, että kuulostaa hyvältä!


Alun perin kaksikko lähti kiertämään Saxonin nimellä, mutta tälle tuli stoppi, kun Saxonin alkuperäinen laulaja ja nokkamies Biff Byford vihelsi pelin poikki ja haastoi yhtyeen oikeuteen yleisön harhauttamisesta. Lauluntekijät taipuivat suosiolla ja lisäsivät etuliitteen nimeensä.

Näin ollen markkinoilla on nykyään se virallinen Saxon sekä sitten se Oliver-Dawson -kaksikon käppä-Saxon – tai siltä se on ainakin tähän asti vaikuttanut. Vaan piru vieköön, miten julmetun kovalta tämä käppä-Saxon teltta-alueelle kuulostaakaan. Tätähän on pakko lähteä katsomaan lähempää!


Käppä-Saxon lataa klassikkoa klassikon perään rokkaavina ja rullaavina tulkintoina, joissa kuuluu ammattitaito, sielu sekä sydän. Kun näin viimeksi virallisen Saxonin Helsingin Tavastia-klubilla 2007, esiintyi yhtye reilut pari tuntia kaikkensa antaen. Silti, juuri nyt, tällä hetkellä HOA:ssa tuntuu, että käppä-Saxon on vähintäänkin yhtä kova.

Suurin ansio tällä on yhtyeen solistilla Bri Shaughnessyllä, joka painii viihdyttäjänä samassa kastissa kuin Ozzy Osbourne, Tom Jones, Mick Jagger – ja Biff Byford. Vuodesta 2011 käppä-Saxonissa laulanut Shaughnessy naurattaa ja piiskaa yleisöä yhä äänekkäämpään juhlintaan viihdyttäessään yleisöä alkuperäisesityksille kunniaa tekevillä tulkinnoillaan sekä ahkeralla työmoraalillaan. Voiko tätä parempaa käppäheviä ollakaan?


Itselleni torstain odotetuin esiintyjä on 1980 perustettu amerikkalainen WARLORD, jonka viime vuonna ilmestynyt The Holy Empire oli omissa kirjoissani vuoden 2013 toiseksi paras albumi (se paras oli tietysti In Solituden Sister). Täten odotukset ovat häkellyttävän korkealla.

Koska Warlord esiintyy livenä harvakseltaan – eikä bändiä ole luonnollisesti nähty Suomessa kertaakaan – on HOA:n keikka ollut itselleni jo riittävä syy matkustaa Saksaan. Vaan oih ja voih, nyyh ja pyyh, millaiseksi antikliimaksiksi Warlordin keikka lopulta muodostuu.

Bändin sijasta lavalla näyttää olevan kuusi individualistia, jotka keskittyvät enemmän omaan suoritukseensa kuin yhteensoittoon ja yleisön viihdyttämiseen. Yleisökontakti on olematonta – paitsi basisti Gary Wehrkampilla, joka näyttää päättäneen, että hän on illan päätähti ja lavan suurin stara. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt yhtä vastenmielistä lavaesiintyjää.

Wehkampia katsellessa tulee ajatelleeksi, että kyseinen basisti on varmasti festivaalin historian suurin hönö. Välillä hän keimailee eturiville ja näyttelee kieltään – joka ei todellakaan vedä vertoja Kissin Gene Simmonsin suuvärkille – toisinaan hän suuntaa esiintymään miespuoliselle monitorimiksaajalle, mikä basistista tuntuu huomattavasti mielekkäämmältä kuin yleisölle esiintyminen. Onkohan sillä suhde sen monitorimiksaajan kanssa?

Setin alkuvaiheessa Wehrkamp on tehnyt johtopäätöksen, että hänen lavavolyyminsä on liian alhainen. Aikansa monitorimiksaajalle kiukuteltuaan hän saa lavavolyyminsa siedettäväksi. Lopputulos on, että yhtäkkiä PA:sta kuuluu vain basso ja rummut, laulun ja bändiliideri, kitaristi William J. Tsamisin kitaran jäädessä armotta rytmisektion egotrippailun jalkoihin. Ei näin.


Jo setin alkupuolella rumpali Mark Zonder vaatii lisää valoja itselleen. Kun ensimmäiset valot eivät riitä, valaistaan koko lavan takaosa. Välillä roudarit käyvät säätämässä milloin mitäkin kesken biisien: parhaimmillaan lavalla on kolme roudaria perse pystyssä sekä bändi. Myös solisti Nicholas Leptos haluaa osallistua egotrippailuun: "Can I get some more mid-range on monitor two", mies tiedustelee mikrofoniin. Kuvaavaa on, ettei kaikki tämä säätö tee yhtyeen keikasta paremman näköistä tai kuuloista millään tavoin – päinvastoin. Festareiden kirkkain pettymys.

Perjantai 25.7.2014:
Suurin osa festivaalivieraista on majoittunut telttoihin, matkailuautoihin tai asuntovaunuihin festivaalialueen välittömään läheisyyteen. Muutaman kilometrin säteeltä löytyy myös pienempiä ja isompia majataloja mukavuudenhaluisille, kuten Pensionat Riepen, Hotel Zur Tankstelle sekä Ringhotel Bokel-Mühle am See.

Festivaalialueelta noin neljän kilometrin päässä sijaitseva Ringhotel Bokel-Mühle am See osoittautuu loistavaksi majapaikaksi. Huoneet ovat tilavia ja sängyt leveitä. Myös 8 euron lisämaksusta tarjoiltava aamupala on monipuolinen ja maukas. Näillä eväillä jaksaa kyllä kolmen päivän metallifestarin leikiten.

Vaikka hotellilta voisikin kävellä festivaalialueelle, on seutu sen verran huonosti kyltitettyä ja yksiulotteista peltoa, että taksi tuntuu liikkumiseen parhaimmalta vaihtoehdolta, ellei halua ensin seikkailla paria tuntia peltojen keskellä - ja tilata lopulta taksin.

Tiukat punaiset spandexit näyttävät hyvältä
naispuolisen käppähevarin jalassa.
Taksin hinnoittelu on varsin venyvää: kuljettajasta riippuen hinta festivaalialueelta hotellille tai päinvastoin maksaa 8-14 euroa suuntaansa. Halvin on hampurilaiselta kuskilta, joka puhuu erinomaista englantia, kallein taas paikallisen suharin, joka kuvittelee voivansa vedättää juopuneita asiakkaita ajamalla outoja maisemareittejä yön pimeydessä. Kun eräs kuski ehdottaa hinnaksi 15 euroa sanon saksaksi, että saat 12, et enempää. Hönö saksalainen suostuu siihen.


Niin mukavaa on köllötellä hyvässä sängyssä, että HELLBRINGER, WIZARD ja EVIL INVADERS jäävät suosiolla katsastamatta. Paikan päällä saan kuulla, että Evil Invaders on ollut varsin pirteä ilmestys, joskin pidemmän päälle thrashin ja Iron Maiden -henkisten melodioiden yksiulotteinen luukutus on kuulemma alkanut puuduttaa.

Puolalainen TURBO julkaisi joskus levyjään brittiläisen Under One Flagin kautta 1980-luvulla, joita Suomessa tamperelainen Poko Rekords jakeli. Muistan kavereiden kesken naureskelleeni ankeilla kansilla varustetun polskien levyn käppäisyydelle. Nyt levyjä on siunaantunut toistakymmentä ja Turbosta on tullut yksi puolalaisen metallin merkittävimpiä bändejä. Miksi, siihen en edelleenkään osaa vastata. Riittää, että Turbo on ihan kelpo heviviihdettä omassa kliseisyydessään ja käppäisyydessään.


Huomattavasti surullisempi tapaus on sveitsiläinen POLTERGEIST. Periaattessa bändissä ei ole mitään vikaa, mikä onkin bändin suurin ongelma. Soitto kulkee kelvollisesti, biiseissä ei ole mitään vikaa ja laulajakin on ihan jees, mutta bändissä ja sen lauluissa ei ole mitään sellaista tarttumapintaa, joka saisi innostumaan ja riehaantumaan. Poltergeist tarjosi jo aktiiviaikoinaan puuduttavaa ja tylsää ankeutta, eivätkä vuodet ole tuoneet parannusta asiaan.

On siis aika palata anniskelualueelle.

Edellisillan anniskelufiaskosta viisastuneena en enää yritä jonottaa kiltisti ja kuuliaisesti tiskille hakemalla katsekontaktia asiakaspalvelijoihin. Ei, koska hyökkäys tyhjään koloon ja äänekäs tilaus nanosekunnissa, kun myyjä edes sattuu hetkeksi vilkaisemaan suuntaani tuottaa huomattavasti tehokkaamman lopputuloksen, eikä tarvitse enää repiä pelihousujaan 20 minuutin jonottelun jälkeen. Tätä on saksalainen tehokkuus!

Brittiläinen XENTRIX oli joskus nuoruudessa ihan kovakin juttu, ainakin hetken aikaa. Sen saman ajan, jolloin kuunneltiin myös Airdashia, Acid Reignia, Annihilatoria, Flotsam & Jetsamia ja Ragea pipo huurussa. Kovaa kamaa, kovaa kamaa – vai oliko se sittenkään? HOA:ssa Xentrix kuulostaa köyhän miehen Testamentilta, eikä bändin solistin teennäinen ärinä jaksa sittenkään innostaa pidemmän päälle.


Jo 1976 perustettu DIAMOND HEAD tunnetaan varmasti parhaiten Metallican tekemistä covereista, jotka ovat nostaneet britit takaisin valokeilaan ja 1980-luvun alun The New Wave of British Heavy Metal -ilmiön yhdeksi kärkinimeksi. Alkuperäiskokoonpanon lippua pitää enää liehumassa soolokitaristi Brian Tatler, mutta suurin osa muusta porukasta on ollut mukana bändissä jo kymmenisen vuotta.

Siksi on häkellyttävää huomata, että esimerkiksi solisti Nick Tart – joka liittyi bändiin 2004 – muistuttaa enemmän emorokkaria kuin vanhan liiton metallibändin solistia. Tässä  seurassa hän näyttääkin hieman eksyneeltä. Tunne on jokseenkin sama, jos Robin ryhtyisi Sodomin solistiksi. Se ei tunnu suurinta osaa yleisöstä liiemmin haittaavan, jotka huutavat setin loppupuolella täysin palkein, kun yhtye soittaa tunnetuimmat iskusävelmänsä The Prince ja Am I Evil?


Kanadalainen ANVIL nousi unholasta metallikansan suosikiksi vuonna 2008 Sacha Gervasin ohjaaman The Story of Anvil -dokumentin myötä. Tämän jälkeen Anvil on kiertänyt niin pienet ja isommat festarit soittamassa yksiulotteisia ja tönkköjä laulujaan.

Anvilin näkyvin hahmo ja katseenvangitsija on laulaja-kitaristi Steve "Lips" Kudlow, joka näyttää  yleensä aina hymyilevän leveästi kuin Hangon keksi. Miehellä on ilmiselvästi kivaa, mikä tuntuu puhuttelevan myös yleisöä. Aitoa käppäheviä, siis. Kun Anvilin uran tähtihetki Metal On Metal pärähtää Brande-Hörnenkirchenissä soimaan, joutuu suosiolla toteamaan, että onhan tämä nyt aika helkkarin ummehtunutta heviä. No, tykkääväthän jotkut Cheekistäkin.


Italialainen DEATH SS aloittaa aikataulun mukaan 20 minuuttia Anvilin jälkeen. Tässä vaiheessa aikataulu heittää häränpyllyä, sillä italiaanot eivät ole vielä tuntiakaan myöhemmin lauteilla. Sen sijaan lavalle on kannettu jos jonkinlaista ristiä ja tuulipatsasta. Tunnelmaa rikastuttaa vielä alkava tihkusade.

Millä ansioilla Death SS on noussut pääesiintyjän asemaan on kysymysmerkki. Toki 40 vuoden mittainen ura on kunnioitettava millä tahansa mittareilla, mutta yhtyeen tarjoilema goottihevin ja asennemetallin risteytys ei aiheuta sen suurempia väristyksiä suomalaisessa, jonka synnyinkaupungista ovat saapuneet vuosien mittaan The 69 Eyesin ja HIMin kaltaiset yhtyeet.


Lauantai 26.7.2014:
Koska Ringhotel on buukattu täyteen lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi, on festivaalialueelle etsiydyttävä jo aamukymmeneltä. Siellä anniskelualueen viilentävien valkoisten katosten alla joukko suomalaisia jo istuukin.

Koska ensimmäisiin bändeihin on vielä aikaa, viihdytämme itseämme ja toisiamme siitä, mihin jäimme. Jo edellisiltana suomalaisdelegaatiossa on syntynyt uusi suomalainen metallisuuruus ja kasvissyöjien painajainen saksalaisille metallimarkkinoille – EVIL WURST.

Tällä anniskelualueella syntyy suomalaisen
wurst metallin klassikko EVIL WURST.
Nopeassa ajassa ovat syntyneet sellaiset tulevat metallihelmet, kuten Wurst Command 'Til War, Violence & Wurst, Wurst Sells But Who's Buying, Another One Bites The Wurst, Vitutuksen wurstihuipennus ja sitä rataa. Kyyneleet silmissä luomme tulevia wurst metal -klassikoita ulkomaalaisten katsoessa suomiryhmää oudoksuen. Heille toteamme, että "if you're not into wurst, you're not my friend." Suunnittelemme myös erilaisia toimenpiteitä niille, jotka yrittävät kyllästää markkinat vääräoppisilla makkaroilla, kuten esimerkiksi soijanakeilla.

Syntyy myös laulu Christ Wurst, joka kertoo siitä, kuinka ristiinnaulittu Jeesus lasketaan ristiltä alas lihamyllyyn, jonka jälkeen hänestä jauhetaan makkaraa, joka ruokkii nälkäiset kansalaiset paremmin kuin mikään ylösnousemus konsanaan.

Evil Wurstin rinnalla SOLDIER ja COLDSTEEL ovat ihan lällärikamaa. Kuten maanmiehensä Warlord, haluaa Coldsteel säätää lavasoundeja sinne tänne kesken keikan. Ja aivan kuten Warlordilla, eivät soundit muutu lainkaan siitä paremmaksi. Näiden jenkkien äänipoliittiset ongelmat ovat olleet outoja poikkeuksia, sillä pääosin PA:sta on kuultu häkellyttävän hyvää soundia.

Huomattavasti parempi meininki on ADX:llä, joka on festareiden positiivisempia yllättäjiä. Reipas soittamisen riemu ja ilo kuuluu ranskalaisten speed-/thrash -viisuissa, joissa on riittävästi omaa tarttumapintaa HOA:n geneerisempään tarjontaan verrattuna. Erittäin pirteän alun jälkeen homma tuntuu lässähtävän kasaan keskitempoisemmissa viisuissa. Enemmän mättöä!


Vaikka TYGERS OF PAN  TANG levytti legendaariselle Neat-yhtiölle – joka tunnetaan parhaiten vieläkin legendaarisemman Venomin kotina – ei yhtye ole syystä  tai toisesta koskaan eksynyt kuuloetäisyydelleni. Syitä en tiedä, mutta  ihan kelvollisesti yhtyeen divarihevi potkii oman aikansa. Silti en tämän keikan jälkeen kokenut varsinaisesti menettäneeni mitään orkesterin aikoinaan sivuutettuani.


Seuraava akti on toista maata, eli A NIGHT OF VIOLENT FORCE -nimellä toimiva konstellaatio. Kyseessä on Violent Forcen alkuperäisen laulaja-basistin Lemmyn johtama kokoonpano, jota täydentää Rezet-yhtyeen kitaristit sekä rumpali.


Nelikko lataakin ilmoille sellaista saksamätön juhlaa, että oksat pois! Kvartetin paahto tuo mieleen varhaisen Sodomin sekopäisimmillään, mikä ei ole laisinkaan huono asia. Tällainen joukkio kannattaisi tuoda mitä pikimmiten Suomeen sekoilemaan!


TRAUMA tunnetaan varmasti parhaiten yhtyeenä, joka tuotti laulu- ja soitinorkesteri Metallicalle Cliff Burton -nimisen basistin aikoinaan. Tämä triviaknoppi ei ole kuitenkaan aiheuttanut suurtakaan yleisöryntäystä lavan eteen, mikä tuntuu hieman kummalliselta.

Trauman power metal kumartaa Queensrÿchen ja Savatagen suuntaan. Se on kuitenkin laiha lohtu, kun taivaan jumalat näyttävät voimansa valtavan sadekuuron voimalla, joka karkoittaa taivasalla seisoskelevan yleisön tehokkaasti erilaisiin sadesuojiin. Tai ehkä ne olivat Cliff Burtonin kyyneleitä.


Kuinka ollakaan, rankkasade hiipuu välittömästi, kun lavalle astelee WHIPLASH. Whiplashin vuonna 1985 julkaisema debyyttialbumi Power And Pain nostattaa vielä tänäkin päivänä kylmät väreet eläimellisessä kiihkossaan. Ennen keikkaa yhtye onkin ilmoittanut esittävänsä ainakin seitsemän laulua kyseiseltä mestariteokselta.


New Jerseyssä perustetun trion alkuperäiskokoonpanosta ei ole enää jäljellä muita kun laulaja-kitaristi Tony Portaro. Se riittää, sillä basisti Dank DeLong ja viimeisen keikkansa Whiplashin riveissä soittava rumpali Dan Foord ovat sisäistäneet Whiplashin ytimen kunnioitettavasti. Vaikka soitannollisia epätarkkuuksia ilmenee tämän tästä, eivät ne latista tunnelmaa. Tämähän on elävää musiikkia, missä asenne ja intensiivisyys ratkaisevat, ei soittotarkkuus.


Paitakojulla Whiplash näyttää esimerkkiä myös muille festivaaliesiintyjille: mustavalkoisesta ja yksipuolisesta Power And Pain -paidasta joutuu maksamaan yhdeksän (9) euroa (!!!), kun kaksipuolinen neliväritekstiili irtoaa 11 eurolla. Kaivan kuvetta ja investoin mustavalkoiseen Whiplash-paitaan, se kun näyttää olevan festareiden komein kuosi.


Whiplash vieraili ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kertansa Suomessa Oulun Jalometalli-festarilla 2009. Tuolloin en ollut itse paikalla, mutta 2014 HOA:ssa bändi on niin hyvässä ja vakuuttavassa iskussa, että uskallan nimetä sen kemujen parhaaksi bändiksi. Jos Warlord petti odotukset, Whiplash ylitti ne. Trio kannattaa ehdottomasti katsastaa, jos joskus näköetäisyydelle osuu.


Whiplashin jälkeen tarjolla olisi vielä GRAND MAGUS ja RIOT, mutta ne jäävät tällä kertaa väliin, koska on tullut aika etsiytyä takaisin Hampurin yöhön vielä inhimilliseen aikaan. Kun joukko suomalaisia ja amerikkalaisia festarivieraita lyöttäytyvät vielä kylkeen, tulee 60 euron taksimatka kustantamaan kahdeksalta hengeltä alle kympin nokka.

Matkan aikana voi vaihtaa jenkkituristien kanssa ajatuksia vaikka siitä, oliko Timo Tolkin aikainen Stratovarius parempaa kuin nykyinen ja kannattaako Wacken Open Airiin enää edes lähteä?

METAL FOREVER, FOREVER METAL!!!
Huomioitavaa:
– Tutkaile lentotarjouksia: esimerkiksi suorat, kahdessa tunnissa Helsingistä Hampuriin lentävät Finnairin lennot kustansivat Stockmannin Hulluilla päivillä n. 165 euroa meno-paluu.
– Varaudu siihen, etteivät kaikki germaanit osaa tai halua puhua englantia. Tämä pätee niin alkuasukkaisiin kuin asiakaspalvelijoihinkin.
– Toiset taksikuskit haluavat yrittää nyhtää sinulta ylimääräistä, eräät asiakaspalvelijat yrittävät puolestaan antaa vaihtorahoista väärin takaisin. Ole tarkkana!
– Alkoholi on Saksassa halpaa. Älä tuudittaudu halvan viivan aiheuttamaan valheelliseen euforiaan: liiallisessa humalatilassa kadottamasi matkustusasiakirjat, pankki- ja luottokortit sekä käteisen rahan kadottaminen voi tulla yllättävän kalliiksi.
– Jos et halua telttailla, varaa majoituksesi ajoissa.
– Jos haluat palvelua HOA:n baaritiskillä, älä tuhri aikaasi asiakaspalvelijan tuijottamiseen tai kohteliaaseen tervehdykseen. Parhaan ja nopeimman lopputuloksen saat ytimekkäällä ja kuuluvalla tilauksella, joka päättyy kohteliaisuuteen, kas näin – zwei bier, bitte! (Kaksi olutta siksi, ettei tarvitse heti palata baaritiskille pikkukaljan jälkeen, jolloin on vaarana juuttua jonotuslimboon.)
– Festariyleisö on helkkarin mukavaa ja leppoista väkeä, mutta joukkoon mahtuu myös pitkäkyntisiä – eräältä suomalaisseurueelta vietiin viereiseen leiriin lupaa kysymättä retkituolit, jotka tosin myöhemmin haettiin takaisin nolostuneelta joukkiolta. Pidä siis omaisuudestasi hyvää huolta.
– Lähimpään kauppaan ja pankkiautomaattiin on matkaa noin neljä kilometriä. Seikkaile jalan omalla vastuulla. Kimppataksi kylän keskustaan kustantaa keskimäärin 2-4 euroa nokka.
– Headbanger's Open Air on helkkarin mukavan kompakti metallifestari keskellä ei-mitään, mikä tarjoaa upeat puitteet soundillisesti ja visuaalisesti vannoutuneille metallidiggareille, jotka haluavat nähdä harvinaisempia ja yllätyksellisempiä artisteja isompien metallifestivaalien bulkkitarjonnan sijaan.

Hintaesimerkkejä:
Lennot Helsinki - Hampuri - Helsinki: 165-220 euroa
Kolmen päivän festivaalilippu, sis. leirinnän: 48 euroa. Yhden päivän festivaalilippu, 25 euroa/päivä.
Bussi Helsingin keskusta - Helsinki-Vantaan lentoasema: 5,00-6,30 euroa suunta
Paikallisjuna Hampurin lentoasema - Hampurin keskusta: 3,00 euroa suunta
Taksi Hampurin keskusta - HOA-festivaalialue, Brande-Hörnerkirchen: 60-75 euroa suunta (1-8 henkeä)
Paikallisjuna Hampurin keskusta - Barmstedt (mistä bussikuljetus festivaalialueelle): 5,00 euroa suunta
Minibussi Barmstedt - HOA-festivaalialue: 2,00 euroa suunta / hlö
Olut/kirsikkaolut HOA:ssa: 2,00 euroa (0,33 l) + 1,00 euron pantti / kpl
Rommi / viskikola HOA:ssa: 3,50 euroa + 1,00 euron pantti

Seuraava Headbanger's Open Air järjestetään Brande-Hörnerkirchenissä 23-25.7.2015. Ensi vuoden esiintyjiksi ovat jo varmistuneet SATAN, BLITZKRIEG, AFTERMATH, WARRIOR, RUTHLESS ja SPELLCASTER. Kolmen päivän ennakkoliput 49,50 euroa.

Teksti & kuvat: Nalle Österman
Videot: Nalle Österman, Niclas Johansson & Mortal Sin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe