keskiviikko 27. elokuuta 2014

Sekoilua Iisalmessa, osa 2 - "Apua, katkokäveleekö Neumann!?!"

Runnirock
15.-16.8.2014
Runnin kylpylä, Iisalmi


"Kiitos, tämä on johtokunnan siitos. Tervetuloa Runnille, hyville kunnille. Yeah!"


Runnirockin juontajan Ile Vainion sutkautukset kaikuvat edelleen sumuisina korvissani. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Varmaan molempia.
Mutta hetkinen, nyt tässä tilanteessa on jotakin mätää? Joukkueestamme puuttuu yksi henkilö!
Katson kummeksuen vaimoani. Lopulta tämä komedia alkaa muuttua tragediaksi.
Käy ilmi, että rakkaan vaimoni ystävätär, jonka piti liittyä yöksi seuraamme, oli yöllä kolkutellut ja paukuttanut hotellihuoneemme ovea minuuttitolkulla ja soitellut vaimoni matkapuhelimeen kymmenisen kertaa – tuloksetta. Lopulta hän oli katsonut parhaaksi soittaa ystävänsä noukkimaan hänet yöpuulle kymmenien kilometrien päähän.
– En tajua. Olin laittanut kännykkäni täysille soimaan korvani juureen, enkä silti herännyt, rakas vaimoni pudistelee päätään, hieroen unihiekkaa silmistään.
Enkä herännyt liioin minä.

"Runnin kylpylässä on kaikilla unenlahjat hyvät, siellä saa joka ikinen iikka unet makoisat ja syvät."

Runnin kylpylän aamiainen on täysin kelvollinen. Tarjolla on perustarpeet vihanneksista leikkeleisiin ja maitotuotteista lämpimiin makupaloihin. Kyllä näiden avulla jaksaa festaroida ainakin jokusen tunnin.
Hotellihuoneeseen palattuamme rakas vaimoni päättää nauttia rentouttavista kylvyistä, kun kerran ollaan kylpylässä. Itse päätän viihdyttää itseäni tekemällä kello 11.23 Facebook-päivityksen, johon linkitän osallisiksi Facebook-ystävistäni Runnirockin juontajan Ilkka Vainion sekä illalla Runnirockissa pääesiintyjänä esiintyvän Kotiteollisuuden laulaja-kitaristi Jouni Hynysen.
"Ei saatana. Pelottavaa. Pitää käydä matkalla Alkossa."
– Ihan hauska festari tämä Runnirock. Harmi vain, että esiintyjäluetteloon oli pujahtanut virhe: juontaja Ilkka Vainion sijasta siinä olisi pitänyt lukea PÄÄESIINTYJÄ Ilkka Vainio, joka esiintyy kaikkien artistien kanssa!
Ensimmäistä vastausta ei tarvitse odottaa pitkään. Se tulee kansantaiteilija Hynyseltä kello 11.35.
– Ei saatana. Pelottavaa. Pitää käydä matkalla Alkossa.
Ile Vainio liittyy mukaan keskusteluun varttia myöhemmin, kello 11.51.
– Ollut mahtava meno ja Super esiintyjiä tääl riittää. Partio on kirkunut ilosta. Ja miä oon RunniRokin rakastettu erikoisjuontaja. Nyt jengillä satoja runoja ja kohujuontajasta ja laulajasta on pidetty mahti huolta. Ei mitään epäselvää!
Näistä lähtökohdista kelpaa lähteä festarialueelle, sillä täytyyhän hotellihuoneemmekin luovuttaa puoleenpäivään mennessä.

"Kohta lähdetään me jengillä kohti Runnia, koska siel´on hauskanpito kaikille kunnia."

Runnin sisäänkäyntialueen liepeille on nostettu ylös jokunen heinäseiväs. Ne löyhkäävät. Edes oma hengitykseni ei haise yhtä pahalta. Mene ja tiedä, ehkä se on ollut järjestäjien tarkoitus.
Runnirockin järjestäjän Perttu Nousiaisen mukaan viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetyssä Runnirockissa on ollut arviolta 5000 henkeä. Tämän vuoden tavoitteeksi on asetettu kunnianhimoiset 10 000 kävijää.
Tässä vaiheessa iltapäivää festivaalialue ei pelkästään näytä autiolta – vaan on. Paikalla on minun ja rakkaan vaimoni lisäksi arviolta neljä katsojaa. Se saattaa olla PARANORMAALI-yhtyeen onni – sekä varmasti myös myöhemmin paikalle saapuvien festivaalivieraiden.
Maailmaan mahtuu paljon erilaisia artisteja ja bändejä. Yhteistä niille on, että tahtoi tai ei, jäävät ääripäät parhaiten mieleen. Runnirockin lauantain avaava Paranormaali jää kieltämättä mieleen, mutta ei välttämättä niistä syistä kuin bändi itse olisi halunnut.

Paranormaali - Mari Mari

Aikoinaan minulla oli HIM-yhtyeen rumpalin Gas Lipstickin kanssa kahden miehen bändi nimeltään MHB. Näiden kirjainten takaa löytyi tietysti yhtye nimeltään Maailman Huonoin Bändi. Lipstickin punaisessa Golfissa kehittelimme ääniä ja säveliä, jotka mielestämme olivat mahdollisimman huonoja.
Myös huonon musiikin teko vaatii lahjoja. Niitä meillä ei Gasin kanssa selvästikään ole Paranormaaliin verrattuna.
Lyhyesti ilmaistuna: Paranormaali on suomirockia ankeimmillaan ja huonoimmillaan.
Onko Paranormaali Suomen huonoin bändi?
Olen mykistynyt.
Olen sanaton.
Tämä on pyhä hetki.
Minun on pakko hiljentyä.
Näin huonoa bändiä kuin Paranormaali en ole kuullut vuosiin.
Ehken ikinä.
– Pakko hakea kalja, rakas vaimoni virkkoo.
Edes rakas vaimoni ei kestä tätä kärsimysnäytelmää selvin päin.
Minä olen päättänyt nauttia Paranormaalista raakana.
Kuivana kakkoseen.

Paranormaali - Sumuinen maa

Mutta onko Paranormaali toivoton tapaus?
On ja ei.
Muistelen lämmöllä tarinaa, missä saksalaisen SPV-yhtiön levymoguli Manfred Schütz törmäsi kerran aloittelevaan paikalliseen äärimetalliyhtyeeseen nimeltä Sodom.
– Tämä on huonoin bändi, mitä olen koskaan kuullut, Schütz riemuitsi.
– Minun on pakko saada tämä talliini!
Näin Sodom sai levytyssopimuksen. Yhtyeen ensimmäistä mini-lp:tä myytiin reilut 50 000 kappaletta.
Sittemmin yhtye on tehnyt jo yli 30 vuotta kestäneen uran.
Paranormaalin musiikki muistuttaa kidutusta. Kidutukseen yhtyeen musiikki sopisi varmasti loistavasti. Minä ainakin voisin tunnustaa John F. Kennedyn salamurhan ja iskut WTC-torneihin, jos minulle soitettaisiin Paranormaalia riittävän kauan.
– Meillä on pitkäsoittoakin myynnissä tuolla myyntitiskillä, kukkaroystävälliseen hintaan, laulaja julistaa.
Minun on pakko saada tuo levy!
– Hinta on 15 euroa, myyntikojulla kerrotaan.
Liikaa.

Paranormaali - Mahdoton

"Älä ikinä katso Runnilla Paranormaalia, jos haluat mielenterveyttäsi vaalia."

Pelottaa valtavasti, mitä seuraavaksi on luvassa. REDHILL RATS? Ei sano mitään. Paranormaalin jälkeen odotukset eivät todellakaan ole korkealla. Ja kuten aiemmin kerroin teille – arvon lukijat – näistä ääripäistä ikimuistoisten esiintymisten suhteen, niin Redhill Rats kuuluu saman janan toiseen ääripäähän.
Tämä on parasta irkkurokkia, mitä olen koskaan kuullut suomalaisen bändin esittämänä!

Redhill Rats - Dark-Eyed Sailor

Redhill Rats, parasta suomalaista
irkkumusaa kenties koskaan!
Sattuipas sopivasti, sillä olinhan juuri ollut kesä- ja heinäkuun taitteessa tuolla vihreällä saarella yhdessä rakkaan vaimoni kanssa. Siellä tuli nähtyä niin parempia kuin heikompiakin esityksiä irlantilaisen kansanmusiikin puitteissa. Parhaimman esityksen näimme nuhjuisessa juottolassa, missä vanhimmat soittajat näyttivät jammanneen irkkumusaa viimeiset 70 vuotta.

Redhill Rats - Galway Girl

Redhill Ratsin ei olisi lainkaan tarvinnut hävetä irlantilaisten kaimojensa rinnalla.
Nämä miehet selvästikin tietävät, mitä ovat tekemässä. Ihmekös tuo, sillä saan myöhemmin kuulla bändin olleen kasassa jo parisenkymmentä vuotta.

"Joskus sokea karhukin löytää jyvän, kun löytää Runnirockista irkkubändin näin hyvän."

Redhill Rats - Rocky Road To Dublin

Sarjakuvapiirtäjä Petteri Tikkanen on liittynyt seuraamme. Toisinaan hänet tunnetaan myös Black Peider -nimellä operoivana trubaduuurina.
– Poistin Ile Vainion lavalta eilen Haloo Helsingin aikana, Petteri paljastaa.
– Se oli kyllä ihan sovittu juttu, ei siinä mitään, mies myhäilee.

Redhill Rats - The Blackleg Miner

Juttelemme kirjoittamisesta, sarjakuvapiirtämisestä ja musiikista. Tikkanen tunnustaa, ettei hän ole koskaan saanut inspiraatiota muilta sarjakuvapiirtäjiltä vaan pikemminkin eri musiikintekijöiltä sekä kirjailijoilta.
Tikkanen on mies, joka ymmärtää rockin historian ja estetiikan päälle. Tämä ilmenee tarinassa, jonka hän seurassamme kertoo.

Redhill Rats - Crazy George


Aika ajoittain Petteri Tikkanen operoi myös Black
Peider -nimisenä trubaduurina ja kylähulluna.
– Minä ostin Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumin kansitaiteen sen kansitaiteilijalta Aapo Ravilta, Tikkanen paljastaa.
Oho! Kerro lisää!
– Kannet ja kaikki vedokset, yhteensä 350 euroa, taiteiljia myhäilee.
– Pysyvätpähän ainakin tallessa hallussani, jos joku niitä myöhemmin sattuisi tarvitsemaan. En tosin ole saanut niitä vielä haltuuni, vaikka olen maksanut ne jo kuukausia sitten.

Päivän metallitarjonnasta vastaa paikallinen nuori kyky SINMATE, joka tarjoaa aurinkoiseen lauantai-iltapäivään annoksen brutaalia death-/thrash -metallia. Genren perusasiat ovat yhtyeellä hyvin hallussa, mutta vielä toistaiseksi yhtyeen ilmaisu on turhan geneeristä ja yllätyksetöntä, jotta yhtye voisi saada suurempaa jalansijaa metallimarkkinoilla.
Yhtyeen keikan jännittävimmästä annista vastasikin toisesta reunasta irronnut taustalakana, joka sai jännityksellä seuraamaan koko keikkaa sillä ajatuksella, että tippuukohan tuo lakana kohta rumpalin niskaan vai ei.
Ei tippunut.
Tylsää.

Sinmate - While The Moment Stagnates

"Tukka heiluu, jalat heiluu, hevissä on menoo reiluu."

Mutta kukas se siellä tallustelee omassa ylväässä komeudessaan farkkupaita hulmuten? No sehän on tietysti tapahtuman rakastettu erikoisjuontaja Ilkka "Ile" Vainio!
Kun Ile jää rupattelemaan lavan eteen satunnaisen ohikulkijan kanssa, katson tilaisuuteni tulleen. Koputan Ileä olkapäälle takaapäin. Hän keskeyttää keskustelunsa ja kääntyy.
– Nalle, perkele, mitäs täällä?
Kerron kuinka olemme rakkaan vaimoni kanssa saapuneet viettämään kesän päättäjäisiä hänen kotikonnuilleen.
– Asiaa! Olisitte tulleet eilen morjestamaan!
Rocktoimittaja tapasi levymogulin ja rakastetun
erikoisjuontajan. "Nyt sitä viinaa, tai..."
Kerron Ilelle, että koska meille ei ollut järjestynyt minkään sortin vippilippuja tai lehdistöpasseja, nautiskelimme festivaalin annista rahvaan joukossa. Mutta jos mieheltä sattuisi muutama juomalippu löytymään, niin kyllähän sitä kaljalla voisi käydä.
– Kuule, käydään tuolla bäkkärillä, mulla saattaa olla sulle siellä jotain, Ile vinkkaa.
Käppäilemme vartioidulle backstage-alueelle, missä järjestyksenvalvoja ei enää ole kiinnostunut tutkailemaan kulkulupiani, liikunhan nyt tapahtuman rakastetun erikoisjuontajan kanssa.
– Ota tosta.
Katselen taivaansinisellä etiketillä varustettua Ibis-brandypulloa.
– Pakko oli käydä Handelissa, kun viimeiset Veteranot meni jo eilen, mehän tultiin porukalla tänne jo torstaina.
Ojennan pullon takaisin Vainiolle. Hänkin ottaa hörpyn.
– Ota lisää. Ota, ota.
En tohdi kieltäytyä. Beggars can't be choosers.
– Tästä myös lämpimäisiä matkaan, tokaisee Ile, kaivellen pussinsa sisältöä vielä syvemmältä. – Kas noin.
Saan käteeni Ilkka Vainion Paperihattu-singlen sekä Ystäväni risti -kokoelma-cd:n.
– Tää on todella hyvä levy, nää kirkkokonsertit vetää ihan mielettömästi jengiä, Vainio hehkuttaa. – Hei ota vielä tosta noin.
Kostutan huuleni Ibiksen herkkään ja pehmeään syleilyyn vielä kerran.

Runnilla on aina yhtä mukava olla, sillä siellä ei rasitu jalat eikä polla."

Runnirockissa Pekka Myllykoski esiintyi seisaaltaan.
Ile on palannut jälleen tositoimiin. Nyt hän juontaa FREUD MARX ENGELS & JUNG -yhtyeen estradille. Edellisen kerran näin Froikkarit lauteilla arviolta 15 vuotta sitten Helsingin Kampissa sijainneessa Roadhouse-juottolassa jonakin arkipäivänä. Paikalla oli tuolloin arviolta 50 kuulijaa.
Se oli mitä todennäköisimmin yhtyeen onni, sillä tuolla pahaisella keikalla yhtyeen solisti Pekka Myllykoski oli niin huonossa kunnossa, että hänen lavakuntonsa olisi saanut jopa Maho Neitsyt -yhtyeen laulajan Pexin näyttämään partiopojalta, taiteilija Myllykosken könytessä lattianrajassa maan vetovoimaa vastaan taistellen.
Se on tuon optimaalisen pelikunnon saavuttaminen taitolaji.
Runnirockissa Myllykoski pysyy pystyssä omin voimin, vaikka näyttääkin nauttineen miestä väkevämpää. Mikäpä siinä, ihan mukava pehmeyshän siinä Vainion brandyssa oli.
– Lähdetään syömään tuonne hotellin ravintolaan, ei täällä festarialueella viitsi mitään pyttipannua tai paellaa puputtaa, rakas vaimoni huokaa.
– Lähdetään vaan.

Freud Marx Engels & Jung - Huomenna päivä on uus

Paistettu lohimedaljonkini (12,90 e) on erinomainen, kun taas rakkaan vaimoni grillipihvi (14,90 e) jättää toivomisen varaa ainakin sen perusteella, kuinka paljon puolisoni haluaa annoksestani makupaloja näykkiä.
Ruuan kanssa nauttimamme kuohuviini on turhan makeaa, mutta se selittynee sillä, että rakas vaimoni luuli pulloa saman valmistajan Proseccoksi, joka oli kuulemma erinomaista. Etiketti oli kuulemma samannäköinen, sisältö eri.
Sapiskaa täytynee antaa siitä, että lohen kanssa luvattu hollandaise-kastike oli keittiössä vaihtunut bearnaiseksi ja tilliperunat ranskalaisiksi. Jälkimmäinen tosin selittynee sillä, kun rakas vaimoni halusi ranskalaiset pihvin kera. Tästä en katsonut aiheelliseksi keittiöön huomautella, sillä annokseni oli kauttaaltaan erinomainen – varsinkin hintaansa nähden.

Ilkka Vainio lahjoitti rocktoimittajalle levyjä.
"Jos haluat Runnilla sapuskat erinomaiset, tilaa listalta paistettu lohi ja ranskalaiset."

Runnin kylpylähotellin vastaanotossa törmään tuttuun mieheen – hänhän on Dingo-yhtyeen kosketinsoittaja Jani Hölli!
– Tultiin Nipan kanssa sen Jaggella tänne, meikäläinen kuskina. Huhhuh, oli aika rankat kilsat, kun eilen meni aika myöhään raitilla, mutta täällä ollaan. Onneksi Nipan auto on niin hyvä ajaa, kosketinsoittaja kehuu.
Oliko Hölli siis Dingon laulusolistin Pertti Neumannin kanssa liikenteessä?
– En, ihan omalla porukalla.
Muistelen edelleen lämmöllä edesmenneen mestarirumpali Tonmi Lillmanin (1973-2012) muisteloa ajoista, jolloin hän työskenteli aika ajoittain Neumannin duokeikkojen miksaajana.
– Neumannin kuski kertoi naureskellen, että perjantain keikat meni Nipalla yleensä hyvin, koska silloin se oli ennen keikkoja suht skarppina. Vasta keikan jälkeen alkoivat bailut. Seuraavana päivänä meininki jatkui sitten yleensä siitä, mihin se oli edellisiltana jäänyt.
– Kun sitten piti siirtyä keikkapaikalta seuraavaan, käski Nipa laittaa Kerjäläisten valtakunnan soimaan auton cd-soittimesta vitun lujalle. Aina. "Kuuntele tää, kuuntele tää." Kun sitten erään kerran Nipa sattui sammumaan kesken matkan, ajatteli kuljettaja säästää kuuloaan edes hetkeksi, laskien hieman äänenvoimakkuutta. Nipa säpsähti heti hereille, aloittaen armottoman sättimisen: "ÄLÄ IKINÄ LASKE TUOTA ÄÄNENVOIMAKKUUTTA ILMAN LUPAA, kuuntele tää, kuuntele tää."
Silloin olisin kieltämättä halunnut olla kärpäsenä katossa.
En viitsi kysyä Hölliltä parivaljakon autossa kuuntelemasta matkamusiikista. Sen sijaan toivotan miehelle hyvää keikkaa ja jätän hänet säätämään majoitusasioita hotellin vastaanottovirkailijan kanssa. Minun on pakko rientää ajoneuvollemme, sillä rakkaan vaimoni edellisyönä kovia kokenut ystävätär on myös ilmestynyt pelipaikoille. Hän tarvitsee autostamme jotain.

Tältä näyttää rocktoimittajan farkkujen
takataskuun taitettu Runnirockin aikataulu.
"Ei tähti tarvitse silmäystäkään unta, kun soittimessa soi 190 894 levyä myynyt Kerjäläisten valtakunta."

Kun pakkaamme kimpsujamme ja kampsujamme havaitsemme, että Hölli on saapununut suoraan edessämme 10 metrin päässä seisovan harmaan Jaguarin luo. Emme kiinnitä kosketinsoittajaan juurikaan huomiota, eiväthän hänen arkiaskareensa varsinaisesti meille kuullu. Jotain mies puuhastelee siinä yksinään.
Kun katseeni eksyy vahingossa Jaguarin suuntaan vain sekunteja myöhemmin, on tilanne oleellisesti muuttunut. Nyt Höllin vieressä seisoo varttuneempi mies, jota kosketinsoittaja näyttää kannattelevan.
– Herrajesta, onks toi Neumann, huomaan lausuvani ääneen.
Naiset ympärilläni kääntyvät katsomaan ikääntyvää rocklegendaa.
– On sen pakko olla, naisetkin nyökkäilevät.
– Mene juttelemaan sen kanssa, vaimoni ehdottaa.
– No en vitussa mene, ei artistia sovi häiritä ennen rankkaa keikkaa, tuhahdan.
Jaguarin luona seisoskeleva kaksikko ei havaitse tuijotustamme. Nyt parivaljakko nytkähtää liikkeelle.
– Herranjumala, ei voi olla totta! Katkokäveleekö Neumann!?! Apua, lausahdan tyrmistyneenä seuralaisilleni.
Neumannin askel näyttää kulmikkaalta. Katkonaiselta. Joko se johtuu artistin ankarasta humalatilasta tai sitten se voi olla seurausta pitkäaikaisesta alkoholin liikakäytöstä, joka on tunnistettava kävelytyyli varsinkin puliukkojen keskuudessa.
Päätän tehdä uuden Facebook-päivityksen. Siihen kirjoitan näin: "Näyttäisi siltä, että eräällä Pertillä taitaa olla välikuoleman paikka..."
Tätä statusta kommentoi eräs Voice of Finland -yhteyksistäkin tuttu solisti.
– Pari kaveria käyny tuuraa Pertin taustajoukoissa, kertovat pelonsekaisia tarinoita siitä miten viina ihan aidosti tykkää Pertistä, laulaja kirjoittaa hymiön kera.
Pertti Neumannin johtaman Dingon keikkaan on nelisen tuntia aikaa.

"Kun Runnilla näen katkokävelevän tähden, silloin minä äkkiä karkuun lähden."

Runnirockissa on myös aitoa maalaistunnelmaa.
Festivaalialueella esiintyvä MAMBA ei ole ikinä tuntunut niin houkuttelevalta vaihtoehdolta kuin nyt. Porista Dingon ja Yön tavoin ponnistanut Mamba on viime vuosina esiintynyt Pertti Neumannin tavoin etupäässä ulkomusiikillisista syistä.
Kun mediassa on puntaroitu säännöllisin väliajoin Neumannin keikkakuntoa, on mediassa säännöllisin väliajoin arvioitu Mamban keulahahmon, laulaja-kitaristi Tero Vaaran mielenterveyttä. Siihen ovat olleet syynä Vaaran värikkäät lausunnot, joissa hän on muun muassa kertonut monikulttuurisuuden olevan verrattavissa kommunismiin.
Runnirockissa on syytä Pyyhkiä kyyneleet, sillä täällä Vaara yhtyeineen keskittyy yksinomaan musiikkiin. Sehän tuntuu kelpaavan vallan mainiosti festivaalivieraille, joita on valunut kuin varkain koko ajan enemmän ja enemmän paikalle. Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä, laulaa Tero Vaara, kun voi laulattaa satoja ihmisiä Savon sydämessä.
Niin haltioitunut Mamban esityksestä on myös Ile Vainio, että hän on kirjoittanut Tero Vaaran kunniaksi oikein runon! "Kun katson Tero Vaaraa, niin hän kaikkien sydämiä naaraa. Ja laulunsa kuljettaa poikien kaaraa, sekä Ladyjen haaraa. Eli kannattaa kuunnella Mambaa, joka elvyttää jokaista kinkkaajaa ja rampaa. Terveisin Runnin väki, joka Mamban loistokeikan näki."
Tämän kunnianosoituksen jälkeen Tero Vaarakin näyttää nauttivan olostaan Runnirockin lavalla, vaikka hän joutuu esittämään laulun, joka on soinut Suomen suvessa kyllästymiseen saakka siitä lähtien, kun se kesällä 2002 ensiesityksensä sai. Vielä on kesää jäljellä!

"Kun Runnissa katsoo Tero Vaaraa, niin kyllä hän hommansa lavalla ainakin klaaraa."

Kuvassa on Janna, rakkauden Hoosianna.
– Vitsi tuo JANNA on niin kaunis, sain ihan mielettömän hyviä kuvia siitä, rakas vaimoni ilakoi.
Päätän itsekin lähteä katsomaan Jannaa lähempää. Lavalla on melko paljon soittimia, joiden äänimaailmaa voisi kuvailla nykyaikaiseksi. Kylmää ja koneellista soundia. Ehkä Janna on näiden kylmien laulujen herkkä, viaton ja lämmin kontrasti, jota vasten Jannan persoona pääsee paremmin esiin. Tai ehkä tämä äänimaailma on vain nopeasti luotu synteettinen kulissi ja ehto, jota vasten Janna pääsee luomaan kaupallista uraa suomalaisessa musiikkiteollisuudessa vanhempiensa Maarit ja Sami Hurmerinnan jalanjäljissä.

Janna - Sydämen kantaja

Yritän saada selkoa, ketä Jannan taustayhtyeessä oikein soittaa. Tätä ei kerrota missään, ei liioin Jannan kotisivuilla tai hänen Facebook-sivuillakaan. Googlekaan ei tarjoa tähän mysteeriin apuja. Nämä miehet ovat toisin sanoen anonyymejä ja persoonattomia ammattimuusikoita, jotka ovat täten helposti korvattavissa yhtä anonyymeillä ja persoonattomilla ammattimuusikoilla. Toki Janna näitä henkilöitä esittelee, jotta he pääsevät patsastelemaan muutamaksi sekunniksi parrasvaloihin. Vaan eipä nuo nimet jää juurikaan mieleen, kun lavan takaosan ovat vallanneet viisi mustaa kirjainta valkoisella pohjalla.

JANNA

Muuta ei tarvitse tietää. Ainakin Ile Vainio on haltioissaan – luonnollisesti. Hänen tehtävänsä on jo ihan ammattinsakin puolesta arvostaa suomalaista naiskauneutta.
– Janna, Rakkauden Hosianna, meidät syntiset Runnilta ja kunnilta kanna, sä olet aina meidän kunnianna, Runnirockin rakastettu erikoisjuontaja runoilee tumman kaunottaren hymyillessä kauniisti vieressä.

Janna - Tytöt lähtee tanssimaan

Bongaan Ile Vainion käppäilemässä rahvaan keskellä. Hän houkuttelee minut seuraansa VIP-alueelle.
– Perttu hei, tämä tässä on Nalle Österman, hän on Suomen tärkeimpiä ja kuuluisimpia rocktoimittajia. Nalle kirjoittelee rajuja juttuja, esittelee Vainio minut pöytäseurueelle, joka koostuu neljästä vantterasta ja raavaasta miehestä.
– Mitä otat, minä tarjoan, tapahtuman järjestäjä Perttu Nousiainen kysyy.
Tilaan salmiakkikossun ja oluen. Tilaustemme jälkeen palaamme pöytään. Tällä välin Vainio on käynyt backstagella asioilla. Hänellä on miehille yllätys. Hän jakaa tovereilleen Jannan nimikirjoitukset omistuskirjoituksilla!
Viereisessä pöydässä istuvan miehen lapussa lukee "Artolle <3 Janna".
– Voit sinä tähän meidänkin pöytään istahtaa, Nousiainen vinkkaa.
Miehet äityvät kehumaan Vainiota kilpaa.
– Siinä on piinkova liikemies. Todellinen ammattilainen. Häntä parempaa levymogulia saa tästä maasta hakea. Kerrassaan mahtava mies! Hänen isänsä oli ehkä verraton sanoittaja, mutta tätä miestä kovempaa liikemiestä ei suomalaisesta musiikkibisneksestä löydy!
Ile ottaa kehut hymyillen vastaan, herjaa iskien. Kylläpä tämä olut maistuu hyvältä näiden miesten seurassa. Hetken päästä Ile Vainio poistuu takavasemmalle.

"Kun liikemies kansalle musiikkia myy, löytyy skoolatuille maljoille aina hyvä syy."

Miehet ovat kiinnostuneita tietämään taustoistani. Kertaan henkilöhistoriaani lyhyesti kertoen, kuinka kolme vuotta sitten päädyin Turkuun rakkaan vaimoni päästyä kaupungin yliopistoon opiskelemaan.
– Turku on hieno kaupunki, vierustoverini kehuu. - Minulla on kotonani laatikollinen Sauli Niinistön elämäkertoja nimikirjoituksilla varustettuna. Kun hän hoitaa Ukrainan kriisin kuntoon, saan niistä hyvät rahat.
Katselen miestä kummeksuen. Miksi hän minulle tuollaista kertoo? Vastapäinen juttukumppani tarvitsee sähköpostiosoitteen, mihin hän voi lähettää ottamansa valokuvan vierustoveristani ja Ile Vainiosta.
Vierustoverini kaivaa tablet-tietokoneensa esille.
Valokuvan saatuaan hän alkaa esitellä minulle kuvakansiotaan.
– Kato tätä. Tiedätkö kuka siinä on?
Rocktoimittaja sai kiinteistöjohtajalta käyntikortin,
kiinteistöjohtaja sai rocktoimittajalta käyntikortin.
Näin tätä maata kehitetään!
Siinä patsastelee vierustoverini sekä Suomen presidentti Sauli Niinistö (kok).
– Katsos tätä. Tunnetko tätä miestä?
Tunnenhan minä. Siinähän on Suomen entinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk).
Ei vittu ei saatana.
Katson miestä tarkemmin. Ei helvata sentään. Sehän hänen on pakko olla.
Valokuvissa siloposkisena esiintynyt mies on kasvattanut leppoisan kesäparran, mutta kyllähän tuo sama mies on.
Arton henkilöllisyys alkaa paljastua.
Hän on tietysti muutaman vuoden takaisessa vaalirahakohussa ryvettynyt kohuliikemies Arto Merisalo!

"Kun liikemies rahojaan kavereilleen jakaa, voi myöhemmin tulla kylmää kyytiä edestä ja takaa."

Pornotähti Tera Patrick tapasi
rocktoimittaja Nalle Östermanin.
Päätän käynnistää oman älypuhelimeni Facebook-sovelluksen.
– Katsos tätä, vinkkaan Merisalolle.
Kuvassa poseeraan amerikkalaisen pornotähden Tera Patrickin kanssa.
– Näyttää aivan Jasmin Mäntylältä, mies huokaa.
Tarjoan vielä toisen potretin liikemiehelle ihmeteltävksi, missä poseeraan miespuolisen pornotähden kanssa.
– No, mutta sehän on... Ronn Moss, Merisalo tokaisee.
Ei ole, vaan Ron Jeremy, virnistän.
Mitä opimme tästä? Pornotähtien kanssa on näemmä turvallisempaa poseerata kuin politiikkojen, ainakaan ei tarvitse pelätä joutuvansa tiilenpäitä lukemaan.
– Katsos tätä, jatkaa Merisalo esitelmäänsä. – Käytiin Raikun kanssa kymmenessä maassa kymmenen päivän aikana.
Raikku on tietysti iskelmälaulaja Rainer Friman, jonka kanssa Merisalo on viettänyt kesälomaa Keski-Euroopassa autoillen.
– Tiedätstä mistä tää on? Entä tää? Entä tää?
Eri kaupungit ja nähtävyydet vain vilisevät silmissä. Arto Merisalo on selvästikin maailmaa nähnyt mies.
– Mitä se Arto Merisalo oikein tekee täällä, rakas vaimoni kysyy ihmetellen, kun käännyn kauniimman sukupuolen puoleen.
Sanopa se, siinäpä se.
Toissa viikolla Runnirockissa, tällä viikolla televisiossa – peräti kahteen kertaan.
Varmaa on ainoastaan yksi asia.
Arto Merisalo is back!

"Kun liikemies kaivaa tietokoneen esiin, on tiedossa matka syviin vesiin."

Pornotähti Ron Jeremy tapasi
rocktoimittaja Nalle Östermanin.
Olen hämilläni tästä yllättävästä käänteestä. Minun on saatava tästä tapaamisesta jokin muisto jälkipolville. Valokuva ei ainakaan onnistu, sillä kun rakas vaimoni tarttuu järjestelmäkameraansa, kääntää Merisalo välittömästi kasvonsa poispäin.
Kohuliikemies ei tarvitse yhtään enempää julkisuutta kuin on jo tähän mennessä saanut.
Selitän vierustoverilleni, että kerran hän operoi myös musiikkimiesten kanssa, saattaa hänelle olla iloa käyntikortistani, jos hänen tuttavapiiriinsä kuuluva artisti on joskus saapumassa Turkuun keikalle.
Hän ottaa käyntikorttini vastaan ja kaivaa lompakostaan eri vaihtoehtoja. Sieltä hän löytää kortin, joka saattaa sopia minun edustukseen.
Käyntikortissa lukee Arto Merisalo, kiinteistöjohtaja.

Indica - Pahinta tänään

INDICAN soittaessa törmään saniteettialueiden kusipömpeleiden luona viiksekkääseen Metallica-paitaiseen mieheen, jolla tuntuu olevan paljon sydämellään meille muille virtsarakkoa tyhjenteleville festivaaliotuksille.
Jostakin syystä mies haluaa tietää, mistä olen kotoisin.
– Nyt tulee turpaan, ehdin ajatella.
Kerron rehellisesti, että olen syntyperäinen stadilainen, mutta muuttanut Turkuun savolaissyntyisen vaimoni kanssa kolme vuotta sitten.
– Turkulainen! Ai saatana! Saanko tarjota sulle kossua?
Eihän tällaisesta tarjouksesta tohdi kieltäytyä.
– Kippis!
Käy ilmi, että miehellä on maatalousalan yritys, jonka nimissä hän on suunnittelemassa juhlia työntekijöideen.
– Sinne pitäisi saada kunnon bändejä kuten Children of Bodom ja Klamydia.
Kysyn mieheltä, millainen budjetti hänellä olisi tapahtumalle.
– 50 000 euroa.
Eiköhän me sillä rahalla saada tapahtuma järjestymään, lupaan miehelle ojentaessani hänelle käyntikorttini, sillä nyt ollaan Runnilla, näillä hyvillä kunnilla. Yeah!

Runnirockissa Indica näyttää hyvältä.
mutta kuulostaa pahalta. Nyyh!
"Onko ollut rakkaat runnilaiset, hyvät miehet sekä naiset, supertunnelma? Kyllä, sen aistii, sen aistii, nimittäin täältä, nimittäin ollaan kaikki hyvältä päältä, nimittäin ollaan saavuttu oikeaan tunnelmaan. Siellä kaveri liikehtii niin kuin hän olisi ikuinen laveri päällä, täällä hyvällä säällä. Mutta, uskomattoman hieno partio on Indica! Kuulinko oikein? En kuullut vielä  Indica! Ja kolmas käsky  Indica! Kyllä, sieltä tulee Jonsu ja kaikki kaunottaret. Tervetuloa pyhälle Runnille, Indica!"

Voi Indicaa. Tänne he ovat saapuneet satojen kilometrien päähän pääkaupunkiseudulta Runnirockiin plakkarissaan kokoelma hienoja lauluja. Valitettavasti kappaleiden hienous ei välity umpisurkean miksauksen johdosta, vaan tuhnuiset soundit saavat yhtyeen kuulostamaan aloittelevalta demobändiltä. Näissä tunnelmissa on raadollista todeta, että aika tuntuu ajaneen Indican ohi.

Indica - Ikuinen virta

Indican jälkeen päätän ottaa älypuhelimeni käsiini ja soittaa sillä puhelun backstagelle Kotiteollisuus-yhtyeen keikkabussiin, jonka uumenista löytyy kansantaiteilija Jouni Hynynen.
Siellä Jouni leikkiikin parin pienokaisen kanssa, jotka ovat tulleet äitinsä kanssa sukuloimaan tähän maantiellä liikkuvaan laivaan. Jouni-setä kaivaa jostakin piilosta pienen suklaapatukan, jonka jakaa kristillisesti puoliksi pojalle ja tytölle kanssa.
"Kelaa, mä en pystynyt juomaan Jägermeisteria
15 vuoteen." Rocktähti näyttelee kiinnostunutta
kun rocktoimittaja selittää.
Minulle Hynynen tarjoaa kossua.
– Tässä on sellainen pilli, josta on tultava ääni, jotta huikka hyväksytään. Muuten pullosta täytyy juoda niin pitkään, kunnes ehto täyttyy.
Ei vittu ei saatana. Mitenköhän tässä nyt oikein käy?
Onnekseni tässä käy omalta kannaltani huomattavasti paremmin kuin kansantaiteilija Hynyselle Osmos Cosmos-yhtyeen Music Bros -studiolla vuonna 2007, jolloin Hynynen tuli ottaneeksi hörpyn madeiraa suoraan pullon suusta.
Sitä nimittäin seurasi useamman minuutin rykiminen ja kakominen, kun Hynynen taisteli suurempia voimia vastaan pitääkseen vatsalaukkunsa sisällön nahoissaan.
Huomaan Paranormaalin cd:n löytäneen tiensä Kotiteollisuuden keikkabussin istuinosaston pöydälle. Silkkaa ajattelemattomuuttani en tajua sillä hetkellä pummata levyä haltuuni. Sen sijaan kerron Hynyselle, kuinka näimme aiemmin illalla Neumannin katkokävelemässä saattajan kera Runnin kylpylähotellin parkkipaikalla.
– Sehän kuulostaa ihan Juice Leskisen loppuvaiheilta, Hynynen surkuttelee.
Rakas vaimoni harmittelee Hynyselle sitä, kuinka hän aikoinaan missasi Juicen viimeiseksi jääneen esiintymisen Tuuliajolla-kiertueen konsertissa Kuopiossa 20. elokuuta 2006, koska ei saanut kavereita mukaansa eikä huvittanut lähteä yksin.
– Minä olin sillä keikalla, Hynynen hiljentyy. – Oli se kyllä aika kammottavan näköistä, kun Juice lähti kuskinsa kanssa välittömästi autolla keikalta pois, niin ihmiset kantoivat väkisin auton ikkunasta Juicelle viiniä ja viinaa. Ei siinä voinut muuta tehdä kuin pudistella päätään.
Pertti Neumann vasemmalla
ja Erik Valkama oikealla.
Reilut kolme kuukautta myöhemmin Juice on kuollut, 24. marraskuuta 2006. Hän eli 56-vuotiaaksi.
Olemme hetkisen hiljaa. Kukaan ei keksi mitään sanottavaa.
– Kato, tuossa se nyt menee, Hynynen viittilöi ja osoittelee bussin ikkunasta alas.
– Neumann.
Rumpali Ville Siuruainen aloittaa kiihkeän kompin. Rytmi on tuttu Dingon vuonna 1984 ilmestyneeltä debyyttialbumilta Nimeni on Dingo.
– Kiilaa, minä ja Hynynen nyökkäilemme toisillemme.
– Aivan liian kiihkeästi kulkee.
Pudistelemme päitämme.
Neumann nousee portaita pitkin lavalle ja siirtyy mikrofonin ääreen kitara kaulassaan.
– Minä saavuin maailman rannikoilta, vuosikertaviineillä kastelluilta kallioilta...

Missä kunnossa Neumann oikein on? Mitä tapahtuu Ile Vainiolle? Kuka esiintyjistä poistetaan lavalta väkivalloin? Lue äärimmäisen dramaattinen loppuhuipennus rocktoimittaja Nalle Östermanin Runnirock-raportin päätösosasta! Ykkösosan voit lukea täältä!

Teksti & videot: Nalle Österman
Kuvat: Anita Hartikainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe