keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kun kriitikko antoi artistille palautetta - ja mitä sitten tapahtui

Television laulukilpailusta tutuksi tullut levylaulaja
harmistui rocktoimittajan kritiikistä.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun musiikkikriitikko artistia haukkui."
Sain palautetta Universal-yhtiölle levyttävältä levylaulajalta Mikko Herraselta  – eli mieheltä, josta viime viikkoinen blogitekstini "Kun mikään ei riitä" (23.10.2014) valtaosaksi kertoi.

Hän oli närkästynyt. Hyvin närkästynyt.

Se ei minua varsinaisesti yllättänyt – olihan tekstini hyvin kriittinen The Voice Of Finland -ohjelmasta tutun Herrasen omaa säveltaidetta kohtaan.

Todettakoon nyt heti tähän alkuun, että musiikkikriitikon työ on varmasti yksi epäkiitollisimpia tehtäviä musiikkialalla. Kun kehut artistin levyn, saat niiden vihat niskoillesi, jotka eivät ole kanssasi samaa mieltä. Kun haukut jonkun artistin levyn, saat niiden vihat niskoillesi, jotka eivät ole kanssasi samaa mieltä.

Bonukseksi saat jälkimmäisen kohdalla vielä artistin vihat niskoillesi.

Se on kriitikon kohtalo silloin, kun ei kulje turvallista kultaista keskitietä kirjoittamalla mukavaa ympäripyöreää mössöä, joka ei ärsytä tai aiheuta reaktioita.

Työskennelläkseen kriitikkona täytyy omata niin sadistisia kuin masokistisia luonteenpiirteitä – tai opetella sellaisia.

Kun aloin kirjoittaa levyarvioita Rumbaan joskus 1980-luvun loppupuolella 15-vuotiaana, sain nopeasti oppia tämän asian kantapään kautta.

Kriitikoksi ajauduin sattuman ja kohtalon oikun kautta, koska halusin kertoa muille ihmisille kuulemistani hyvistä levyistä. Valitettavasti levykriitikkona käsiini ohjautui myös äänitteitä, jotka eivät todellakaan ansainneet kehuja.

Jonkin ajan päästä lehden mielipidepalsta Klinikka 269 alkoi täyttyä nimimerkkien takaa laadituista kirjoituksista, joiden viesti oli selvä: "Nallelle kenkää Rumbasta!" Koska näille kirjoittajille oli kuitenkin tarjolla levypalkintoja, mikäli he antavat yhteistietonsa, sain toimituksesta usein tietää kirjeiden kirjoittajien henkilöllisyyden.

Monet heistä työskentelevät musiikkialalla edelleen.

Kriitikkona olen saanut muun muassa kuulla olevani kierosilmäinen (epäonnistuneiden silmäleikkausten peruja), läski (voi kuinka omaperäistä), nimeäni mukailevan roolihahmon tamperelaiseen sketsisarjaan 18-vuotiaana – sekä sokerina pohjalla tullut pahoinpitely kirjoitusteni takia reilut neljä vuotta sitten.

Ehkäpä paras esimerkki tämän mielensäpahoittamisen huipentumasta oli artisti, joka tykkäsi vuonna 2005 Soundi-lehteen kirjoittamastani yhden tähden arvostelusta niin paljon, että soitti lehden silloiselle päätoimittajalle väittäen, kuinka olin kuulemma baarissa vakaasti luvannut tuhota hänen uransa! Ohhoh!

Ei siis ihme, että päätoimittaja katsoi aiheelliseksi tiedustella minulta, oliko moisissa väitteissä mitään totuuspohjaa. "Jos minulla olisi tällaisia agendoja, tuskin olisin tehnyt tätä työtä näin pitkään", muistan vastanneeni.

Myöhemmin ilmeni, että kyseisen lauluntekijän henkilöhistoriasta löytyy enemmänkin esimerkkejä taipumuksista patologiseen valehteluun. Kyseinen artisti sai julkaista vielä toisen albumin pari vuotta myöhemmin, joka sekin sai yhden tähden arvostelijalta – eli Soundi-lehden nykyiseltä päätoimittajalta.

Sittemmin artisti on siirtynyt suosiolla takaisin gospelin pariin, missä hän on operoinut huomattavasti menestyksekkäämmin.

Kaikki voittivat. Artisti löysi laulujensa todellisen sävelen eikä levykriitikkojenkaan tarvinnut enää ripustaa artistia häpeäpaaluun vielä kolmannella yhden tähden arvostelulla.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin kuuntelemaan paskan levyn tai katsomaan umpisurkean keikan."
En todellakaan tiedä, montako äänitettä olen vuosien mittaan arvostellut, montako keikkaa olen nähnyt, montako keikkaa arvostellut ja montako huonoa levyä kuunnellut.

Levylaulaja harmistui niin paljon, että päätti
kirjoittaa vastineen Facebook-seinälleen...
Sen tiedän, että arkistoissani ja varastoissani on satoja, ellei tuhansia äänitteitä, jotka ovat sulautuneet osaksi harmaata massaa, jota en tule kuuntelemaan elämässäni enää sekuntiakaan. Näiden äänitteiden kohtalo on matkata hitaasti mutta vääjäämättä kohti turhien äänitteiden loppusijoituspaikkaa – eli paikallista jätteenhuoltolaitosta.

Senkin tiedän, että olen nyhjännyt satoja ellen tuhansia tunteja nuhjuisissa klubeissa tai muissa vastaavissa hämyisissä luukuissa, joissa artisti on esiintynyt muutamalle tai muutamalle kymmenelle katsojalle miettien varmasti samaa kuin minäkin, "mitä vittua minä täällä teen, eihän tästä jää mitään käteen muuta kuin velkaa ja laskut."

Joillakin henkilöillä tuntuu olevan ihmeellinen käsitys, että kriitikon pitäisi olla jotenkin objektiivinen arvosteluissaan. Musiikki on kuitenkin aina subjektiivinen kuuntelukokemus, ei objektiivinen.

Kun musiikkikriitikko sitten kirjoittaa omiin subjektiivisiin kokemuksiinsa perustuvan kritiikin, aloittavat mielensäpahoittajat itkuvirtensä.

"Ei noin saa kirjoittaa", ne parkuvat.

Miksei saisi? Juurihan minä kirjoitin! Suomessa kun sattuu vielä toistaiseksi olemaan sellainen juttu olemassa kuin sananvapaus.

Suomessa kestetään kritiikkiä äärimmäisen huonosti, tänä päivänä kenties huonommin kuin koskaan. Julkisuudessa se näkyy esimerkiksi siten, kun maamme tämänhetkinen pääministeri ja positiivisuuden yliapostoli Alexander Stubb (kok) kertoo kuuntelevansa mieluummin jotakin fiksua ja filmaattista diplomaattia kuin jotakin ummehtunutta ja kriittistä "päivystävää dosenttia".

Pitäisi olla niin samperin positiivinen ja iloinen, vaikka menisi ihan päin persettä. Positiivisuudella ikävätkin mietteet saadaan käännettyä inspiroiviksi haasteiksi.

Eikö olekin fantsua!?!

Miksi me emme kaikki vain voisi hymyillä iloisina yhdessä ja tulla toimeen?

Voi kun se olisikin niin helppoa. Miksi teidän artistien pitää sitten tehdä niin sisällötöntä ja hengetöntä musiikkia? Miksi teidän poliitikoiden pitää harjoittaa niin byrokraattista ja eriarvoistavaa politiikkaa?
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin rocktoimittajan blogikirjoituksen."
The Voice Of Finlandin ensimmäisellä tuotantokaudella 2011-12 kisaillut Herranen ylsi Michael Monroen joukkueessa semifinaaleihin asti. Kenties hän oppi sieltä Monroen positiivisuuspolitiikan?

Positiivisuuspolitiikasta ei ollut enää jäljellä kuin rippeet, kun Herranen teki viime tiistaina kohtalokkaan Facebook-päivityksensä, jossa kirjoitti muun muassa seuraavaa: "Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo ettei tästä ole mitään hyötyä eikä tässä ole mitään järkeä. Että ehkä kaikki onkin ollut täysin turhaa, käytännössä siis koko elämäntyöni."

Mietin Herrasta. Hän on tehnyt musiikkia koko ikänsä, niin muusikkona kuin tuottajana. Hän on noussut koko kansakunnan tietoisuuteen television musiikkiohjelman avulla positiivisena ilopillerinä. Hänen taitojaan on ylistetty joka käänteessä. Hänellä on levytyssopimus maailman suurimman levy-yhtiön Universalin kanssa.

Joten päätin avata sanaista arkkuani.

Tätä kirjoittaessani teksti on luettu 4403 kertaa ja tykätty Facebookissa 618 kertaa.

Viime sunnuntai-iltana 26. lokakuuta 2014 selvisi, että myös Herranen on lukenut tuon kirjoituksen.

Aluksi rytisi ja ryskyi Herrasen aloittamassa julkisessa Facebook-päivityksessä, jonka mies hetken päästä poisti ryhdyttyäni itse kommentoimaan siihen. Tämän jälkeen jatkoimme keskustelua yksityisesti. En toista yksityistä keskustelua tässä, käyn vain läpi pääkohdat.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun käytit kohdallani niin terävää kynää."
"Ehkä tämän olisi voinut hoitaa hieman nätimmin", Herranen toteaa aluksi.

...joka jatkuu...
Kuten alkuperäisessä blogissani kirjoitin, olen seurannut Herrasen musiikillista uraa vuosituhannen alusta lähtien. Yhtyeet (Velcra, Rust), joissa hän on soittanut, ovat saaneet positiivista vastakaikua, mutta marginaalista levymyyntiä. Yhtyeet, joita hän on äänittänyt, miksannut ja/tai tuottanut (muun muassa Killpretty, Beagon, Misery Inc., Iiwanajulma, The Chant, Plastic Tears, Kilt, Profane Omen, Lullacry), ovat saaneet positiivista vastakaikua, mutta marginaalista levymyyntiä.

See a pattern here?

Discogsista löytyy melko kattava lista äänitteistä, joita Herranen on ollut vuosien varrella työstämässä. Montako omistat? Oletko paljon kuunnellut?

Kun Voice-hype oli Herrasen kohdalla laantunut, palattiin jälleen lähtöruutuun, jossa artisti Mikko Herranen kiinnostaa yleisöä vain marginaalisesti.

Nätimpiä sanavalintoja käytetään yleensä aloittelevien artistien kohdalla, koska ei haluta loukata nuoria lupauksia heti kättelyssä. Herranen on kuitenkin jo 38-vuotias konkari, joka on levyttänyt kymmeniä äänitteitä ja tehnyt satoja keikkoja. Siinä tilanteessa silkkihansikkaat ovat kiistatta liian heiveröiset viestini välittämiseen.

Oman blogini kirjoitin hevimpään sävyyn siksi, että viesti menisi perille ja saisi artistin heräämään, ajattelemaan sekä reagoimaan. Sen hintana oli ehkä ystävyys, mutta menköön nyt, jos sen seurauksena on parempaa musaa sekä kiinnostavampi artisti.

Ehkä olisi vain parempi olla hiljaa, mutta Herrasen hätähuudon jälkeen koin, ettei vaikeneminen enää auta. Joskus on hyvä katsoa peiliin ja/tai ympärilleen sekä reflektoida, miten maailma makaa sen sijaan, että vääntää tukka putkella putkinäköisesti uutta putkeen.

En työskentele kriitikkona saadakseni ystäviä, työskentelen kriitikkona löytääkseni parempaa musaa sekä potkimalla artisteja ahteriin tekemään parempaa musaa välimallin kuonan sijasta.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kriitikkona väitit minun hamuavan vain rahaa."
"Kuten tuolla omassa ketjussani totesin, en ole koskaan edes kuvitellut eläväni omalla musallani, siksi olet mielestäni osin hiukan harhateillä", Herranen viestittää.

Tässä kohtaa koen ristiriidan Herrasen teoissa ja puheissa, kun hän vielä viikko sitten toivoi, että asiat menisivät eteenpäin, edes pienin askelin. "Mistä saada ne ilosävärit jotka auttavat jaksamaan? Joskus pitäisi onnistua", itsesäälissä rypevä Herranen toteaa.

"Tuntuu että kun aloitimme RUST-bändimme joskus 13 vuotta sitten, kävi uuden (silloinkin epämuodikkaan) bändin harvalukuisilla keikoilla enemmän väkeä kuin "koko kansan promon" saaneen ex-TV-suosikkicoverlaulajan keikoilla nyt."

Tähän on parikin loogista selitystä.

Ensinnäkin, kun oltiin nuorempia, oltiin nuoria, lupaavia ja kiinnostavia. Kun ei enää olla yhtä nuoria, ei yhtäkkiä enää ollakaan yhtä nuoria, lupaavia ja kiinnostavia. Jos ei ehtinyt antaa omia näyttöjään ajoissa, on se vanhempana alati hankalampaa.

Turbonegron elämäkerrassa yhtyeen basisti Happy-Tom toteaa saman asian jokseenkin ytimekkäämmin: "Kun olet alle 35-vuotias, olet vielä nuori ja lupaava, sen jälkeen alat vaikuttaa vain kylähullulta."

Tervetuloa kerhoon, Mikko Herranen!

Toiseksi, kuten jo aiemmin kirjoitin, vuosituhannen alussa metallimusiikki sekä raskas rock olivat Suomessa vielä voimissaan ja Lordin euroviisuvoitto vielä edessä. Tämän jälkeen raskas rock ei ole varsinaisesti uusiutunut, vaan sivulta ja takaa ovat pyyhältäneet ohi suomirock, hiphop, urbaani tanssimusiikki ja indieartistit.

Ostava yleisö sai kyllikseen itseään toistavasta raskaasta rockista ja kaipasi muutosta.

Pinnalle jäivät ne artistit, jotka olivat onnistuneet luomaan riittävän pitkän uran, löytäneet oman yleisönsä ja/tai kyenneet luomaan riittävän persoonallista sekä omaleimaista musiikkia.

Kun hype on laantunut, ovat trenditietoisemmat ihmiset siirtyneet Tuskasta seuraavan trendin pariin vaikka Blockfestiin, Flow-, tai Weekend-festareille. Näin se vain menee.

Näköjään myös Mikko Herranen on havainnut muutoksen suomalaisten kulutustottumuksissa, kun hän virallisille Facebook-sivuilleen kirjoitti torstaina 23. lokakuuta 2014 seuraavaa:

"Mielestäni suuri osa suomihiphopista kärsii uskottavuusongelmista nimenomaan tuotantonsa puolesta. Uskon, ettei tässä maassa juuri osata miksata räppiä, ainakaan hyvää saundia ei usein kuule. Vaikka hyvää hiphoppia sinänsä on, ainakin se tosi usein on jotenkin liian kliinisen ja "presettien" kuuloista (verrattuna siis ulkomaisiin esikuviinsa). Tiedän että olisin hyvä miksaamaan hoppia ja osaisin tuoda siihen peräänkuuluttamani fiiliksen. Olen varma ettei kovinkaan moni hiphop-artisti seuraa sivujani, silti haluan aloittaa täältä tämän sanoman luukutuksen. Hiphop-väki, tuokaa miksunne minulle niin saadaan tähänkin maahan lisää kansainvälisesti kelvollista saundia! Koska työnäyttöjä tältä puolelta on toistaiseksi vielä vähän, teen mielelläni demomiksauksia joilla osoitan kovat puheeni todeksi."

Seuraava tekstinpätkä on Herrasen mielestä varmasti verinen loukkaus, mutta sanottava se on silti: tähän päivään mennessä Mikko Herrasella ei ole vielä yhtäkään megamenestynyttä äänilevyä plakkarissa. Soundillisesti ylistettyjä äänitteitä kyllä – kuten tämäkin tuore levyarvio osoittaa – mutta miksi ne eivät myy? Miksi ne eivät kiinnosta suurta yleisöä? Onko vika artistissa vai tuottajassa?

Tätä toivoisin mietittävän kun puhutaan hyvästä soundista. Onko sellainen hyvää soundia, joka ei kiinnosta suurta yleisöä? Onko se hyvää soundia, joka on tuotettu viimeisen päälle? Onko sellainen hyvää soundia, mistä puuttuu lämpö ja inhimillisyys? Onko se hyvää soundia, mistä virheet ja särmät on siivottu olemattomiin? Onko hyvä soundi vain omien korvien välissä?

Havana Blackista tuttu hyvä ystäväni Hannu Leiden opetti minulle joskus, että "ajaton soundi kestää aina aikaa". Sitä sopii pohtia, kun etsii sitä hyvää soundia.

Missä on Suomen Rick Rubin, kun häntä kaivataan?
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ravistelit niin pahasti."
"Ymmärrät varmaan että tällä ravistelulla voi olla minulle todella kohtalokkat seuraukset? Mitäpä se sinua liikuttaa. Hieno kaato, 10 pistettä", Herranen tilittää.

Tähän on pakko todeta, että jos oma ura on noin huteralla pohjalla ja näin ohuen langan varassa, että yksi rocktoimittaja voi saada koko korttitalon luhistumaan, niin sietääkin kaatua.

...ja jatkuu...
Joskus joku vanha on syytä tuhota ja romuttaa maan tasalle, jotta voi rakentaa jotakin uutta ja kauniimpaa. Jos Herranen ei ole tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa, miksi hän yrittää pitää viimeiseen asti kiinni menneestä? Ovathan "asiat menneet taaksepäin jo vuosia, vaikka luulin että nyt jo oltaisiin pohjalla", kuten hän kirjoitti viikkoa aiemmin, Eikö silloin kannattaisi päästää suosiolla irti ja luoda nahkansa uudelleen?

Siksi totean Herraselle, että kun yksi ovi sulkeutuu, uusi ikkuna aukeaa.

"Sinähän sen jumalana tiedät. Lähinnä näistä asiavirheistä lähdin kommentoimaan", mies vastaa.

Hmmm, asiavirhe. Itse en suoranaisia asiavirheitä tekstistäni löydä. Nimet on kirjoitettu oikein, sitaatit samaten, lähteet mainittu ja kontekstit kerrottu.

Sen olen havainnut, että kun artisti ei hyväksy kriitikon tekemää tulkintaa, ollaan helposti huomauttamassa asiavirheestä, vaikka kyseessä on lukijan tekemä tulkinta kokonaisuudesta. Täytyy muistaa, että saman tulkinnan lukemastaan teki myös Moonsorrow- ja Finntroll-yhtyeiden lauluntekijä Henri Sorvali.

Kun Herranen sanoo, ettei hän haluaisi musiikillaan kuin kulut peittoon, niin mitä muuta se tarkoittaa kuin parempia ansioita? Asiavirhekö?

Väännetään rautalangasta. Jos kirjoitan, että Mikko Herranen levyttää Sonylle, vaikka hän levyttääkin Universalille, on kyseessä asiavirhe. Jos kirjoitan, että Mikko Herranen haluaa musiikistaan enemmän rahaa (minkä tulkinnan olen tehnyt hänen kirjoitustensa pohjalta), onko silloin kyseessä asiavirhe?

"Mitä hyötyä on osata, jos tuote ei kiinnosta KETÄÄN?", Herranen kyseli vielä viime viikolla.

Mitä Mikko Herranen oikein haluaa?
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun olit tarpeettomasti ilkeä."
"Arvostin sinua ennen, olin puolellasi kun sait Tuomelta turpaan, nyt alan ymmärtää myös toista puolta. Ja ehkä saitkin ansiosta. Ei siitä sen enempää", Herranen viestittää.

Tarpeeton ilkeys on Herrasen mielestä halpaa, se tekee ihmisestä hänen mielestään vähemmän älykkään, mutta jo seuraavassa lauseessa Herranen pelaa Ville Tuomi -kortin!

No, tämähän on vain lennokasta sanailua, ei sen enempää.

Tässä vaiheessa tajuan, ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa Mikko Herrasesta riviäkään. Minun olisi vain täytynyt pitää turpani kiinni ja katsoa läppärini ruutua popcornit sylissä, kun maailman suurimmalle levy-yhtiölle levyttävä itsesäälissä rypevä artisti tekee itsestään nolon sosiaalisessa mediassa.

Ensimmäinen virhe oli, että päätin kommentoida. Toinen virhe oli, että tulkitsin Herrasen viikon takaisen Facebook-avauksen avunhuudoksi. Kolmas virhe oli, että päätin kirjoittaa miehestä blogin. Sillä kannattaako sellaisesta artistista kirjoittaa, joka näyttää tietävän itse parhaiten, millaista hänen säveltaiteensa tulee olla ja millaista hänestä kirjoitetun palautteen tulee olla?

Tajuan, että minunkin olisi pitänyt silittää artistia vain myötäkarvaan pysyäkseni "hyvänä jätkänä" ja artistin kaverina.

Otetaan vain ne rusinat pullasta, jotka maistuvat hyvältä.

"Tiedät ihan hyvin että ihmiset muodostavat mielipiteitä kirjoitetun sanan perusteella. Olet omalla tavallasi mielipidevaikuttaja. [...] Minulle asti tulevat lähinnä puheet siitä miten kynäsi on usein liian terävä."

Mieluummin terävä kuin tylsä.

Vuosien mittaan olen lukenut useita hienoja pakinoita ja kolumneja kirjoittajilta kuten Mattiesko Hytönen, Samuli Knuuti, Kalle Kinnunen, Emilia Kukkala, Jami Järvinen ja Jyrki Lehtola. Olen usein nauttinut suuresti heidän viiltävän terävistä kirjoituksistaan.

Totean Herraselle, että Suomessa kirjoitetaan liikaa kädenlämpöistä harmaata mössöä, joka on tylsää ja epäkiinnostavaa.

Sellaista en halua kirjoittaa.

"Ja muiden dissaaminen on kiinnostavaa? Ja kärjistäminen", Herranen kysyy.

Mielenkiintoiset aiheet ovat kiinnostavia. Kärjistäminen taas hyvä tehokeino. Olenhan itse kasvanut muun muassa brittiläisen ja ruotsalaisen musajournalismin parissa, missä sanan säilä on huomattavasti terävämpi kuin täällä. Itse haluan omalta osaltani tuoda väriä kirjoituksillani tänne arjen harmauteen ja ankeuteen.

Totean Herraselle, että dissaaminen ei saa tietenkään olla itseisarvo, mutta omassa työkalupakissa on luonnollisesti hyvä olla mahdollismman monipuolinen välineistö.

"Sääli vain etteivät ihmiset tajua tuota. No sinua tuskin liikuttaa meikäläisen tulevaisuus. Kiitos nyt kovasti ovien sulkemisesta."

Jostakin syystä levylaulajan aasinsilloista
tulee mieleen kohudosentin tulkinnat...
Tämä purkaus ja aasinsilta kuulostaa jo miltei kohudosentti Johan Bäckmanilta, joka teki maanantaina 27. lokakuuta 2014 Facebook-päivityksen kello 13.41 Helsingin Sanomien uutisesta – jossa lehti kertoi naisen ja kolmen lapsen kuolleen bussin ja henkilöauton yhteentörmäysestä – seuraavin saatesanoin: "Perheet tekevat joukkoitsemurhia kokoomuksen johtamassa Suomessa. Kiitos Stubb kuolleista lapsista."

Tehtäköön tiettäväksi, ettei yksikään kriitikko sulje artistilta yksiäkään ovia, sen tekevät vain artistit itse kiukuttelemalla ja riitaantumalla levy-yhtiön kanssa, sekoilemalla liikaa julkisesti tai julkaisemalla sellaista musiikkia, joka ei yleisöä lopulta kiinnosta.

Tehtäköön tiettäväksi, että Mikko Herrasen säveltaiteesta on vastuussa yksinomaan Mikko Herranen, en minä.

Kumpi on tärkeämpää Herraselle, ne ovet vai se musiikki?

Onhan legendaarinen suomalainen mustalaisorkesteri Hortto Kaalo tehnyt musiikkia jo yli 40 vuotta, vaikka lauloi jo ensisinglellään, "miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää?"

"En tiedä mikä sinut sai tuossa avautumisessani niin barrikaadeille? Siksi koen että ehkä kirjoitin jotenkin väärin. Olin vittuuntunut sitä ettei keikoilla käy ketään. Jo valmiiksi katsomassa peiliin ja tekemässä muutosta."

Barrikadeille? Herranen ilmeisesti kokee, että olen tehnyt henkilökohtaisen hyökkäyksen häntä kohtaan, vaikka olen yrittänyt ainoastaan pohtia syitä, miksi hänen musiikkinsa ei puhuttele yleisöä.

Hyvässä uskossa katsoin vielä sopivaksi kysyä Facebook-ystävälleni vinkkejä vanhalta konkarilta Pepe Willbergiltä, joka on kiertänyt muusikkona Suomea jo yli 50 vuotta, että miten murheen alhosta noustaan.

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Seuraavaksi Herranen ottaa puheeksi edesottamukseni rumpalina: "Et ole kummoinen rumpali, silti olet tehnyt hienoja juttuja ja hyvän uran bändisi kanssa = Lahjakkuus ei ole se mikä vie eteenpäin vaan hyvät jutut."

Makuja on monia. Joidenkin mielestä Metallican Lars Ulrich on rumpujumala, toisten mielestä paska. Yhdet arvostavat enemmän millintarkkaa soittoa, toiset fiilistä. Makuasioita.

Kaivan verkosta yhden esimerkin rumputyöskentelystäni Jörisrockista vuodelta 2006, josta Imperiumi-verkkolehden avustaja Jaakko Silvast kirjoitti seuraavaa: "Mannhaihin parin keikan ajaksi rumpaliksi kiinnitetty raskaan rockin monitoimimies Nalle Österman kruunasi koko kakun pieksemällä nahkanpalasista paskat pihalle kannusatsinsa takana. Miehen soittotyylihän ei tosin koskaan ole ollut mitenkään anteeksipyytelevä. [...] Nämä hullut miehet pääkaupungista vetivät illan energisimmän, mielipuolisimman, psykoottisimman, päihdeaineita ylistävimmän ja rockaavimman setin."

Ettei kusi nousisi vahingossa liikaa hattuun, kaivetaan tämän suitsutuksen vastapainoksi Vertigo-lehden kriitikon Joni Soinisen levykritiikki vuodelta 2010: "Rocktoimittajana paremmin tunnettu Nalle Österman hakkaa bändin rumpuja, ja jos levyä kuuntelee, on helppo ymmärtää hänen katkera lähtökohtansa muiden tuotoksia lähestyessä. Epätarkasta ja mielikuvituksettomasta rummuttelusta huolimatta bändi pyrkii soittamaan hyvin yhteen ja aika-ajoin onnistuukin siinä."

Sama rumpali, kaksi eri mielipidettä. Kumpi on oikeassa? Mistä sen tietää, yhden ihmisen mielipiteitähän nämä vain ovat. Joku ehkä tykkää Mikko Herrasestakin, toinen ei.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
"Maksoin itseni kipeäksi siitä, että Tampereelle päästiin "promoamaan" Lost In Musicin paskimpaan slottiin "ei kellekään". Siinä kohtaa tuli mitta täyteen."

Ohhoh, nyt alkoi kiinnostaa!

Vaistoni oli oikeassa, jälleen kerran. Epäilinhän aiemmassa blogissani, että Herrasen mielen synkkyys oli seurausta miehen esiintymisestä Musiikki & Media -tapahtumassa edellisenä viikonloppuna.

Nyt sain vahvistuksen.

Sitä en olisi arvannut, että Mikko Herranen maksoi siitä, että saisi esiintyä suomalaisille musiikkialan ammattilaisille aamuyöstä. Paljonko?

"No miksaaja + auto + hotlat vaan, mutta nykyisillä tuloilla se 700 euroakin on kova raha."

Sillä lailla.

Artisti maksaa – näinhän meille opettivat jo 1990-luvun alkupuolella Sakari "Saku" Östermalm ja Pertti "Speedy" Keinonen siinä legendaarisessa Kummeli-sketsissä.

Jos Herranen olisi vaivautunut kysymään minulta ajoissa, olisin ilomielin kertonut hänelle, että käytännön hyöty esiintymisestä moisessa tapahtumassa on suurin piirtein pyöreän nollan luokkaa – varsinkin, jos ei saa keikastaan edes liksaa vaan joutuu vielä kaivamaan kuvettaan!

Ei siis ihme jos vituttaa.

Mutta kun aurinkoisesti hymyilevät levy-yhtiön tädit ja sedät vakuuttelevat suojatilleen, että moisesta keikasta ison profiilin ammattilaistapahtumassa ei ole muuta kuin hyötyä, niin pakkohan heitä on uskoa! Eiväthän he omalle artistilleen pötyä puhuisi, eihän?

Niin, eihän levy-yhtiölle ole muuta kuin hyötyä siitä, että heidän suojattinsa esiintyy tapahtumassa. Onhan se hyvä tapa ujuttaa kapakkakeskusteluissa johonkin sopivaan rakoon, että meillä esiintyy se-ja-se siellä ja täällä.

Moisen ylitarjonnan keskellä tuo hyöty voi kuitenkin osoittautua varsin kyseenalaiseksi itse artistille.

Mikko Herranen oppi sen kantapään kautta.

"En mä ole yrittänyt tällä rikastua. Parhaimmillaan olisin halunnut tehdä omia - omasta mielestäni  - hyviä juttuja ja parhaimmillaan jengiä olisi ollut sen verran, että paletti pyörii. Aika vaatimattomia unelmia, mutta olen aina ollut realisti."

On aina raadollista herätä siihen päivään, kun omat – omasta mielestä – hyvät jutut eivät enää kiinnosta enempää kuin korkeintaan marginaalisesti.

Siinä tilanteessa artistilla ja lauluntekijällä ei ole oikeastaan kuin neljä vaihtoehtoa: A) pitää opetella tekemään sellaisia – omasta mielestä – hyviä juttuja, jotka kiinnostavat ihmisiä laajemmin, B) hyväksyä se, etteivät ne – omasta mielestä – hyvät jutut kiinnosta yleisöä kuin korkeintaan marginaalisesti, C) keskittyä siihen, missä oikeasti on kiinnostava ja/tai hyvä, D) vaihtaa alaa.

Monet meistä joutuvat tekemään elantonsa eteen töitä, joiden avulla harrastustoimintansa voi rahoittaa. Sillä jos esimerkiksi musiikin teko ei tuo leipää pöytään vaan on menoerä, on se silloin harrastus, vaikka olisi miten paljon tahansa uskotellut itselleen muuta.

"Totuus vapauttaa", sanoo Raamattu. "Työ vapauttaa", sanoivat Natsi-Saksan keskitysleirien portit. Mihin Sinä uskot? Mihin Mikko Herranen uskoo?

Lopulta levylaulaja sai vastineensa valmiiksi
ja julkaistuksi omalle yleisölleen.
Koska pyrin nykyisessä elämässäni rehellisyyteen ja suoruuteen, totean Herraselle diggaavani siitä, kuinka hän uskaltaa kirjoittaa rohkeasti tunteistaan täällä Facebookissa ja antaa palaa. Se kertoo mielestäni siitä, että hänellä on hyvä tunnepaletti käytössä, jonka avulla prosessoida tuntemuksiaan.

"Mäkin diggasin susta ennen tätä. Mutta tuo teki sinusta jotenkin todella halvan ja tarpeettomasti ilkeän, en arvosta kumpaakaan ominaisuutta. [...] Sinulla on tuollaiset japanilaistyyliset koulutusmetodit. Ensin taju pois ja sitten kun heräät, uusi potku päähän ja sitten kun heräät, vielä vaikka kerran, kyllä siinä pikkuhiljaa alkaa puolustautua. En voi kuin halveksia sinua tuosta."

Totean, että minun on vain elettävä tämän kanssa.

Siinä Herranen on kuitenkin väärässä rinnastaessaan kriitikon kohdistaman kritiikin artistin taidetta kohtaan fyysiseen väkivaltaan. Niissä on kouriintuntuva ero.

Mutta jos ei kestä kritiikkiä, ei kannata asettaa hengentuotteitaan julkiseen arvosteluun.

"En minä vihaa sinua tämän takia, se olisi aivan liikaa annettu. Minä vain halveksin ja olen pettynyt, nothing else. Ehkä ihan parhaimmillaan sinäkin opit tästä jotakin. Epäilen suuresti, mutta on sekin mahdollista. Toivottavasti ei enää tavata."

Eilen tiistaina 28. lokakuuta 2014 huomasin Herrasen poistaneen minut Facebook-ystävistään. Seuraavaksi huomasin hänen poistaneen sen alkuperäisen viikon takaisen viestiketjun, jonka pohjalta viihdemediat Como ja Hymy tekivät verkkouutisensa. Ensimmäisen toimenpiteen ymmärrän, jälkimmäinen on aina hieman noloa; ensin vuodatetaan sydänverta ja sitten poistetaan tilitys vähin äänin. Buu!

Siinä Mikko Herranen on oikeassa, että kyllä minäkin opin tästä jotakin.

Opin sen, ettei Mikko Herranen kestä rankempaa arvostelua. Opin sen, että Mikko Herranen ei halua ansaita rahaa musiikillaan, hän haluaa musiikin vain kattavan hänen elinkustannuksensa. Opin sen, että monet artistit maksavat itsensä kipeiksi saadakseen esiintyä musiikkialan ammattilaisille ilman takeita yleisöstä. Opin sen, että Mikko Herranen hyväksyy vain miellyttävästi esitetyn palautteen

Itse en halveksi Mikko Herrasta enkä ole edes pettynyt häneen. Hänen reaktionsa osoittaa, että hän kokee ja tuntee musiikkinsa voimakkaasti. Ihmettelen vain sitä, miksi se tunne ei välity kuulijalle? Onko vika siinä, että Herranen yrittää tehdä liian täydellistä soundia, josta puuttuu henki ja fiilis?

Senkin uhalla, ettei Herranen kuuntele neuvojani, annan hänelle tälläkin kertaa muutamat ilmaiset vinkit rakentavassa hengessä. Toki näitä voivat käyttää myös muut – mielestäni tieto ja oppi on tehty jaettavaksi eikä pantattavaksi.

1) Jos omat biisit eivät kosketa, eivät myy eivätkä kelpaa yleisölle, kannattaa niitä lauluja yrittää silti tarjota sellaisille tulkeille, jotka saisivat puhallettua lauluihin tunnelmaa ja henkeä. 2) Jos omat levyt eivät herätä vastakaikua yleisössä, kenties silloin kannattaa harkita seuraavan kerran ulkopuolisen tuottajan käyttöä levynteossa. 3) Aina ei kannata kuunnella pelkästään niitä, jotka hymyilevät leveästi ja lupailevat yltiöpositiivisina kuun taivaalta. 4) Jos keikkailu bändin kanssa ei ole kannattavaa, kannattaa varmasti kehitellä riisutumpi trubaduuri- tai DJ-vetoinen setti pienempiin kippoloihin ja kuppiloihin.

Tästä levylaulajan vastineesta riemastui
myös toinen Universal-yhtiölle levyttävä kollega...
(EDIT: Ei kuulemma levytä enää!)
Tänä aamuna sain kuulla vielä toistaiseksi Facebook-ystäviini kuuluvalta henkilöltä, kuinka Mikko Herranen oli jo eilen tiistaina 28. lokakuuta 2014 ehtinyt tehdä Facebookiin omat päivityksensä yksityisviestittelystämme niin omille henkilökohtaisille sivuilleen kuin artistisivuilleenkin. Mennäänpä katsomaan!

Aluksi Herranen toteaa, että hänen saama höykytys on ollut kohtuutonta. Täytyy muistaa, että mies itse avasi Pandoran lippaan omalla puheenvuorollaan, jossa epäili musiikkitoiminnan mielekkyyttä. Seuraavaksi hän vertaa minua jo väkivaltaisiin nuorisojengeihin ja koulukiusaajiin!

Suomalainen toimittaja, tietokirjailija ja Facebook-ystäväni Axa Sorjanen totesi tästä ilmiöstä toisaalla niin tyhjentävästi, että päätin kopioida tuon lauseen tähän.

"Kiusaamissyytös on aina hyvä tapa tukahduttaa keskustelu ja kieltää ihmisiä olemasta eri mieltä."

Toistan.

Kiusaamissyytös on aina hyvä tapa tukahduttaa keskustelu ja kieltää ihmisiä olemasta eri mieltä.

Lisään vielä tähän, että kyseessä on myös mainio keino syyllistää toinen osapuoli ja luoda oman pään ympärille jonkinlainen sädekehä.

Hän harmittelee sitä, kuinka hänen kirjoittamansa on tulkittu väärin. Vika on siis vastaanottajassa, ei lähettäjässä. Myös Finntrollin ja Moonsorrowin lauluntekijä Henri "Henu" Sorvali saa kuulla kunniansa – hänen kritiikkinsä on "railakasta disauttelua". Tähän Sorvalikin reagoi omalla Facebook-seinällään.

Tällä kehäpäätelmällä päästäänkin seuraavaan johtopäätökseen: koska ihmiset sanovat sinua lahjakkaaksi, mutta eivät osta musiikkiasi, eivät ihmiset tällöin arvosta lahjakkuutta.

Miltä kuulostaa?

Sekä Spinefarmin ja Universalin entinen tiedottaja.
Spinefarmin ja Universalin palveluksessa aikoinaan työskennellyt Nelli Ahvenlahti kiteytti omalla Facebook-seinälläni Herrasen tuoreimman tilityksen näin: "Miten, siis MITEN Henun kirjoitus todettiin nyt "disauttamiseksi"? Joillakin meistä ois selkeesti tilausta pienelle "How not to give a fuck"-kurssille, sillä kurssilla oppii mm. itsensä arvostamista, kritiikin kestämistä ja saa aimo annoksen itseluottamusta. Koska jos tuo "disauttaminen" pistää vireille noinkin pitkän tekstin jossa mennään noinkin syvälle "yhyy":n ytimeen, täytyy luotto omiin taitoihin olla aika pohjamudissa. Kovat jätkät ei tekemisilleen puolustuksia tarvitse. Ne vaan tekee hommia."

En olisi itse osannut sanoa tuota paremmin.

Herranen toistaa kirjoituksessaan olevansa minua parempi rumpali. Se ei liikauta minua pätkääkään. Pitäisikö minun olla tuosta jotain mieltä? Sehän on vain hänen mielipiteensä, mihin hän on täysin oikeutettu. Minä soitan tai olen soittamatta rumpuja aivan muista syistä.

Tämän jälkeen Herranen kirjoittelee pitkän litanian tekstiä, jotka ovat kuin toisintoa kahdenkeskisestä keskustelustamme. En siis aio toistaa itseäni tässä enempää.

Herranen toteaa, että hänen unelmansa ovat suhteellisen realistisia, mutta ovatko ne? Pitäisikö ihmisten käydä Herrasen keikoilla vain siksi, että mies saisi kulunsa peittoon, vaikka miehen musiikki nyt ei niin hirveästi puhuttelisikaan? Realististako? Oikeasti?

Kirjoituksensa loppupuolella Herranen tekee jälleen alkeellisen argumentaatiovirheen, kun hän kertoo syylistyneensä Cheekiä arvostellessaan halpamaisuuteen, mikä teki hänestä Östermanin kaltaisen "katkeruuspuhujan".

Olen käyttänyt tätä Wikipedian määritelmää joskus aiemminkin, mutta sekin on näemmä syytä kerrata uudelleen. "Kertaus on opintojen äiti", kuten Sinisen Hevosen laulaja J.C. Adonis toteaisi.

"Argumentum ad odium (katkeruuteen vetoaminen) on tunneperäinen argumentaatiovirhe, jossa vastaväite pyritään kumoamaan sillä, että vastaväittäjällä on jotakin hampaankolossa väitteen esittäjää vastaan. Sen yleinen kaava on seuraava: Henkilö X esittää väitteen A. Henkilö Y esittää väitteen B. Y kokee antipatiaa X:ää kohtaan. Siispä väitteen A on oltava epätosi."

Riippumatta siitä, mitä Mikko Herranen kirjoittaa, en keksi yhtäkään syytä, mistä minun kuuluisi olla hänelle katkera.

Siitäkö, että hänellä on levytyssopimus maailman suurimman levy-yhtiön kanssa? Siitä näyttääkin olevan julmetusti iloa.

Siitäkö, että hän on parempi rumpali kuin minä? Voi kyynel sentään, se näyttääkin edesauttaneen miestä valtavasti urallaan.

Siitäkö, että hän on päässyt Voice Of Finlandiin laulamaan mutta minä en? Mutta minäpä olen päässyt laulamaan Viking XPRS:n karaokessa Popedan Erotomanian, jonka jälkeen tuota laulua ei olekaan enää Viking Linen karaokelistoilta löytynyt. Tee perässä!

Siitä voisin tietysti olla katkera, että artistit pestaavat mieluummin Mikko Herrasen levytuottajakseen kuin minut, mutta sehän on selvästikin näiden artistien ongelma, jotka valitsevat marginaalisen levymyynnin ja persoonattoman tuotannon, ei minun.

Onneksi tämä avoin tilitys päätyy juhlalliseen
ja rakkaudentäyteiseen ilotulitukseen - ilon kautta!
Mutta lopulta, vihdoin ja viimein, kaiken tämän pimeydessä rämpimisen jälkeen Mikko Herrasella koittaa suuri valaistumisen hetki. Vihdoinkin!

"P.S. Sen päätin, että omaa ja Östermanin sanoin, vanhentunutta skeidaani tulen jatkamaan niin pitkään kuin suinkin rahkeet riittävät. Tämä on unelmani enkä luovu siitä."

Upeaa! Mahtavaa! Siistiä! Mikko Herranen on vihdoin nähnyt valon!

Halleluja, tämä on ilon päivä!

Tämä oli koko alkuperäisen kirjoitukseni idea ja tarkoitus! Siis saada television laulukilpailusta tuttu hevilaulaja miettimään uraansa ja suhdettaan musiikkiin!

Vittu, että mä olen hyvä!

Uskoisin, että Mikko Herrasen fanien kannalta on paljon iloisempi piirre nähdä nälkäinen ja vihainen artisti todistamassa ja julistamassa maailmalle, kuinka hän ei aio luopua unelmastaan vaan aikoo työstää musiikkiaan niin pitkään kuin rahkeet riittävät.

Ainakin se kuulostaa paremmalta kuin "mietin vakavasti musiikin tekemisen ja esittämisen lopettamista. Olen koko ikäni ollut epäonnen soturi, jonka tekemiset eivät juuri ketään kiinnosta, silti päätä on hakattu seinään tinkimättömällä tarmolla. Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo, ettei tästä ole mitään hyötyä eikä tässä ole mitään järkeä. Että ehkä kaikki onkin ollut täysin turhaa, käytännössä siis koko elämäntyöni. Mitä hyötyä on osata, jos tuote ei kiinnosta KETÄÄN?"

Palataan siihen, mitä kirjoitin aiemmin: "On aina raadollista herätä siihen päivään, kun omat  omasta mielestä  hyvät jutut eivät enää kiinnosta enempää kuin korkeintaan marginaalisesti. Siinä tilanteessa artistilla ja lauluntekijällä ei ole oikeastaan kuin neljä vaihtoehtoa: A) pitää opetella tekemään sellaisia  omasta mielestä  hyviä juttuja, jotka kiinnostavat ihmisiä laajemmin, B) hyväksyä se, etteivät ne  omasta mielestä  hyvät jutut kiinnosta yleisöä kuin korkeintaan marginaalisesti, C) keskittyä siihen, missä oikeasti on kiinnostava ja/tai hyvä, D) vaihtaa alaa."

Mikko Herranen on päättänyt lukita vastauksensa.

Mikko Herranen on päättänyt jatkaa oman musiikin työstämistä!

(No niin, kaikki Mikko Herranen -fanit, voitte jo lakata taputtamasta ja hurraamasta minulle, olette aivan liian ystävällisiä.)

Odotan suurella innolla ja mielenkiinnolla, onko tästä ajatustenvaihdosta mitään hyötyä hänen tulevassa säveltaiteessaan. Tsemppiä luomiseen!

Ehkä ihan parhaimmillaan Mikko Herranenkin oppi tästä jotakin. Toivottavasti ainakin sen, että parhaat neuvot eivät aina tule aurinkoisen hymyn kera ja sen, ettei ilkeän kritiikin tarvitse aina olla yksinomaan negatiivista.

Huomattavasti negatiivisempaa olisi ollut katsoa itsesäälissä rypevää levylaulajaa itkeä vollottamassa, kuinka musiikkibisnes on julma ja raadollinen, vaikka ympärillä olisi ollut ne Mikon kaikki yli 15 000 Facebook-fania lohduttamassa.

Newsflash: musiikkibisnes on julma ja raadollinen!

Get over it.

Tärkeintä on, että musa soi.

PS: Ehkä paras palaute, jonka olen koskaan saanut tuli eräänä aamuna tuntemattomalta Carcass-paitaiselta rastapäiseltä herrasmieheltä Helsingin Kallion Roskapankin terassilla Helsingin kaupungin 450-vuotisjuhlapäivänä 12. kesäkuuta 2000. "Mä ostan aina kaikki ne levyt, jotka sä haukut, kertaakaan en ole joutunut vielä pettymään", mies virnisti.

Hymyilin. Tämähän on loistava homma! Tällä tavoin kaikki voittaa! Niin artisti, levynostaja kuin kriitikkokin! Kiittelin herrasmiestä palautteesta ja tarjosin hänelle oluen.

Sitä tämä tarina ei kerro, mitä tämä rastapäinen herrasmies piti entisen gospelartistin vuonna 2005 julkaistusta rocklevystä muutamaa vuotta myöhemmin.

EDIT (31.10.2014 klo 16.39): Levylaulaja Mikko Herranen lähestyi minua tänään uudella yksityisviestillä Facebookissa. Hän oli lukenut tämänkin kirjoituksen. Hän oli saanut ajattelemisen aihetta. Sen yksityisviestin sisältöä en aio tässä toistaa, sen sijaan voinen laittaa tämän alle kuvakaappauksen hänen tuoreesta Facebook-päivityksestä. Hyväksyin myös Mikko Herrasen uuden Facebook-kaveripyynnön. Sanotaanhan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - "ja yksi ääni enemmän kuin tuhat kuvaa", kuten kitaristi Roope Latvala totesi minulle aikoinaan Suosikin haastattelussa 1990-luvulla. Tämä asia on tältä erää loppuun käsitelty.



maanantai 27. lokakuuta 2014

Janne Flinkkilän loppukaneetti Rumba-vuodatukseen

 Rumban avustajan glamourinhohteista
työympäristöä Kauhajoella 2005.
Vapaa toimittaja Janne Flinkkilä julkaisi tässä blogissa lauantaina 25. lokakuuta 2014 avoimen kirjeen Rumba-lehdelle ja sen lukijoille, kiitos Jannelle siitä. Tuo perusteellinen selonteko löytyy täältä, jos on syystä tai toisesta vielä jäänyt lukematta. Tämä teksti sisältää vain alkuperäiseen kirjoitukseen liittyviä täsmennyksiä, korjauksia sekä reflektioita sen aiheuttamista reaktioista.

Viikonlopun vuodatustani Rumban menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta on luettu nyt yli 23 000 kertaa, ja mittari rullaa edelleen. Facebookissa makkaraperuna-annoksia on jaettu eteenpäin pian kolmisentuhatta.

Itselläni Facebookin inbox, tekstiviestit ja sähköposti ovat paukkuneet henkilökohtaisesta palautteesta. Moni muuallakin työskennellyt media- ja kulttuurialan ihminen on tunnistanut tekstissäni tuttuja piirteitä sisällön väheksymisestä, freelancerien kyykyttämisestä ja ihan vain universaalista sekoilusta.

Tämä kosketti minua: koin, ettei monen tunnin naputtelu-urakkani mennyt hukkaan. Huomasin myös, etten todellakaan ole ainoa, jolle Rumba on ollut yhtä kiihkeästi sykkivä sydämen asia. Muuan lehden avustaja esimerkiksi kiitti Rumban kautta saamiaan kontakteja "järkyttävästä määrästä huonoa seksiä".

Kiitos tästä kaikesta – tai kuten tämän blogin isäntä sanoisi, ki-tois!

Haluan vielä täsmentää muutamaa kirjoitukseni pointtia. Ensinnäkin kiitän vielä Rumban nykyisiä tekijöitä. Kaiken marmatuksen seasta ei ehkä noussut esiin, että lehden minimiresursseilla tehdyn sisällön seasta välähtelee edelleen kirkkaita hetkiä.

Tunnustan, etten enää taida kuulua Rumban kohderyhmään, sillä selailen lehteä vain satunnaisesti, mutta ennakkoluuloton käpäyttely lienee yhä hengissä. Tuoreempaa esimerkkiä ei juuri nyt tule mieleen, mutta vaikkapa taannoinen reportaasi, jossa Jean Ramsay palautti Eppu Normaalin juurilleen viemällä heidät katsomaan punk-keikkaa Lepakkomieheen, oli jo ideatasolla nerokas. Chapeau!

(Koko edellisen blogitekstini makkaraperunakuvitus oli tribuutti tälle Jean Ramsayn klassikkotekstille. Ramsayn teksti taas oli tribuutti Nalle Östermanin kirjoituksille. Sitä en tiedä, keneltä Österman puolestaan viestikapulan nappasi. Kenties Harri Jonesilta.)

Sitten muutama korjaus. Ihan ensimmäiset suuntaviivat Rumban viime uudistukselle vedettiin palaveripöydissä päätoimittaja Viljami Puustisen, AD Jussi Latvalan ja minun kesken.

Toisin kuin huolimattomasti muistinvaraisesti sössötin, lähtöni jälkeen Puustinen ja Latvalakin ehtivät siirtyä autuaammille työmaille ennen lehtiuudistuksen toteuttamista. Varsinaisen konkreettisen formaattiuudistuksen tekivät siis AD Mikko "Jorma" Marjakangas ja päätoimittaja Teemu Fiilin.

Meniköhän nyt oikein? Kunnia heille, joille kunnia kuuluu. Jorma ja Teemu: chapeau!

EDIT klo 16.02: No ei vittu mennyt. Mukana uudistusta sorvaamassa oli tietysti myös toimituspäällikkö Saku Schildt, jonka nykyinen titteli Pop Medialla on "Head of Digital Content".

Kiittelin kirjoituksessani vuolaasti Rumban toimituksellisia työntekijöitä. Olisi pitänyt vielä kiittää muitakin kollegoita. Tiivistän kiitosten kohteet kahteen herrasmieheen, jotka pitivät sitkeästi sisällön puolta: julkaisujohtaja Mika Nikula (nyk. Teosto) ja Pasi Myllymaa (nyk. Viini-lehti). Chapeau!

Mainitsin myös Rumbaa 2000-luvun alkupuolella saneeraamaan kutsutun konsultin, joka pestasi vaimonsa toimitusjohtajaksi. He eivät tuolloin olleet naimisissa vaan avioituivat vasta myöhemmin. Asianomaisten nimet löytyvät Markku "Matkis" Halmeen Rumba-historiikista. Tämän mokan opetus olkoon se, että kaiken julkaistavan tekstin pitäisi aina kulkea toisenkin silmäparin syynin läpi. Anteeksi.
(Yllä olevassa Kaleva-lehden haastattelussa Matkis muuten sanoo näin:
"Rumba on tuonut mukanaan mahdollisuuden vapaampaan kirjoitustapaan ja anarkistisempaan tyyliin. Tällainen foorumi on antanut tilaa kirjoittajille, joista kannattaa mainita vaikkapa kirjailija Kari Hotakainen", Halme nostaa esiin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittajan nimen.
Haastatteluhetkellä ei vielä ollut tiedossa, että tämän vuoden Finlandia-ehdokkaaksi kipusi Rumban avustajakatraaseen Hotakaisen tavoin lukeutunut Juha Itkonen.)
Ohimennen kirjoitin, että edesmenneen Rytmi-lehden päätoimittaja Heta Hyttinen ei ollut Pop Median palkkalistoilla vaan kasasi lehteä freelancerina. Hän ei ole suinkaan ainoa: Pop Median verkkosivuilla komeilee 23 henkilön potretit ja tittelit.

Virallisten taloustietojen mukaan Pop Medialla on vain 13 työntekijää. Soundi-kaupan mukana heitä olisi tullut muutama lisää, mutta ilmeisesti kaikki heistä paitsi Mikko Meriläinen saivat kenkää. Saa korjata, jos olen väärässä.

Yt-laki koskee vain yrityksiä, "jonka työsuhteessa olevien työntekijöiden määrä säännöllisesti on vähintään 20". Niinpä Pop Median ei tällä silmänkääntötempulla tarvitse siitä välittää.

Mikäli nämä pääluvut tosiaan pitävät paikkansa, liki puolet yrityksen päivittäisestä työvoimasta on kaikkien muidenkin työnantajavelvoitteiden ulkopuolella.

Jokainen voi miettiä, ovatko nuo kymmenkunta henkilöä toimeksianto- vai työsuhteessa. He työskentelevät Pop Median johdon ja valvonnan alaisuudessa säännöllistä korvausta vastaan. He käyttävät Pop Median laitteita. He työskentelevät Pop Median tiloissa Pop Median johdon osoittamaan aikaan. Käytännössä he eivät voi ottaa vastaan kilpailevien yritysten toimeksiantoja.

Kaikki työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät. Laki on aina sopimusten yläpuolella. Juridisesti kyseessä on poikkeuksetta työsopimussuhde, vaikka osapuolet olisivat keskenään sopineet toimeksiantosuhteesta. Jos asiasta lähdetään käräjöimään, lopputulos on päivänselvä.

Tämä asia ei Pop Median osalta enää minulle kuulu, mutta haluan vain esimerkin kautta lähettää varoituksen sanan kaikille freelancereille. Jos teille tarjotaan työsuhdetta, älkää ottako sitä vastaan toimeksiantosuhteen ehdoilla.

Viimeksi loppukeväästä minua lähestyi toimittajaopiskelija, jolle oli tarjottu kesätoimittajan paikkaa sillä ehdolla, että hän perustaa toiminimen ja tekee työsuorituksen yrittäjänä. Kehotin häntä ottamaan yhteyttä liittoon, sillä jo muutama kysymys paljasti, että kyseessä oli oikeasti määräaikainen työsuhde.

Jos taas parin kuukauden pestin haluaa hoitaa keikkaluontoisena toimeksiantosuhteena muiden toimeksiantojen seassa, kannattaa muistaa, että palkkio on eri asia kuin palkka.

Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että toimeksiantosuhteessa hintalapun tulee olla tuplat siitä, mitä vastaavasta suorituksesta työsuhteessa maksettaisiin. Riippuu toki myös freelancerin omasta kulurakenteesta.

Ai miksi? Freelancer huolehtii itse sosiaaliturvastaan, työterveyshuollostaan, vakuutuksistaan ja eläketurvastaan. Lomien, sairauspäivien ja kouluttautumisen aikana hänen liksansa ei juokse. Freelancer maksaa omasta pussistaan myös työtilansa vuokran, kirjanpidon, sähkö-, verkko- ja puhelinlaskut, toimistotarvikkeet, tarvitsemiensa laitteiden kuoletuksen (tietokone, kamera, haastattelunauhuri, kuulokkeet, printteri, ulkoinen kiintolevy varmuuskopioita varten), ohjelmistot, toimistotarvikkeet ja niin edelleen.

(Lisää aiheesta täällä.)

Jos taas kyseessä ei ole aito toimeksiantosuhde vaan työsuhde, työntekijä on oikeutettu yleissitovan TES:n määrittelemään palkkaan ja muihin etuihin, irtisanomissuojaan, työsuojeluun, työterveyshuoltoon, vuosilomiin, laissa säädettyihin perhevapaisiin, ammatilliseen järjestäytymiseen ja niin edelleen.

Pitäkää huoli oikeuksistanne. Joka lampaaksi ryhtyy, keritään.

Helsingissä 27.10.2014,
Janne Flinkkilä

Kirjoittaja on entinen Rumban toimituspäällikkö (2005–2010) ja entinen Nalle Östermanin esimies. Hän on myös entinen Nalle Östermanin kollega Rumban avustajana sekä nykyinen kollega (Pop Mediasta) vapaana toimittajana.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Janne Flinkkilän avoin kirje Rumballe ja sen lukijoille

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Seuraavaksi luovutan blogissani puheenvuoron vierailevalle tähdelle, Rumban toimituspäällikkönäkin ansioituneelle Janne Flinkkilälle, joka ystävällisesti tarjosi blogiini ajatuksiaan suomalaisen musiikkilehdistön nykytilasta. Tämä on suuri kiitos ja kunnia.

1. Kiitos Rumba 1999–2014

Rumba on tehnyt minusta sen ihmisen, joka nyt 36-vuotiaana olen.

Tiedän. Kuulostaa pateettiselta. (Toisin kuin Suomen historian tyhmin pääministeri luulee, "pateettinen" ei tarkoita säälittävää vaan mahtipontista.)

Perustelen sanani. Elätän itseni työskentelemällä vapaana toimittajana, tietokirjailijana ja mediakonsulttina. Toimeksiantajiani ovat vuosien varrella olleet muun muassa Aamulehti/Valo, Helsingin Sanomat / Nyt-liite, Hymy, Iltasanomat, Image, Maailman kuvalehti, Markkinointi & Mainonta, Metro WKD, Raymond, STT, Suosikki, Yleisradio, Ylioppilaslehti sekä lukuisat asiakaslehdet.

Olen vapaana toimittajana päässyt kirjoittamaan maan merkittävimpiin lehtiin ilman minkäänlaista journalistista tutkintoa.

Minun korkeakouluni oli Rumba.

Rumba opetti minulle journalismista kaiken sen, minkä varaan olen urani rakentanut. Vielä tärkeämpää on, että olen saanut Rumban kirjoittajista, kuvaajista ja muista työntekijöistä elinikäisiä sydänystäviä. Tämän blogin isäntä vain yhtenä esimerkkinä.

Kirjoitin ensimmäisen kolumnini Rumbaan vuonna 1999. Siitä alkoi 15-vuotinen avustajasuhde, jonka päätin nyt katkaista. Saman päätöksen teki Rumbaan 22 vuotta kirjoittanut Samuli Knuuti. Hänelle viimeinen niitti oli Pop Median tämänviikkoinen ilmoitus: ensi vuonna Rumbaa julkaistaan vain viisi numeroa.

Aiemmat niitit Knuuti voi halutessaan naputella tämän vuodatuksen jälkeiseen kommenttikenttään. Totean vain, että jaan hänen kanssaan samat vitutuksen aiheet. Minulle niihin antaa lisää kaikupohjaa viisivuotinen historia Rumban toimituspäällikkönä 2005–2010.

Nykyisin Rumbaa luotsaavat päätoimittaja Teemu Fiilin ja toimituspäällikkö Saku Schildt sekä AD Mikko Litmanen. He tekevät varmasti parhaansa resursseilla, jotka kustantaja on heille suonut.

Teemu, Saku, Litti. Nostan teille nyt maljan. Kaikki aiemmin Rumbassa työskennelleet voivat yhtyä kippistelyyn. Me tiedämme, että jos siitä mankelista selviää liiskautumatta, sen jälkeen selviää ihan mistä tahansa. Chapeau!

2. Musiikki, kirjoittaminen ja tunteet

Teininä minulla oli kaksi intohimoa: musiikki ja lukeminen. Musiikkilehdet tyydyttivät kerralla molemmat tarpeet. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, mitä se edellytti. Sitä, että lehtien tekijöillä oli yhtä lailla kaksi intohimoa: rakkaus musiikkiin ja vimma kirjoittaa siitä.

Juho Juntusen 1990-luvulla Soundiin kirjoittamien juttujen lisäksi ahmin Rumbasta Samuli Knuutin, Tero Valkosen, Nalle Östermanin, Antti Eerolan, Harri "Jones" Laitisen, Miettisen, Markku "Matkis" Halmeen ja lukuisien muiden tekstejä.

Krediittejä katsomattakin tiesi jo parin virkkeen jälkeen, kuka puhuu ja millaisen filtterin läpi se kannattaa niellä.

Lukemissani jutuissa syvä asiantuntemus yhdistyi samoihin asioihin, jotka musiikissakin viehättävät.

Kirjoittajat panivat itsensä rohkeasti peliin eivätkä pelänneet asettua alttiiksi arvostelulle. He kyseenalaistivat vallitsevaa konsensusta, tonkivat päivänvaloon uusia asioita historian pimennosta ja nykyhetken marginaaleista. Samalla he tekivät niille tilaa potkimalla sivummalle asioita, jotka eivät heistä ansainneet paikkaansa parrasvaloissa.

Ylilyöntejä sattui sekä viihdyttävillä että noloilla tavoilla, mutta se kuului asiaan. Sitähän rockmusiikkikin oli. Ylilyöntien taidetta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Rockmusiikki on parhaimmillaan arvaamatonta. Niin myös rockjournalismi. (Tällä vuosituhannella rock-sana on vesittynyt tarkoittamaan päinvastaista, mutta käytän sitä nyt tribuuttina 90-luvulle: vanhanaikaisena kattokäsitteenä kaikelle sävähdyttävälle populaarimusiikille.)

Journalismin päätehtävä on tiedon välittäminen. Tarinankerronta on tehokkain tapa välittää tietoa ja jättää muistijälkiä. Tarina ei vangitse, ellei se herätä tunteita. Loogista, eikö?

Tunteiden herättäminen on myös musiikin tärkein, ellei ainoa tehtävä. Myös musiikki käyttää siihen tarinankerronnan metodeja. Sekä musiikin sisältämillä sävellyksen, sanoituksen ja tuotannon keinoilla että ilmiötasolla. Ellei artistin takana ole tarinaa, ei ole samastumispintaakaan.

Kun tunteet heräävät, ihminen haluaa jakaa ne. Heränneitä tunteita jaetaan niiden kanssa, jotka resonoivat henkisesti samalla taajuudella. Siitä syntyy yhteisöllisyys. Siihen perustuu kaikki viraali- ja word of mouth -markkinointi. Siitä kumpuaa jokainen fani-ilmiö.

Pelkkä tunne ei kuitenkaan riitä. Se on vasta sytytysnestettä. Voi sitäkin toki ruikkia ympäriinsä, poltella toisten perskarvoja ja naureskella omahyväisesti heränneille reaktioille.

Jos haluaa oikeasti kerätä ihmiset leirinuotion ääreen kuuntelemaan niitä tarinoita, kunnon roihun pohjaksi vaaditaan substanssia. Journalismissa se syntyy kokemuksesta, näkemyksestä ja raa'asta tiedonhakutyöstä. Mitään niistä ei saa ilmaiseksi. Mitään niistä ei voi vaatiakaan ilmaiseksi.

Olen käyttänyt näitä ajatuksia oman kirjoittamiseni ohjenuorana. Vasta nyt pystyn purkamaan nämä asiat analyyttisesti. Samaan aikaan tajuan, että kaikelle tälle pohja rakentui tiedostamatta jo teininä, 90-luvun tabloidi-Rumban ja niiden Juntusen juttujen ansiosta.

3. Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko

Tässä välissä voitte käydä jääkaapilla. Seuraa ohjelmansiirtoketjun mittaustauko.

Otetaan tiivistelmä siitä, millaisena itse näen tunteiden herättämisen signaalitien.

1.) Tekijä etsiytyy asioiden äärelle, jotka herättävät tunteita hänessä itsessään tai käynnistävät reaktion, joka laukaisee tunteiden heräämisen. Tunteen on oltava joko voimakkaan positiivinen tai negatiivinen. Jos se on neutraali, se hukkuu signaaliketjussa kohinan sekaan.

2.) Tekijä välittää tunteen vastaanottajalle pukemalla sen ääniksi, sanoiksi tai kuviksi. Hän luo tarinan, jonka tarkoitus on herättää vastaanottajassa alkuperäisen kaltainen tunne. Mitä vahvempi tunne, sitä enemmän sen taakse tarvitaan substanssia, jotta viesti ei vain herätä vahvaa ensireaktiota ja kuole vaan menee oikeasti perille sielun ytimeen asti.

3.) Jos vastaanottaja on virittynyt samalle taajuudelle kuin lähettäjä, viesti resonoi onnistuneesti. Vastaanottaja aistii alkuperäisen elämyksen, joka saa lisäpontta hänen omasta kokemusmaailmastaan.

4.) Tunteesta tulee niin vahva, että vastaanottaja haluaa jakaa sen muiden kanssa. Oli tunne sitten positiivinen tai negatiivinen. Mitä enemmän vastaanottaja saa ladattua viestiinsä omaa tunnettaan ja kasvatettua sillä signaalin voimakkuutta, sitä moninkertaisemman yleisön se saavuttaa. Palaamme siis kohtaan 3. Tämä silmukka jatkuu niin kauan kuin uudet vastaanottajat syöttävät siihen lisää energiaa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Kun elettiin pelkässä printtimaailmassa, journalistisen tuotteen brändi kasvoi lehden todellista kokoa isommaksi, jos kaikki signaaliketjun vaiheet saatiin läpäistyä ja päädyttiin viimeiseen feedback-silmukkaan. Rumban tai brittiläisen NME:n kaltaisilla lehdillä oli mitätön määrä lukijoita, mutta niistä käytettiin englanninkielisiä sanoja tastemaker ja trendsetter.

Jos kustantaja haluaa tehdä millä tahansa medialla kestävää liiketoimintaa, hänen tärkein tehtävänsä on huolehtia, ettei signaaliketju katkea. Päinvastoin viestin tulee vahvistua jokaisen lenkin välillä. Ansaintalogiikka syntyy siitä, että kaikki ketjuun tuleva ylimääräinen energia on muutettavissa rahaksi. Ai miten? Älkää kysykö sitä minulta. Kysykää itseltänne.

Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko on päättynyt. Palataan rinnakkaisohjelman pariin. Seuraa muutama jakso henkilökohtaisia muisteloita. Voitte oikeastaan pysyä siellä jääkaapilla. Ellei teillä ole vakavia vapaa-ajan ongelmia, palatkaa vasta jaksoon 7 tai 8.

4. Rumba kasvattajaseurana

Syksyllä 1999 naputtelin sähkökirjoituskoneella lukion ruotsinmonisteen kääntöpuolelle kolumnin. Siihen aikaan Rumbassa oli vieraileville kirjoittajille omistettu Helmiä teille -palsta. Ajattelin kokeilla onneani. Sujautin paperin kirjekuoreen, johon kirjoitin Rumban osoitteen. Muistan edelleen elävästi viestin, joka oli viikon kuluttua tullut puhelinvastaajaani. Kuuntelin sen yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta naurunkätkätyksen seasta erottui kaksi asiaa: Rumban päätoimittaja Virve Valli halusi verokorttini ja lisää samanlaista tekstiä.

Seuraava päätoimittaja Jari Mäkäräinen antoi minulle tulikasteen heittämällä märkäkorvan keskelle Ballsin studiosessioita. Muistikuvat ovat katkonaisia, mutta jossain vaiheessa reportaasin tekemistä Marjo Leinonen seisoi päällään tarkkaamon lattialla. Ilta päättyi siihen, että Tavastian ovimies Pokla (rauha hienon miehen muistolle) juoksi perässäni Urho Kekkosen kadulle ja karjui repivänsä VIP-korttini, jos vielä joskus uskallan tulla hänen silmiensä eteen.

Nuorelle näsäviisaalle runkkarille Rumban avustajalaatikkoon pääseminen oli taivaanlahja. Sai ilmaiseksi kaikki haluamansa uutuuslevyt, pääsi vieraslistalla keikoille, tuli kutsuja levyjulkkareihin notkuvien pöytien ja vielä enemmän notkuvien ihmisten ääreen.

Kaikkein arvokkainta oli kuitenkin yhteisöllisyys. Muistan ikuisesti ensimmäiset Rumban pikkujoulut Semifinalissa. Hoipuin pyörryksissä kirjoittajaidolieni seassa. Huimaukseen oli osuutensa myös Rami Kuusisen muistokossulla. Mäkäräinen vihki minut tähän rituaaliin. Samalla se oli lopullinen initaatioriitti. Hän johdatti minut saniteettitiloihin, ohjasi hamuamaan pullon vessanpöntön säiliön takaa ja kertoi samalla anekdootteja edesmenneestä päätoimittajasta. Tunsin päässeeni osaksi suurta historiallista jatkumoa.

Napster oli juuri lanseerattu ja tyhmemmänkin olisi pitänyt nähdä, miten suurta murrosta se ennakoi, mutta cd porskutti yhä markkinoilla. Levyjä julkaistiin tolkuttoman paljon, Rumba ilmestyi kahden viikon välein ja jokaiseen numeroon ängettiin parhaimmillaan satakunta arviota. Tekijöille oli tarvetta, ja naputtelin niitä liukuhihnalta.

Musiikillinen perspektiivini oli niin suppea, että katsoin maailmaa silmieni paikalla sirrittävien anusaukkojen läpi, mutta en antanut sen häiritä. Rumbaan sai kirjoittaa mitä tahtoi. Kun innostuin jostain, hehkutin sitä silmittömästi. Kun en pitänyt jostain, koin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja käytin sen mukaista kieltä. Palaute otettiin vastaan kasvotusten baaritiskeillä. Se oli suoraa ja rehellistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
On väärin sanoa, että olisin paikannut kärkevyydellä substanssin puutetta, sillä tuskin edes tiesin, mitä substanssi oli. Korkeintaan luulin, että MoonTV:n vakionaamat ryystävät sitä sieraimiinsa Tigerin VIP-huoneessa.

Ilmaisunvapaus antoi parhaan mahdollisen laukaisualustan tyylikokeiluille. Osan arsenaalista tajusin heittää pois ja osa jäi pysyvästi työkalupakkiini. Pohjana tälle kaikelle olivat Rumban raameja venyttäneet aiemmat kirjoittajat Roo Ketvelistä Nisse Mannerheimiin. Sitä kautta olen kehittänyt nykyisen kirjoitustyylini, jolla olen itseni tähän päivään asti elättänyt.

Uskon, että myös tämän blogin isäntä voi jakaa saman kokemuksen. Samoin moni muu Rumban kirjoittaja, joka on sittemmin ansioitunut muilla foorumeilla. Terveisiä Oskari Onniselle.

Tunnistan itsessäni kehityskulun, jonka jokainen kirjoittaja käy läpi. Siitä voisi laatia kuvaajan, jossa on kaksi leikkaavaa suoraa. Ensimmäinen alkaa koordinaatiston katosta ja laskee iän myötä yhä lähemmäs nollaa. Se kuvaa ilmaisuun käytettävän sydänveren määrää. Toinen alkaa nollasta ja nousee kohti kattoa. Se kuvaa substanssia.

Kirjoittaja on parhaimmillaan siinä iässä, kun nämä kaksi suoraa leikkaavat. Sitten ne erkanevat vääjäämättömästi toisistaan. Kun rako on kasvanut tarpeeksi suureksi, on aika lopettaa.

Kuten Nalle Österman on usein muistuttanut, Juho Juntunen sanoi aikoinaan Rumban haastattelussa, että yhdenkään rockjournalistin ei pitäisi kirjoittaa yli nelikymppisenä. Hän aikoi näyttää itse esimerkkiä. Se jäi vain lupaukseksi.

Minä ja muut ikätoverini – esimerkiksi Antti Lähde ja Matti Riekki – saimme vapaan temmellyskentän, koska Rumban kirjoittajakunta oli kokenut juuri sukupolvenvaihdoksen. Ilkka Mattila oli siirtynyt Hesarin leipiin, Antti Eerola STT:lle, Iltasanomat työllisti Pasi Kostiaista, A-lehdet oli pestannut Jukka Väänäsen ja niin edelleen. Heidän tilalleen tarvittiin nuoria, nälkäisiä kirjoittajia, joille nakkipalkkakin kelpasi.

Levyarvioiden lisäksi paukutin keikkaraportteja, joista maksettiin ehkä parisataa markkaa, sekä haastatteluja, joista sai vielä parisataa markkaa enemmän. Niillä ja divariin kiikutetuilla levyillä sain joskus jopa vuokrani maksettua.

Mäkäräisen jälkeen Rumban päätoimittajaksi pestattu Mikko Aaltonen otti minut silloin tällöin mukaan päivittäiseen toimitustyöhön, kun Eerikinkadun toimituksessa tarvittiin ylimääräistä käsiparia. Muistan, miten pysähdyimme silloisen toimitussihteerin Markku "Matkis" Halmeen kanssa toljottamaan kohisevaa matkatelkkarin ruutua, jossa lentokone törmäsi suorassa lähetyksessä WTC-torniin. Lehti oli juuri menossa painoon, mutta se tuntui yhtäkkiä kovin toisarvoiselta asialta, kun näytti siltä, että kolmas maailmansota on alkamassa.

Vähitellen ovet alkoivat aueta muihinkin lehtiin. Pääsin kirjoittamaan Iltasanomiin, mistä on kiittäminen silloisen MenoHelsinki-palstan tuottajaa Kirsikka Kiviniemeä (o.s. Isola). Entiset rumbalaiset, kuten STT:n Antti Eerola ja Nyt-liitteen Ilkka Mattila, alkoivat myös käyttää palveluksiani. Niillä referensseillä pääsin taas eteenpäin.

Samalla aloin tietoisesti laajentaa kirjoittamieni juttujen aihealueita. Minua ahdisti ajatus, että leimautuisin loppuiäkseni "rocktoimittajaksi". Rumbasta saaduilla opeilla kirjoitin Iltasanomien ruokasivuille kasvismakkaravertailuja, kuluttajasivuille reportaasia poliisin polkupyörähuutokaupasta, kulttuurisivuille taidenäyttelyistä (kyllä, Iltasanomilla oli joskus kulttuurille varattu aukeama) ja MenoHelsinkiin milloin spermapankista, milloin bussibongareista.

Musiikista kirjoittamisen parissa olin kuitenkin omimmillani. Suomeksi sanottuna siitä sai helpointa rahaa. Lentelin levy-yhtiöiden kustannuksella ympäri Eurooppaa haastattelemassa ulkomaaneläviä Nick Cavesta PJ Harveyn ja James Hetfieldin kautta kaikkiin sen aikaisiin limpbizkiteihin ja linkinparkeihin.

Kusi nousi päähän ja rotsi aukesi, mutta sekin oli täysin asiaankuuluva käytännön korkeakoulun harjoittelukausi siinä jossain 22–24 ikävuoden paikkeilla. Sekoilun syvimmän ytimen löysin Ruisrockissa 2005, mutta se on oman muistelonsa aihe. Yhtä kaikki, mitä korkeammalta mäjähtää alas, sitä tukevammin osaa jatkossa pitää jalkansa maan pinnalla. Se pitää kokea viimeistään 27-vuotiaana, sillä nuori luusto kestää tämän opetuksen, mutta keski-ikäisenä se on kuolemaksi.

Välillä olin päässyt taas maistamaan päivätyötä Rumban osa-aikaisena uutistoimittajana. Se osui keskelle yhtä sairasta ajanjaksoa Rumban historiassa.

Muistan ikuisesti aamun, jolloin Markku "Matkis" Halme tihrusti itkua Kaapelitehtaan pihassa. Hänen askeleensa olivat pysähtyneet työpaikan ovelle. Pelkkä ajatus töihin tulemisesta sai hänet voimaan fyysisesti pahoin.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Rumban taloutta oli kutsuttu pelastamaan konsultti, joka pestasi vaimonsa yhtiön toimitusjohtajaksi ja alkoi saneerata yritystä henkisellä väkivallalla. Elämäntyönsä Rumban eteen tehnyt Matkis laahusti lääkärin pakeille, sai burnout-diagnoosin ja potkittiin pian pihalle koko firmasta. Hän ei ollut ainoa, joka koki saman kohtalon.

En nyt lyki tätä ruosteista resiinaa sen pidemmälle sivuraidetta, koska näistä vaiheista on kerrottu Halmeen kirjassa Rumba – 20 vuotta rockin takahuoneessa (Johnny Kniga, 2003). Etsikää se käsiinne. Näette tragikoomisen esimerkin siitä, miten lähiöpitserian kokoista liikevaihtoa pyörittävän yrityksen ympärille saadaan rakennettua Hollywoodin kokoista draamaa.

Vaikka Rumban silloisen kustantajan talous oli kuralla, avustajista pidettiin edelleen huolta. Ainakin niiden pikkujoulujen verran. Omistajilta sai kädenojennuksen edes kerran vuodessa. Perinnettä Rami Kuusisen jemmapullosta pidettiin hengissä ja lehti oli edelleen Mustanaamion suojeluksessa.

Rumba ei kyennyt maksamaan kovin kummoisia palkkioita, mutta se oli edelleen arvokas kasvattajaseura nuorille toimittajanaluille. Jos kävisi läpi avustajaluettelon silloisesta apinalaatikosta, seasta löytyisi melkoinen liuta myöhemmin ansioituneita mediatyöläisiä. Sekä Anssi Karisalmi, joka soittaa bassoa Anssi Kelan yhtyeessä.

(EDIT 4.11.2014 klo 10.43: Äh. ANTTI Karisalmi. "Kirjoita mitä kirjoitat, kunhan kirjoitat nimen oikein." (Rami Kuusisen neuvo lehden skribenteille.)

5. Rumba – kuuminta hottia!

Vuonna 2005 oli pakko tehdä valinta. Olin tehnyt töitä vapaana toimittajana, mutta kaipasin elämääni rytmiä ja ryhtiä. Siksi olin hakeutunut Helian toimittajakouluun. Mikko Aaltonen tarjosi minulle vakituista työpaikkaa Rumban toimituspäällikkönä.

Minun piti päättää, kummasta on kolmikymppisenä enemmän hyötyä: medianomin papereista vai vakituisesta työpaikasta ja toimituspäällikön tittelistä cv:ssä.

Valitsin jälkimmäisen.

Rumba oli taas täydessä kaaoksessa. Silloisen kustantajan visio kiteytyi vuoden suurimpaan markkinointiponnistukseen. Se oli päätetty järjestää eräässä sedulassa ihan tavallisena arki-iltana.

Aulassa kutsuvieraita ottivat vastaan torsot paljaina patsastelleet herkuleet, joiden yläkropat oli sivelty kullanhohtoisella vartalomaalilla. Muistaakseni he tarjoilivat viinirypäleitä.

Eri lehdet esiteltiin "muotinäytöksessä". Jokainen kustantajan lehti oli siis ruumiillistunut yhteen mannekiiniin. Siinä vaiheessa taisin olla lämpiön puolella huuhtomassa tolkutonta myötähäpeää kurkusta alas. Inferno saattoi olla jonkinmoinen heviäijä tai luolamies, Rumba taas elegantti hipsteri tai joku vitun hattivatti. Nämä hahmot esittelivät itsensä yhdellä lauseella. Rumban slogan oli "kuuminta hottia".

Tuolloin Rumban ilmoitustulot olivat pitkälti levymainosten varassa. Jokainen paikalla ollut levy-yhtiön edustaja tuli vuoron perään kysymään, mitä helvettiä täällä tapahtuu. En tiennyt, en todellakaan tiennyt. Terveisiä Erkka Jaakkolalle. Silloinen Popmedia Finlandin pomo on nykyisin Nelonen Median myyntijohtaja.

Kustantamon lippulaiva oli Galore-niminen lifestyle-lehti. Se oli ilmeisesti käännetty Google Translatella tanskan tai minkä lie inuiitin kielestä. Galoren ilmoitusmyyntiä varten oli palkattu kaksi täysipäiväistä mainosmyyjää. He eivät pystyneet myymään ainuttakaan mainosta käsittämättömän dadaistiseen lehteen vaan käyttivät aikansa kovaääniseen seurusteluun avokonttorissa. Samaan aikaan yritimme niin sanotusti keskittyä ydinliiketoimintaan eli runnoa Rumbaa painokuntoon. Lopulta Galore luonnollisesti kuukahti omaan mahdottomuuteensa.

Prässi Kaapelitehtaalla oli pahimmillaan helvetillinen, mutta nuorena jaksoi. Lehteä runnottiin kerta toisensa jälkeen painoon 14-tuntisina taittopäivinä. Minä sentään pääsin kotiin yöksi, mutta toinen toimituspäällikkö, Antti Lähde, asui vaimonsa kanssa Tampereella ja yöpyi taittopäivien väliset yöt patjalla toimituksen lattialla.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Seuraavana vuonna Rumban vetovastuun otti Viljami "Vito" Puustinen. Vietimme työpaikalla keskenämme enemmän aikaa kuin puolisoidemme kanssa. Ylityötunteja ei laskettu eikä niistä maksettu.

Vaikka loppuvaiheessa stressi aiheutti jo fyysisiä oireita, kaiken raatamisen kesti kahdesta syystä.

Ensinnäkin teimme töitämme rakkaudesta lajiin. Koimme tekevämme oikeasti arvokasta kulttuurityötä. Lukijoilta saatu palaute ja verkossa herännyt keskustelu antoivat tekemiseen lisää intoa.

Toinen syy oli yhteisen duuniporukan hurtti huumori. Ei ollut asiaa, josta ei olisi voinut graafisten nerojen, Rumban AD:n Jussi Latvalan ja AD-assistentti Mikko "Litti" Litmasen kanssa vääntää todella huonoa vitsiä. Jos muu ei auttanut, käytiin Hima & Salissa ja myöhemmin Vanhassa ketussa – tai toimituksen jääkaapilla. Roskilde-reissut olisivat taas oman lukunsa aihe. Yhtä kaikki, toivottavasti taittokaljan käsite elää Rumban toimituksessa edelleen.

En muuten kadu juuri mitään asiaa tässä elämässä niin paljon kuin sitä, etten tajunnut ottaa talteen yhtään Galore-lehden numeroa.

6. Pop Media pelastaa Rumban

Vuonna 2006 sekoilun piti loppua. Rumbaa, Rytmiä ja Infernoa julkaissut Popmedia Finland Oy yhdistyi marraskuun alussa Como Media Oy:n kanssa. Se oli aiemmin julkaissut ilmaisjakelulehti Comoa sekä elokuvalehtiä Episodi ja DVD Hohto. Uuden yrityksen nimeksi tuli Pop Media Oy.

Käytännössä selvitystilassa ollut Popmedia Finland Oy ajettiin alas ja Tuomo Häkkisen johtama uusi Pop Media Oy otti ohjat käsiinsä. Yhteinen toimitus perustettiin Kamppiin synagogan viereen. Samassa talossa asui Mattiesko Hytönen. Porttikongissa oli Kosher Deli, naapurissa The Old Fox, kavereiden kesken "Der Alte".

Häkkisellä oli selkeä visio, miten Pop Median liiketoimintaan saataisiin tolkku. Aluksi se näyttikin lupaavalta. Rumba oli juuri uudistettu ja Inferno surffasi vielä hetken aikaa heavybuumin aallonharjalla Lordin euroviisuvoiton jälkimainingeissa. Näkyvimpänä menestyksen merkkinä olivat Helsinkiin, Tampereelle ja Jyväskylään perustetut Inferno-baarit.

Mikko Aaltosen luotsaama Rytmi-lehti oli saanut kasvojenkohotuksen. Uusi slogan oli "musiikkilehti aikuisille" tai jotain sinnepäin. Rumballe oltiin haluttu nuorempaa kohderyhmää ja painotettu entisestään flavor of the month -bändien hehkuttamista. Metallisisältö oli jätetty suosiolla Infernolle. Rytmin piti tarjota kypsempi vaihtoehto niille, jotka eivät enää jaksaneet innostua joka viikko uudesta bändistä vaan halusivat syventyä pidempiin, syväluotaaviin artikkeleihin.

"Ei se mennyt niin", kuten Anna Eriksson laulaa. Kustantaja ei malttanut odottaa, että nollapisteestä aloittanut uusi Rytmi olisi löytänyt kohderyhmänsä. Pitkien artikkelien ostaminen asiantuntevilta kirjoittajilta oli kustantajan mielestä aivan liian kallista. Kustantajan mukaan lehti ei ollut mainostajienkaan silmissä tarpeeksi nuorekas. Sisältöbudjetti leikattiin minimiin ja Rytmistä päätettiin tehdä viihdepainotteinen musiikkilehti. Tai musiikkipainotteinen viihdelehti.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Rumbalta oli karkotettu sekä keski-ikäiset että metallista kiinnostuneet lukijat. Ensimmäisille Pop Median lehtiperhe ei tarjonnut mitään, sillä viihteellisemmäksi muutettu Rytmi ei kiinnostanut omistautuneita musiikkidiggareita. He taisivat kaikota Soundin pariin. Jälkimmäisille tilaajapudokkaille vaihtelevasti toiminut levikkimarkkinointi yritti tarjota vielä Infernoa, mutta käytännössä hekin valitsivat Soundin. Nuorempia lukijoita uudistettu Rumba ei juuri tavoittanut, sillä kustantajalla ei ollut aavistustakaan, missä he liikkuvat.

Lopulta Rytmistä tuli Pori Jazzin virallinen yhteistyömedia. Juuri kun perinteikkäästä jazzlehdestä oli saatu siivottua kaikki jazziin liittyvä sisältö pois. No, saatiin kesän erikoisnumeroilla kaiketi kupattua mainostajilta jokunen euro.

Mikko Aaltonen irtisanoutui ja uudeksi päätoimittajaksi pestattiin Heta Hyttinen. Oikeasti vastaava päätoimittaja oli Tuomo Häkkinen. Apinalaatikossa Hyttisen titteli oli "spiritual leader". Tämä siksi, ettei Hyttinen ollut Pop Median palkkalistoilla vaan päätoimitti lehteä freelancerina.

Aiempien omistajien toiminta oli toisinaan ollut täyttä sekoilua. Taustalla oli kuitenkin aina edes jonkinmoinen palo musiikkiin ja käytännön kosketus kulttuurikenttään. Pop Media toi mukanaan liiketaloudellisen tolkun, mutta uusi kustantaja teki myös hyvin selväksi, että enää ei tehdä kulttuurityötä. Nyt tehdään bisnestä. Rahaa.

Ensimmäisenä vuonna järjestettiin koko lehtiperheen yhteiset pikkujoulut. Rumban perinnettä pidettiin muistaakseni yllä siten, että ostimme Kuusisen muistopullot omista rahoistamme.

Lopulta Häkkinen ilmoitti, että Pop Media ei maksa Rumban avustajille järjestettäviä pikkujouluja. Yhtiön liikevaihto oli miljoonaluokkaa ja se alkoi vähitellen tuottaa voittoa, mutta parin tonnin kädenojennus avustajille olisi ollut liikaa. Avustajille, jotka tuottivat silloin ja tuottavat edelleen Harrison–Stetson-metodilla arvioituna 80–90 prosenttia Pop Median tuotteiden sisällöstä.

Tämä pikkujouluista länkyttäminen voi olla rasittavaa teille, jotka ette olleet Rumban tekemisessä mukana. Se on pieni mutta symbolisesti helvetin iso asia. Se kuvastaa sitä, miten sisältö oli kustantajan silmissä pelkkä kuluerä, avustajat rasite ja heidän puoliaan pitävät palkolliset hankalia nurisijoita, jotka pitää saada takaisin ruotuun.

Halusimme Puustisen ja Latvalan kanssa varjella yhteisöllisyyttä ja Rumban perinnettä kasvattajaseurana. Kun kerran Pop Medialta ei tukea saatu, järjestimme niitä pikkujouluja omine nokkinemme. Joskus veimme avustajat Bodom-järvelle, joskus vietimme omaa virkistyspäivää Koffin puistossa. Jos Rumban tekijöiden yhteishenki olisi alkanut näivettyä, olisimme olleet kusessa. Ei, me emme olisi olleet kusessa. Lehti olisi ollut kusessa. Pop Media olisi ollut kusessa.

Perustimme avustajille oman suljetun foorumin, jossa jutuista annettiin palautetta puolin ja toisin. Perehdytimme työharjoittelijoita parhaamme mukaan käytännön toimitustyöhön, ja olen aivan tajuttoman innoissani siitä, miten pitkälle moni heistä on päässyt. Terveisiä Jussi Mäntysaarelle, Jose Riikoselle, Emmi Laukkaselle, Heini Strandille, Sirje Niitepõldille ja kaikille muillekin. Tiedätte kyllä, keitä olette.

Tarina 17-vuotiaasta Oskari Onnisesta jääköön tässä vaiheessa ajan- ja tilanpuutteen vuoksi kertomatta.

7. Rumba uudistuu!

Kun aloin kirjoittaa Rumbaan, lehti oli vielä kahden viikon välein ilmestyvä tabloidi. Kun minut palkattiin toimituspäälliköksi, ryhdyimme tekemään lehtiuudistusta, jonka tuloksena formaatti muutettiin kiiltäväkantisen aikakauslehden ja sanomalehtipaperille painetun viikkolehden hybridiksi. Pian julkaisutahti harvennettiin siten, että lehti ilmestyi kolmen viikon välein.

Tätäkin hivutettiin kustantajan käskystä vuosi vuodelta harvemmaksi, mutta kuitenkin niin, etteivät tilaajat huomaisi mitään. Joulu- ja kesätaukoja pidennettiin, sekä kevät- että syyslukukausille sijoitettiin taktisia tuplanumeroita.

Vuonna 2010 irtisanouduin Rumbasta. Jo sitä ennen oli pantu alulle uudistus, jossa välimallin lehdestä siirryttäisiin tuhdimpaan, aitoon kuukausilehteen.

Samaan aikaan olin ollut vetovastuussa Rumban verkkouudistuksessa, jossa Pop Median surkuhupaisa Viihdeimperiumi-portaali räjäytettiin ja Rumba sai itsensä näköisen verkkosivun. Blogimainen sivu saatiinkin hyvään lentoon olemattomalla budjetilla. Koska sisältöön ei annettu rahaa juuri lainkaan, sovelsin Rumban perinnettä: annoin avustajille vapaat kädet tehdä mitä huvittaa ja tarjosin heille siihen foorumin. Tuloksena oli esimerkiksi tämän blogin isännän repparisarja, josta lopulta koottiin kirja nimeltä Härmägeddön.

Siirryin Ylioppilaslehden toimitussihteeriksi, kunnes muutin Berliiniin kirjoittamaan kirjaa. Seurasin siis Rumban toimintaa kirjaimellisesti turvallisen välimatkan päästä.

Irtisanoutumiseni syynä oli halu vapautua ahtaaksi käyneestä suomalaisen musiikkijournalismin hiekkalaatikosta, mutta vielä suurempi syy oli tapa, jolla Pop Media Oy kohteli työntekijöitään ja avustajiaan. Yksityiskohdista voin avautua mieluummin tuopin ääressä. Nyt alkaa taas verenpaine nousta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Vedän henkeä.

Silloinen päätoimittaja Viljami Puustinen ja AD Jussi Latvala jaksoivat roikkua mukana, kunnes lehtiuudistus saatiin tehtyä. Ensimmäiset numerot näyttivätkin juuri niin laadukkailta kuin suunnittelupöydän ääressä oli ajateltu. Pian Puustinen ja Latvala lähtivät omille teilleen.

Vähitellen alkoi lehden tietoinen näivettäminen: sivumäärien vähentäminen ja avustajabudjeteista tinkiminen. Kustantajan mielestä se todennäköisesti oli ilmoitusmyynnin kuihtumisen seuraus. Minun mielestäni se oli myös ilmoitusmyynnin kuihtumisen syy.

Voisin kuvitella, että tästä näivettämisestä alkoi itseään ruokkiva kierre: ilmoitusmyynti laski, joten sisältöön satsattiin entistäkin vähemmän. Koska köyhtynyt sisältö ei houkutellut lukijoita, ilmoitusmyynti laski entisestään. Lopulta päästiin pisteeseen, jossa kustantaja katsoi parhaaksi aloittaa lehden alasajon.

8. Lehdentekemisen matematiikkaa

Lehdentekemisen yhtälö on hyvin yksinkertainen: Ensin luodaan sisältöä, joka houkuttelee lukijoita. Viestin perillemenoa tehostetaan levikkimarkkinoinnilla. Tämän jälkeen lukijat myydään mainostajille.

Tästä seuraa niin simppeli johtopäätös, että tyhmemmänkin kustantajan luulisi tajuavan sen. Toimituksen pitäisi olla arvojärjestyksessä ensimmäisenä ja tärkeimpänä, koska se on myös ansaintalogiikassa ensimmäisenä ja tärkeimpänä. Sisällöstä pitäisi siis tinkiä viimeisenä.

Ellei lehdellä ole lukijoita, ilmoitusmyynnillä ei ole asiakkaita. Mitä enemmän lehdellä on sitoutuneita lukijoita, sitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta. Mitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta, sitä hitaammin ilmoitustuloihin äkillisesti vaikuttavat suhdannevaihtelut heiluttavat lehden taloutta ja sitä enemmän kustantajalla on aikaa reagoida niihin.

Kustantajan tulisi nähdä sisältö investointina. Kustantajan pitäisi ymmärtää, että jokainen sisällöstä leikattu euro heijastuu negatiivisesti lehden levikkiin ja ilmoitusmyyntiin. Sisältö ei siis ole kuluerä vaan investointi.

Pop Media Oy:n ajatusmalli on päinvastainen: ensin myydään mainokset, sitten niiden tilkkeeksi ripotellaan vaadittava minimimäärä journalistista sisältöä.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä nykyisen toimitusjohtaja-kustantajan Tuomo Häkkisen tausta on ilmaisjakelulehtien maailmassa. Siellä ansaintalogiikka voi toimiakin noin.

Lukijat eivät kuitenkaan ole tyhmiä. Jos he aistivat maksavansa sisällöstä, jota ei ole kirjoitettu heidän itsensä palvelemiseksi, he äänestävät lompakoillaan. On siis äärettömän vaarallista täyttää sivuja sisällöttömällä bulkilla tai antaa mainostajien vaikuttaa toimitukselliseen sisältöön.

Ilmoittajatkaan eivät ole tyhmiä. Heidän panostustensa tulokset ovat mitattavissa. Jos viesti ei tavoita haluttua kohderyhmää ja herätä kiinnostusta, on yhdentekevää, millaisilla KMT-luvuilla kustantaja leuhottaa ja miten prameassa toimistossa mainostajille palaveriviinereitä tarjoillaan.

9. Rumba sotkeutuu verkkoon

Pop Media teki vuoden 2010 paikkeilla strategisen ratkaisun, jolla se alkoi siirtää liiketoimintansa painopistettä yhä vahvemmin digitaaliseksi. Se oli pohjimmiltaan viisas ratkaisu.

Se olisi ollut viisas ratkaisu, ellei substanssia ja lukijoita väheksyvä ajatusmaailma olisi siirtynyt myös verkkoon. Sielläkin uutisvirta nähtiin vain välttämättömänä pahana, jolla saatiin myyntipuheisiin mainostajia miellyttävää numeraalista dataa. Sisältö oli kuluerä, joka pyrittiin minimoimaan. Syntyi jo klassiseksi muodostunut käsite: neljän euron uutinen.

Rumban verkkosivusta tuli yleinen naurunaihe. Kustantaja teki korjausliikkeen, mutta brändi oli jo rapautunut. Kirjoituspalkkioita nostettiin jonkin verran, mutta se oli myöhäistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Rumbaa palvelleet avustajat olivat aiemmin tyytyneet mitättömiin palkkioihin. He maksoivat sen hinnan Pop Median omistajille, koska heille tarjottiin foorumi, jolla sai purkaa musiikkiin liittyviä intohimojaan. Samalla he kokivat olevansa osa Rumban kunniakasta jatkumoa. Nyt historia oli vedetty lokaan ja harva halusi rapauttaa oman kirjoittajabrändinsä sen kuonan seassa.

Rumban ympärilleen haalima yhteisö keräsi joukkoonsa lisää intohimoisia kirjoittajia ja perusti Nuorgamin. Siitä tuli saman tien Suomen johtava kirjoitetun sanan musiikkimedia. Samoilla arvoilla, joiden varaan Rumban brändi oli alun perin rakennettu.

Näitä arvoja vaali Nuorgamin käytännön toimitustyöstä vastannut, aiemmin Rumban anaalisen tarkkana toimituspäällikkönä työskennellyt Antti Lähde. Hyvä!

Kuten Kingston Wallin kolmosalbumilla lauletaan, "something new borns when something old dies".

Viljami Puustisen kohdalla Pop Median kuristuspannasta vapautuminen tuotti pienen hengähdystauon jälkeen hienoa jälkeä. Hän sai aikaan parhaan bändikirjan, joka Suomessa on koskaan julkaistu.

Omistautuminen, heittäytyminen, sydänveri ja raaka työ palkittiin. Kingston Wall – Petri Wallin Saaga (Like) on tämän vuoden myydyimpiä tietokirjoja.

Voisiko saavutus olla merkki siitä, että aiemmilla horinoillani tunteiden herättämisen ja substanssin merkityksestä on jonkinmoista totuuspohjaa?

10. Media vuonna 2014

Koska olen syvässä kiitollisuudenvelassa Rumballe, tarjoan nyt ilmaista konsulttiapua. Seuraavaksi listaan kolme hyvin yksinkertaista väitettä median tilasta vuonna 2014.

1.) Desktop on uusi printti.

2.) Mobiili on uusi netti.

3.) Printti on vanha kioskipokkari.

Pysähtykää miettimään hetkeksi. Kun olette valmiita, voitte jatkaa eteenpäin. Avaan nyt kaikki kolme kohtaa Rumban näkökulmasta.

1.) Jutut, jotka ennen painettiin kuolleelle puulle, luetaan nykyisin tietokoneen näytöltä. Suomessa tämän on toistaiseksi ymmärtänyt vasta yksi media: Raha-automaattiyhdistyksen kustantama Raymond. Se nosti juuri lanseeratulla verkkojulkaisullaan riman niin korkealle, että kaupallisten aikakauslehtien on pakko ponnistaa perässä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Pop Medialle vinkkinä: ottakaa Rumban verkkosivulle mallia Raymondista. Rikastakaa laadukkaita, tinkimättömiä, sydänverellä kirjoitettuja tarinoita eksklusiivisella video- ja musiikkisisällöllä. Desktop on uusi printti, mutta sillä erolla, että vihdoin musiikkilehti myös soi. Entä ansaintalogiikka? En viitsi edes kirjoittaa tähän mitään content is king -latteuksia, mutta satunnaisten kävijöiden kalastelu klikkijournalismilla mainosbannerien luo alkaa olla auttamatta förbi.

2.) Nykyisin mobiilisisällöillä täytetään niitä lyhyitä hetkiä, joiden varaan Ampparit-palvelun otsikkovirrassa klikkejä kalastelevat verkkomediat ovat sisällöntuotantonsa rakentaneet. Kilpailuympäristö on kuitenkin muuttunut. Aiemmin Tauski-uutinen kilpaili kenties Tuksu-uutisten kanssa. Nyt yhtä relevantti kilpailija Tauski-uutiselle on esimerkiksi Drunk Sniper -mobiilisovellus, joka simuloi kusemista kännissä. Nykyinen Rumban verkkosisältö kilpailee kyllä substanssiltaan tasavahvasti kännikusisimulaattorin kanssa. Siinä ei olisi mitään vikaa, ellei kilpailuympäristöä olisi käsitetty täysin väärin. Mobiilissa se palvelisi käyttäjiä täydellisesti. Desktopissa sen kilpailijoita ovat kuitenkin esimerkiksi Raymondin laatujournalismi ja Netflixin elokuvatarjonta.

Pop Medialle vinkkinä: tehkää Rumballe mobiilisovellus, joka tarjoaa sitä sisältöä, jota nykyisin suollatte verkkoon. Pitäkää se erossa kohdassa 1.) mainitusta sisällöstä. Koska ostitte myös Meteli.netin, nivokaa tähän mobiilipalvelu, josta löytää paikannussovelluksen avulla ajankohtaiset keikat. Sovellus avaa ansaintalogiikkaan vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta ajatelkaa itse. Enempää en viitsi ilmaiseksi kertoa.

3.) Printtijournalismia tarjotaan edelleen bulkkituotteena. Kioskipokkari on kuitenkin kuoleva tuote, sillä vaihtoehtona on ostaa sama sisältö tablettiin eikä nykyinen julkaisualusta tarjoa kuluttajalle juuri lisäarvoa. Fyysisen tuotteen painatus- ja logistiikkakulut ovat turha kuluerä, ellei fyysisen tuotteen olemassaololle ole käyttäjälähtöistä perustelua. Printtilehti pysyy hengissä, jos se muutetaan statukseltaan pokkarista kahvipöytäkirjaksi, jolloin niché-yleisö on valmis maksamaan siitä. Tuo yleisö on pieni mutta omistautunut. Siksi printin funktio muuttuu: se ei luo kassavirtaa vaan kykenee korkeintaan maksamaan itse itsensä. Se kuitenkin nostaa mediatuotteen profiilia myös kohdissa 1.) ja 2.).

Pop Medialle vinkkinä: tehkää siitä harvoin ilmestyvästä Rumbasta oikeasti ihan helvetin hyvä. Jos näivetätte kohdan 3.) ilman muita toimenpiteitä, koko brändi näivettyy myös kohdissa 1.) ja 2.). Jos olette jo tehneet strategisen valinnan printin alasajosta, ottakaa vähän helvetin nopeasti haltuun verkossa se tinkimätön ja näkemyksellinen linja, joka on Rumban brändin printissä luonut. Se vaatii klikkijournalismin välitöntä alasajoa, avustajakunnan sitouttamista uudestaan ja sisältöbudjetin moninkertaistamista. Aikaa korkeintaan tämän vuoden loppuun asti. Toimikaa!

11. Ilon kautta – tulevaisuus on toivoa täynnä

Mikä on oma arvaukseni tulevaisuudesta? Näön vuoksi ensimmäinen vuodenajankohtaislehti-Rumba saattaa vaikuttaakin siltä, että printin esinearvoa kohennetaan.

Pop Media on kuitenkin osoittanut lyhytnäköisyydensä niin moneen kertaan, että veikkaan seuraavaa: Niché-tuotetta yritetään myydä vanhaan malliin ja vanhoilla jakelukanavilla suurelle yleisölle. Sisältöön ei ohjata lisää resursseja vaan niistä tingitään entisestään. Lehti laihtuu numero numerolta, kuten kävi laatutuotteena lanseeratulle Rumban kuukausilehdelle. Tämä tehdään tutulla hivutustaktiikalla, kunnes loputkin lukijat havahtuvat siihen, että heitä on jälleen kerran kusetettu.

Itse näen tämän tavoitteellisena toimintana. Kun lukijat ja ilmoittajat ovat vuoden 2015 loppuun mennessä kaikonneet lopullisesti, se on hyvä syy lakkauttaa printti ja irtisanoa toinen Rumban kahdesta toimituksellisesta työntekijästä.

Rytmi-lehti lakkautettiin heti, kun Pop Media oli ottanut itselleen monopoliaseman tilattavien musiikkilehtien maailmassa ostamalla Soundin. Samalla Soundin avustajapalkkiot puolitettiin kertalaakista. Se oli veto, joka hakee härskiydessään vertaistaan.

A-lehdet oli juuri ehtinyt palkata Mikko Meriläisen Soundin päätoimittajaksi. Hän oli saanut jo toimitussihteerinä karisteltua pahimmat hilseet hieman ukkoontuneen lehden olkapäiltä. Päätoimittajana hänellä oli kirkas visio, vapaat kädet ja mieli täynnä intoa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Yhtäkkiä täysin puun takaa tuli yrityskauppa, jonka seurauksena Meriläinen joutuikin Pop Median palkkalistoille. Helsingin Sanomien mukaan Häkkinen näytti heti, ettei Soundin historialla ja työntekijöillä ole hänelle mitään merkitystä. Tervemenoa Juho Juntunen! Tervemenoa avustajat, jotka kuvittelitte saavanne tehdystä työstä ansaitun palkan!

Meriläinen valittiin Musiikki & Mediassa vuoden toimittajaksi. Palkintopuheessaan hän kiitti Miettistä. Yhtä Rumban perustajista. Tuomo Häkkinen yritti omia kunnian palkinnosta Pop Medialle. Itse pidän palkintoa kunnianosoituksena siitä, että Meriläinen pystyy ylipäätään luotsaamaan lehteä, vaikka Häkkinen tekee parhaansa potkiakseen miehistöä yli laidan.

Mikko Meriläinen, arvostan sinua suunnattomasti ja toivon, että sinulla on voimia jatkaa Soundin perinnettä. Olet hieno, huumorintajuinen mies, ymmärrät musiikin päälle ja sinulla on persoonallinen napa. Chapeau!

Jos Rumba ajetaan alas, Soundilla ei ole enää muita kilpailijoita kuin metalligenreen rajautunut Inferno. En nyt halua maalata piruja seinille, mutta Suen lokakuun numero jäi ilmestymättä. Suen päätoimittajana, mainosmyyjänä ja taittajana raatava Kimmo Nurminen – Chapeau! – ei välttämättä jaksa enää monta lehteä repiä omasta selkänahastaan. Ilmaisjakelulehtenä Sue on ajautunut ahtaalle, kun levy-yhtiöt ovat minimoineet printtimainontansa ja Pop Media huseeraa ilmoitusmarkkinoilla määräävän asemansa turvin.

Tämä on Pop Median unelma: pian lukijoiden on pakko tyytyä siihen, mitä heille Kampista tarjotaan. Aiemmin sisällön laatu on täytynyt pitää vähintään kilpailijoiden tasolla. Tai oikeastaan niin paljon tuon minimitason alapuolella kuin lukijoille kelpaa, koska sisältöhän on vain välttämätön kuluerä. Mitä enemmän sisällöstä tingitään, sitä enemmän yhtiöllä on varaa kasvaa.

Viime vuosien aikana Pop Media on ostanut mm. Soundin, Hifimaailman, Meteli.netin, Tiltin ja Mikseri.netin. Samaan aikaan henkilökuntaa on irtisanottu ja lomautettu tuotannollis-taloudellisin perustein. Kuten mainitsin, Soundin avustajapalkkiot puolitettiin A-lehtien tasosta.

Käytännössä kaikki nämä yrityskaupat on maksettu rahoilla, jotka on niistetty työntekijöiden ja avustajien palkoista. Omistajien osakesalkkujen arvo on sitä isompi, mitä laajempaa mediaperhettä he hallinnoivat. Kun he jonain päivänä laittavat omistuksensa lihoiksi, muistelkaa niitä neljän euron uutisia, joita hyvää hyvyyttänne kulttuurityön nimissä heille kirjoititte.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Rumban avustajien ilmaisesta työpanoksesta ovat hyötyneet seuraavat ihmiset: Tuomo Häkkinen (20 %), Harri Oesch (20 %), Pekka Tammela (20 %), Aarno Törmälä (20 %) sekä "muut yksityishenkilöt" (20 %). Jos kiinnostaa tietää, millaisten kulttuurinrakastajien salkkuja talkootyöllä turvotatte, googlatkaa heidän nimensä.

Alussa sanoin, että Rumba on antanut minulle journalistina käytännön korkeakoulututkinnon. En väheksy Pop Mediankaan merkitystä. Jos Rumba teki minusta käytännön maisterin, Pop Medialla työskentely oli väitöskirjatyötä. Se antoi mittaamattoman arvokasta kenttäkokemusta siitä, miten asioita ei pidä tehdä. Tästä suuret kiitokset.

Muistan monta palaveria, joissa toimitusjohtaja Häkkinen kielsi tekemästä "ylilaatua". Hän ei nähnyt journalistista kunnianhimoa menestyksekkään lehdenteon edellytyksenä vaan sen esteenä. Jos soveltaisin samaa ajattelua nykyisin vapaana toimittajana, minulla ei olisi ainuttakaan toimeksiantajaa.

Käännetään lopuksi näkökulma siihen, miten nykyistä tilannetta voi lähestyä ilon kautta. Nyt jos koskaan kentällä on tilaa musiikkimedialle, joka räjäyttää pankin tekemällä sitä, mistä Rumba aikoinaan tunnettiin: tunteita herättävää journalismia väkevällä substanssilla.

Tiedän, että pinnan alla kuplii jo.

Helsingissä 24.10.2014,
Janne Flinkkilä

Kirjoittaja on entinen Rumban toimituspäällikkö (2005–2010) ja entinen Nalle Östermanin esimies. Hän on myös entinen Nalle Östermanin kollega Rumban avustajana sekä nykyinen kollega (Pop Mediasta) vapaana toimittajana.

EDIT (27.10.2014, klo 13.30): Janne Flinkkilä kirjoitti jatko-osan täsmennyksiä, korjauksia sekä reflektioita tähän alkuperäiseen kirjoitukseen, tuore epilogi löytyy täältä.

Gadgetissa oli virhe