keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kun kriitikko antoi artistille palautetta - ja mitä sitten tapahtui

Television laulukilpailusta tutuksi tullut levylaulaja
harmistui rocktoimittajan kritiikistä.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun musiikkikriitikko artistia haukkui."
Sain palautetta Universal-yhtiölle levyttävältä levylaulajalta Mikko Herraselta  – eli mieheltä, josta viime viikkoinen blogitekstini "Kun mikään ei riitä" (23.10.2014) valtaosaksi kertoi.

Hän oli närkästynyt. Hyvin närkästynyt.

Se ei minua varsinaisesti yllättänyt – olihan tekstini hyvin kriittinen The Voice Of Finland -ohjelmasta tutun Herrasen omaa säveltaidetta kohtaan.

Todettakoon nyt heti tähän alkuun, että musiikkikriitikon työ on varmasti yksi epäkiitollisimpia tehtäviä musiikkialalla. Kun kehut artistin levyn, saat niiden vihat niskoillesi, jotka eivät ole kanssasi samaa mieltä. Kun haukut jonkun artistin levyn, saat niiden vihat niskoillesi, jotka eivät ole kanssasi samaa mieltä.

Bonukseksi saat jälkimmäisen kohdalla vielä artistin vihat niskoillesi.

Se on kriitikon kohtalo silloin, kun ei kulje turvallista kultaista keskitietä kirjoittamalla mukavaa ympäripyöreää mössöä, joka ei ärsytä tai aiheuta reaktioita.

Työskennelläkseen kriitikkona täytyy omata niin sadistisia kuin masokistisia luonteenpiirteitä – tai opetella sellaisia.

Kun aloin kirjoittaa levyarvioita Rumbaan joskus 1980-luvun loppupuolella 15-vuotiaana, sain nopeasti oppia tämän asian kantapään kautta.

Kriitikoksi ajauduin sattuman ja kohtalon oikun kautta, koska halusin kertoa muille ihmisille kuulemistani hyvistä levyistä. Valitettavasti levykriitikkona käsiini ohjautui myös äänitteitä, jotka eivät todellakaan ansainneet kehuja.

Jonkin ajan päästä lehden mielipidepalsta Klinikka 269 alkoi täyttyä nimimerkkien takaa laadituista kirjoituksista, joiden viesti oli selvä: "Nallelle kenkää Rumbasta!" Koska näille kirjoittajille oli kuitenkin tarjolla levypalkintoja, mikäli he antavat yhteistietonsa, sain toimituksesta usein tietää kirjeiden kirjoittajien henkilöllisyyden.

Monet heistä työskentelevät musiikkialalla edelleen.

Kriitikkona olen saanut muun muassa kuulla olevani kierosilmäinen (epäonnistuneiden silmäleikkausten peruja), läski (voi kuinka omaperäistä), nimeäni mukailevan roolihahmon tamperelaiseen sketsisarjaan 18-vuotiaana – sekä sokerina pohjalla tullut pahoinpitely kirjoitusteni takia reilut neljä vuotta sitten.

Ehkäpä paras esimerkki tämän mielensäpahoittamisen huipentumasta oli artisti, joka tykkäsi vuonna 2005 Soundi-lehteen kirjoittamastani yhden tähden arvostelusta niin paljon, että soitti lehden silloiselle päätoimittajalle väittäen, kuinka olin kuulemma baarissa vakaasti luvannut tuhota hänen uransa! Ohhoh!

Ei siis ihme, että päätoimittaja katsoi aiheelliseksi tiedustella minulta, oliko moisissa väitteissä mitään totuuspohjaa. "Jos minulla olisi tällaisia agendoja, tuskin olisin tehnyt tätä työtä näin pitkään", muistan vastanneeni.

Myöhemmin ilmeni, että kyseisen lauluntekijän henkilöhistoriasta löytyy enemmänkin esimerkkejä taipumuksista patologiseen valehteluun. Kyseinen artisti sai julkaista vielä toisen albumin pari vuotta myöhemmin, joka sekin sai yhden tähden arvostelijalta – eli Soundi-lehden nykyiseltä päätoimittajalta.

Sittemmin artisti on siirtynyt suosiolla takaisin gospelin pariin, missä hän on operoinut huomattavasti menestyksekkäämmin.

Kaikki voittivat. Artisti löysi laulujensa todellisen sävelen eikä levykriitikkojenkaan tarvinnut enää ripustaa artistia häpeäpaaluun vielä kolmannella yhden tähden arvostelulla.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin kuuntelemaan paskan levyn tai katsomaan umpisurkean keikan."
En todellakaan tiedä, montako äänitettä olen vuosien mittaan arvostellut, montako keikkaa olen nähnyt, montako keikkaa arvostellut ja montako huonoa levyä kuunnellut.

Levylaulaja harmistui niin paljon, että päätti
kirjoittaa vastineen Facebook-seinälleen...
Sen tiedän, että arkistoissani ja varastoissani on satoja, ellei tuhansia äänitteitä, jotka ovat sulautuneet osaksi harmaata massaa, jota en tule kuuntelemaan elämässäni enää sekuntiakaan. Näiden äänitteiden kohtalo on matkata hitaasti mutta vääjäämättä kohti turhien äänitteiden loppusijoituspaikkaa – eli paikallista jätteenhuoltolaitosta.

Senkin tiedän, että olen nyhjännyt satoja ellen tuhansia tunteja nuhjuisissa klubeissa tai muissa vastaavissa hämyisissä luukuissa, joissa artisti on esiintynyt muutamalle tai muutamalle kymmenelle katsojalle miettien varmasti samaa kuin minäkin, "mitä vittua minä täällä teen, eihän tästä jää mitään käteen muuta kuin velkaa ja laskut."

Joillakin henkilöillä tuntuu olevan ihmeellinen käsitys, että kriitikon pitäisi olla jotenkin objektiivinen arvosteluissaan. Musiikki on kuitenkin aina subjektiivinen kuuntelukokemus, ei objektiivinen.

Kun musiikkikriitikko sitten kirjoittaa omiin subjektiivisiin kokemuksiinsa perustuvan kritiikin, aloittavat mielensäpahoittajat itkuvirtensä.

"Ei noin saa kirjoittaa", ne parkuvat.

Miksei saisi? Juurihan minä kirjoitin! Suomessa kun sattuu vielä toistaiseksi olemaan sellainen juttu olemassa kuin sananvapaus.

Suomessa kestetään kritiikkiä äärimmäisen huonosti, tänä päivänä kenties huonommin kuin koskaan. Julkisuudessa se näkyy esimerkiksi siten, kun maamme tämänhetkinen pääministeri ja positiivisuuden yliapostoli Alexander Stubb (kok) kertoo kuuntelevansa mieluummin jotakin fiksua ja filmaattista diplomaattia kuin jotakin ummehtunutta ja kriittistä "päivystävää dosenttia".

Pitäisi olla niin samperin positiivinen ja iloinen, vaikka menisi ihan päin persettä. Positiivisuudella ikävätkin mietteet saadaan käännettyä inspiroiviksi haasteiksi.

Eikö olekin fantsua!?!

Miksi me emme kaikki vain voisi hymyillä iloisina yhdessä ja tulla toimeen?

Voi kun se olisikin niin helppoa. Miksi teidän artistien pitää sitten tehdä niin sisällötöntä ja hengetöntä musiikkia? Miksi teidän poliitikoiden pitää harjoittaa niin byrokraattista ja eriarvoistavaa politiikkaa?
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin rocktoimittajan blogikirjoituksen."
The Voice Of Finlandin ensimmäisellä tuotantokaudella 2011-12 kisaillut Herranen ylsi Michael Monroen joukkueessa semifinaaleihin asti. Kenties hän oppi sieltä Monroen positiivisuuspolitiikan?

Positiivisuuspolitiikasta ei ollut enää jäljellä kuin rippeet, kun Herranen teki viime tiistaina kohtalokkaan Facebook-päivityksensä, jossa kirjoitti muun muassa seuraavaa: "Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo ettei tästä ole mitään hyötyä eikä tässä ole mitään järkeä. Että ehkä kaikki onkin ollut täysin turhaa, käytännössä siis koko elämäntyöni."

Mietin Herrasta. Hän on tehnyt musiikkia koko ikänsä, niin muusikkona kuin tuottajana. Hän on noussut koko kansakunnan tietoisuuteen television musiikkiohjelman avulla positiivisena ilopillerinä. Hänen taitojaan on ylistetty joka käänteessä. Hänellä on levytyssopimus maailman suurimman levy-yhtiön Universalin kanssa.

Joten päätin avata sanaista arkkuani.

Tätä kirjoittaessani teksti on luettu 4403 kertaa ja tykätty Facebookissa 618 kertaa.

Viime sunnuntai-iltana 26. lokakuuta 2014 selvisi, että myös Herranen on lukenut tuon kirjoituksen.

Aluksi rytisi ja ryskyi Herrasen aloittamassa julkisessa Facebook-päivityksessä, jonka mies hetken päästä poisti ryhdyttyäni itse kommentoimaan siihen. Tämän jälkeen jatkoimme keskustelua yksityisesti. En toista yksityistä keskustelua tässä, käyn vain läpi pääkohdat.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun käytit kohdallani niin terävää kynää."
"Ehkä tämän olisi voinut hoitaa hieman nätimmin", Herranen toteaa aluksi.

...joka jatkuu...
Kuten alkuperäisessä blogissani kirjoitin, olen seurannut Herrasen musiikillista uraa vuosituhannen alusta lähtien. Yhtyeet (Velcra, Rust), joissa hän on soittanut, ovat saaneet positiivista vastakaikua, mutta marginaalista levymyyntiä. Yhtyeet, joita hän on äänittänyt, miksannut ja/tai tuottanut (muun muassa Killpretty, Beagon, Misery Inc., Iiwanajulma, The Chant, Plastic Tears, Kilt, Profane Omen, Lullacry), ovat saaneet positiivista vastakaikua, mutta marginaalista levymyyntiä.

See a pattern here?

Discogsista löytyy melko kattava lista äänitteistä, joita Herranen on ollut vuosien varrella työstämässä. Montako omistat? Oletko paljon kuunnellut?

Kun Voice-hype oli Herrasen kohdalla laantunut, palattiin jälleen lähtöruutuun, jossa artisti Mikko Herranen kiinnostaa yleisöä vain marginaalisesti.

Nätimpiä sanavalintoja käytetään yleensä aloittelevien artistien kohdalla, koska ei haluta loukata nuoria lupauksia heti kättelyssä. Herranen on kuitenkin jo 38-vuotias konkari, joka on levyttänyt kymmeniä äänitteitä ja tehnyt satoja keikkoja. Siinä tilanteessa silkkihansikkaat ovat kiistatta liian heiveröiset viestini välittämiseen.

Oman blogini kirjoitin hevimpään sävyyn siksi, että viesti menisi perille ja saisi artistin heräämään, ajattelemaan sekä reagoimaan. Sen hintana oli ehkä ystävyys, mutta menköön nyt, jos sen seurauksena on parempaa musaa sekä kiinnostavampi artisti.

Ehkä olisi vain parempi olla hiljaa, mutta Herrasen hätähuudon jälkeen koin, ettei vaikeneminen enää auta. Joskus on hyvä katsoa peiliin ja/tai ympärilleen sekä reflektoida, miten maailma makaa sen sijaan, että vääntää tukka putkella putkinäköisesti uutta putkeen.

En työskentele kriitikkona saadakseni ystäviä, työskentelen kriitikkona löytääkseni parempaa musaa sekä potkimalla artisteja ahteriin tekemään parempaa musaa välimallin kuonan sijasta.
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kriitikkona väitit minun hamuavan vain rahaa."
"Kuten tuolla omassa ketjussani totesin, en ole koskaan edes kuvitellut eläväni omalla musallani, siksi olet mielestäni osin hiukan harhateillä", Herranen viestittää.

Tässä kohtaa koen ristiriidan Herrasen teoissa ja puheissa, kun hän vielä viikko sitten toivoi, että asiat menisivät eteenpäin, edes pienin askelin. "Mistä saada ne ilosävärit jotka auttavat jaksamaan? Joskus pitäisi onnistua", itsesäälissä rypevä Herranen toteaa.

"Tuntuu että kun aloitimme RUST-bändimme joskus 13 vuotta sitten, kävi uuden (silloinkin epämuodikkaan) bändin harvalukuisilla keikoilla enemmän väkeä kuin "koko kansan promon" saaneen ex-TV-suosikkicoverlaulajan keikoilla nyt."

Tähän on parikin loogista selitystä.

Ensinnäkin, kun oltiin nuorempia, oltiin nuoria, lupaavia ja kiinnostavia. Kun ei enää olla yhtä nuoria, ei yhtäkkiä enää ollakaan yhtä nuoria, lupaavia ja kiinnostavia. Jos ei ehtinyt antaa omia näyttöjään ajoissa, on se vanhempana alati hankalampaa.

Turbonegron elämäkerrassa yhtyeen basisti Happy-Tom toteaa saman asian jokseenkin ytimekkäämmin: "Kun olet alle 35-vuotias, olet vielä nuori ja lupaava, sen jälkeen alat vaikuttaa vain kylähullulta."

Tervetuloa kerhoon, Mikko Herranen!

Toiseksi, kuten jo aiemmin kirjoitin, vuosituhannen alussa metallimusiikki sekä raskas rock olivat Suomessa vielä voimissaan ja Lordin euroviisuvoitto vielä edessä. Tämän jälkeen raskas rock ei ole varsinaisesti uusiutunut, vaan sivulta ja takaa ovat pyyhältäneet ohi suomirock, hiphop, urbaani tanssimusiikki ja indieartistit.

Ostava yleisö sai kyllikseen itseään toistavasta raskaasta rockista ja kaipasi muutosta.

Pinnalle jäivät ne artistit, jotka olivat onnistuneet luomaan riittävän pitkän uran, löytäneet oman yleisönsä ja/tai kyenneet luomaan riittävän persoonallista sekä omaleimaista musiikkia.

Kun hype on laantunut, ovat trenditietoisemmat ihmiset siirtyneet Tuskasta seuraavan trendin pariin vaikka Blockfestiin, Flow-, tai Weekend-festareille. Näin se vain menee.

Näköjään myös Mikko Herranen on havainnut muutoksen suomalaisten kulutustottumuksissa, kun hän virallisille Facebook-sivuilleen kirjoitti torstaina 23. lokakuuta 2014 seuraavaa:

"Mielestäni suuri osa suomihiphopista kärsii uskottavuusongelmista nimenomaan tuotantonsa puolesta. Uskon, ettei tässä maassa juuri osata miksata räppiä, ainakaan hyvää saundia ei usein kuule. Vaikka hyvää hiphoppia sinänsä on, ainakin se tosi usein on jotenkin liian kliinisen ja "presettien" kuuloista (verrattuna siis ulkomaisiin esikuviinsa). Tiedän että olisin hyvä miksaamaan hoppia ja osaisin tuoda siihen peräänkuuluttamani fiiliksen. Olen varma ettei kovinkaan moni hiphop-artisti seuraa sivujani, silti haluan aloittaa täältä tämän sanoman luukutuksen. Hiphop-väki, tuokaa miksunne minulle niin saadaan tähänkin maahan lisää kansainvälisesti kelvollista saundia! Koska työnäyttöjä tältä puolelta on toistaiseksi vielä vähän, teen mielelläni demomiksauksia joilla osoitan kovat puheeni todeksi."

Seuraava tekstinpätkä on Herrasen mielestä varmasti verinen loukkaus, mutta sanottava se on silti: tähän päivään mennessä Mikko Herrasella ei ole vielä yhtäkään megamenestynyttä äänilevyä plakkarissa. Soundillisesti ylistettyjä äänitteitä kyllä – kuten tämäkin tuore levyarvio osoittaa – mutta miksi ne eivät myy? Miksi ne eivät kiinnosta suurta yleisöä? Onko vika artistissa vai tuottajassa?

Tätä toivoisin mietittävän kun puhutaan hyvästä soundista. Onko sellainen hyvää soundia, joka ei kiinnosta suurta yleisöä? Onko se hyvää soundia, joka on tuotettu viimeisen päälle? Onko sellainen hyvää soundia, mistä puuttuu lämpö ja inhimillisyys? Onko se hyvää soundia, mistä virheet ja särmät on siivottu olemattomiin? Onko hyvä soundi vain omien korvien välissä?

Havana Blackista tuttu hyvä ystäväni Hannu Leiden opetti minulle joskus, että "ajaton soundi kestää aina aikaa". Sitä sopii pohtia, kun etsii sitä hyvää soundia.

Missä on Suomen Rick Rubin, kun häntä kaivataan?
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ravistelit niin pahasti."
"Ymmärrät varmaan että tällä ravistelulla voi olla minulle todella kohtalokkat seuraukset? Mitäpä se sinua liikuttaa. Hieno kaato, 10 pistettä", Herranen tilittää.

Tähän on pakko todeta, että jos oma ura on noin huteralla pohjalla ja näin ohuen langan varassa, että yksi rocktoimittaja voi saada koko korttitalon luhistumaan, niin sietääkin kaatua.

...ja jatkuu...
Joskus joku vanha on syytä tuhota ja romuttaa maan tasalle, jotta voi rakentaa jotakin uutta ja kauniimpaa. Jos Herranen ei ole tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa, miksi hän yrittää pitää viimeiseen asti kiinni menneestä? Ovathan "asiat menneet taaksepäin jo vuosia, vaikka luulin että nyt jo oltaisiin pohjalla", kuten hän kirjoitti viikkoa aiemmin, Eikö silloin kannattaisi päästää suosiolla irti ja luoda nahkansa uudelleen?

Siksi totean Herraselle, että kun yksi ovi sulkeutuu, uusi ikkuna aukeaa.

"Sinähän sen jumalana tiedät. Lähinnä näistä asiavirheistä lähdin kommentoimaan", mies vastaa.

Hmmm, asiavirhe. Itse en suoranaisia asiavirheitä tekstistäni löydä. Nimet on kirjoitettu oikein, sitaatit samaten, lähteet mainittu ja kontekstit kerrottu.

Sen olen havainnut, että kun artisti ei hyväksy kriitikon tekemää tulkintaa, ollaan helposti huomauttamassa asiavirheestä, vaikka kyseessä on lukijan tekemä tulkinta kokonaisuudesta. Täytyy muistaa, että saman tulkinnan lukemastaan teki myös Moonsorrow- ja Finntroll-yhtyeiden lauluntekijä Henri Sorvali.

Kun Herranen sanoo, ettei hän haluaisi musiikillaan kuin kulut peittoon, niin mitä muuta se tarkoittaa kuin parempia ansioita? Asiavirhekö?

Väännetään rautalangasta. Jos kirjoitan, että Mikko Herranen levyttää Sonylle, vaikka hän levyttääkin Universalille, on kyseessä asiavirhe. Jos kirjoitan, että Mikko Herranen haluaa musiikistaan enemmän rahaa (minkä tulkinnan olen tehnyt hänen kirjoitustensa pohjalta), onko silloin kyseessä asiavirhe?

"Mitä hyötyä on osata, jos tuote ei kiinnosta KETÄÄN?", Herranen kyseli vielä viime viikolla.

Mitä Mikko Herranen oikein haluaa?
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun olit tarpeettomasti ilkeä."
"Arvostin sinua ennen, olin puolellasi kun sait Tuomelta turpaan, nyt alan ymmärtää myös toista puolta. Ja ehkä saitkin ansiosta. Ei siitä sen enempää", Herranen viestittää.

Tarpeeton ilkeys on Herrasen mielestä halpaa, se tekee ihmisestä hänen mielestään vähemmän älykkään, mutta jo seuraavassa lauseessa Herranen pelaa Ville Tuomi -kortin!

No, tämähän on vain lennokasta sanailua, ei sen enempää.

Tässä vaiheessa tajuan, ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa Mikko Herrasesta riviäkään. Minun olisi vain täytynyt pitää turpani kiinni ja katsoa läppärini ruutua popcornit sylissä, kun maailman suurimmalle levy-yhtiölle levyttävä itsesäälissä rypevä artisti tekee itsestään nolon sosiaalisessa mediassa.

Ensimmäinen virhe oli, että päätin kommentoida. Toinen virhe oli, että tulkitsin Herrasen viikon takaisen Facebook-avauksen avunhuudoksi. Kolmas virhe oli, että päätin kirjoittaa miehestä blogin. Sillä kannattaako sellaisesta artistista kirjoittaa, joka näyttää tietävän itse parhaiten, millaista hänen säveltaiteensa tulee olla ja millaista hänestä kirjoitetun palautteen tulee olla?

Tajuan, että minunkin olisi pitänyt silittää artistia vain myötäkarvaan pysyäkseni "hyvänä jätkänä" ja artistin kaverina.

Otetaan vain ne rusinat pullasta, jotka maistuvat hyvältä.

"Tiedät ihan hyvin että ihmiset muodostavat mielipiteitä kirjoitetun sanan perusteella. Olet omalla tavallasi mielipidevaikuttaja. [...] Minulle asti tulevat lähinnä puheet siitä miten kynäsi on usein liian terävä."

Mieluummin terävä kuin tylsä.

Vuosien mittaan olen lukenut useita hienoja pakinoita ja kolumneja kirjoittajilta kuten Mattiesko Hytönen, Samuli Knuuti, Kalle Kinnunen, Emilia Kukkala, Jami Järvinen ja Jyrki Lehtola. Olen usein nauttinut suuresti heidän viiltävän terävistä kirjoituksistaan.

Totean Herraselle, että Suomessa kirjoitetaan liikaa kädenlämpöistä harmaata mössöä, joka on tylsää ja epäkiinnostavaa.

Sellaista en halua kirjoittaa.

"Ja muiden dissaaminen on kiinnostavaa? Ja kärjistäminen", Herranen kysyy.

Mielenkiintoiset aiheet ovat kiinnostavia. Kärjistäminen taas hyvä tehokeino. Olenhan itse kasvanut muun muassa brittiläisen ja ruotsalaisen musajournalismin parissa, missä sanan säilä on huomattavasti terävämpi kuin täällä. Itse haluan omalta osaltani tuoda väriä kirjoituksillani tänne arjen harmauteen ja ankeuteen.

Totean Herraselle, että dissaaminen ei saa tietenkään olla itseisarvo, mutta omassa työkalupakissa on luonnollisesti hyvä olla mahdollismman monipuolinen välineistö.

"Sääli vain etteivät ihmiset tajua tuota. No sinua tuskin liikuttaa meikäläisen tulevaisuus. Kiitos nyt kovasti ovien sulkemisesta."

Jostakin syystä levylaulajan aasinsilloista
tulee mieleen kohudosentin tulkinnat...
Tämä purkaus ja aasinsilta kuulostaa jo miltei kohudosentti Johan Bäckmanilta, joka teki maanantaina 27. lokakuuta 2014 Facebook-päivityksen kello 13.41 Helsingin Sanomien uutisesta – jossa lehti kertoi naisen ja kolmen lapsen kuolleen bussin ja henkilöauton yhteentörmäysestä – seuraavin saatesanoin: "Perheet tekevat joukkoitsemurhia kokoomuksen johtamassa Suomessa. Kiitos Stubb kuolleista lapsista."

Tehtäköön tiettäväksi, ettei yksikään kriitikko sulje artistilta yksiäkään ovia, sen tekevät vain artistit itse kiukuttelemalla ja riitaantumalla levy-yhtiön kanssa, sekoilemalla liikaa julkisesti tai julkaisemalla sellaista musiikkia, joka ei yleisöä lopulta kiinnosta.

Tehtäköön tiettäväksi, että Mikko Herrasen säveltaiteesta on vastuussa yksinomaan Mikko Herranen, en minä.

Kumpi on tärkeämpää Herraselle, ne ovet vai se musiikki?

Onhan legendaarinen suomalainen mustalaisorkesteri Hortto Kaalo tehnyt musiikkia jo yli 40 vuotta, vaikka lauloi jo ensisinglellään, "miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää?"

"En tiedä mikä sinut sai tuossa avautumisessani niin barrikaadeille? Siksi koen että ehkä kirjoitin jotenkin väärin. Olin vittuuntunut sitä ettei keikoilla käy ketään. Jo valmiiksi katsomassa peiliin ja tekemässä muutosta."

Barrikadeille? Herranen ilmeisesti kokee, että olen tehnyt henkilökohtaisen hyökkäyksen häntä kohtaan, vaikka olen yrittänyt ainoastaan pohtia syitä, miksi hänen musiikkinsa ei puhuttele yleisöä.

Hyvässä uskossa katsoin vielä sopivaksi kysyä Facebook-ystävälleni vinkkejä vanhalta konkarilta Pepe Willbergiltä, joka on kiertänyt muusikkona Suomea jo yli 50 vuotta, että miten murheen alhosta noustaan.

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Seuraavaksi Herranen ottaa puheeksi edesottamukseni rumpalina: "Et ole kummoinen rumpali, silti olet tehnyt hienoja juttuja ja hyvän uran bändisi kanssa = Lahjakkuus ei ole se mikä vie eteenpäin vaan hyvät jutut."

Makuja on monia. Joidenkin mielestä Metallican Lars Ulrich on rumpujumala, toisten mielestä paska. Yhdet arvostavat enemmän millintarkkaa soittoa, toiset fiilistä. Makuasioita.

Kaivan verkosta yhden esimerkin rumputyöskentelystäni Jörisrockista vuodelta 2006, josta Imperiumi-verkkolehden avustaja Jaakko Silvast kirjoitti seuraavaa: "Mannhaihin parin keikan ajaksi rumpaliksi kiinnitetty raskaan rockin monitoimimies Nalle Österman kruunasi koko kakun pieksemällä nahkanpalasista paskat pihalle kannusatsinsa takana. Miehen soittotyylihän ei tosin koskaan ole ollut mitenkään anteeksipyytelevä. [...] Nämä hullut miehet pääkaupungista vetivät illan energisimmän, mielipuolisimman, psykoottisimman, päihdeaineita ylistävimmän ja rockaavimman setin."

Ettei kusi nousisi vahingossa liikaa hattuun, kaivetaan tämän suitsutuksen vastapainoksi Vertigo-lehden kriitikon Joni Soinisen levykritiikki vuodelta 2010: "Rocktoimittajana paremmin tunnettu Nalle Österman hakkaa bändin rumpuja, ja jos levyä kuuntelee, on helppo ymmärtää hänen katkera lähtökohtansa muiden tuotoksia lähestyessä. Epätarkasta ja mielikuvituksettomasta rummuttelusta huolimatta bändi pyrkii soittamaan hyvin yhteen ja aika-ajoin onnistuukin siinä."

Sama rumpali, kaksi eri mielipidettä. Kumpi on oikeassa? Mistä sen tietää, yhden ihmisen mielipiteitähän nämä vain ovat. Joku ehkä tykkää Mikko Herrasestakin, toinen ei.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
"Maksoin itseni kipeäksi siitä, että Tampereelle päästiin "promoamaan" Lost In Musicin paskimpaan slottiin "ei kellekään". Siinä kohtaa tuli mitta täyteen."

Ohhoh, nyt alkoi kiinnostaa!

Vaistoni oli oikeassa, jälleen kerran. Epäilinhän aiemmassa blogissani, että Herrasen mielen synkkyys oli seurausta miehen esiintymisestä Musiikki & Media -tapahtumassa edellisenä viikonloppuna.

Nyt sain vahvistuksen.

Sitä en olisi arvannut, että Mikko Herranen maksoi siitä, että saisi esiintyä suomalaisille musiikkialan ammattilaisille aamuyöstä. Paljonko?

"No miksaaja + auto + hotlat vaan, mutta nykyisillä tuloilla se 700 euroakin on kova raha."

Sillä lailla.

Artisti maksaa – näinhän meille opettivat jo 1990-luvun alkupuolella Sakari "Saku" Östermalm ja Pertti "Speedy" Keinonen siinä legendaarisessa Kummeli-sketsissä.

Jos Herranen olisi vaivautunut kysymään minulta ajoissa, olisin ilomielin kertonut hänelle, että käytännön hyöty esiintymisestä moisessa tapahtumassa on suurin piirtein pyöreän nollan luokkaa – varsinkin, jos ei saa keikastaan edes liksaa vaan joutuu vielä kaivamaan kuvettaan!

Ei siis ihme jos vituttaa.

Mutta kun aurinkoisesti hymyilevät levy-yhtiön tädit ja sedät vakuuttelevat suojatilleen, että moisesta keikasta ison profiilin ammattilaistapahtumassa ei ole muuta kuin hyötyä, niin pakkohan heitä on uskoa! Eiväthän he omalle artistilleen pötyä puhuisi, eihän?

Niin, eihän levy-yhtiölle ole muuta kuin hyötyä siitä, että heidän suojattinsa esiintyy tapahtumassa. Onhan se hyvä tapa ujuttaa kapakkakeskusteluissa johonkin sopivaan rakoon, että meillä esiintyy se-ja-se siellä ja täällä.

Moisen ylitarjonnan keskellä tuo hyöty voi kuitenkin osoittautua varsin kyseenalaiseksi itse artistille.

Mikko Herranen oppi sen kantapään kautta.

"En mä ole yrittänyt tällä rikastua. Parhaimmillaan olisin halunnut tehdä omia - omasta mielestäni  - hyviä juttuja ja parhaimmillaan jengiä olisi ollut sen verran, että paletti pyörii. Aika vaatimattomia unelmia, mutta olen aina ollut realisti."

On aina raadollista herätä siihen päivään, kun omat – omasta mielestä – hyvät jutut eivät enää kiinnosta enempää kuin korkeintaan marginaalisesti.

Siinä tilanteessa artistilla ja lauluntekijällä ei ole oikeastaan kuin neljä vaihtoehtoa: A) pitää opetella tekemään sellaisia – omasta mielestä – hyviä juttuja, jotka kiinnostavat ihmisiä laajemmin, B) hyväksyä se, etteivät ne – omasta mielestä – hyvät jutut kiinnosta yleisöä kuin korkeintaan marginaalisesti, C) keskittyä siihen, missä oikeasti on kiinnostava ja/tai hyvä, D) vaihtaa alaa.

Monet meistä joutuvat tekemään elantonsa eteen töitä, joiden avulla harrastustoimintansa voi rahoittaa. Sillä jos esimerkiksi musiikin teko ei tuo leipää pöytään vaan on menoerä, on se silloin harrastus, vaikka olisi miten paljon tahansa uskotellut itselleen muuta.

"Totuus vapauttaa", sanoo Raamattu. "Työ vapauttaa", sanoivat Natsi-Saksan keskitysleirien portit. Mihin Sinä uskot? Mihin Mikko Herranen uskoo?

Lopulta levylaulaja sai vastineensa valmiiksi
ja julkaistuksi omalle yleisölleen.
Koska pyrin nykyisessä elämässäni rehellisyyteen ja suoruuteen, totean Herraselle diggaavani siitä, kuinka hän uskaltaa kirjoittaa rohkeasti tunteistaan täällä Facebookissa ja antaa palaa. Se kertoo mielestäni siitä, että hänellä on hyvä tunnepaletti käytössä, jonka avulla prosessoida tuntemuksiaan.

"Mäkin diggasin susta ennen tätä. Mutta tuo teki sinusta jotenkin todella halvan ja tarpeettomasti ilkeän, en arvosta kumpaakaan ominaisuutta. [...] Sinulla on tuollaiset japanilaistyyliset koulutusmetodit. Ensin taju pois ja sitten kun heräät, uusi potku päähän ja sitten kun heräät, vielä vaikka kerran, kyllä siinä pikkuhiljaa alkaa puolustautua. En voi kuin halveksia sinua tuosta."

Totean, että minun on vain elettävä tämän kanssa.

Siinä Herranen on kuitenkin väärässä rinnastaessaan kriitikon kohdistaman kritiikin artistin taidetta kohtaan fyysiseen väkivaltaan. Niissä on kouriintuntuva ero.

Mutta jos ei kestä kritiikkiä, ei kannata asettaa hengentuotteitaan julkiseen arvosteluun.

"En minä vihaa sinua tämän takia, se olisi aivan liikaa annettu. Minä vain halveksin ja olen pettynyt, nothing else. Ehkä ihan parhaimmillaan sinäkin opit tästä jotakin. Epäilen suuresti, mutta on sekin mahdollista. Toivottavasti ei enää tavata."

Eilen tiistaina 28. lokakuuta 2014 huomasin Herrasen poistaneen minut Facebook-ystävistään. Seuraavaksi huomasin hänen poistaneen sen alkuperäisen viikon takaisen viestiketjun, jonka pohjalta viihdemediat Como ja Hymy tekivät verkkouutisensa. Ensimmäisen toimenpiteen ymmärrän, jälkimmäinen on aina hieman noloa; ensin vuodatetaan sydänverta ja sitten poistetaan tilitys vähin äänin. Buu!

Siinä Mikko Herranen on oikeassa, että kyllä minäkin opin tästä jotakin.

Opin sen, ettei Mikko Herranen kestä rankempaa arvostelua. Opin sen, että Mikko Herranen ei halua ansaita rahaa musiikillaan, hän haluaa musiikin vain kattavan hänen elinkustannuksensa. Opin sen, että monet artistit maksavat itsensä kipeiksi saadakseen esiintyä musiikkialan ammattilaisille ilman takeita yleisöstä. Opin sen, että Mikko Herranen hyväksyy vain miellyttävästi esitetyn palautteen

Itse en halveksi Mikko Herrasta enkä ole edes pettynyt häneen. Hänen reaktionsa osoittaa, että hän kokee ja tuntee musiikkinsa voimakkaasti. Ihmettelen vain sitä, miksi se tunne ei välity kuulijalle? Onko vika siinä, että Herranen yrittää tehdä liian täydellistä soundia, josta puuttuu henki ja fiilis?

Senkin uhalla, ettei Herranen kuuntele neuvojani, annan hänelle tälläkin kertaa muutamat ilmaiset vinkit rakentavassa hengessä. Toki näitä voivat käyttää myös muut – mielestäni tieto ja oppi on tehty jaettavaksi eikä pantattavaksi.

1) Jos omat biisit eivät kosketa, eivät myy eivätkä kelpaa yleisölle, kannattaa niitä lauluja yrittää silti tarjota sellaisille tulkeille, jotka saisivat puhallettua lauluihin tunnelmaa ja henkeä. 2) Jos omat levyt eivät herätä vastakaikua yleisössä, kenties silloin kannattaa harkita seuraavan kerran ulkopuolisen tuottajan käyttöä levynteossa. 3) Aina ei kannata kuunnella pelkästään niitä, jotka hymyilevät leveästi ja lupailevat yltiöpositiivisina kuun taivaalta. 4) Jos keikkailu bändin kanssa ei ole kannattavaa, kannattaa varmasti kehitellä riisutumpi trubaduuri- tai DJ-vetoinen setti pienempiin kippoloihin ja kuppiloihin.

Tästä levylaulajan vastineesta riemastui
myös toinen Universal-yhtiölle levyttävä kollega...
(EDIT: Ei kuulemma levytä enää!)
Tänä aamuna sain kuulla vielä toistaiseksi Facebook-ystäviini kuuluvalta henkilöltä, kuinka Mikko Herranen oli jo eilen tiistaina 28. lokakuuta 2014 ehtinyt tehdä Facebookiin omat päivityksensä yksityisviestittelystämme niin omille henkilökohtaisille sivuilleen kuin artistisivuilleenkin. Mennäänpä katsomaan!

Aluksi Herranen toteaa, että hänen saama höykytys on ollut kohtuutonta. Täytyy muistaa, että mies itse avasi Pandoran lippaan omalla puheenvuorollaan, jossa epäili musiikkitoiminnan mielekkyyttä. Seuraavaksi hän vertaa minua jo väkivaltaisiin nuorisojengeihin ja koulukiusaajiin!

Suomalainen toimittaja, tietokirjailija ja Facebook-ystäväni Axa Sorjanen totesi tästä ilmiöstä toisaalla niin tyhjentävästi, että päätin kopioida tuon lauseen tähän.

"Kiusaamissyytös on aina hyvä tapa tukahduttaa keskustelu ja kieltää ihmisiä olemasta eri mieltä."

Toistan.

Kiusaamissyytös on aina hyvä tapa tukahduttaa keskustelu ja kieltää ihmisiä olemasta eri mieltä.

Lisään vielä tähän, että kyseessä on myös mainio keino syyllistää toinen osapuoli ja luoda oman pään ympärille jonkinlainen sädekehä.

Hän harmittelee sitä, kuinka hänen kirjoittamansa on tulkittu väärin. Vika on siis vastaanottajassa, ei lähettäjässä. Myös Finntrollin ja Moonsorrowin lauluntekijä Henri "Henu" Sorvali saa kuulla kunniansa – hänen kritiikkinsä on "railakasta disauttelua". Tähän Sorvalikin reagoi omalla Facebook-seinällään.

Tällä kehäpäätelmällä päästäänkin seuraavaan johtopäätökseen: koska ihmiset sanovat sinua lahjakkaaksi, mutta eivät osta musiikkiasi, eivät ihmiset tällöin arvosta lahjakkuutta.

Miltä kuulostaa?

Sekä Spinefarmin ja Universalin entinen tiedottaja.
Spinefarmin ja Universalin palveluksessa aikoinaan työskennellyt Nelli Ahvenlahti kiteytti omalla Facebook-seinälläni Herrasen tuoreimman tilityksen näin: "Miten, siis MITEN Henun kirjoitus todettiin nyt "disauttamiseksi"? Joillakin meistä ois selkeesti tilausta pienelle "How not to give a fuck"-kurssille, sillä kurssilla oppii mm. itsensä arvostamista, kritiikin kestämistä ja saa aimo annoksen itseluottamusta. Koska jos tuo "disauttaminen" pistää vireille noinkin pitkän tekstin jossa mennään noinkin syvälle "yhyy":n ytimeen, täytyy luotto omiin taitoihin olla aika pohjamudissa. Kovat jätkät ei tekemisilleen puolustuksia tarvitse. Ne vaan tekee hommia."

En olisi itse osannut sanoa tuota paremmin.

Herranen toistaa kirjoituksessaan olevansa minua parempi rumpali. Se ei liikauta minua pätkääkään. Pitäisikö minun olla tuosta jotain mieltä? Sehän on vain hänen mielipiteensä, mihin hän on täysin oikeutettu. Minä soitan tai olen soittamatta rumpuja aivan muista syistä.

Tämän jälkeen Herranen kirjoittelee pitkän litanian tekstiä, jotka ovat kuin toisintoa kahdenkeskisestä keskustelustamme. En siis aio toistaa itseäni tässä enempää.

Herranen toteaa, että hänen unelmansa ovat suhteellisen realistisia, mutta ovatko ne? Pitäisikö ihmisten käydä Herrasen keikoilla vain siksi, että mies saisi kulunsa peittoon, vaikka miehen musiikki nyt ei niin hirveästi puhuttelisikaan? Realististako? Oikeasti?

Kirjoituksensa loppupuolella Herranen tekee jälleen alkeellisen argumentaatiovirheen, kun hän kertoo syylistyneensä Cheekiä arvostellessaan halpamaisuuteen, mikä teki hänestä Östermanin kaltaisen "katkeruuspuhujan".

Olen käyttänyt tätä Wikipedian määritelmää joskus aiemminkin, mutta sekin on näemmä syytä kerrata uudelleen. "Kertaus on opintojen äiti", kuten Sinisen Hevosen laulaja J.C. Adonis toteaisi.

"Argumentum ad odium (katkeruuteen vetoaminen) on tunneperäinen argumentaatiovirhe, jossa vastaväite pyritään kumoamaan sillä, että vastaväittäjällä on jotakin hampaankolossa väitteen esittäjää vastaan. Sen yleinen kaava on seuraava: Henkilö X esittää väitteen A. Henkilö Y esittää väitteen B. Y kokee antipatiaa X:ää kohtaan. Siispä väitteen A on oltava epätosi."

Riippumatta siitä, mitä Mikko Herranen kirjoittaa, en keksi yhtäkään syytä, mistä minun kuuluisi olla hänelle katkera.

Siitäkö, että hänellä on levytyssopimus maailman suurimman levy-yhtiön kanssa? Siitä näyttääkin olevan julmetusti iloa.

Siitäkö, että hän on parempi rumpali kuin minä? Voi kyynel sentään, se näyttääkin edesauttaneen miestä valtavasti urallaan.

Siitäkö, että hän on päässyt Voice Of Finlandiin laulamaan mutta minä en? Mutta minäpä olen päässyt laulamaan Viking XPRS:n karaokessa Popedan Erotomanian, jonka jälkeen tuota laulua ei olekaan enää Viking Linen karaokelistoilta löytynyt. Tee perässä!

Siitä voisin tietysti olla katkera, että artistit pestaavat mieluummin Mikko Herrasen levytuottajakseen kuin minut, mutta sehän on selvästikin näiden artistien ongelma, jotka valitsevat marginaalisen levymyynnin ja persoonattoman tuotannon, ei minun.

Onneksi tämä avoin tilitys päätyy juhlalliseen
ja rakkaudentäyteiseen ilotulitukseen - ilon kautta!
Mutta lopulta, vihdoin ja viimein, kaiken tämän pimeydessä rämpimisen jälkeen Mikko Herrasella koittaa suuri valaistumisen hetki. Vihdoinkin!

"P.S. Sen päätin, että omaa ja Östermanin sanoin, vanhentunutta skeidaani tulen jatkamaan niin pitkään kuin suinkin rahkeet riittävät. Tämä on unelmani enkä luovu siitä."

Upeaa! Mahtavaa! Siistiä! Mikko Herranen on vihdoin nähnyt valon!

Halleluja, tämä on ilon päivä!

Tämä oli koko alkuperäisen kirjoitukseni idea ja tarkoitus! Siis saada television laulukilpailusta tuttu hevilaulaja miettimään uraansa ja suhdettaan musiikkiin!

Vittu, että mä olen hyvä!

Uskoisin, että Mikko Herrasen fanien kannalta on paljon iloisempi piirre nähdä nälkäinen ja vihainen artisti todistamassa ja julistamassa maailmalle, kuinka hän ei aio luopua unelmastaan vaan aikoo työstää musiikkiaan niin pitkään kuin rahkeet riittävät.

Ainakin se kuulostaa paremmalta kuin "mietin vakavasti musiikin tekemisen ja esittämisen lopettamista. Olen koko ikäni ollut epäonnen soturi, jonka tekemiset eivät juuri ketään kiinnosta, silti päätä on hakattu seinään tinkimättömällä tarmolla. Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo, ettei tästä ole mitään hyötyä eikä tässä ole mitään järkeä. Että ehkä kaikki onkin ollut täysin turhaa, käytännössä siis koko elämäntyöni. Mitä hyötyä on osata, jos tuote ei kiinnosta KETÄÄN?"

Palataan siihen, mitä kirjoitin aiemmin: "On aina raadollista herätä siihen päivään, kun omat  omasta mielestä  hyvät jutut eivät enää kiinnosta enempää kuin korkeintaan marginaalisesti. Siinä tilanteessa artistilla ja lauluntekijällä ei ole oikeastaan kuin neljä vaihtoehtoa: A) pitää opetella tekemään sellaisia  omasta mielestä  hyviä juttuja, jotka kiinnostavat ihmisiä laajemmin, B) hyväksyä se, etteivät ne  omasta mielestä  hyvät jutut kiinnosta yleisöä kuin korkeintaan marginaalisesti, C) keskittyä siihen, missä oikeasti on kiinnostava ja/tai hyvä, D) vaihtaa alaa."

Mikko Herranen on päättänyt lukita vastauksensa.

Mikko Herranen on päättänyt jatkaa oman musiikin työstämistä!

(No niin, kaikki Mikko Herranen -fanit, voitte jo lakata taputtamasta ja hurraamasta minulle, olette aivan liian ystävällisiä.)

Odotan suurella innolla ja mielenkiinnolla, onko tästä ajatustenvaihdosta mitään hyötyä hänen tulevassa säveltaiteessaan. Tsemppiä luomiseen!

Ehkä ihan parhaimmillaan Mikko Herranenkin oppi tästä jotakin. Toivottavasti ainakin sen, että parhaat neuvot eivät aina tule aurinkoisen hymyn kera ja sen, ettei ilkeän kritiikin tarvitse aina olla yksinomaan negatiivista.

Huomattavasti negatiivisempaa olisi ollut katsoa itsesäälissä rypevää levylaulajaa itkeä vollottamassa, kuinka musiikkibisnes on julma ja raadollinen, vaikka ympärillä olisi ollut ne Mikon kaikki yli 15 000 Facebook-fania lohduttamassa.

Newsflash: musiikkibisnes on julma ja raadollinen!

Get over it.

Tärkeintä on, että musa soi.

PS: Ehkä paras palaute, jonka olen koskaan saanut tuli eräänä aamuna tuntemattomalta Carcass-paitaiselta rastapäiseltä herrasmieheltä Helsingin Kallion Roskapankin terassilla Helsingin kaupungin 450-vuotisjuhlapäivänä 12. kesäkuuta 2000. "Mä ostan aina kaikki ne levyt, jotka sä haukut, kertaakaan en ole joutunut vielä pettymään", mies virnisti.

Hymyilin. Tämähän on loistava homma! Tällä tavoin kaikki voittaa! Niin artisti, levynostaja kuin kriitikkokin! Kiittelin herrasmiestä palautteesta ja tarjosin hänelle oluen.

Sitä tämä tarina ei kerro, mitä tämä rastapäinen herrasmies piti entisen gospelartistin vuonna 2005 julkaistusta rocklevystä muutamaa vuotta myöhemmin.

EDIT (31.10.2014 klo 16.39): Levylaulaja Mikko Herranen lähestyi minua tänään uudella yksityisviestillä Facebookissa. Hän oli lukenut tämänkin kirjoituksen. Hän oli saanut ajattelemisen aihetta. Sen yksityisviestin sisältöä en aio tässä toistaa, sen sijaan voinen laittaa tämän alle kuvakaappauksen hänen tuoreesta Facebook-päivityksestä. Hyväksyin myös Mikko Herrasen uuden Facebook-kaveripyynnön. Sanotaanhan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - "ja yksi ääni enemmän kuin tuhat kuvaa", kuten kitaristi Roope Latvala totesi minulle aikoinaan Suosikin haastattelussa 1990-luvulla. Tämä asia on tältä erää loppuun käsitelty.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe