torstai 23. lokakuuta 2014

Kun mikään ei riitä

Näin iloisena The Voice Of Finland -semifinalisti Mikko
Herranen poseerasi Iltalehdessä vielä kesäkuussa 2012.
Mikä näitä suomalaisia hevirokkareita oikein vaivaa?

Sosiaalisessa mediassa on herättänyt keskustelua Voice Of Finlandin ensimmäiseltä tuotantokaudelta tutun Mikko Herrasen toissapäiväinen (21.10.2014) avautuminen Facebookissa, missä 38-vuotias nuorukainen kertoo ensi kertaa miettivänsä vakavasti musiikin tekemisen ja esittämisen lopettamista.

Tätä kirjoittaessani ketjulla on 255 tykkäystä, 31 jakoa ja 184 kommenttia, joukossa ajatuksia myös minulta.
"Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo ettei tästä ole mitään hyötyä eikä tässä ole mitään järkeä... Että ehkä kaikki onkin ollut täysin turhaa, käytännössä siis koko elämäntyöni."
Näkövammainen Herranen on lähtökohdistaan huolimatta tehnyt kieltämättä pitkän päivätyön raskaamman populaarimusiikin parissa. Tutustuin mieheen ensi kertaa vuosituhannen alussa, jolloin hän paukutti rumpuja tanakkaa teollisuusmetallia soittaneessa Velcrassa, levyttäen kaksi albumia EMI:lle.

Velcran rinnalla Herranen loi uraa solistina Rust-yhtyeen kanssa, joka julkaisi esikoisalbuminsa Softlyn elokuussa 2004. Ei siis yllättänyt, että Herranen päätti heittäytyä sivuun Velcran rumpalin pallilta 2006 keskittyäkseen artistina täysin palkein laulamiseen Rustissa, jonka kanssa hän levytti vielä albumit Songs of Suffocation (2006) ja Dark Deep Times (2010).

Kehuista huolimatta voi todeta näiden yhtyeiden suosion jääneen marginaaliseksi.

Omaksi onnekseen Herranen kykeni elättämään itsensä osaavana äänittäjänä, miksaajana, tuottajana, ja studiotyöläisenä, jonka käsistä ovat levypainoon lähteneet muun muassa Iiwana Julman, Plastic Tearsin, Profane Omenin ja Lullacryn äänitteitä.

Artistina mies päätti kuitenkin hakea nostetta omalle uralleen osallistumalla Nelosen The Voice Of Finland -laulukilpailun ensimmäiselle tuotantokaudelle 2012, mistä Michael Monroe poimi hänet joukkueeseensa.

Kisaan osallistuminen oli ilmeisen kannattavaa Herraselle, sillä Voicen ansiosta mies sai kuukausitolkulla arvokasta näkyvyyttä televisiossa, mikä päättyi vasta semifinaaleissa perjantaina 13. huhtikuuta 2012 miehen jouduttua taistelemaan finaalipaikasta Saara Aallon kanssa.

Mahtavan nousukiidon ansiosta Herranen sai kun saikin levytyssopimuksen Universalin kanssa – toisin kuin finaalissa tappion Elastisen suojatille Mikko Sipolalle kokenut Saara Aalto.

Lokakuussa 2014 Voice Of Finland -menestys
on enää vain hailakka muisto.
Vielä Voicen jälkeen Herranen oli ilmeisen tyytyväinen osallistumisestaan laulukilpailuun, jossa kiinnostavimmille artisteille oli tarjolla levytyssopimus monikansallisen suuryhtiön kanssa, kuten tästäkin Rumban haastattelusta voi päätellä.
”Kun menin Nosturin ensimmäisen jakson kuvauksiin, pistin Facebookiin viestiä, että katsokaa, meikä on telkkarissa, hahahaa. Ja sitten sen jakson näki 780 000 suomalaista."
Voice Of Finlandia on tehty nyt kolme tuotantokautta ja uudet televisiokasvot ovat nousseet parrasvaloihin sekä otsikoihin. Kun kohut ja televisiokehut ovat laantuneet, jää jäljelle karu arki suomalaisella musiikkikentällä, jossa täytyy pärjätä ainoastaan musiikillaan.

Eilisen päivityksensä perusteella Herranen ei näytä enää pärjäävän sillä kovin hyvin.
"En koskaan ole halunnut miellyttää suuria massoja, omat suosikkilevyni eivät koskaan ole löytyneet hittilistojen kärjestä. Silti, olen elänyt aikaa jolloin vaihtoehtomusiikillakin oli mahdollisuuksia, sitä tehtiin, sitä kuunneltiin, keikoilla käytiin, levyjä ostettin sen verran että tekeminen mahdollistui. Tuntuu että se aika on nyt vääjäämättä takanapäin..."
Herranen kirjoittaa, ettei ole koskaan halunnut miellyttää suuria massoja. Eikö hänen silloin pitäisi olla iloinen, kun suuret yleisömassat pysyttelevät poissa hänen keikoiltaan?

"Sun kantsii varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen", totesi aikoinaan myös Hanoi Rocksin lauluntekijä, kitaristi Andy McCoy.

Olen itsekin elänyt ja nähnyt ajan, jolloin suomeksi laulettu raskas rock oli naurettavaa, säälittävää ja toivotonta kamaa, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä levymarkkinoilla.

Ei, vaikka esimerkiksi O.S.S.Y., Stud ja Rajuilma kovasti yrittivät.

Vasta kun Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus kehitti 1990-luvulla suomalaiseen mielenmaisemaan sopivan konseptin jynkkykitaroineen, alkoi suomeksi laulettu hevikin puhutella kansan syviä rivejä. Tuota Niskalaukauksen viitoittamaa latua olikin Kotiteollisuuden, Viikatteen, Maj Karman ja Mokoman kaltaisten artistien helppo seurata.

Kun Mikko Herranen julkaisi esikoisalbuminsa Kylmä maailma sooloartistina 20. kesäkuuta 2012, nousi tuoreen televisiotähden levy suoraan listasijalle 6, viihtyen listalla kokonaiset kymmenen viikkoa.

Kun mies julkaisi kakkosalbuminsa Pahan ajan apokalypsi 5. syyskuuta 2014, viihtyi levy myyntilistalla kokonaisen yhden (1) viikon listasijalla 35, kunnes tippui pois.

Ei siis ihme, jos alkaa ahdistaa.

Mutta mitä Herranen sitten odotti? Elokuun alussa virallisille Facebook-sivuilleen tekemissään päivityksissä hän kertoo otsikolla "Herrasen apokalypsimuisteloita", millaisiin ongelmiin hän törmäsi uutta levyä työstäessään.
"Aloin hahmotella levyä kasaan helmikuussa 2013. Ideana oli tehdä kakkoslevy nopeasti ja tehokkaasti ja lähteä siitä että levy sisältäisi helppoja ja energisiä biisejä jotka toimisivat keikalla ja olisivat (ainakin meikäläisen mittapuulla) mahdollisimman lähellä valtavirtaa, mainstream-Herranen. Tein sapluunaan sopivia biisiaihioita yhteensä 15. Otin muutaman päivän etäisyyttä hommaan ja kun kuuntelin lopulta kaikki läpi, ainut asia joka iski tajuntaan oli "Tämä ei ole minua, miksi teen näin"...Kappaleet tuntuivat sisällöttömiltä ja muovisilta, vaikka sinänsä olivat täysin toimivia ja energisen tarttuvia ralleja."
Joten Herranen päätti tehdä yhtä laulua lukuun ottamatta kakkoslevynsä kokonaan uusiksi.

Finntrollin ja Moonsorrowin lauluntekijä Henri Sorvali
intoutui antamaan palautetta Herrasen avautumisesta
inspiroituneena.
Sitä emme saa ilmeisesti koskaan tietää, miten nuo mainstream-Herrasen laulut olisivat kansaan ja kuulijoihin uponneet. Sen tiedämme Herrasen Facebook-sivuja lukemalla, että hänellä on ollut uuden levynsä tiimoilta levynjulkaisukeikka Helsingin Cirkuksessa perjantaina 3. lokakuuta, jonka jälkeen karavaani on kuljettanut miehen yhtyeineen Kuopioon, Hyvinkäälle, Poriin, Järvenpäähän ja Tampereelle.

Oliko viime lauantain esiintyminen lauantaina 18. lokakuuta Tampereella se, joka katkaisi Herrasen selän lopullisesti?

Tampereellahan Mikko Herranen yhtyeineen esiintyi musiikkialan ammattilaistapahtuman Musiikki & Median iltarientojen puitteissa Tampereen Klubilla 1.45 aamuyöstä Lost In Music -kaupunkifestivaalin viimeisenä aktina – anteeksi, pääesiintyjänä.

En tiedä, millaiset odotukset Herrasella ja kumppaneilla on ollut tapahtumasta ja esiintymisestä etupäässä musiikkialan ammattilaisista koostuvan yleisön edessä, mutta minulla on riittävästi kokemusta näistä riennoista tietääkseni, ettei artistin asema ole tuohon aikaan todellakaan kadehdittava, päinvastoin.

Kun esittää musiikkialan ammattilaisille aurinkolasit päässä välimallin grungeheviä kliinisellä ysärituotannolla suomeksi, ei pidä yllättyä, jos ja kun musiikkialan ammattilaisia kiinnostaa siihen aikaan aamuyöstä enemmän kolme kovaa peetä – eli päihteet, pariutuminen ja parittelu.

Miksi moisen musiikin pitäisi kiinnostaa yhtään enempää vuonna 2014?

Näköjään myös Herranen oppi tietämään oman säveltaiteensa kaupallisen arvon vuonna 2014, kantapään kautta. Herranen, joka pari yötä myöhemmin kirjoitti seuraavaa:
"Olen jo nukkunut useita öitä tämän ajatuksen kanssa ennen kuin toin tämän täällä julki... Olen nimenomaan elänyt niin että olen tehnyt asioita joista pidän, asioita jotka ovat tuntuneet tärkeiltä ja oikeilta... En osaa feikata enkä tehdä itseäni vastaan, siksi esim. Voicen jälkeen en edes yrittänyt mitään "kaikkien pullaa" vaikka se näin ulkopäin katsottuna olisi ollut "viisasta".... Miksi ihmeessä kun en itse sitä arvosta..."
Herranen painottaa useaan otteeseen, ettei hänen suosikkiartistinsa ole koskaan löytyneet hittilistojen kärjestä. Miksi hän odottaa kaupallista menestystä, jos ja kun hän itsekin pyrkii luomaan epäkaupallista musiikkia? Mitä Mikko Herranen oikein haluaa? Miksi Mikko Herranen tekee musiikkia? Kuka on Mikko Herranen?
"Tuntuu että kun aloitimme RUST-bändimme joskus 13 vuotta sitten, kävi uuden (silloinkin epämuodikkaan) bändin harvalukuisilla keikoilla enemmän väkeä kuin "koko kansan promon" saaneen ex-TV-suosikkicoverlaulajan keikoilla nyt. En mielestäni koskaan ole tavoitellut kuuta taivaalta, olen halunnut että asiat menisivät eteenpäin, edes pienin askelin... Asiat ovat menneet taaksepäin jo vuosia, vaikka luulin että nyt jo oltaisiin pohjalla... Mistä saada ne ilosävärit jotka auttavat jaksamaan? Joskus pitäisi onnistua..."
Niin, vuosituhannen vaihteessa kotimainen raskas rock oli vielä kovassa huudossa ja Nokiakin maailman suurin matkapuhelinvalmistaja. Itsekin esiinnyin 28-vuotiaana oman Gandalf-yhtyeemme kanssa Tuska-festivaalin isommalla telttalavalla noin 3000 hengelle. Siitä keikasta saimme liksaa 3000 markkaa. Kyllä silloin kelpasi. Himit, Stratot, Nightwishit, Bodomit ja Sonatat jyräsivät maailmalla turistien saapuessa Suomeen sankkana virtana ihmettelemään, mikä oikein on tämä fantastinen raskaan rockin ihmemaa!?!

Lordi sai oman dokumentin syyskuussa 2014 - ja Mr. Lordi
pahoitti mielensä, kuten Rumba-lehti artikkelissaan kertoo.
Lordin vuoden 2006 euroviisuvoitto oli tämän kehityskaaren absoluuttinen huippupiste, jonka jälkeen suunta on ollut vain alaspäin – eikä Nokiakaan ole enää maailman suurin matkapuhelinvalmistaja.

Siinä Herranen on oikeassa, että asiat ovat menneet taaksepäin jo vuosia, mutta onko todellakin niin, että mies herää vallitsevaan todellisuuteen vasta nyt?

"Mistä saada ne ilosävärit jotka auttavat jaksamaan", kysyy Herranen, tajuamatta sitä, että tuolla kysymyksellä hän vetää maton alta kaikilta niiltä, jotka ovat hänen musiikkiaan kuunnelleet, levyjä ostaneet, keikoilla käyneet, Facebook-sivustosta tykänneet ja häntä Voicen puhelinäänestyksissä äänestäneet.
"Mitä hyötyä on osata jos tuote ei kiinnosta KETÄÄN?... Mitä hyötyä on olla lahjakas, eihän se vie mihinkään... Antaa vain lisäpainetta siihen että asioita joissa olet lahjakas muka kannattaisi tehdä lisää..."
Tätä kirjoittaessani Herrasen virallisilla Facebook-sivuilla on 15 204 tykkäystä.

Vaikka Herranen on saanut olla tekemässä suomalaista äänitehistoriaa kymmenillä tallenteilla sekä tavoittanut toistakymmentätuhatta diggaria sosiaalisessa mediassa, eivät nekään tarjoa ilosäväreitä murheen alhossa.

Mutta onko todellakin niin, ettei Herranen pidä itseään ihmisenä ja artistina vaan ainoastaan tuotteena? Jos on päättänyt olla tuote, ei silloin pidä yllättyä, jos asiakas ostaa nuorekkaamman, kiinnostavamman, houkuttelevamman, viehättävämmän, mediaseksikkäämmän ja suositumman tuotteen markkinoilta.

Sellainen nyt sattuu olemaan markkinatalous, jos on päättänyt tarjota ja myydä itsensä levymarkkinoille kaupallisena artikkelina. Sokea hevimies toimii mainiona kiinnostuksen herättäjänä, mutta mielenkiinnon ylläpitämiseksi tarvitaan substanssia.

Mitä Mikko Herrasella on oikein tarjota musiikin kuluttajille vuonna 2014? Herrasen ammattitaitoa muistetaan joka käänteessä kehua, mutta onko se ammattitaitoa, jos yrittää hyödyntää 1990-luvulla hyväksi havaittuja soundillisia oppeja ja musiikillisia keinoja vielä 2010-luvulla?

Miksi kuluttajan pitäisi kiinnostua Herrasen lauluista, jotka kuulostavat persoonattomilta hevigrungepastisseilta kliinisellä tuotannolla? Lauluista, jotka eivät välitä lainkaan sitä tunteenpaloa, mitä mies tuntuu sisällyttävän omiin Facebook-purkauksiinsa.

Ehkä kannattaisi herätä tähän päivään.

Vastaavanlaisen esimerkin samaisesta ajatusmekanismista on tarjonnut Wintersun-yhtyeen laulaja-kitaristi Jari Mäenpää, joka on kiukutellut siitä, ettei voi kotistudiossaan luoda enää uusia tallenteita julkaistavaksi vaan tarvitsee luomistyölleen paremmat puitteet, joiden toteutumiseksi hän on kaavaillut joukkorahoitusta.

Wintersunin Jari Mäenpää tykkää enemmän saunomisesta
kuin uuden musiikin tarjoamisesta faneilleen.
Inferno-lehti kertoi tiistaina 7. lokakuuta 2014, kuinka Mäenpään joukkorahoituksen olisi määrä kustantaa Mäenpäälle hänen hahmotelmansa mukaan oma studio, jonka yhteydessä on saunallinen kaksio!

Sokerina pohjalla ei Lordi-yhtyeen nokkamiehelle Tomi Putaansuulle kelvannut Lordista tehty dokumentti Monsterimies. Putaansuu raivostui, koska dokumentti ei ollutkaan kaikilta osin hänen mieleen, vaikka dokkarin ohjaajalle Antti Haaselle oli annettu Final Cut -oikeus, eli lopullinen leikkausoikeus.

Jotenkin näistä säälipisteiden kerjuusta ja itkupotkuraivareista tulee mieleen Helsingin Sanomien bloggaajan Heikki Aittokosken eilinen kirjoitus, jossa hän ruotii suomalaisen nyky-yhteiskunnan suhteellisuudentajua ongelmiensa suhteen varsin viihdyttävästi.

"Suomessa ei ole malariaa, ei ebolaa, ei maanjäristyksiä, ei laajamittaista korruptiota, ei valtioterroria, ei puolisotilaallisia joukkoja pystyttämässä tiesulkuja sattumanvaraisesti valittuihin liittymiin. On siis varaa keskittyä vähäpätöisiin ongelmiin", Aittokoski kirjoittaa Hesarissa.

Niinpä niin – kun mikään ei riitä.

Herraselle ei riitä yli 15 000 Facebook-tykkääjää ja levytyssopimus Universalin kanssa, Mäenpää ei puolestaan kykene enää luomaan uusia äänitteitä ilman saunallista omakotitaloa. Mr. Lordi harmittelee yhtyeestään tehdyn dokumenttielokuvan lopputulosta, vaikka oli uutisten mukaan itse antanut ohjaajalle referenssiksi Anvil-yhtyeestä tehdyn tragikoomisen dokumenttielokuvan.

Oliko näillä asioilla merkitystä ensimmäisiä lauluja tehtäessä? Miksi niillä on merkitystä nyt?

Suomalaisista raskaan rockin osaajista lähimmäksi asian ja ongelman ydintä näyttää pääsevän Finntroll- ja Moonsorrow-yhtyeistä tuttu lauluntekijä Henri Sorvali.

"Me emme valinneet musiikkia, se valitsi meidät. Mutta oma valintamme on se, kuinka pelaamme ne kortit mitä jaettiin. Täysipäiväinen oman unelmansa toteuttaminen työkseen on ETUOIKEUS. Ei itsestäänselvyys. Ja se on hyvä muistaa joka ikinen päivä kun sitä on mahdollisuus tehdä. [...] Mitä jos keskityttäisiin siihen, mitä luovuus ja sydän ajavat tekemään, eikä jatkuvasti siihen, paljonko jostain saadaan rahaa", Sorvali kirjoittaa Facebookissa.

Tätä kirjoittaessani Sorvalin avauksella on 119 tykkäystä ja 222 kommenttia, joukossa ajatuksia myös minulta ja Jari Mäenpäältä.

Haastattelin eilen puhelimitse Turkulainen-lehteen legendaarista suomalaista tenoria Pepe Willbergiä, joka aloitti musiikillisen uransa vuonna 1962 Islanders-yhtyeen laulaja-kitaristina.

Käytännössä Willberg on tästä lähtien tehnyt musiikkia tauotta – eli 52 vuotta.

Pepe Willbergin keikalle myytiin syksyllä 2007
vain neljä pääsylippua, kesällä 2014 hän sai
uransa ensimmäisen kultalevyn.
Tänä kesänä Willberg sai vihdoin ensimmäisen henkilökohtaisen kultalevynsä Pepe & Saimaa -albumista eläkeikäisenä, 67-vuotiaana.

Sama Willberg, jonka keikasta Iltalehti uutisoi perjantaina 12. lokakuuta 2007, että sille oli myyty vain neljä (4) lippua.

Willberg jos kuka on oikea henkilö vastaamaan, miten selvitä laihoista vuosista ja nousta siitä murheen alhosta, kun musiikki ei enää maistu.

"Musiikki on ollut ainoa asia, jota olen aina halunnut tehdä. Totta kai heikkoja hetkiäkin on ollut, jolloin on ajatellut, että myyn kaikki vehkeet veke ja alan tehdä jotain muuta. Olen aina kuitenkin selvinnyt ehjin nahoin sillä, että on aina ollut sen verran noita keikkoja, joista on saanut tarvittavan määrän fyrkkaa elämiseen. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Sitä olen aina sanonut, että tämä ala vaatii myös hyviä hermoja. Nimenomaan siinä suhteessa, että täytyy kestää myös ne taloudellisesti heikommat hetket", Willberg neuvoo.

Kerron Willbergille Herrasen toissapäiväisestä Facebook-päivityksestä. Millaisia neuvoja hänellä olisi antaa turhautuneelle ja masentuneelle lauluntekijälle?

"En oikein osaa sanoa. Toki tukihenkilöt ja bändikaverit ovat merkittävä apu siinä. Olen aina sanonut, että olen siinä suhteessa aina ollut onnellisessa asemassa, koska olen saanut soittaa hyvien muusikoiden kanssa ja kiertää heidän kanssaan maailmaa koko elämäni. Ja kuten olen sanonut varmasti tuhat kertaa, että kun biisi lähtee käyntiin hyvien kavereiden kanssa, niin siinä velat muuttuu saataviksi. Toki vain kolmeksi minuutiksi, mutta kuitenkin. Hyvä keikka helpottaa roskiksissa asumista."

Perusasioita. Miksi musiikkia tehdään. Mikä on syy tehdä musiikkia. Onko se raha? Kuuluisuus? Julkisuus? Suosio? Vai onko se tarve tehdä maailmasta edes hetkeksi aikaa parempi paikka niin tekijälle kuin kuulijallekin?

Perimmäisten kysymysten äärellä artistin veri punnitaan.

EDIT (29.10.2014 klo 17.25): Mikko Herranen antoi kitkerää palautetta sunnuntaina 26.10. blogini luettuaan. Sen seurauksena olin pakotettu kirjoittamaan tälle bloggaukselle jatko-osan. Se löytyy täältä.

2 kommenttia:

  1. Tattista! "Moottoripyörät ja tatuoinnit ja rockmusiikki ja elokuva ja sarjakuvat ja väkivalta ja stripparit ja Clint Eastwood ja sähkökitara ja purkansyönti jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa.” ;-)

    VastaaPoista

Gadgetissa oli virhe