maanantai 10. marraskuuta 2014

Ainoa pysyvä asia tässä maailmassa on muutos

Viimeinen Sue-lehti ilmestyi syksyllä 2014.
Viime perjantaina 7. marraskuuta 2014 verkkoon kantautui suruviesti Turusta: tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan viettänyt Sue-lehti lopettaa toimintansa.

Viesti ydin on lyhyt ja koruton: "Lehden kustantajan Suezine Oy:n mukaan syyt ratkaisuun ovat yleinen talouden alavire sekä printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä."

Piakkoin tuon uutisen jälkeen lehden avustaja Jarkko Fräntilä julkaisi Suelle Rumba-lehdessä koskettavan muistokirjoituksen, jossa muistuttaa lukijoita siitä kasvatustyöstä, jota Suekin on harjoittanut – Rumban tavoin – lukemattomille kirjoittajille.

Tämä on luonnollista kehityskulkua sille kehystarinalle, jonka mukaan media on murroksessa.

Tästä samaisesta aiheesta julkaisin maanantaina 6. lokakuuta 2014 tekstin otsikolla "Suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut". Kimmokkeen kirjoitukseen sain Voicen musiikkipäällikön Jussi Mäntysaaren pari päivää aiemmin julkaisemasta blogikirjoituksesta, jossa hän latasi, että suomalaisesta musiikkimediasta puuttuu innostus.

Rumban pitkäaikainen toimituspäällikkö, nykyään vapaana toimittajana työskentelevä Janne Flinkkilä kirjoitti puolestaan kokemuksistaan – Rumbaa, Soundia, Infernoa ja Episodia julkaisevan – Pop Media Oy:n palveluksessa kertomuksen, jonka tarjosi julkaistavaksi blogissani. Kiitos kunniasta, ilman muuta.

Tällä hetkellä tuo lauantaina 25. lokakuuta 2014 julkaistu avoin kirje on luettu jo yli 28 000 kertaa.

Pari päivää myöhemmin Pop Media julkaisi tiedotteen, jossa kertoi Rumban konseptin muutoksesta: ensi vuonna lehteä julkaistaan vain viisi numeroa lehden painopisteen siirtyessä yhä enemmän verkkoon.

Ja reilua viikkoa myöhemmin Sue-lehden lakkauttamisuutinen.

Niinpä niin, media on murroksessa, se on käynyt selväksi – mutta onko se välttämättä huono asia?

Siitä lähtien, kun aloin kirjoittaa 15-vuotiaana Rumbaan vuonna 1989, olen eri lehtien avustajana todistanut usean musiikkipainotteisen lehden kuoleman.

Viimeinen Suomi Finland Perkele -lehti ilmestyi 1999.
Suomi Finland Perkele, MIX, Johnny Kniga, Tuhma, Suosikki, Rytmi...

Viime viikolla lista täydentyi Suella.

Enää en jaksa edes silmiäni räpäyttää ja jestastella moisten uutisten edessä, tämä on jo niin kovin tuttua. Tietysti niille, jotka kokevat tämän järkytyksen ensi kertaa kokemus on karumpi. Siksi ajattelin yrittää tarjota tuohon murheen alhoon hieman lohtua ja apua.

Ensinnäkin: älkää ikinä panko munianne – tarkoittaen kirjoituksianne – pelkästään yhteen koriin. Tarkoittaen, kirjoittakaa mahdollisimman laajasti ja leveästi eri tahoille, jos aiotte ansaita elantonne kirjoittamalla.

Jos olet päättänyt kirjoittaa pelkästään yhdelle taholle, pidä huoli siitä, että saat asiallisen korvauksen. Jos et, on sinulla toivon mukaan työpaikka josta ansaitset elantosi, jotta voit harjoittaa moista harrastustoimintaa.

Ehkä tärkeimpänä neuvona kaikista: ÄLÄ IKINÄ MISSÄÄN VAIHEESSA TYÖSKENTELE YRITTÄJÄNÄ! Jos vain suinkin mahdollista, hanki itsellesi tavalla tai toisella freelancer-verokortti, älä toiminimeä. Tamä ratkaisu säästää sinut monelta harmilta, jos joudut työttömäksi.

Mutta jos jonakin päivänä löydät itsesi kolkuttelemasta työttömyyskortiston ovea ja olet kirjoittanut toiminimellä, olet nesteessä.

Varsinkin, jos teet vääriä valintoja.

Kun virkailija kehottaa sinua kirjoittamaan kymmensenttisen paperipinon kokoisen seikkaperäisen kertomuksen työstäsi yrittäjänä, on sinulla kaksi vaihtoehtoa.

Kirjoitat sen – tai olet kirjoittamatta.

Jos päätät kirjoittaa tuon romaanin, varaudu noin puolen vuoden mittaiseen odotteluun, jonka jälkeen saat ehkä vastauksen, saatko työttömyyskorvausta.

Jos olet työskennellyt yrittäjänä, on vastauksena yleensä hylsy – koska työssäoloehto ei täyty.

Mikä siis neuvoksi?

Viimeinen Suosikki ilmestyi joulukuussa 2012.
Aiemmista kokemuksistani viisastuneena en enää ollut niin rikki, kun Suosikki päätti maallisen taivalluksensa 51-vuotiaana joulukuussa 2012. Silti tilanteeni oli maaliskuussa 2013 äitynyt niin pahaksi, että jouduin tarttumaan Turun työvoimatoimiston oven kahvaan.

– Olen lukenut juttujasi, kertoi minua arviolta 15 vuotta nuorempi silmälasipäinen nutturapäinen nainen, kun istahdin hänen eteensä.

Tämäpä lohdullista, ajattelin mielessäni. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Eipä niistä lukuhetkistä näyttänyt olevan mitään iloa juuri tällä hetkellä, ainakaan minulle. Hirveä nippu papereita olisi pitänyt täyttää ja odottaa puoli vuotta vastausta, koska työvoimatoimiston arkistoista löytyi tieto, että olen kuulunut erään yrityksen hallitukseen – eli isäni käännöstoimiston.

Yhtään senttiä ja penniä en siitä hallituspaikasta ole elämäni aikana nähnyt.

Poistun työvoimatoimistosta tukku papereita repussani. Mikä neuvoksi?

Huomaan vastapäisellä puolella katua valokyltin: LINNA PUB.

Sinne.

Kaljalla istuessani mietin optioitani. Hukutanko suruni tuoppiin, noudatanko työvoimavirkailijan neuvoa vai teenkö pankkiryöstön?

Kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä typeriltä.

Juon tuoppini huikalla tyhjäksi ja päätän tehdä toisin.

Kun pääsen kotiin, täytän toisen kerran elämässäni hakemuksen työvoimatoimiston CV-netti -palveluun.

Edellisen kerran kun tartuin tuohon oljenkorteen, sain töitä.

Näin ohuen langan varassa koko toimeentuloni maaliskuussa 2013 on.

Jo seuraavana päivänä puhelimeni soi.

Kaupunkilehti Turkulainen on ajatellut perustaa menopalstan lehteensä, joka tapahtumakalenterin lisäksi sisältäisi myös ajankohtaisen artistihaastattelun Turussa lähiaikoina esiintyvästä artistista.

Sehän passaa.

Viimeinen Tuhma-lehti ilmestyi 2008.
Tehtyäni ensimmäisen palstan 16. huhtikuuta 2013, olen tehnyt lehteen arviolta 70-80 haastattelua laidasta laitaan, Abhorrencesta ja Xysmasta Lauri Tähkään ja Einiin.

Minulle kävi onnekkaasti. Toki tiedostan, ettei kaikille varmasti käy näin. Mutta sen sijaan, että surisi ja manailisi median murrosta, kannattaa tehdä asioiden eteen jotain.

Kirjoittaa CV-netti -ilmoitus. Etsiä aktiivisesti töitä. Kuulostella kavereilta duunia. Perustaa blogi. Ryhtyä opiskelijaksi. Haukata raitista ilmaa.

Hyviä vaihtoehtoja on.

Ryhtyä diileriksi. Ryhtyä kriminaaliksi. Ryhtyä sekakäyttäjäksi. Hukuttaa murheensa tuoppiin. Olla perustamatta blogia. Pysähtyä pössyttelemään pilveä.

Huonompiakin vaihtoehtoja löytyy.

Nelisen vuotta sitten tein tärkeän päätöksen hankkia elantoni pelkästään kirjoittamalla. Ei enää tylsiä toimistotöitä, pompottavia pomoja, määrättyjä tunteja, säännöllisiä työaikoja ja turhia töitä vaan pitkät yöunet ja oma rytmi.

Henkiselle hyvinvoinnilleni tällä on ollut elämänlaatua käänteentekevästi parantava vaikutus.

Tähän taas yksi neuvo lisää: älä ikinä hakeudu työpaikkaan, jossa olet tarvittaessa töihin kutsuttava.

Suosikin lakkauttamisen jälkeen näytti siltä, että joudun jälleen hakeutumaan oikeisiin töihin.

Tuossa tilanteessa Sue-lehden päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen ovat juuri nyt.

Siinä samassa, missä MIX-lehden päätoimittaja Elina Orma oli keväällä 1999, kun hän itkuaan vaivoin pidätellen soitti matkapuhelimeeni kertoakseen, että lehden kustantaja Aller on tänään ilmoittanut irtisanovansa koko toimituksen.

Siinä seisoin keskellä Itäkeskuksen metroaseman laituria ja mietin, että mitä vittua nyt?

Tässä sitä edelleen ollaan. Orma puolestaan työskentelee Suomen suurimman ohjelmatoimiston Live Nationin alaisuudessa Suomen ykkösartistien, kuten esimerkiksi Anna Erikssonin ja Jesse Kaikurannan keikka-agenttina.

Onneksi Väntäsellä on sentään kirjoitustöitä myös Turun Sanomiin ja Nurmisella Turun Klubin ohjelmapäällikön pesti. Hekään eivät ole panneet kaikkia munia yhteen koriin.

Voimahali.

Jokaisen lehden lopetus on opettanut jotain uutta systeemistä ja media-alasta. Olen oppinut pitämään puoleni. Olen löytänyt oman ääneni kirjoittajana. Olen luonut nimestäni tunnetun. Olen luonut itsestäni brändin lahjomattomana, rohkeana, räväkkänä sekä terävänä kriitikkona ja kirjoittajana. Olen pystynyt elättämään itseni kirjoittajana median murroksesta huolimatta. Olen sivumennen onnistunut luomaan yhden Suomen suosituimmista musiikkiblogeista, ellen NRGM:n jälkeen peräti suosituimman.

Kuten sanottu, median murroksen ei tarvitse olla pelkästään huono asia.

Viimeinen Like Uutiset
ilmestyi 2003.
Ajatellaan tätä tilannetta esimerkiksi musiikkimedian kannalta. Nykyään nettijuttuun voi lisätä liikkuvaa kuvaa tai musiikkia, paperilehteen ei. Nykyään on mahdollista käydä vuorovaikutteista keskustelua reaaliajassa päivänpolttavista aiheista, paperilehdessä ei. Nykyään on mahdollista uutisoida tärkeistä tapahtumista lähes reaaliajassa, printissä ei. Keikka-arvosteluunkin voi lisätä liikkuvaa kuvaa keikalta, paperilehteen ei. Verkkoon kirjoitettuun levyarvioon voi lisätä linkin musiikkinäytteeseen. Mikään muu alusta kuin internet ei tarjoa mahdollisuutta julkaista uutta sisältöä verkkoon heti, kun hengentuotteen on saanut valmiiksi.

Miksi kukaan järkevä ihminen enää haikailee ylipäätään printtiä?

Median suurin murros on tietysti se, että todistamme paperilehden kuolemaa silmiemme edessä. Tajusin tämän toissapäivänä, kun yritin lukea baarissa Iltalehteä ja tajusin, että tämä lehti ei kiinnosta enää minua tippaakaan.

Yhdentekevien lehtijuttujen sijasta koin paljon mielekkäämpänä etsiä ja löytää sosiaalisesta mediasta itseäni kiinnostavaa sisältöä.

Sama ilmiö on nähtävissä aina, kun astuu kotiovesta ulos ihmisten ilmoille: eivät ihmiset ympärilläni lue enää paperia, he räpläävät älypuhelimia tai tabletteja.

Eivät ihmisten lukuhalut näytä ainakaan mihinkään kadonneen.

Kun suuret ikäluokat kuolevat pois, hiipuvat vihonviimeisetkin paperilehdet. Viimeinen sammuttakoon valot.

Kannattaako sitä edes surra?

Viimeisen kolmen kuukauden aikana yli 200 000 lukijaa tähän blogiin saaneena ja blogeista koostetun kirjan kirjoittajana uskallan väittää 100% faktana, että sisältö ratkaisee, ei kuori.

Kirjoita mielenkiintoisia ja puhuttelevia juttuja, niin kyllä ne leviävät ja niitä luetaan. Kirjoita puisevaa sössötystä, niin ketään ei kiinnosta.

Väittääkö joku yhä, että tämä on huonoa kehitystä?

Tärkeimpänä neuvona niille, jotka sosiaalisissa medioissa itkevät median murrosta ja paperilehden kuolemaa kerron, että löytäkää oma luonnollinen äänenne kirjoittajina. Kirjoittakaa kasvotonta keskinkertaisuutta, niin voitte olla varmoja, että löydätte itsenne lopulta toiselta alalta.

Viimeinen Johnny Kniga kertoo -
lehti ilmestyi talvella 2004.
Aivan mahtavaa!

Aivan kuten musiikissakin, luonnollinen poistuma on ihana asia. Paskat pyyhkiytyvät pois, kultakimpaleet jäävät – ja niin pitää ollakin.

Sen jälkeen kun siirsin kirjoitusteni painopistettä 4-5 vuotta sitten enemmän ja enemmän verkkoon, olen saanut enemmän ja enemmän kiitosta ja kunniaa. Sattumaako?

Nykyään saan niin paljon hienoa palautetta kirjoitusteni pohjalta, että melkein tekisi mieli antaa pissan nousta päähän. Sitten muistan, että sillä tavoin löydän itseni jälleen hyvin nopeasti alkupisteestä kilometritehtaalta.

Siinä taas muutamia neuvoja lisää: älä petä lukijoittesi luottamusta. Älä aliarvioi lukijoitasi. Älä kirjoita laiskasti. Älä kirjoita tylsästi. Älä pidä itseäsi itsestäänselvyytenä. Mieti kuka olet ja miksi teet sitä mitä teet.

Minä en ole jäänyt kaipaamaan yhtäkään kuopattua suomalaista musiikkilehteä. Sen he ovat tehneet itselleen ihan itse.

Nämä lehtikuolemat sisältävät lukuisia hyviä opetuksia, jos niille antaa sijaa ja päättää tutkia näiden tekemiä virheliikkeitä rehellisesti ja analyyttisesti.

Toki tämä median murros tarjoaa myös kalliille konsulteille mahdollisuuden äkkirikastumisiin heidän myydessä kallisarvoisia neuvoja paniikkinappuloita painaneille mediataloille, kuinka tästä kamalasta median murroksesta oikein selvitään, kun vastaus on silmien edessä.

Tuota mielekästä ja mielenkiintoista sisältöä, niin kyllä lukijoita riittää ja ostajia löytyy. Ole luova, mielenkiintoinen ja inspiroiva. Ole persoonallinen ja rohkea mielipidevaikuttaja. Tee hyvin ja hauskasti, älä tylsästi ja tyhmästi.

Mikä tämän ymmärtämisessä muka on niin vaikeaa?

Synny uudelleen – tai kuole pois. Simple as that. Sillä kuten vanha totuus kuuluu, ainoa pysyvä asia tässä maailmassa on muutos. Maailma on täynnä ihmisiä jotka itkevät, kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Kuka Sinä olet?

EDIT ma 10.11.2014 klo 12.47: Kollegani Anton Vanha-Majamaa julkaisi kanssani samoihin aikoihin vastaavanlaisen blogikirjoituksen median murroksesta elokuvatoimittajan näkökulmasta. Sattumaako?

4 kommenttia:

  1. Hyviä pointteja! Netti on ylivertainen. Suurin haaste taitaa toistaiseksi olla siinä kuinka nettisisällöstä luodaan rahallista korvausta. Puhtaasti asiakkaan, eli entisen lukijan, kannalta kiinnostavin ratkaisu voisi olla esim. Youtubessa pyörivä kotimainen musiikkikanava (channel), johon ammattilaiset tekisivät haastatteluja, levyarvosteluja, keikkapätkiä, jne.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jasper kommentistasi! Palaan ammattikirjoittajille suunnattuun ansaintalogiikkaan vielä tällä viikolla - minulla on nimittäin työn alla visio (suomalaisten musiikkitoimittajien) ansaintalogiikasta, joka minun täytyy vielä naputella jotenkin ymmärrettävään muotoon ensi tilassa. Ensin pitää kuitenkin saada tehtyä Hectorin haastattelu Turkulainen-lehteen.

    VastaaPoista
  3. Nalle, jälleen hyvä teksti. Blogisi elää kukoistuskautta. "Kun kaksi silmää suljetaan, kolmas aukeaa", kuten Asa räppää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nöyränä kiitän ja kumarran näiden kauniiden sanojen edessä, olette aivan liian ystävällinen, arvon Jussi Mäntysaari.

      Se palaute, jota lukijoilta saan, on omiaan ruokkimaan intoa ja inspiraatiota. Ja jos vain löydän riittävästi aikaa (tällä viikolla näyttäisi olevan aika paljon actionia), saatan saada julkaistuksi kenties ELÄMÄNI TÄRKEIMMÄN BLOGITEKSTIN kollegoilleni, artisteille sekä tavan lukijoille.

      Aiheena ei ole enempää eikä vähempää kuin TULEVAISUUDEN ANSAINTALOGIIKKA VERKKOKIRJOITTAJALLE.

      Poista

Gadgetissa oli virhe