torstai 6. marraskuuta 2014

"Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo?"

Natsi-Saksan valtakunnanjohtaja Adolf Hitler maalasi
kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta vuonna 1913.
"Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo eikä vain sanoa mitä ajattelee."

Näin lausui minulle eräs suomalaisen musiikkiteollisuuden syvässä ytimessä operoiva alan ammattilainen parisen vuotta sitten Facebookissa.

En viitsi nyt lausua hänen nimeään tässä ja nyt, ettei hän nolostuneena pahoita verisesti mieltään ja langeta ylleni fatwaa.

Ilmeisesti hän oli närkästynyt jostakin kirjoituksestani ja halusi tehdä tiettäväksi, ettei arvosta suorapuheisuutta vaan sitä, että asioista keskustellaan julkisuudelta piilossa, tai kenties vielä jotain parempaa – lakaistaan ikävät puheet maton alle tykkänään.
"Se on kauhea juoppo. Se on retkahtanut. Sen huumeongelma on pahentunut. Se pettää puolisoaan. Sillä on sukupuolitauti. Sillä on taloudellisia ongelmia. Se on homo. Se pahoinpitelee vaimoaan. Sen uusi levy floppasi. Se dokasi itsensä niin huonoon kuosiin, että sen äijä ja skidit lähtivät lätkimään. Se ei saanut laulettua sitä laulua edes neljässä päivässä studiossa. Se sekosi bändikavereilleen. Se manageri on täysi nolla. Ei sen levyt ole oikeasti myyneet niin hyvin."
Nämä ovat niitä puheita, joista julkisesti pitäisi vaieta. Mutta ei niistä vaieta oikeasti. Niistä puhutaan vain asianomaisten selän takana neljän seinän sisällä, kun halutaan vähätellä puheenaiheena olevien asianomaisen saavutuksia ja kirkastaa omaa sädekehää.

Kun nämä puheenaiheena olleet asianomaiset sattuvat sitten tulemaan vastaan, ollaan kasvotusten aurinkoisesti mielin kielin.
"Mitä kuuluu? Ihana nähdä sua täällä pitkästä aikaa! Kylläpä sä näytät hyvältä, mitä oikein olet tehnyt? Kuulin, että panit paletin uuteen järjestykseen, uudet haasteet virkistävät aina luovuutta. Kylläpä sun uusi levy on mainio pakkaus, onnittelut!"
Niinpä niin, ehkä kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo.

Tekopyhyys ja kaksinaismoralismi ovat arvoja, joihin jokainen törmää säännöllisesti suomalaisessa musiikkiteolisuudessa, jos päättää operoida alalla.

Mitä syvemmälle ytimeen menee ja mitä kauemmin alalla työskentelee, sitä useammin tähän ilmiöön törmää.

Kun aloin kirjoittaa ensimmäisiä blogikirjoituksiani Rumba-lehden verkkosivuille maaliskuussa 2010, lähtivät ne muotoutumaan siitä yksinkertaisesta oivalluksesta, että sanojen valitsemisen sijaan päätin sanoa mitä mieleen juolahtaa.

Siinä vaiheessa olin lopen kyllästynyt ympäripyöreään suomalaiseen rockjournalismiin – jossa jokainen sana oli punnittu niin tarkkaan ettei vahingossakaan ärsytettäisi ketään – että siitä oli kadonnut sielu, lämpö, tunnelma ja fiilis.

Siksi "sano mitä ajattelet äläkä ajattele mitä sanot", oli uusi mottoni.

Eiväthän kaikki sitä tietenkään ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet. Sen salonkikelpoisemmin miellyttävissä toimistotiloissa verkkoon ilmaistun mielipiteen vastapainoksi samansisältöinen viesti annettiin huomattavasti kylmemmissä, tylymmissä ja kurjemmissa merkeissä Helsingin yössä syksyllä 2010.
"Sun täytyy lopettaa kirjoittaminen, koska kirjoitat paskaa."
Kenties näiden henkilöiden mielestä tarina on hyvä vasta silloin, kun se ei liikuta ketään.

Tämä ongelma ei luonnollisestikaan ulotu pelkästään rockjournalismiin. Myös musiikintekijät pelkäävät aiheuttavansa joitakin reaktioita ja tunteita niin paljon, että pyrkivät tuotannoissaan pelaamaan mahdollisimman varman päälle.

Lopputuloksena meille tehtaillaan, tarjoillaan ja myydään äänitteitä, joissa jokainen ääni on punnittu niin tarkkaan ettei vahingossakaan ärsytetä ketään.

Ja yhtäkkiä huomattiin, että myös suomalaisesta populaarimusiikista oli kadonnut sielu, lämpö, tunnelma ja fiilis.

Sattumaako?

Rumbablogeista maaliskuussa 2010 lähteneiden bloggausteni myötä olen saanut jokaisen negatiivisen kommentin tai tapahtuman vastapainoksi kymmeniä, ellen satoja kiittäviä viestejä ja meilejä, joissa kiitellään ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä herättävistä kirjoituksista.

Tällaisesta positiivisesta palautteesta käy hyvänä esimerkkinä Kaiku Entertainment Oy:n promoottorin Mikko Toiviaisen 4. marraskuuta 2014 kirjoittama twiitti.
Omaan sähköpostilaatikkooni tupsahti viimeksi maanantaina 3. marraskuuta 2014 viesti, jossa suomalaista musiikkimediaa vuosikymmenien ajan seurannut populaarimusiikin suurkuluttaja halusi henkilökohtaisesti kiittää blogistani pitkällä viestillä.
"2010-luvulla tilasin lyhyen aikaa Soundia (lopetin koska oli paska), usemman vuoden kuukausi-Rumbaa (lopetin kun se alkoi jäädä lukematta). Rumban verkkosivu oli hyvä kunnes ei ollut, muutos tapahtui kerralla. NRGM oli hyvä kunnes loppui. Arvostelujen koko vaihtui Rumbassa postikorteista postimerkkeihin, kymmenen yhden palstan riviä levystä ei antanut mitään."
Miksi Soundi ja Rumba muuttuivat paskoiksi? Miksi NRGM loppui? No, Soundi ja Rumba muuttuivat paskoiksi tietysti siksi, mistä kollegani Janne Flinkkilä kirjoitti tässä samaisessa blogissa reilu viikko sitten. NRGM loppui taas siksi, ettei kukaan tainnut saada sen tekemisestä rahaa. Tässä kapitalistisessa nyky-yhteiskunnassa on hankala elää pelkällä pyhällä hengellä ja kauniilla kiitoksella. Eikä meillä ole täällä enää edes Jeesusta muuttamassa vettä viiniksi.
"Tajusin blogisi samanlaisen arvon juuri äsken: se on pitkään aikaan ainoa musiikkiin liittyvä teksti, joka on antanut minulle lukijana ahaa-elämyksiä, saanut ajattelemaan ja laajentanut ymmärrystäni musiikista ja maailmasta. (Jokaisessa postauksessa on enemmän sisältöä kuin Rumban kokonaisessa numerossa; syy on dokumentoitu blogissa aika tehokkaasti.)."
En voi kuin nöyränä kiittää ja kumartaa syvään näiden sanojen edessä liikuttuneena, olette aivan liian ystävällisiä.

Nyt on oma vuoroni kiittää teitä, arvon lukijat. Teidän lukijapalaute kertoo ja todistaa minulle, että toisenlaisellekin ilmaisulle on tilausta kaiken kädenlämpöisen poliittisen korrektiuden keskellä. Siksi toivon, että itselläni riittää voimia, henkisiä voimavaroja ja taloudellista vakavaraisuutta, jotta voin jatkossakin tarjota teille koskettavia lukuhetkiä.

Joten, hyvät ystävät, vielä kerran legendaarisen televisiotoimittajan Simo Rantalaisen puheenpartta Maria Veitolan Maria-shown haastattelussa lainatakseni, ki-tois!

Mutta entä jos tämän bloggauksen otsikon lausuja olikin oikeassa? Entä jos pitäisi ajatella mitä sanoo?

Hyvä on.

Olen ajatellut.

Jeff Hanneman (1964-2013) oli amerikkalaisen thrash-metal -yhtyeen Slayerin alkuperäinen kitaristi, joka kuoli alkoholin liikakäytöstä aiheutuneeseen maksakirroosiin viime vuoden toukokuussa. Koska Hanneman oli lauluntekijänä kovasti inspiroitunut Natsi-Saksan (1933-1945) toiminnasta, kirjoitti hän vuonna 1985 Slayerin kolmannelle levylle Reign In Blood 21-vuotiaana laulun Angel Of Death, jossa käsitteli saksalaislääkäri Josef Mengelen (1911-79) tekemiä ihmiskokeita Auschwitzin keskitysleirillä.

Mengelen kokeisiinsa kuuluivat muun muassa silmien värin muutos kemiallisesti, imusolmukkeiden poistaminen ja siamilaisten kaksosten tuottaminen kirurgisin toimenpitein. Hän oli myös mukana päättämässä kenet lähetettiin kaasukammioihin.

Myöhemmin Reign In Blood on useissa äänestyksissä valittu kaikkien aikojen parhaaksi metallilevyksi. Kitaristin inspiraatiosta levyn avausraitaan on kiittäminen hänen isäänsä, jonka keräämiin natsiaiheisiin muistoesineisiin poikansa oli ihastunut – mistä toimittaja-kirjailija D.X. Ferris kertoo kirjassaan 33 1/3: Reign in Blood.

"Natseja, Slayerin jäsenet ovat natseja", moraalinvartijat kirkuivat, ummistaen silmänsä täysin siltä totuudelta, että yhtyeen rumpali oli lähtöisin Kuubasta ja laulaja-basisti Chilestä – eli olivat ihonväriltään kaikkea muuta kuin sopivia Natsi-Saksan aatteen kannattajiksi.

Eli tällä samalla logiikalla voidaan ajatella, että koska Adolf Hitler maalasi kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta, oli hän harras uskovainen eikä mikään natsi laisinkaan, eikö niin?

Aivan kuten Päivi Räsänen, harras uskovainen, kristitty ja hyväntekijä.

On mielenkiintoista pohtia, millainen maailma olisi tänään, jos itävaltalaissyntyinen koululainen Adolf Hitler olisi päässyt hakemaansa arvostettuun kuvataideakatemiaan kotimaassaan eikä ajautunut pummiksi. Vasta Saksaan muutettuaan Hitlerin taitoja alettiin arvostaa – ensin taiteilijana, seuraavaksi sotilaana.

Loppu onkin historiaa.

Siksi onkin vallan verratonta ajatella, mistä Hanneman olisi kirjoittanut ilman Natsi-Saksan hirmutekoja. Mistä moraalinvartijat silloin pillastuisivat?

"Hyi olkoon, eihän tuollaista saa kirjoittaa saati ajatella", kuulen moraalinvartijoiden parhaillaan pyörittelevän mielessään.

Brittiläinen kirjailija, toimittaja ja psykiatri Theodore Dalrymple (s. 1949) totesi Frontpage-lehden haastattelussa elokuussa 2005 poliittisesta korrektiudesta näin.
"Poliittinen korrektius on kommunistista propagandaa pienessä mittakaavassa. Tutkiessani kommunistisia yhteiskuntia tulin käsitykseen, jonka mukaan kommunistisen propagandan tarkoituksena ei ollut suostutella tai vakuuttaa eikä informoida vaan nöyryyttää. Siksi mitä vähemmän se sisälsi totuutta, sitä parempaa se oli."
Verratkaapa tuota äskeistä sitaattia tuohon otsikon lainaukseen, tämän päivän suomalaiseen – anteeksi, kansainväliseen – musiikkiteollisuuteen ja sen kaksinaamaisuuteen, koko tämän päivän yhteiskunnalliseen keskusteluun ja koko länsimaisen yhteiskuntamme jatkuvaan kahtijakautumiseen.
"Kun ihmiset pakotetaan olemaan hiljaa samalla, kun heille kerrotaan ilmiselviä valheita tai heidät jopa pakotetaan toistamaan valheita itse, he menettävät lopullisesti rehellisyyden tunteen. Myöntyminen valheen edessä tarkoittaa samaa kuin yhteistyö pahuuden kanssa ja tekee ihmisestä itsestään jossain määrin pahan. Yksilön kyky tehdä vastarintaa rapautuu ja jopa tuhoutuu."
Poliittisen korrektiuden avulla meille tavan kansalaisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä tahansa, oli kyse sitten osallistavasta sosiaaliturvasta tai Rumba-lehden uudistumisesta ensi vuonna, vaikka kaikki ajattelevat ihmiset näkevät, ettei keisarilla ole enää vaatteita.
"Kesytettyjen valehtelijoiden yhteiskuntaa on helpompi hallita. Jos tarkastellaan poliittista korrektiutta, sillä on sama vaikutus ja sen tarkoitus on sama." (Dalrymplen käännös Vasarahammerin blogista, ki-tois!)
Miettikää hetki, mitä liiallinen poliittinen korrektius on tehnyt suomalaiselle musiikkijournalismille? Entä mitä liiallinen poliittinen korrektius on tehnyt suomalaiselle populaarimusiikille? Mitä se on tehnyt koko yhteiskunnalle?

Pari päivää sitten törmäsin Facebookissa amerikkalaisen professorin, kirjailijan ja aktivistin Creston Davisin 31. lokakuuta 2014 postaamaan hienoon bloggaukseen Huffington Post -blogiyhteisössä aiheesta "Miten tappaa kulttuuri kolmella helpolla askeleella".

Ensin ajattelin kääntää siitä pätkiä tähän, kunnes kolme päivää aihetta puntaroituani totesin, että paskat.

Klikatkaa auki tuo linkki jos haluatte tietää, miten kulttuuri tapetaan kolmella helpolla askeleella. Teidän pitää vain osata englantia sitä ennen.

Kielitaitoa kutsutaan sivistykseksi. Lukutaitoa kutsutaan sivistykseksi. Tietoa kutsutaan sivistykseksi. Sivistäkää itseänne. Itse ajattelin suomentaa tuota Davisin bloggausta tähän, mutta siinä on liikaa sivistyssanoja ja vivahteita, jotka kärsisivät käännökseni myötä.

Tai lyökää se teksti Google Translateen ja huomatkaa, kuinka se teksti kärsii vielä enemmän.

Ehei, en minä aio tehdä sitä teidän puolestanne, jotain saatte tekin kuulkaa tehdä ihan itse - jos todellakin haluatte paskan käännöksen.

Tai sitten voitte hankkia ammattitaitoisen suomennoksen valantehneeltä kielenkääntäjältä.

Jokainen kirjoittaja voi listata yksittäisiä, kymmeniä, satoja, tuhansia – helvetti soikoon, vaikka miljoonia – lukeneita, oppineita ja hienoilla titteleillä varustettujen henkilöiden kirjoitelmia omiin teksteihinsä vaikuttaakseen itseään älykkäämmältä ja luodakseen hienomman vaikutelman.

Kukaan meistä lukijoista tuskin tietää, millaisia ihmisiä he ovat henkilökohtaisessa elämässään. Heillä on vain se titteli, arvo ja jonkinlainen asema yhteiskunnassa.

Omia titteleitäni voisivat olla vaikkapa juoppo, runkkari ja tappaja.

Juoppo siksi, että joskus olen juonut aivan liikaa viinaa silloin, kun mikään muu elämässä ei antanut lohtua eikä sisältöä. Runkkari siksi, että olen joskus vetänyt käteen – kerrotaanhan se todistettavasti oikein esikoiskirjassani Härmägeddön! Tappaja siksi, että kuten varmasti usea meistä, olen haaveillut toisen hengen riistämisestä. Sopivan hetken tullen, niin snap – nirri pois vaan.

Helpompaa kuin tikkarin vieminen lapselta.

Toisin kuin Norman Bates, minä olen tappanut lukemattomia itikoita ja kärpäsiä.

Hitlerit ja kumppanit olivat hienoja miehiä aikoinaan, joilla oli komeat tittelit, kauneimmat naiset, tyylikkäimmät vaatteet ja kolmannen valtakunnan parhaimmat bileet.

Heillä oli valtaa, tyyliä, rahaa – ja laki puolellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Kunnes hommat menivät Hitlerin kannalta vituiksi. No, me suomalaisethan olimme Hitlerin kanssa hyvää pataa oman aikamme, joten tuskin meillä olisi niin huonosti mennyt, jos Hitlerin sotataival olisi päättynyt voittoisasti.

Otetaan sille pienet!

Kun katsoo Suomen tilaa vuonna 2014, niin miten esimerkiksi Talvivaaran toiminta, kansalaisten riisto, lain muokkaaminen omiin tarpeisiin ja lukemattoman suomalaisen asuinsijan tuhoaminen eroaa Natsi-Saksan rötöstelystä ja kansalaisten riistosta?

Tuoreiden verotietojen mukaan Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä sai vuonna 2013 ansituloja yhteensä lähes 294 000 euroa ja pääomatuloja noin 4,9 miljoonaa euroa.

Miehen yhden vuoden ansiot ylittävät todennäköisesti ne, mitä itse tulen tienaamaan koko elämäni aikana.

Näköjään kansalaisten riistäminen kannattaa.

Tämän toiminnan sisäministeri Päivi Räsänen – harras kristitty, remember – siunasi kaventaessaan jokamiehenoikeuksia Talvivaaran alueella, kuten ansioitunut bloggari Sakari Timonen kertoi blogissaan 15. elokuuta 2014.

Mutta jos minun pitäisi valita Adolf Hitlerin tai Pekka Perän välillä, valitsisin tietysti Hitlerin. Miksi? No, tietysti siksi, että Hitlerillä oli tyylikkäämmät vaatteet ja enemmän karismaa kuin Perällä.

Kuka edes muistaa sadan vuoden päästä, kuka vittu oli Pekka Perä?

Tuskin tätä maata on enää edes jäljellä silloin tätä menoa.

"Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo eikä vain sanoa mitä ajattelee", kuulen jonkun jälleen piipittävän jossain kaukaisuudessa.

Ei kannata, jumalauta!

Tämän maan suurin ongelma on se, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä! Lakaistaan kiusalliset kysymykset maton alle tai käytetään poliittisesti korrekteja kiertoilmaisuja muokkaamaan ihmisten ajattelua.

Katsellaan ja kuunnellaan mieluummin sitä formaattipaskaa apaattisina aivokääpiöinä kuin taistellaan yhteiskunnan jatkuvaa eriarvoistumista vastaan.

Orjatyön sijasta puhutaan osallistavasta sosiaaliturvasta ja kuntouttavasta työtoiminnasta, paskan musiikin sijasta puhutaan Cheekin upeista stadionkonserteista, jotka yhdistivät koko kansan!

Niin, kyllähän se Hitlerkin yhdisti koko kansan, muut pantiin uuniin.

Uunin sijasta heikompi aines pannaan tänä päivänä rakentamaan tätä yhteiskuntaa kapitalisteille, oligarkeille ja muille voittajille osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan nimissä.

Vaikka sitten puhdistamaan sitä Talvivaaraa.

"Nalle, etkö voisi kirjoittaa lyhyempiä bloggauksia, kun ei näitä jaksa lukea, kun puhelinkin soi tuossa koko ajan", sössötti eräs entinen työnantajani tuossa hiljattain.

Newsflash: En voi! Sulje se puhelin tai sano sille tyypille siihen puhelimeen, että mä en voi nyt puhua, koska mä luen Nallen blogia just NYT!

Teillä on koko neljäs valtakunta täynnä poliittisesti korrektia sisällötöntä paskaa, jota myydään milloin sinisissä, keltaisissa, punaisissa, vihreissä tai kaikissa mahdollisissa sateenkaaren väreissä.

Jos minun blogini pituudet häiritsevät, niiden sisältö ei ole poliittisesti korrektia ja ne ovat turhan polveilevia, lukekaa jotain muuta. Ummistakaa silmänne. Teeskennelkää, että kaikki on hyvin.

Hymyilkää sitä leveämmin, mitä enemmän teitä itkettää!

Kenties sillä tavoin tämä maa pelastuu!

Lukemalla Alexander Stubbin twiittejä! Pusi pusi, nami nami! Hymyillään! Halataan!

Oj, men så jättetrevligt då!

Maailma on täynnä blogeja, joissa on kauniita valokuvia ihanista ruoka-annoksista, näteistä tytöistä poseeraamassa kauniissa vaatteissa tai vaikkapa 27 kohdan lista milloin mistäkin jonninjoutavasta aiheesta.

Maailma on täynnä formaattiradioita, jotka suoltavat sitä samaa formaattihuttua, joka istuu juuri siihen samaan tasapäistettyyn formaattihuttuun kuin kaikki muukin formaattihuttu.

Maailma on täynnä klikattavia uutisia, jotka houkuttelevat lupauksilla jostain ihmeellisestä, kunnes uutista klikattaessa selviää, että kyseessä olikin vain Tuksu piereskelemässä kaupan jonossa.

Miksi minun pitäisi tasapäistää oma blogini jonkun kalliin konsultin kehittämään muottiin tai sapluunaan, joka ei eroa yhtään niiden vierustovereiden muoteista ja sapluunoista.

Jos haluatte sisällötöntä ja helposti pureskeltavaa huttua, menkää Mäkkäriin ostamaan euron juusto. Tämä on nimittäin seitsemän ruokalajin gourmet-menyy, jonka sisältöä ei koskaan paljasteta teille etukäteen! Juomalaseihinnekin kaadan omissa pöntöissäni valmistunutta valkoviiniä – tai kusta.

Täältä saatte jotain ihan muuta – mitä muualta ette saa!

Tasapäistäminen, formaattiajattelu, poliittinen korrektius ja markkinavoimien ehdoilla toimiminen on tehnyt meistä idiootteja laumasieluja, joiden sisällön elämään tuovat tänä päivänä sisällöttömät Twitter-viestit, tyhjänpäiväiset Facebook-päivitykset, sisällöttömät televisiosarjat, aivottomat uutiset, geneeriset muoti- ja ruokablogit, persoonattomat kuntosalit, tasapäistetyt kauppaketjut, valkaistuilla hymyillään kilpaa hymyilevät hyypiöt, poliittisesti korrektit keskustelut ja niiden vastapainoksi kollektiivinen raivo sosiaalisessa mediassa seuraavaksi unohdettavasta aiheesta.

Mikä vittu meitä oikein vaivaa? Mikä vittu meihin oikein on mennyt?

Halutaanko me tätä ihan oikeasti? Siis ihan oikeasti?

Älkää nyt vittu viitsikö.

Sen sijaan, että ajattelee mitä sanoo, eikö pikemminkin kannattaisi ajatella, mitä tekee?

5 kommenttia:

  1. Nalle. Jälleen aivan järisyttävän hyvä teksti. Sano jatkossakin aina mitä ajattelet äläkä ajattele mitä sanot, koska tulet aina sanoneeksi myös jotain mitä moni muu (öö tai ainakin minä) ajattelee, mutta ei ehkä ole osannut itse pukea sanoiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nöyränä kiitän ja kumarran näiden kauniiden sanojen edessä, olette aivan liian ystävällinen, hyvä Laura Hiltunen.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää lähti niin omalle kiertoradalleen alun jälkeen, etten vaan voinut kuin yrittää pysyä kyydissä mukana... Nastaa, että kirjoitus puhutteli, en voi kuin nöyränä kiittää ja kumartaa näiden kauniiden sanojen edessä.

      Poista
  3. Asia teksti. ainoo et toi Slayeri jäbie ihoväril ei o mitää tekemist se kans etteikö vois olla nazi, just chilessäkö se oli kun paikalliset neonazit tappo punkkari. ja niit nazei läytyy aasia suunniltaki. aika outoo kylläkin mutta näyttävästi mahdollista. mutta eipä se silti te Slayerist nazii.
    Jatka samaa mallii, kiva välillä päästä oikeest lukee jotai lukemise arvosta.
    Deepest respect!

    VastaaPoista

Gadgetissa oli virhe