perjantai 28. marraskuuta 2014

"Nalle, voisitsä arvostella meidän keikan?"

Naslow on vuonna 2012 perustettu
turkulainen metalcore-bändi.
"We like to party like there's no tomorrow!"

Niin siinä todellakin lauletaan. Me aiotaan bailata vailla huolta huomisesta. Kuulostaa ihan Santa Cruzilta tai Andrew W.K.:lta.

Kappaleen esittäjänä ei kuitenkaan ole suomalainen tai amerikkalainen hard rock -akti vaan turkulainen metalcore-yhtye Naslow, jonka laulusolisti Jarno Virkki on pyytänyt minut Turun Klubille katsomaan ja arvostelemaan heidän keikkansa. Koska yhtyeen musisointi ei ole minulle entuudestaan tuttua, valmistaudun koitokseen kuuntelemalla muutamat laulut bändin  Soundcloud-sivuilta.

Teen päätöksen: hyvä on, olkoon menneeksi. Katsokaas, koska me aiotaan bailata vailla huolta huomisesta.

Mikä ihmeen Naslow?

Seuraa informatiivinen tiedote: Naslow on Turussa vuonna 2012 perustettu melodista metalcorea esittävä viisikko. Naslow ilmoittaa Facebook-sivuillaan esikuvikseen ja vaikuttajikseen muun muassa yhtyeitä kuten Killswitch Engage, Asking Alexandria, Trivium, As I Lay Dying, Pantera, Damageplan ja Lamb Of God.

Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen kokoonpano on muovautunut seuraavanlaiseksi: Jarno Virkki (huuto ja koskettimet), Juhani Weeman (kitara, melodinen laulu), Taavi Lindfors (kitarat), Juuso Hörkkö (basso) ja Niko Mäki (rummut).

Laulusolisti Jarno Virkki palvelualttiina työpaikkansa
Rokbarin baaritiskillä Turussa. (Kuva: Markus Helander).
Yhtyeen jäsenistä minulle on entuudestaan tuttu ainoastaan laulusolisti Virkki, johon olen tutustunut Turun Rokbarin baaritiskillä. Nimittäin silloin, kun itse olen ollut bailaamassa vailla huolta huomisesta, on Virkki ollut yleensä baaritiskin toisella puolella vastaamassa nestetasapainostani.

Baarimestarin työ on taitolaji. Hyvän baarimestarin taitoihin kuuluu kyky lukea asiakasta nanosekunnissa jo ensikohtaamisella, eli nähdä, tulkita ja tuntea eri asiakkaiden erilaiset tarpeet, luonteenpiirteet sekä senhetkinen tunnetila, jotta osaa palvella jokaista asiakasta parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla, jotta asiakas tuntisi olonsa tervetulleeksi ja viihtyisi anniskeluravintolassa maksullisena asiakkaana mahdollisimman kauan.

Virkillä tällainen taito on.

Eräänä iltana päädyin jälleen kerran istuskelemaan baarimestari Virkin palveltavaksi Rokbarin baaritiskille ja dialogiin hänen sekä Turun Levykauppa Äxässä työskentelevän Axegressor-yhtyeen laulajan Jussi Heleniuksen kanssa. Jossakin vaiheessa ajauduin keskustelemaan Virkin kanssa metallimusiikin syvimmästä olemuksesta. Syystä tai toisesta päädyin mainitsemaan For The Imperium -nimisen yhtyeen nimen.

– Se on todella taitava yhtye ja ne kundit ovat todella lahjakkaita. Lisäksi he ovat opiskelleet musiikin teoriaa Sibelius-akatemiassa, Virkki kehui.

"Apua!", ajattelin. Siinä tilanteessa tajusin, millainen menneiden aikojen muinaisjäänne oikein olenkaan.

Metallibändien promovalokuvat kertovat usein paljon
bändien esittämästä säveltaiteesta. Kuvassa Naslow
(Kuva: Annika Krusell).
Itse olen varttunut metallimusiikin parissa aikana, jolloin metalli edusti jonkin sortin kapinaa musiikin teoriaa, soittotaitoa ja vallitsevia arvoja vastaan. Sitä pystyi perustamaan metallibändin, vaikka ei osannut soittaa pätkääkään, kuten muun muassa saksalainen Sodom ja brasilialainen Sepultura erinomaisina esimerkkeinä osoittivat.

– Tämä on varmasti maailman huonoin bändi - minun on pakko kiinnittää tämä talliini, huudahti legendan mukaan saksalaisen SPV -levy-yhtiön pomo Manfred Schütz, solmien levytyssopimuksen Sodomin kanssa. Tuon sopimuksen johdosta SPV julkaisi 1984 Sodomin ylle linkittämäni ep:n In The Sign Of Evil, myyden levyä välittömästi yli 50 000 kappaletta.

Vuosien mittaan toistakymmentä albumia julkaissut Sodom on aktiivinen vielä tänäkin päivänä ja yhtyettä pidetään yhtenä merkittävimpänä äärimetallin pioneerina.

Oma mielipiteeni on, että soittotaitoa on helppo opetella. Paljon hankalampaa on oppia luomaan koskettavia lauluja. Niitä ei synny pelkällä soittotaidolla. Itselleni For The Imperium edusti bändiä, jossa ylivertaisella soittotaidolla yritetään kompensoida sävellysten sisällölliset ja tunnelmalliset puutteet, Virkille puolestaan harvinaisen taitavia muusikoita.

– Voitko tulla arvostelemaan meidän keikan, Virkki kysyi hiljattain minulta Facebookissa.

Asiaa puntaroituani parin päivän ajan suostun lopulta pyyntöön.

Siinä sitten seison perjantai-iltana 14. marraskuuta 2014 Turun Klubin edustalla pohtimassa, olenko täällä todistamassa suomalaisen metallimusiikin tulevaisuutta – vai kuolemaa?

Illan aikana lavalle on nousemassa neljä paikallista kykyä: Descents, The Rounds, Blindnine ja Naslow. Tapahtumaan on vapaa pääsy. Luonnollisesti.

Tätähän tämä on, mietin. Ei ole aloittelevilla bändeillä helppoa tänäkään päivänä, pikemminkin päinvastoin. Metallimusiikin kultaiset vuodet ovat Suomessa takana päin ja livemusiikki on joutunut yhä ahtaampaan rakoon yleisön ollessa huomattavasti kiinnostuneempaa DJ-vetoisista tapahtumista ja Vain elämää -tähdistä kuin ilmaiseksi esiintyvistä demobändeistä.

Jarno Virkki (vas) ja Naslow'n demo-ep:n miksannut ja
tuottanut Hannes Hietarinta (mm. Medeia, Children of
Bodom) tykkäävät bailata vailla huolta huomisesta,
kuten tämäkin kuva todistaaa.
Ei se ole aina ollut näin – muistan esimerkiksi 1980-luvun lopulla Kontulan nuorisotalolle Itä-Helsinkiin välillä saapuneen jopa 300-400 henkeä katsomaan nousevia demobändejä ilmaiseksi.

Turun Klubin arviolta 200 henkeä vetävässä pienemmässä Ilta-kerroksessa on marraskuussa 2014 arviolta 80-100 henkeä. Laskeskelen, että eri bändien jäsenet ja heidän tyttöystävänsä muodostavat noin puolet yleisöstä. Loput ovat tuttuja, kavereita ja nuoremman polven hevikansaa. Turisteja ei paikalle vaikuta eksyneen.

Tällä tavoin ravintoloitsija saa edes jollakin tavoin varmistettua riittävän yleisön kustantamaan työntekijöittensä palkat.

– Kato Nalle, haluatko oluen, Virkki vinkkaa bongatessaan minut yleisöstä.

Kiitän solistia kohteliaasti ja tutustun miehen muihin takahuoneessa majaileviin bänditovereihin. Käy ilmi, että voin pitää Naslowin kakkoskitaristia Taavi Lindforsia jopa kolleganani – mies nimittäin kirjoittaa artikkeleita vuodesta 2002 toimineeseen Suomen suurimpaan metallimusiikin verkkomediaan, Imperiumiin.

– Kirjoitin aiemmin pelkästään Kaaoszineen, mutta viime aikoina olen ollut aktiivisempi Imperiumin puolella, Lindfors tarinoi.

Kuvassa Jarno Virkki lähettää terveiset
sellaisille tapahtumajärjestäjälle,
jotka eivät halua maksaa edes
kohtuullisia keikkapalkkioita.
Virkillä puolestaan on aiempaa bänditaustaa. Hän kertoo Naantalissa asuessaan laulaneensa Red Light District -nimisessä yhtyeessä, jonka uran kohokohtiin piti nousta Haloo Helsingin lämmittely Naantalin palloiluhallissa jokunen vuosi sitten.

Tilalle tulivatkin NRJ:n Aamupojat, Virkki manailee.

Tänä päivänä Haloo Helsinki keikkailee Turussa vieraillessaan Logomon kaltaisissa 3000 henkeä vetävissä keikkapaikoissa, jonne liput maksavat 30-40 euroa kappaleelta. Virkki puolestaan esiintyy kouralliselle yleisöä ilmaiskeikalla Turun keskustassa.

Täksi joulukuuksi ajattelimme laittaa Red Light Districtin takaisin kasaan yhden keikan ajaksi nostalgiamielessä. 500 euron palkkiopyyntö oli kuitenkin tapahtumajärjestäjille ja baarinpitäjille liikaa. Raha olisi kuitenkin tullut tarpeeseen, koska jäsenet asuvat ympäri Suomea ja matkakuluihin sekä treenaamiseen olisi kulunut aikaa sekä rahaa.

Niinpä niin, "rock'n roll is a feast or famine -business", kuten UK Subsin basistina parhaiten tunnettu Alvin Gibbs kirjoittaa kirjassaan Neighbourhood Threat, joka kertoo Gibbsin kokemuksista Iggy Popin Instinct-kiertueella 1988-89 yhdessä Andy McCoyn kanssa.

Lähdetäänkö röökille, solisti tiedustelee.

Tupakkapaikalla Virkki hehkuttaa, kuinka Obedient Chaos -yhtyeen rumpalin Tuomas Rahusen osallistuminen The Battle Of Drums -kisaan ja Turun osakilpailun voitto poiki Naslow'lle kiinnostavan tarjouksen.

– Norjalainen Shot At Dawn -yhtye oli nähnyt videolta Rahusen työskentelyä kisassa ja ehdotti Obedient Chaosille yhteistä kiertuetta Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. Rahunen pyysi puolestaan meitä mukaan, Virkki hymyilee ja ottaa savukkeestaan henkoset.

Sillä lailla, hyvä meininki! Näin luodaan hyvää yhteishenkeä ja kontakteja rajojen yli! Metalli on näemmä hieno ja iloinen asia edelleen!

Naslow nousee lavalle 23.45. Yeah, right!
Aikataulut ovat tässä vaiheessa jo tunnin myöhässä. Sellaista se helposti on näiden useiden bändien matineoissa, kun ensimmäinen bändi ei halua millään nousta lavalle vielä silloin, kun yleisössä on vasta kourallinen yleisöä.

Siitä muistuukin mieleen 12. kesäkuuta 1999 Turun Nuorisokeskus Palatsissa järjestetyt Down By The Laituri -jatkot, missä Gandalf-yhtyeemme esiintyi samassa tapahtumassa yhdessä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen, Kotiteollisuuden, D-Rayn, Bury Me Deepin ja Lullacryn kanssa.

– Ja te menette lavalle keikalle NYT, kuului komento joskus puoli kahdeksalta alkuillasta keikan avausaktille Lullacrylle.

Muuten hyvä, mutta tapahtuman ovet avautuivat yleisölle vasta kahdeksalta.

Kun Naslow valtaa lopulta Turun Klubin lavan Kalevi Helvettiä siteeranneen spiikkerin jäljiltä, on vuorokausi jo vaihtunut lauantaiksi ja kello näyttää yhtä aamuyöstä. Lavan edusta näyttää nyt jo väljemmältä edellisen esiintyjän Blindninen jäljiltä. Mene ja tiedä, vaikuttaako tähän bändien esiintymisjärjestys vai viimeisen aktin soittoaika. Tässä vaiheessa salissa on enää arviolta 60 henkeä.

Se ei Naslowin meininkiä näytä liiemmin haittaavan. Välittömästi keikan käynnistyttyä Virkki hyppää yleisön joukkoon lavan kaiteen yli langattoman mikrofoninsa kanssa ja alkaa repiä yhtyeeseen pientä hajurakoa ottanutta yleisöä villiin tanssiin.

Tiedä sitten kuinka paljon tätä tapahtuu silloin, kun paikalla ei ole kutsuttuja keikka-arvostelijoita, mutta kyllähän aktiivinen lavaesiintyjä innostaa aina enemmän kuin kenkiinsä tuijotteleva ujostelija.

Nämä Naslow'n kuvat on napattu
bändin Facebook-sivuilta.
Ei ole helppoa olla uraansa aloitteleva metallibändi tänä päivänä. Tarjontaa on paljon, mutta kiinnostusta paljon vähemmän. Vaikka metallimusiikki on kehittynyt valtavasti niistä ajoista, kun Black Sabbath otti ensimmäisiä haparoivia askeleitaan Englannin Birminghamissa, on genre tuntunut lähinnä polkevan paikallaan tällä vuosituhannella.

Viimeisimmät tällä vuosituhannella isomman läpimurron tehneet suomalaiset metallibändit ovat varmaankin Turisas ja Insomnium, jotka molemmat on perustettu jo 1997 – eli 17 vuotta sitten.

Viime viikkoina verorahoillamme kustannettava Yleisradio on kuitenkin yllättäen kunnostautunut tarjoamaan katsojille mielenkiintoisia dokumentteja suomalaisten metallibändien raskaasta taivalluksesta kohti unelmaansa. Ensin kuvaruutuun putkahti vaasalaisesta teinihevisensaatiosta Sturm Und Drangista kertova dokkari, jonka aiheuttamista tuntemuksista kirjoitin aiemmin tänne.

Toissapäivänä, tiistaina 25. marraskuuta 2014 Yle 2:lla alkoi Valomerkki-niminen sarja, joka kertoo suomalaisen progehevibändi Constantinen tuskien taipaleesta metallimaailmassa. Palataan siihen tuonnempana, Yle Areenassa sarjan voi katsoa jo kokonaan.

Hevi kiinnostaa taas  vai kiinnostaako? Yhteisinä nimittäjinä näille ohjelmille voidaan pitää oikeissa töissä käyvän tavallisen kansan tirkistelyntarpeen täyttämistä. Tyhmät hevarit tarjoavat oivan päivittelyn aiheen erilaisiin kahvipöytäkeskusteluihin, joissa voidaan jestastella, miten eräät jaksavat uskoa noin typeriin unelmiin tai käyttäytyä noin tyhmästi. Menisivät opiskelemaan tai oikeisiin töihin. Niin, kyllä hevi kiinnostaa televisiossa mutta pikemminkin sosiologisena ilmiönä kuin musiikkinsa vuoksi.

Kuvaruudun ulkopuolella uudet suomalaiset metallibändit ovat edustaneet lähinnä kahta koulukuntaa: erilaisiin 1980-luvun ilmiöihin pohjautuvaan retroheviin (kuten Lost Society, Ranger, Speedtrap, Armour, Musta Risti ja Pyöveli) tai sitten modernimpaan, tuotetumpaan, teknisempään, soittotaitoisempaan ja kaupallisempaan ilmaisuun painottuvaan salonkiheviin (kuten For The Imperium, Amoral, Battle Beast, Ghost Brigade ja Artificial Heart).

Jos näiden retrohevareiden säveltaiden kumpuaa sieltä Sodomin syövereistä, ovat salonkikelpoisten bändien juuret varmaankin lähempänä sitä Sibelius-akatemiaa.

Ja kun retrohevibändien yleisö löytyy yleensä katu-uskottavuuden nimeen vannovista underground-hevareista niitteineen, panosvöineen ja kangasmerkkeineen, tavoittelevat salonkikelpoiset metallibändit yleensä laajempaa yleisöpohjaa tavallisista kadun tallaajista, joiden musiikkimaku on yleensä ailahtelevampi. Hevin nousukautena tuon porukan löysi Tuskasta, kunnes tuli trendikkäämpi Flow. Viime kesänä saman possen pystyi kuvitella löytävänsä Helsingin Olympiastadionilta Cheekin keikalta.

On jo varhain käynyt selväksi, että Naslow kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Mutta mitä muuta Naslowilla on tarjota erottuakseen salonkikelpoisen metalcoren massasta? Energinen keulakuva. Check. Hallittua soittotaitoa. Check. Teknistä osaamista. Check. Muodollista pätevyyttä. Check. Hyvät soundit. Check.

Mutta riittääkö tämäkään vielä genressä, jossa samankaltaisia bändejä mahtuu 13 tusinaan?

Ei.

Onko Naslowilla mitään, millä se voisi erottua massasta?

Omaksi onnekseen on.

Keikan edetessä huomaan, että Naslowilla on häkellyttävän hyvä melodiataju. Sen huomaa silloin, kun yhtyeen liideri ja lauluntekijä Juhani Weeman siirtyy mikrofonin eteen laulamaan ja tunnelmoimaan melodisesti, kuten kappaleissa First Punch ja Never Get To Know. Sen huomaa myös yleisöstä, jonka huojuminen keskeytyy keskittymään kuuntelemaan näitä ihmeellisiä ja hämmästyttäviä sulosointuja, joita lavalta yhtäkkiä tulvii.

Se on kaunista. Se on ihmeellistä. Se on maagista.

First Punchin loppusointujen aikana tapahtuu ihmeellinen episodi, jonka olin ensin ajatellut sivuuttaa, mutta kenties se sittenkin vaatii tarkempaa tarkastelua.

Keikan hyvä meininki keskeytyy
siinä vaiheessa, kun Jarno Virkki
hermostuu yleisössä heiluvalle
urpolle.
Kuvaamani video havainnollistaa (kohdasta 5.30 eteenpäin), kuinka yhtyeen rankoista lauluosuuksista vastaava Virkki hermostuu jollekin eturivin huojujalle. Miten tuo huojuja oikein saa noin mukavan miehen hermostumaan?

– Jaaha. Olenko mä tehnyt sulle jotain pahaa vai harmittaako jokin muu elämän asia? No niin, painu vittuun siitä sitten. Mennään seuraavaan, Virkki tylyttää kappaleen päätteeksi.

Kuten olen joskus vuosia sitten Turussa kokenut estradilla itsekin, mahtuu tähän kaupunkiin kaikenlaista huutelijaa ja törppöä. Hyvä kysymys onkin, kannattaako heille antaa tilaa omalla keikalla? Ja jos kannattaa, niin miten?

Äärimetallissa on karrikoidusti kahta eri koulukuntaa keulakuvina: on Slayerin Tom Arayan ja Morbid Angelin David Vincentin kaltaisia virnuilijoita, jotka vain virnistellen katselevat yleisöä, vaikka sillä olisi pää veressä.

Sitten on nämä aggro-metallin raivopäät ja lietsojat, kuten Panteran Phil Anselmo ja Children Of Bodomin Alexi Laiho, jotka psyykkaavat, uhoavat, raivoavat, kiroilevat ja messuavat päät punaisina yleisölleen milloin mitäkin.

Ei siinä mitään, kelpoja nokkamiehiä kaikki tyynni.

Uskottavuusongelmia syntyy vasta siinä vaiheessa, kun nuo roolit menevät sekaisin. Tuossa yllä kuvailemassani episodissa muun keikan ajan leppoisasti virnuilleella Virkillä tuntui menevän kuppi nurin tilanteessa, joka tällaisen maallikon silmin ei vaikuttanut kovin pahalta.

Se loi ikävän särön keikan flow'hun ja momentumiin. Omaa arvovaltaansa esiintyjänä ei pitäisi koskaan luovuttaa yleisön edustajalle, varsinkin jos kyseessä on humalainen hyypiö.

Tai sitten pitää viedä tilanne loppuun asti: käydä miehen kimppuun ja vetää häntä turpaan (kuten GG Allin) - tai sitten ilmoittaa järjestysmiehille, ettei keikka jatku, kunnes urpo yleisön edustaja on saatettu pois paikalta iltaa pilaamasta (kuten Guns N'Rosesin Axl Rose).

Tätä on syytä miettiä silloin kun etsii vastausta, millainen keulakuva haluaa ja aikoo olla.

Virkille tuntuu istuvan leppoisan virnistelijän rooli huomattavasti paremmin kuin angstaavan raivopään.

Ehkä tuo äskeinen episodi kuvastaa pähkinänkuoressa Naslow'n suurinta ongelmaa tällä hetkellä: koska yhtye ei oikein tiedä, millaista musiikkia sen täytyisi luoda, se yrittää tarjota vähän jokaiselle jotakin. Lopputuloksena syntyy hahmoton massa taitavasti soitettua melodista metalcorea, joka ei juurikaan erotu genren muusta tarjonnasta.

Kerronkin tämän yhtyeelle tilanteessa, jolloin se on kerääntynyt ympärilleni kuulemaan tuomioni.

Jotta yhtye ei masentuisi kritiikistä liikaa kerron myös, että sillä on kaikki mahdollisuudet erottua massasta, jos se keskittyy vahvuuksiinsa. Naslowin tapauksessa poikkeuksellisen hyvään melodiatajuunsa sekä kykyyn luoda koskettavia sävelmiä ja tunnelmia.

Naslowilla on osaamista, nyt he
tarvitsevat vain rohkeutta ja
vision erottua massasta.
Vuosikymmenten saatossa kaikista suosituimmat laulut ovat pohjautuneet tarttuviin ja toimiviin melodioihin, oli kyseessä sitten The Beatles tai System Of A Down. Jos Naslowilla on näin toimiva voimavara käytössään, ei sitä kannata jättää käyttämättä tehokkaasti.

Toki, metalcoressa ja salonkihevissä hyödynnetään usein kontrasteja, eli rankemman ilmaisun ja tarttuvampien melodioiden liittoa. Naslowin akilleen kantapää ovat geneeriset jyräriffit, jotka on lainattu ja varastettu "kuinka teet oikeaoppisen metalcore-riffin" -käsikirjasta. Ne riffit alkavat vain käydä kovin tylsäksi, kun kaikilla on sama käsikirja käytössään.

Koska Naslow osaa luoda tarttuvia melodioita, kannattaisi sen keskittyä luomaan kieroutuneita riffejä kontrastin luomiseksi, jos se haluaa erottua massasta. Silloin ovet isommillekin areenoille voisivat aueta. Muussa tapauksessa yhtyeellä on ihan kelpo tulevaisuus vastaavanlaisten ilmaiskeikkojen viimeisenä esiintyjänä.

Valinta on Naslow'n.

Tai sitten yhtye voi jatkaa uraansa bailaamalla vailla huolta huomisesta. Onhan keikan viimeinen biisi luonnollisesti yhtyeen suurin hitti No Tomorrow. Tähän toimintaan Virkki näyttääkin esimerkkiä pitkin keikkaa ottamalla pitkiä siivuja lavalle kiikuttamastaan jaloviinapullosta sekä tarjoamalla väkiviinaa myös yleisölle. Kuten joku viisaampi on joskus todennutkin – tärkeämpää ei ole määränpää vaan matka.

Silti minusta tuntuu, että yhtyeellä on enemmän kunnianhimoa.

Tämä blogiteksti on ostettu tilaustyö. Jos olet kiinnostunut saamaan vastaavanlaisen blogikirjoituksen itsellesi, yhtyeellesi tai edustamallesi artistille, lähetä sähköpostia osoitteeseen nalle.osterman@gmail.com otsikolla "Blogitiedustelu" saadaksesi lisätietoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe