perjantai 12. joulukuuta 2014

Aivan mahtavaa, Lauri Tähkä, aivan mahtavaa!

Mikä tuossa Lauri Tähkässä nyt muka
on niin aivan mahtavaa?
Lauri Tähkä & Turun filharmoninen orkesteri
10.12.2014 Tuomiokirkko, Turku

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

On ollut synkkä ja myrskyinen yö viimeiset kolme viikkoa.

Tai viimeiset kolme kuukautta, näytti kello yötä tai päivää.

Siltä se ainakin tuntuu, kun kuljen pitkin sateen piiskaamalina Uudenmaankatua kohti Turun tuomiokirkkoa tänä joulukuisena iltana.

Niin, totta tosiaan, nyt on joulukuu.

Siltähän tuo todellakin näyttää, kun käppäilen sateen synkistämällä asfaltilla pimeydessä, jota valaisevat ainoastaan yksinäisyyttään hohkavat katulamput sekä muutaman ohikulkevan auton ajovalot.

Todellakin, Black Christmas, musta joulu, siitähän se brittiläinen black metal -tyylisuunnan kantaisä Venom lauloi vuonna 1987 ilmestyneellä viidennellä studioalbumillaan Calm Before The Storm.

Sattumaako?

Ilmatieteen laitos on aiemmin päivällä varoittanut yli 15 metriä sekunnissa puhaltavista myrskytuulista Lounais-Suomen alueella.

Ei tunnu missään. Musta joulu, black christmas, praise the Lord, hail Satan, halleluja!

Tältä näytti Turun tuomiokirkko ulkoapäin katsottuna
keskiviikkona 10. joulukuuta 2014 kello 18.45. Kuvan
harmaat pallukat ovat sadepisaroita.
Siinä se seisoo nyt ylväänä edessäni, Turun tuomiokirkko. Sitä ei pienet tuulenpuuskat säikyttele. Uljaana se uhkuu itsevarmuutta, ylpeyttä ja voimaa, puiden latvojen vain heiluessa ja suhistessa tuulenpuuskien mukana.

Turun tuomiokirkko ei heilu eikä suhise. Se seisoo siinä jylhänä monumenttina ajasta ennen omaa syntymääni.

Ja siinä se tulee seisomaan ylväänä ja uljaana vielä oman kuolemanikin jälkeen.

Tänään Turun tuomiokirkossa esiintyy Lauri Tähkä Turun Filharmonisen orkesterin kanssa, sadan vuoden päästä joku muu.

Sitä en itse ole enää tuolloin todistamassa.

Tai mistä sitä tietää.

Kello näyttää 18.48. Yritän laskea askelmia katutasolta tuomiokirkon ovensuuhun. Sekoan laskuissani. Ulko-ovella tuulen mukana väpäjää Lauri Tähkän konserttijuliste. kastuneena ja lannistuneena.

Juliste näyttää jo luovuttaneen. Se tuulee puuskissa kuin kuvastaen sitä haurautta ja ohutta lankaa, joka meitä hetken ajan tuulen mukana lennättelee ja heittelee tässä kaaoksessa, jota elämäksi kutsutaan.

Lauri Tähkän ja Turun filharmonisen orkesterin konsertti
Turun tuomiokirkossa on loppuunmyyty.
Loppuunmyyty.

Onneksi Lauri Tähkä on luvannut järjestää minulle henkilökohtaisesti vapaalipun.

Astun ovesta sisään, missä minua odottaa kolmen kauniin nuoren naisen vastaanottokomitea.

He ojentavat minulle kirjekuoren, josta löytyy kaksi lippua.

Aivan mahtavaa!

Lauri Tähkä – kavereiden kesken Late – on pitänyt lupauksensa.

Aivan mahtavaa!

Vaan voihan orjuus ja kurjuus sentään, kaikki Turun tuomiokirkon istumapaikat näyttävät olevan jo varattuja, ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa silmänkantamattomiin!

Kävelen ja kuikuilen etsien vapaata istuinta halki ja poikki koko pitkän pyhätön, aiheuttaen varmasti ärtymystä ja hermostumista niissä katsojissa, jotka ovat halunneet nauttia illastaan ilman häiriötekijöitä.

Ah, katsos, tuossahan olisi vaikka kuinka monta tuolia vapaana, minäpä nappaan siitä yhden ja otan sen tuonne eturivin tuntumaan!

– Jos ne tuosta heivahtaisivat, olisimme vaimoni kanssa jo olleet kauan aikaa tuolla edessä, vanhempi herrasmies virnistää.

Turun tuomiokirkossa järjestetään
paljon mahtavia tapahtumia.
Niin, mikäpä tässä istuskellessa ja kaunista marmoritolppaa ihaillessa.

Yhtäkkiä kuulen sisältäni äänen. Onko se Jumala? Onko se Saatana? Mikä tuo ääni on?

– Nalle, sinun täytyy seistä tuolla lavan välittömässä läheisyydessä.

Mitä ihmettä? Onko minulla vaihtoehtoja? Marmoritolppa vai Lauri Tähkä? Sovinnallisuus vai anarkismi? Jumala vai Saatana?

Kuuntelen ääntä ja siirrän maallisen ruhoni lähemmäksi esiintymisalueen etuosaa. Tästähän näkee vallan mukavasti. Varsinkin kun seisoo. Jaloillaan, tarkoitan.

Halleluja!

Kiitos sisäiselle äänelle!

Aivan mahtavaa!

Konsertin alkua odotellessani ja estradin kynttilöitä katsellessani minulla on hetki aikaa pohtia suhdettani Jumalaan, tuohon kaikkivaltiaaseen Taivaan Isään.

Kun olin vielä pieni poika, oli isälläni tapana julistaa juhlavasti säännöllisin väliajoin, kuinka hän kyllä tapasi lausua iltarukouksen joka ilta minun ikäisenä.

– Gud som haver barnen kär, sig till mig som liten är. Vart jag mig i världen vänder, står min lycka i Guds händer. Lyckan kommer lyckan går, den Gud älskar lyckan får.

Oikein mukava ruotsinkielinen riimittely siitä, kuinka onni tulee vain niille, joita Jumala rakastaa.

Hetkinen, ei tuo kyllä kuulosta sellaiselta rukoukselta, jota itse viitsisin rukoilla iltaisin. Ei kuulosta kovin reilulta, oikeudenmukaiselta ja tasa-arvoiselta Jumalalta tuollainen.

Silloin päätin, etten itse tarvitse iltarukousta.

Ennen illan keikkaansa Late on päivittänyt näin mahtavan
otoksen Turun tuomiokirkosta Facebook-yhteisöpalveluun.
Eräänä päivänä ala-asteen uskonnonopetuksessa opettajatar kertoo jotakin, joka mullistaa 12-vuotiaan suomenruotsalaisen kontulalaisen pikkupojan elämän.

– Jos uskotte kristinuskon Jumalaan, pääsette kuoleman jälkeen taivaaseen.

Minulle tulee palava halu kysyä opettajattareltani kysymys.

– Niin, Nalle, kysyy kiusaantunut opettajattareni, kun olen aikani viittilöinyt.

Mutta miten on niiden ihmisten laita, jotka uskovat joihinkin muihin kuin kristinuskon Jumaliin, eivätkö ne sitten pääse sinne taivaaseen, tiedustelen ihmeissäni.

– Ei, he eivät pääse, opettajattareni toteaa tylysti.

Boom!

Tämä on täyttä potaskaa, totean mielessäni. Eli kaikkien huono-osaisten ja -onnisten ahdinko johtuu siitä, ettei Jumala rakasta heitä? Ja ainoastaan kristinuskon Jumalaan uskovat pääsevät iankaikkiseen elämään taivaaseen kuolemansa jälkeen, muut jäävät kolkuttelemaan kylmästi taivaan portteja.

– Mitäs et uskonut, kun sinulla oli siihen vielä mahdollisuus. Painukaa vittuun, painukaa helvettiin siitä häiritsemästä meitä, toteaa Jumala tylysti taivaan porteilla, ennen kuin läimäisee pyhät portit vääräuskoisten naamojen edessä kiinni.

Boom!

Huomaan yhtäkkiä makaavani kuristusotteessa makeisvalmistajan Fazerin tehtailla Vantaan Vaaralassa, missä olemme luokkavierailulla muiden ylä-asteen luokkatoverieni kanssa.

Kuristajanani toimii mies, joka työskentelee jollakin tavoin oman kirkkoherranvirastoni palveluksessa. Huomaan näkökenttäni hämärtyvän.

Olemme muutaman luokkatoverin kanssa ottaneet muutamat juoksuaskeleet portaikossa. Tämä ei ole miellyttänyt yhtenä valvojana toiminutta kirkon miestä, joka päättää todistaa kuka on herra talossa.

Yhtäkkiä Jumalan mies irrottaa otteensa kurkustani. Huh, se oli lähellä!

Asiasta ei koskaan puhuta missään yhtään mitään vaan se painetaan villaisella. Tietojeni mukaan kyseinen mies työskentelee nykyään entisessä seurakunnassani kirkkoherrana.

Lauri Tähkän jouluinen kirkkokonserttikiertue jatkuu 21.12.
saakka. Useat konserteista ovat loppuunmyytyjä jo
ennakkoon. Aivan mahtavaa!
Aivan mahtavaa!

Silti koin moraalisesti jonkinasteisia omantunnontuskia käydessäni omassa kirkkoherranvirastossani eroamassa kirkosta parikymppisenä 1990-luvun alkupuolella.

Niin. Tuolloin ei tavallisen kaduntallaajan ollut mahdollista erota kirkosta parilla napin painalluksella internetissä.

Tuolloin kaduntallaajalla ei ollut edes internetiä käytössään!

Ehei. Silloin mentiin ensin kirkkoherranvirastoon, missä pienin neuvokkain sanankääntein eksynyttä lammasta yritettiin ohjata takaisin laumaan.

Jos sait hakemuksesi laitettua vetämään, oli jäljellä vielä puolen vuoden harkinta-aika, jonka jälkeen sinun piti käydä tekemässä tietyn ajan puitteissa "kakkosvaiheen" ero, muuten alkuperäinen eroilmoituksesi raukesi.

Jolloin mentiin jälleen kirkkoherranvirastoon, missä tällä kertaa yritettiin jo hieman painavemmin sanankääntein ohjata eksynyttä lammasta takaisin laumaan.

Havahdun pohdinnoistani kun takanani alkaa kuulua liikettä. Pienet poikakuorolaiset, joilla on vielä koko elämä edessään, ovat suuntaamassa estradille.

Yksi poika kompuroi rappusissa.

Hänellä on selvästikin tiedossa ohdakkeinen elämä.

Aivan mahtavaa!

Kamerakännykkäni ottamassa valokuvassa illan
estradi näyttää ennen keikkaa tältä.
Pienten pojankoltiaisten jälkeen vuorossa  ovat Turun filharmonikot. Tänä iltana menetän poikuuteni siis kolmesti: olen ensi kertaa Turun tuomiokirkossa, kuulen ensi kertaa Turun filharmoonikkoja ja näen Lauri Tähkän esiintyvän ensi kertaa kirkossa.

Nyt minulla saattaa olla aavistus, miltä niistä pikkupojista tuntuu, jotka joutuvat harrastamaan ryhmäseksiä katolisten pedofiilipappien käsittelyssä.

Katson omahyväisesti taakseni myhäillen omalle nokkeluudelleni sanataiteilijana, mutta joudun kääntämään katseeni kauhistuneena pois nanosekunnissa.

Katseeseeni vastaa nimittäin nainen, joka on selvästikin lukenut likaiset ja perverssit ajatukseni.

Hän on Milla Viljamaa, Lauri Tähkän Revohka-yhtyeen pianisti, sovittaja ja oikea käsi, jolla näyttää, tuntuu ja kuuluu olevan syvempikin yhteys Tähkän luomiin lauluihin ja tunnelmiin.

Kemiaksikin sitä on kai tavattu kutsua.

Aivan mahtavaa!

Turun filharmonikot ja poikakuoro viihdyttävät yleisöä ensin kymmenisen minuuttia instrumentaalimusiikilla. Se on kaunista, ammattitaitoista ja komeaa.

Lauri Tähkä klenkkaa estradille kyynär-
sauvojen kanssa. Jalassaan hänellä on
harmaat villasukat.
Tämän jälkeen artistilämpiöstä alkaa kuulua kalsketta.

Sieltä hän klenkkaa kyynärsauvojen varassa, illan tähti, tyylikkäässä valkoisessa silkkipuvussaan kuin Jeesus valkoisessa kaftaanissaan, jaloissaan sandaalien sijasta harmaat villasukat.

Aivan mahtavaa!

Annan musiikin viedä minut mennessään matkalle joulun sydämeen.

Moottoriteiden varrelle rakennettuja ostoskeskuksia täynnä tavaraa, muovisia halpaversioita puhkikuluneista joululauluista, muovista rihkamaa hyllykilometreittäin, itkeviä lapsia, erikoistarjouksia vain sinulle hyvä muovikorttien omistaja – "my friend", kauppamiesten kaiutettuja kuulutuksia, tungeksivia perheitä, pullottavia ostoskasseja, hikikarpaloita otsalla, huokailevia aikuista, kassakoneiden kilinää, pullokassien kalinaa, kulkusten helkkäilyä, kauppamiesten kätten kahinaa.

Hetkinen, mutta ei tämä ole se laulu!

Katson ympärilleni. Tunnelma Turun tuomiokirkossa on lämmin, harras ja herkistynyt. Täällä eivät kauppamiehet ratsasta – ellei sitten oteta lukuun niitä korkeita levypinoja Lauri Tähkän myyntikojulla, jotka ottivat kävijät vastaan kirkon lipunmyyntipistettä vastapäätä.

Sielläkin myyntihenkilökunta näytti olevan naispuolista.

Niinpä niin, Turun tuomiokirkossa kauppamiehet eivät todellakaan ratsasta.

Hengitän sisääni tuomiokirkon tunnelmaa. Täällä ei ole pelkoa kännisistä katsojista, niskaan lentävistä kaljatuopeista, tuuppivista törpöistä ja mallashöyryjä hönkäilevistä hörhöistä.

Nyt ymmärrän hyvin, miksi niin moni suomalainen eturivin artisti haluaa tehdä näitä kirkkokonsertteja jouluisin.

Anna Eriksson, Jesse Kaikuranta & Lenni-Kalle Taipale, Jippu, Joel Hallikainen, Jari Sillanpää, Vicky Rosti & Laura Voutilainen, Johanna Kurkela, Antti Tuisku, Jarkko Ahola, Olli Lindholm, Lauri Tähkä, Tomi Roivainen & Saara Aalto, Vesa-Matti Loiri, Tomi Markkola, Tarja Turunen, Arja Koriseva & Amadeus Lundberg, Kyösti Mäkimattila...

Kyynisempi katsoja voisi ajatella mielessään, että näitä artisteja kiinnostaa enemmän kirkkokonserttien verottomat lipputulot, mutta niin kyynisiä emme halua olla, emmehän.

(EDIT pe 12.12.2014 klo 9.57: Entinen työllistäjäni ja ohjelmatoimisto Live Nationin ohjelmamyyjä ja tapahtumajärjestäjä Elina Orma kommentoi väitettäni verottomista kirkkokonserteista näin: "Yksi korjaus kuitenkin: kirkoissa konsertoiminen ei ole verotonta, pääsylipuista maksetaan ihan normi alv 10%. Jos vielä kyseessä on seurakunta, joka kieltää lippujen myymisen > ilmainen sisäänpääsy, ovella saa myydä ohjelmalehtisiä (eli hitonmoinen riski, koska ennakkoon ei ole mitään tietoa kysynnän määrästä ja markkinoinnin tarve mahdoton määritellä), niin siitä ilosta saa sitten maksaa alvia 24%! MAHTAVAA!" Tähän voi varmaankin vain todeta, että maailma muuttuu, niin kirkkokin.")

– Kerrassaan huikeaa olla täällä, täällä on aivan huikea tunnelma, Late kehuu yleisöä ensimmäisen laulun jälkeen.

Huikea.

Tuo huikea sana huikea.

Olin väärässä. On tänne pyhään temppeliin päästetty sentään yksi kauppamies. Hän istuu estradin edessä, on pukeutunut valkoiseen silkkipukuun sekä harmaisiin villasukkiin ja tottelee nimeä Lauri Tähkä.

Näen punaista.

Näen The Voice Of Finland -ohjelman juontajan Axl Smithin puhkumassa, psyykkaamassa ja paasaamassa mikrofoniin Turun Logomossa punaisten värivalojen loisteessa, kuinka huikea meininki täällä onkaan! Kerrassaan huikeaa, miten huikeita esityksiä täällä voidaan nähdä!

Huikeaa!

Punaisia värivaloja käytetään myös Amsterdamin ja Hampurin punaisten lyhtyjen alueilla, mistä nuoret ja vähän varttuneemmatkin prostituoidut tarjoavat palveluksiaan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen.

Sinne se Hanoi Rocksin kitaristi Andy McCoykin uhosi lähteä myymään persettä television makasiiniohjelmassa 1980-luvun puolivälissä yhdessä aisaparinsa Michael Monroen kanssa, mikäli musiikkiuralla ei joskus enää heruisi menestystä.

Mitä se Andy McCoy vielä Suomessa oikein tekee?

Huikeaa!

Nyt ymmärrän kaiken.

Huikeaako? Sano vielä kerran!

Näen punaista.

Päässäni napsahtaa.

Näen punaisten verinorojen valuvan valkoiselle silkille, kun tuon yhdentekevän, onton ja sisällöttömän sanan ylimalkainen käyttö on vihdoinkin johtanut lopulliseen ratkaisuun.

Näen Lauri Tähkän kaatuvan tuoliltaan maahan ja hänen valkoisen silkkipukunsa muuttuvan sekunti sekunnilta punaisemmaksi.

Verta ja suolenpätkiä lentelee, ihmiset juoksentelevat ympäriinsä paniikissa yrittäen löytää ulospääsyä tästä painajaisesta.

Aivan mahtavaa!

Sinulle Jeesuksen liha ja veri, kuten viimeisellä ehtoollisella on tapana sanoa.

"I'm shot", minua on ammuttu, Tähkä kuiskaa korvaani viimeisinä sanoinaan, kuten  The Beatles -yhtyeen John Lennon 34 vuotta aiemmin New Yorkissa, kun Mark Chapman -niminen miekkonen oli kuljettanut tämän viimeiselle matkalle.

Aivan mahtavaa, ovat viimeiset sanat jotka Tähkä kuulee huuliltani hänen vaihtaessaan hiippakuntaa toiseen ulottuvuuteen.

Havahdun horroksestani. Eihän tällaista sovi tehdä pyhällä maalla pyhässä temppelissä. Tällaista tapahtuu vain elokuvissa, tietokonepeleissä sekä Nalle Östermanin blogissa.

Aivan mahtavaa!

Mutta miksi ihmeessä Late ei tässä pyhässä temppelissä käytä loihtimaansa fantastista iskulausetta? Miksi hän alentuu ja alistuu käyttämään adjektiivia, jonka ylenpalttinen käyttö on kääntänyt sanan käyttötarkoituksen täysin päälaelleen ja tehnyt siitä suorastaan luotaantyöntävän?

Kyllä suomen kielessä on muitakin adjektiiveja, joilla voi tilanteen mukaan hehkuttaa: hieno, mahtava, mainio, laadukas, mahtipontinen, jopa mieletön, kuten Suomen Kielitoimiston kouluttaja Minna Pyhälahti hehkutti blogissaan 7. helmikuuta 2013.

Tästä syystä Lauri Tähkä on aivan mahtava mies!
Tai aivan mahtavaa!

Muistan ikuisesti koko loppuelämäni ajan varmasti toisessakin ulottuvuudessa, kun ensi kerran törmäsin tähän Tähkän aivan mahtavaan iskulauseeseen, sloganiin.

Se tapahtui Suomen Turussa torstaina 6. marraskuuta 2014, kello 12.33 iltapäivällä.

Olimme rakkaan vaimoni kanssa sopineet lähtevämme yhdessä lounaalle tuona nimenomaisena päivänä. Jouduin astumaan pimeään, sateiseen ja loskaiseen syyssäähän ilman vaimoni voimaannuttavaa vaikutusta, sillä minulla oli asioita hoidettavana Turun keskustassa.

Siellä Turun pääkirjastossa asioidessani ja takaisin sateiselle Linnankadulle palatessani muistin, että tänäänhän on sen Lauri Tähkän Lintukodon avajaiset!

Hetken mielijohteesta päätän siirtää kapiset luuni pois Linnankadulta Aurakadulle Turun Kaupungintalon eteen, mihin Honkarakenteen rakennuttama Lauri Tähkän maailman suurin linnunpönttö on kohonnut.

Rakkaan vaimoni sijasta haen voimaannuttavaa vaikutusta menestyksekkäästä levylaulajasta.

Tuolloin en vielä tajunnut, että tämä vierailu tulisi räjäyttämään tajuntani ja muuttamaan elämäni suunnan merkitsevästi.

Odotan suurta yleisöryntäystä ja Jeesuksen toisen tulemisen ylittävää hysteriaa, mutta joudun ilahtumaan iloisesti: paikalla on vain kourallinen ihmisiä.

Late yllättyy näkemisestäni silminnähden.

– Kato, mitä Nalle, aivan mahtavaa, että pääsit paikalle, aivan mahtavaa, ottaa mies tilanteen haltuun alkujärkytyksestä toivuttuaan.

– Tämä tässä on Nalle Österman, hän on Suomen kovin rocktoimittaja, Late julistaa viehättävälle blondille, jonka veikkaan kuuluvan Turun kaupungin Turku Touring -organisaatioon.

– Ja tämä tässä on Lauri Tähkä, Suomen kovin estradiviihdyttäjä, nokitan ja virnistän kuvankauniille blondille tupakan, kahvin ja kolajuomien kellastamilla hampaillani.

– Aivan mahtavaa, Late virnistää siten, kuten vain Lauri Tähkä voi virnistää.

Jutustelemme ja sanailemme niitä näitä onanoituamme toisemme miljooniin henkisiin kliimakseihin Mooseksen vuorten hekuman huipulle.

– Aivan mahtavaa, aivan mahtavaa, muistaa Late lausua niihin väleihin, kun keskustelun uhkaa tappaa henkinen tyhjiö ja tylsyys.

Eihän kukaan meistä halua palata takaisin maan pinnalle tuolta Mooseksen vuorten hekuman huipulta.

– Ota puuroa, tuolta pihalta saa puuroa, Late vinkkaa pihamaalle, missä muutama muori on jo soppakauhat tanassa.

Lauri Tähkän konsertti Turun tuomiokirkossa on aivan
mahtavaa musiikin juhlaa sen ensitahdeista viimeiseen iskuun!
Kieltäydyn kohteliaasti tarjouksesta.

– Kiitos Late, mutta olen jo sopinut meneväni vaimoni kanssa lounaalle Turun parhaaseen sushiravintolaan Kauppahalliin, Kado Sushiin, kerron.

– Aivan mahtavaa, aivan mahtavaa, ovat Turun uuden "Kiss My Turku" -mainoskasvon viimeiset sanat ennen kuin käännän komealle miehelle selkäni ja siirryn takaisin ulos tuohon synkkään ja myrskyiseen yöhön keskellä kirkasta syyspäivää.

Aivan mahtavaa!

Havahdun ajatuksistani, kun Late ja kumppanit herkistyvät esittämään Suomen rakastetuimpiin joululauluihin kuuluvan Jean Sibeliuksen sävellyksen ja Zacharias Topeliuksen sanoittaman ikivihreän En etsi valtaa loistoa.

Olen haltioitunut ja mykistynyt siitä, kuinka komeasti ja uljaasti Laten laulu kaikuu tässä majesteettisessa temppelissä. Kuinka tyylikkäästi ja vivahteikkaasti mies saa äänensä soimaan kaikkien näiden todistajien edessä.

Virallisen perimätiedon mukaan Turun tuomiokirkossa on 900 istumapaikkaa, mutta jos mukaan lasketaan Jeesus, Mooses, Jumala, Saatana ja ne lukemattomat muut henget, jotka tuntuvat ilahduttavan meitä läsnäolollaan tässä pyhässä sakramentissa, on henkien osallistujamäärä varmasti ääretön.

Tunnen oman henkeni puhdistuvan ja elämäni voimistuvan tässä tunnelmallisessa toimituksessa, joka tuntuu pyhältä keitaalta ja rakkauden lähteeltä tuon synkässä ja myrskyisessä yössä tehdyn päättymättömältä tuntuneen taipaleen jälkeen.

Seuraavana kuultava Joulu tuo luoksein rakkaat yhdistää Laten sävellykselliset maneerit irlantilaishenkiseen jolkotteluun jouluiseen käärepaperiin paketoituna. Aivan mahtavaa! Laten omia joululauluja olisi ilo kuulla enemmänkin, sillä tämä mies taitaa kyllä tarttuvat iskusävelmät!

Näin ilta jatkuu. Rakastetuimpa joululauluja, hieman tuntemattomampia kappaleeita sekä Tähkän oman ohjelmiston tunnelmallisimpia sävellyksiä puettuna arvokkaaseen ja juhlavaan muotoon Turun kaupungin ylväimmässä rakennuksessa.

Jouluyö, juhlayö. Tonttu ei vaan saa unta. On hanget korkeat, nietokset. Hiutaleet maahan leijailee.

Noin puolitoista tuntia kestäneen konsertin jälkeen Late rientää
jakamaan nimikirjoituksia ja poseeraamaan yhteiskuviin
Turun tuomiokirkon eteiseen pystytetyn myyntikojun luo.
Reilun tunnin esiintymisen jälkeen Late klenkkaa estradilta kulisseihin, mistä hän palaa yleisön eteen jo muutamien sekuntien jälkeen raikuvien aplodien saattelemana.

– Pelkäsin jo, että joudun klenkkaamaan takaisin Paattisille näiden laulujen jälkeen, naurattaa sulavapuheinen ja sliipattu solisti yleisöään.

Katson ympärilleni. Vierelleni on konsertin aikana kertynyt vaivihkaa kymmenkunta muuta seisoskelijaa, jotka haluavat todistaa tämän ikimuistoisen illan muutoinkin kuin marmoritolppia tuijottelemalla.

Lapsia, nuoria, äitejä, isiä, muoreja, vanhoja.

Tässä se taas nähtiin.

Ihmiset tarvitsevat aina johtajan, jonka esimerkkiä seurata.

Aivan mahtavaa!

Encoreiden aikana pääsen todistamaan vielä toisen ihmeen, kun Lauri Tähkän lokakuussa 2011 julkaistun Polte-debyyttialbumin nimikappaleen teksti tunkeutuu ihoni alle.
"Kuuntelee, mua tähtitaivas täällä kuuntelee, kun huudan ääneen, miksi pois ei mee, hurja polte pohjaton. Haalenee, vaik vuosi vuodelta vain haalenee, se rauta rintaa silti raatelee, yksinäinen yöni on."
Laulaako Late epäonnistuneista parisuhteistaan vai päättyneestä taipaleestaan Elonkerjuu-yhtyeen kanssa? Vai sekä että?
"Kiihkeyttä kuumaa, hulluutta huumaa, sait mut tuntemaan. Katso mua pitkään, miksi sytytitkään, roihun riehumaan, silloin aikanaan."
Mietin omia epäonnistuneita parisuhteitani. Mietin omia kaatuneita bändejäni. Huomaan silmäkulmieni kostuvan, pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.

Pyyhin silmäkulmani kämmenselkääni.

Johtajan ei sovi romahtaa yleisönsä edessä.
"Silmissäs on hetken verran, polte tuo, sen tunsin kerran, jos mä jään, vieläkö sen nään. Uskonko ja uskallanko, tahdonko ja tarkoitanko, näänkö sen muuta toivo en."
Vai laulaako Late inspiraatiosta? Tavoittaako tekijä jälleen sen luovuuden, jonka makeaa nektaria kun on joskus saanut maistaa, sitä enemmän sitä janoaa. Ja mitä enemmän sitä havittelee ja hamuaa, sitä harvemmin sen saavuttaa.

Jono Lauri Tähkän myyntikojulle kasvaa kymmenien metrien
mittaiseksi tähden ilmestyttyä paikalle faniensa iloksi.
Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta.

Sen tiedän.

Minäkin.

Inspiraation kanssa voi käydä niin, että sieltä mistä sitä ei todellakaan havittele, sieltä sen saattaa jonakin päivänä jälleen löytää.

Itse en Lauri Tähkän linnunpöntöstä inspiraatiota todellakaan havitellut – pois se minusta – ainoastaan hetken hekumaa ja halvat naurut.

Vaan linnunpöntöstä minä inspiraationi todellakin löysin.

Sattumaako?

Hetken hekumasta ja halvoista nauruista.

Kaikista tänä iltana kuultavista kappaleista Polte saa illan raikuvimmat aplodit. Ansaitusti.

Aivan mahtavaa!

Ilman tuota vierailua Lauri Tähkän linnunpönttöön olisin tuskin tätäkään iltaa kokenut, saati tilaa.

Tunnetilaa tai Turun tuomiokirkon sakastia, same difference, aivan sama.

Lauri Tähkän linnunpönttökin on tila.

Eikä ilman tuota tilaa olisi tätäkään kirjoitusta syntynyt.

Kirjoitusta, jota kirjoittaessaan tuntee, kuinka sormet vain liitelevät näppäimistöllä jonkun korkeamman voiman johdattelemana.

Jumalan, Saatanan, Mooseksen, Jeesuksen?

Aivan sama.

Aivan mahtavaa!

Lauri Tähkä on jättänyt aivan mahtavan muistijäljen
ihmisten mieliin jo nyt!
Jokainen näkee ja kokee elämänsä omalla tavallaan. Jokainen kirjoittaa kohtaamisensa ja kokemuksensa isoon kirjaan omalla tavallaan. Kun toinen totuutta kaunistelee, toinen itsensä vereslihalle repii.

Oman Jumalani edessä olemme kaikki samanarvoisia. Sinä ja minä, Adolf Hitler ja Äiti Teresa, Alexander Stubb ja Tarja Halonen. Ainoastaan tekomme määrittelevät sen, millaisen muiston me itsestämme jätämme jälkipolville.

Aivan mahtavaa!

Kunnes nuo värit haalistuvat aikakirjoissa ja jäljelle jää vain kasa luita maan alla tai kasa tuhkaa kaikkeudessa.

Tämäkin kirjoitus syntyi siitä oudosta poltteesta sisällä, jota on mahdotonta selittää. Mutta siihen on tarrattava kiinni, vielä kun tilaisuus on, koska se on ohikiitävä hetki, joka haalistuu ja lopulta katoaa tuulen mukana taivaisiin.

Kuten Lauri Tähkän kärsinyt ja kastunut keikkajuliste.

Mikäli tuuli ei sitä lennätä taivaaseen, sen tekee kirkon vahtimestari, joka myttää "LOPPUUNMYYTY"-sanalla varustetun keikkajulisteen pieneksi palloksi ja heittää sen roskakoriin.

Se siitä maallisesta kunniasta.

Olin aiemmin päivällä joutunut pettymään rakkaan ja uutteran vaimoni ilmoittaessa, ettei hän jaksa tänä iltana lähteä mihinkään konserttiin opiskeluväsymyksen takia.

Olin pettynyt mutta ymmärtäväinen.

Kun tämän jälkeen yritin sosiaalisessa mediassa houkutella toista kaveria rinnalleni, sain osakseni vain säälinsekaista naureskelua ja ilkkumista.

Nyt ymmärrän hieman paremmin miltä pääministeri Stubbista tuntuu yrittää innostaa kokonaista kansakuntaa jonkin aivan mahtavan äärelle, mille suurin osa kansakuntaa viittaa kintaallaan.

Turun tuomiokirkossa ymmärsin myös miksi olen joutunut tekemään tämän pitkän ja raskaan matkan synkässä ja myrskyisessä yössä yksin.

Tämä uniikki elämys minun piti kokea ja tuntea täysin itse. Jos olisin jakanut sen kaverin kanssa, ei se olisi enää ollut uniikki vaan meidän yhteinen.

Aivan mahtavaa!

Yhteinen se on tietysti kaikkien meidän todistajien kanssa, jotka olemme saapuneet paikalle kuuntelemaan Lauri Tähkän joulun ilosanomaa.

Täällä eivät vääräuskoiset juhli. Vai juhlivatko?

Myös Suomen mukavimmaksi julkkikseksi äänestetty Michael
Monroe pääsee ottamaan selfien idolinsa kanssa.
Me olemme täällä yhdessä, muu maailma on siellä ulkona. Siellä ulkona on synkkä ja myrskyinen yö. Tällä sisällä on lämmintä ja turvallista uljaan Turun tuomiokirkon pyhässä syleilyssä, missä karismaattisen saarnaajan virkaa toimittaa valkoisiin pukeutunut Jeesus – anteeksi, Lauri Tähkä.

Tässä pirtissä, tuvassa, pyhätössä, talossa on hetki aikaa reflektoida ulkomaailmaa ja kaikkia niitä maailman myrskyjä ja tyrskyjä, joista media meitä jatkuvasti muistuttelee ja pelottelee.

Venäjä hyökkää Suomeen, anarkistit tuhoavat yhteiskuntamme, Alexander Stubb johtaa maamme perikatoon, yhteiskuntamme jakautuu kahtia, eriarvoistuminen lisääntyy, tasa-arvoinen avioliittolaki syöksee kirkon ja Suomen turmioon, maahanmuuttajat mädättävät puhtaan valkoisen kulttuurimme, maailmamme ajautuu tuhoon.

Lopun ajan apostoleita on kuultu ennenkin. Tuomiopäivän pasuunat ovat soineet tuhansia vuosia ennen syntymäämme ja ne tulevat soimaan tuhansia vuosia kuolemamme jälkeenkin. Aina löytyy se pahan ilman lintu, joka pelottelee meitä Jumalan raivolla, pelolla ja tuholla, koska olemme päästäneet käärmeen tunkeutumaan paratiisiimme altistamaan meidät houkutuksille.

Mutta mikä on sellainen Jumala, joka ei pyri herättämään ihmisissä toivoa, ainoastaan ahdistusta?

Täällä, Turun tuomiokirkossa, keskiviikkona 10. joulukuuta 2014 jälkeen Kristuksen syntymän, pystyn ensi kertaa tuntemaan Jumalan rakkauden läsnäolon.

Vai onko kyseessä sittenkin Saatana?

Onko sillä edes mitään väliä?

Täällä, tässä pyhätössä, ulkomaailma tuntuu täysin merkityksettömältä. Aika on pysähtynyt. On vain me, tässä ja nyt. Turvassa pahalta ulkomaailmalta. Vai onko se ulkomaailma sittenkään niin paha? Vai onko kaikki vain kiinni uskostamme? Mihin uskomme? Hyvään vai pahaan? Tulevaisuuteen vai turmioon? Valoon vai pimeyteen?

Näinkö helppoa se on?

Täällä, Turun tuomiokirkossa, keskiviikkona 10. joulukuuta 2014 jälkeen Kristuksen syntymän, pystyn ensi kertaa ymmärtämään, miksi joku saattaa hakea turvaa kristinuskon Jumalasta ja Hänen kunniaksi rakennetuista pyhätöistä.

Siihen tarvittiin maallista musiikkia kauppaava valkoiseen silkkipukuun pukeutunut kaupparatsu.

God works in mysterious ways, Jumala työskentelee omituisilla tavoilla, tavataan sanoa.

Sen oivaltaminen on vaatinut melkoisen taivalluksen synkässä ja myrskyisessä yössä.

"Raskaan prosessin", kuten entinen kansanedustaja Marja Tiura toteaisi.

Vaan nyt olen vihdoin löytänyt turvapaikan.

Kohdun.

Lohdun.

Aivan mahtavaa!

– Kiitoksia oikein paljon. Soitetaan yks laulu vielä, ja sen jälkeen mä tulen tuohon eteiseen moikkaamaan vielä teitä, jotka haluatte tulla jutusteen, niin voitte tulla jutusteleen ja antamaan nimmareita. Mä toivon myös, että te olette ottaneet virsikirjan mukaan, sillä tietenkin kun tullaan kirkkoon, niin se on tapana.

Illan viimeisenä kappaleena kuullaan tunnettu hengellinen hymni, Maa on niin kaunis.

Tuota Wikipedian linkkiä klikkaamalla selviää, että laulun sävelmä on peräisin 1842 ilmestyneestä sleesialaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Sen tekijä on tuntematon.  Laulun suomensi Hilja Haahti vuonna 1903. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa se on ollut virtenä numero 30 vuoden 1986 virsikirjapainoksesta lähtien. Ruotsinkielisestä se löytyy numerolla 31.

– Meneehän se elämä ilman virsikirjaakin, kuten voisin lallatella vuoden kovimman kotimaisen albumin tehneen Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa -levyn hittikappaletta mukaillen.

Tämän laulun viimeisessä säkeessä tapahtuu ihme.

Halleluja! It's a miracle!

Tämän laulun viimeisessä säkeistössä joka ikinen seisomaan kykenevä ihminen joutuu nousemaan jaloilleen Lauri Tähkän – Laten – kehotuksesta.

– Mä en tiedä, onko tässä kirkossa tai täällä päin tapana nousta viimeisessä säkeistössä ylös seisomaan? On? Te tiedättekin, eli viimeisessä säkeistössä noustaan sitten ylös ja lauletaan oikein kunnolla!

Minun ei enää tarvitse, sillä olenhan noussut jaloilleni jo tuntia aiemmin illan ensimmäisenä yleisön edustajana.

Aivan mahtavaa!

Turun tuomiokirkkoon saapunut juhlakansa on saanut
todistaa upean konsertin. Aivan mahtavaa!
Konsertin jälkeen ihmiset näyttävät olevan tyytyväisiä näkemäänsä ja kokemaansa. Niin sietääkin. Yleisömassa alkaa suunnata ulko-ovia kohti. Siellä Late jo seisookin hymyilemässä ja poseeraamassa, valmiina yhteiskuviin, jakamaan nimikirjoituksia sekä myymään tuoretta joululevyään.

Hengellistä ravintoa maallisessa muodossa.

Yleisö näyttää koostuvan etupäässä varttuneemmista naispuolisista katsojista, mutta myös miehiä ja nuoria lapsia on mahtunut mukaan joukkoon iloiseen.

Aivan mahtavaa!

Linnottaudun sivummalle valmistautuakseni kohtaamaan illan suurimman sankarin silmästä silmään, onhan minulla hänelle joululahja.

Ihka-aitoa suomalaista käsityötä!

Aivan mahtavaa!

Mutta kukas sieltä klenkkaa?

Kukapa muukaan kuin toinen The Voice Of Finland -legenda ja tähtivalmentaja, Michael Monroe!

30 vuotta sitten laulaja istui Andy McCoyn (os. Antti Hulkko) rinnalla naureskelemassa aurinkolasit silmillään, kun kitaristi uhosi menevänsä Amsterdamiin myymään persettä. Nyt hän halailee Lauri Tähkää Turun tuomiokirkon eteisessä.

Sattumaako?

Onko kyynärsauvoilla klenkkaaminen uusi megatrendi suomalaisten viihdeartistien keskuudessa – vai ainoastaan osoitus laulajan ammatin varjopuolista?

Niin Michael Monroe (os. Matti Fagerholm) kuin Lauri Tähkä (os. Jarkko Suo) ovat tunnettuja energisistä lavaesiintymisistään, joissa nämä pyrkivät antamaan katsojilleen mahdollisimman värikkään, viihdyttävän ja vauhdikkaan show'n. He laittavat itsensä alttiiksi joka ikinen ilta, jotta mahdollisimman moni katsoja voisi edes hetkeksi unohtaa arkihuolensa, heittäytyä musiikin vietäviksi ja poistua kotiinsa konsertin jälkeen hymy huulillaan voimaantuneina ja virkistäytyneinä.

Kolikon kääntöpuolella ovat mahdolliset tapaturmat ja kehon rasitukset, jotka tulevat kuluttavan ammatin myötä.

Ei käy näitä miehiä kateeksi, ei todellakaan.

He ovat maksaneet kovan hinnan menestyksestään.

Siinä he nyt seisovat vaihtamassa kuulumisia, kaksi turkulaista suomirockin ikonia, Michael Monroe ja Lauri Tähkä.

Kiss My Turku -markkinointikampanjan entinen ja nykyinen mainoskasvo.

Tunnelma sähköistyy, salamavalot räpsyvät, nimikirjoituksia ja yhteiskuvia janotaan. Muutama onnekkain pääsee yhteiseen halaukseen Monroen ja Tähkän väliin.

Iik!

Aivan mahtavaa!

– Kiitti Late, oli nastaa, nähdään, moi, huikkaa Monroe viimeisiksi sanoikseen ennen kuin heilauttaa toista kyynärsauvaansa merkitsevästi tervehdyksenä toiselle toipilaalle.

He tietävät, millaista on kuulua suomirockin kirkkaimpaan kärkeen.

The show must go on, show'n täytyy jatkua – hinnalla millä hyvänsä.

Turun tuomiokirkossa Lauri Tähkä saa myös aivan mahtavaa
kotimaista käsityötä kannettavaksi kotiina!
Oman terveytensäkin uhalla he uhrautuvat, jotta sinä ja minä saisimme edes hetken helpotuksen elämäämme.

Lauri Tähkän joulukonsertti Turun tuomiokirkossa on ollut ikimuistoinen ja unohtumaton kokemus, ainakin minulle. Kuin pakopaikka pahasta maailmasta ja pimeydestä pyhään valoon ja lämpöön.

Eleistä ja ilmeistä päätellen se on merkittävä tilaisuus sitä myös artistille itselleen.

Nyt hän viittilöi minut tulemaan luokseen.

Ojennan Sammakko-kirjakustantamon kangaskassissa kantamaani joululahjan valkoiseen silkkipukuun pukeutuneelle tyylikkäälle artistille kädet täristen.

Juuri nyt tunnen oloni suuren ja mahtavan rocktoimittajan sijasta pieneksi ja epävarmaksi fanitytöksi.

Yritän selittää jotakin lahjani syntyhistoriasta, mutta sanat takeltelevat kurkussani.

Aivan mahtavaa!

Nappaan ensin valokuvan Latesta poseeraamassa yksin lahjansa kanssa. Tämän jälkeen ojennan kännykkäkameran Lauri Tähkän myyntikojun toiselle myyjättärelle, jotta voin itsekin poseerata työn sankarin kanssa kaulakkain, innokkaimpien fanityttöjen lailla.

Paatuneinkin rocktoimittaja herkistyy, kun saa poseerata
vierekkäin komean ja valovoimaisen tähden kanssa.
Aivan mahtavaa!
Nyt tiedän, miltä niistä lukemattomista naisista tuntuu, jotka tänäkin iltana ovat sankoin joukoin kantaneet Laurille viinipulloja ja muuta lämmikettä talven pimeitä iltoja lämmittämään ja valaisemaan.

Aivan mahtavaa!

Taakseni jää vielä kymmenien metrien jono poistuessani Turun tuomiokirkosta Turun yön pimeyteen.

Jotakin on kuitenkin muuttunut. Enää yö ei tunnu synkältä ja myrskyiseltä. Nyt ilta on täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta maailman ja elämän hyvyyteen.

Valo voittaa pimeyden ennen pitkää.

Kaiken tämän toivonpilkahduksen on upean suomalaisen viihdeartistin loppuunmyyty joulukonsertti kotikaupunkini komeimmassa pyhätössä saanut aikaan.

Aivan mahtavaa!

Kotona en ole pysyä nahoissani. Olo on levoton ja euforinen.

Minun on pakko kirjoittaa tämä tunne lihaksi.

Mutta ensin minun minun on kirjoitettava sähköpostiviesti Paattisiin.

Viestin otsikon sinä, arvon blogini lukija, varmasti jo tässä vaiheessa arvaatkin.
"Late,
Ensiksi, kiitos fantastisesta konsertista. Se oli ensimmäinen vierailuni Turun Tuomiokirkossa eikä se olisi voinut olla parempi, esiintymisenne oli fantastinen elämys alusta loppuun.
Aivan mahtavaa!
Koska kirkon eteisessä ei ollut aikaa jäädä sanailemaan pidemmäksi aikaa, halusin kertoa joululahjasi tarinan, koska siihen liittyy oleellisesti tarina.
Tuona päivänä kun satuin tallailemaan Linnankatua pitkin muistin, että pentele vieköön, tänäänhän on sen Laten Lintukodon avajaiset. Hetken mielijohteesta päätin siis tulla katsastamaan ja fiilistelemään avajaistesi meiningit.
Siinä kun rupattelimme sen pienen hetken, tarttui mieleeni useampaan otteseen käyttämäsi fraasi "aivan mahtavaa". Edes yösydännä se ei jättänyt minua rauhaan.
Se oli aivan mahtavaa!
Kun sitten päivänä eräänä toinen kollega kertoi tekevänsä sinusta haastattelun joululevysi tiimoilta, katsoin aiheelliseksi jakaa Facebookissa pienen tarinan kohtaamisestamme Lintukodossa.
Se oli kollegani mielestä aivan mahtava tarina!
Kollegani oli puolestaan vinkannut tarinasta muutamille helsinkiläisille tovereilleen, joihin kuului eräs graafikko. Hän loi paidan AIVAN MAHTAVAN visuaalisen ilmeen.
Monet artistit käyttävät erilaisia sloganeita ja iskulauseita fiilistellessään meininkejä. Esimerkiksi "huikea" on sana, joka tuntuu kärsineen inflaation sen liiallisesta käytöstä.
Aivan mahtavaa on jotakin muuta. Siinä on luonnetta, persoonallisuutta ja alkuvoimaa. Fiilistä! Jes!
Täten harteilleni lankesi toimittaa tämä jouluinen joululahja sinulle – eli koko "Suomen AIVAN MAHTAVAA -seuran" itseoikeutetulle inspiraattorille ja kunniajäsenelle – tänään.
Toivottavasti et koe tätä loukkauksena tai vittuiluna, vaan päinvastoin kunnianosoituksena AIVAN MAHTAVAA Lauri Tähkää kohtaan!
Joten, suuret kiitokset kaikesta Lauri, aivan mahtavaa joulurundia ja joulua sekä pikaista toipumista klenkkamiehelle toivottaen,
Nalle & koko Suomen AIVAN MAHTAVAA -seura"
Katson kirjoittamaani viestiä hetkisen kunnes päätän painaa käyttämäni sähköpostipalvelun LÄHETÄ-nappia sydän pampaten.

Mitäköhän Late mahtaa tästä viestistä oikein ajatella?

Tämän jälkeen ryhdyn kirjoitustyöhön.

Vastausta sähköpostilaatikkooni en Latelta koskaan saa.

Sen sijaan saan jotain paljon suurempaa, kauniimpaa ja mahtavampaa.

Torstaiaamuna 11. joulukuuta 2014 Lauri Tähkän
Facebook-sivuille on ilmestynyt seuraava kuva
aivan mahtavalla kuvatekstillä varustettuna!
Päätän kopioida sen kuvakaappaukseksi tämän blogikirjoituksen oheen.

Rauhallista joulun odotusta ja iloista joulua kaikille blogini lukijoille.

Näihin kuviin ja tunnelmiin rocktoimittaja Nalle Österman ja hänen Rocktoimittajan päiväkirja -blogi hiljentyy ja siirtyy ansaitulle joululomalle vuoden 2014 osalta. Mikäli vastaavanlaiset blogikirjoitukset viehättävät, löytyy samankaltaisia tekstejä vielä enemmän Nalle Östermanin esikoisteoksesta "Härmägeddön - vuoteni suomirockissa" (Like, 2011), muun muassa tarinan Nalle Östermanin ensimmäisestä vierailusta Lauri Tähkän keikalle.

Teosta voi tilata vaikka itselleen tai kaverilleen lahjaksi omistuskirjoituksella varustettuna 20 euron kappalehintaan (sis. posti- & paketointikulut) rocktoimittajalta itseltään lähettämällä sähköpostia os. nalle.osterman@gmail.com otsikolla "Härmägeddön". Ki-tois!

tiistai 9. joulukuuta 2014

Musiikki, murhat ja mielialalääkkeet

The Beatles -yhtyeestä tuttu John Lennon ammuttiin
kuoliaaksi 8. joulukuuta 1980, 40-vuotiaana.
Eilinen päivä, 8. joulukuuta, on musta päivä populaarimusiikin historiassa. Tuona nimenomaisena päivämääränä kaksi nimekästä, arvostettua ja maailmanlaajuisesti rakastettua lauluntekijää on kuollut mielenvikaisten ampujien luoteihin.

8. joulukuuta 1980 brittiläisen The Beatles -yhtyeen lauluntekijä John Lennon oli astumassa vaimonsa Yoko Onon kanssa kotiinsa New Yorkin loskaisilta kaduilta, kun Mark Chapman -niminen mies kutsui lauluntekijää nimeltä.

Mr Lennon", kuultiin 25-vuotiaan Chapmanin lausuvan, ennen kuin tämä ampui viisi laukausta Lennonia kohti New Yorkin illan hämärässä kello 22.49.

40-vuotiaan John Lennonin viimeiset sanat olivat ”I’m shot”, minua on ammuttu.

Chapmanin tiedetään aiemmin olleen huumausaineriippuvainen, uudestisyntynyt kristitty ja mielisairaalan potilas. Hän oli ollut The Beatlesin – ja erityisesti John Lennonin – fani jo vuosia. Kun Chapmanin oma elämä ja henkinen tila heikentyivät, hän alkoi vihata entistä sankariaan ja esikuvaansa. Hän tuomitsi Lennonin epäaidoksi.

8. joulukuuta 2004 Damageplan-yhtyeen kiertuebussi kaarsi Yhdysvaltojen keskilännessä Alrosa Villa -nimisen klubin pihalle Ohion Columbuksessa. Sen sisältä löytyivät Abbotin veljekset, rumpali Vinnie Paul sekä kitaristi Dimebag Darrell, jotka olivat nousseet maailmanmaineeseen Pantera-yhtyeen riveissä edellisen vuosikymmenen alkupuolella 1990 julkaistun Cowboys From Hell -albuminsa myötä.

Aggressiivista asennemetallia esittäneen yhdysvaltalaisen Panteran voidaan syystäkin sanoa olevan nu metallin, metalcoren ja mallcoren kaltaisten uusmetallisten tyylisuuntien kantaisä, joka rikkoi myyntiennätyksiä metallin saralla koko 1990-luvun ajan. Panteran viimeinen keikka oli syksyllä 2001, jonka jälkeen yhtyeen solisti Phil Anselmo kertoi ottavansa aikalisän. Hän kuitenkin jatkoi bändeissä Down ja Superjoint Ritual.

Turhautuneina odottamiseen Abbotin veljekset päättivät lakkauttaa Panteran ja perustivat Damageplanin, jonka debyyttialbumi New Found Power ilmestyi 10. helmikuuta 2004. Uuden bändinsä kanssa Abbotit kaarsivat pienelle klubille väestöltään Helsingin kokoiseen Columbukseen kasaamaan laitteistoaan, missä heidän olisi illemmalla määrä esiintyä.

Lennonin ampui Mark Chapman, joka oli tekohetkellä 25-
vuotias. Siitä lähtien hän on elänyt vangittuna vankilassa.
Se jäisi 38-vuotiaan Dimebag Darrelin viimeiseksi keikaksi.

Se jäisi myös yhtyeen turvamiehen JefferyMayhemThompsonin, Alrosa Villan teknikon Erin Halkin, fanaattisen metallidiggarin Nathan Brayn ja 25-vuotiaan ammuskelijan Nathan Galen viimeiseksi konsertiksi.

Gale oli entinen Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas, joka oli nuoruudessaan pelannut amerikkalaista jalkapalloa. Häntä voidaan siis pitää moraalisesti fiksuna ja suoraselkäisenä nuorukaisena, joka huokui urheilullisuutta, voimaa ja isänmaallisuutta.

Miten näin esimerkillinen ja säntillinen nuori mies ajautui tällaiseen hirmutekoon?

Jälkipolvi voi vain arvailla teon motiivia – sen tiedon Gale vei mukanaan hautaan konstaapeli James Niggemeyerin ampuman haulikkolaukauksen myötä.

Ehkä mitään motiivia ei edes ollut?

Galella oli mielenterveydellisiä ongelmia, joihin hän sai lääkitystä, arvatenkin mielialalääkkeitä. Hänellä oli aiemmin todettu paranoidinen skitsofrenia. Myös Lennonin ampuneen Chapmanin on kerrottu sairastaneen paranoidia skitsofreniaa.

Galen henkilökohtaisten muistiinpanojen mukaan Pantera luki hänen ajatuksiaan, jonka seurauksena yhtye kykeni varastamaan Galelta biisejä Panteralle. Jo reilut puoli vuotta aiemmin, 5. huhtikuuta 2004 Gale oli käynyt heilumassa lavalla Damageplanin keikalla Cincinnatissa, mutta tällöin välikohtauksesta oli selvitty vain aineellisin vahingoin.

Lennonin ja Abbotin surmatöissä tuntuu olevan enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia: molemmat olivat 25-vuotiaita nuoria miehiä ja olivat aiemmin olleet ampumiensa artistien suuria faneja, kunnes olivat sittemmin pettyneet karvaasti idoleihinsa. Heidän kerrotaan myös kärsineen mielenterveysongelmista, joihin saivat lääkehoitoa.

Pantera-yhtyeestä tuttu Dimebag Darrell ammuttiin
kuoliaaksi 8. joulukuuta 2004, 38-vuotiaana.
Noin kymmenen vuotta sitten elin elämänvaihetta, johon sisältyi selittämätön ahdistus ja masennus. Kun alkoholi ei enää tepsinyt, päätin hakeutua lääkärin pakeille. Hän määräsi minut reseptilääkitykselle. Lääkkeeni oli Efexor, jonka vaikuttava aine on venlafaksiini.

Wikipedia kertoo, että "venlafaksiinia käytetään masennuksen ja ahdistuneisuushäiriöiden sekä neuropaattisen kivun hoitoon. Lääkettä määrätään yleisesti vasta, jos SSRI-tyypin masennuslääkkeistä ei ole saatu merkittävää hyötyä."

Mitään SSRI-tyypin lääkkeitä minulle ei oltu koskaan määrätty vaan pääsin suoraan venlafaksiinikuurille.

Jonkin ajan päästä aloin huomata itsessäni vaikutuksia. Tai huomasin, että tunneskaalaltani alkoivat erilaiset ääripäät tippua pois. Olin toimintakykyinen, mutta tunneköyhä. Kenties mieli oli vakaa, mutta aisti- ja tunneherkkyys tipotiessään. Muodollisesti olemassa, sisäisesti ontto.

Wikipedia jatkaa: "Erityisesti alle 25-vuotiailla venlafaksiinin on huomattu kasvattavan itsetuhoisen käyttäytymisen riskiä."

Kyllä se itsetuhoinen käytös tuntui toimivan ihan kolmekymppisenäkin, varsinkin jos veti viinaa. Ja sitähän kannatti vetää, koska sen avulla pääsi ihan uusiin estottomuuden ja moraalittomuuden sfääreihin.

Ruisrockissakin neljän turvamiehen raudoittamaksi ja rantabaarin karaokelavalle näyttämään yleisölle persettä laulamani Doorsin L.A. Woman -laulun tahtiin.

(Myöhemmin kuulin, että paljas perseeni oli siirtynyt Ruisrockin jokaiselle screenille karaokelavan kameran välityksellä minuuttien ajaksi, koska en saanut housujani takaisin jalkaan. Nyttenpähän tiedätte mistä sekin johtui.)

Lopulta Juhani Merimaa poisti kaulastani Ruisrockin vippipassin.

Darrellin ampui Nathan Gale, joka oli teko-
hetkellä 25-vuotias. Hän kuoli poliisin luotiin.
Päädyinkin jonkin ajan päästä johtopäätökseen, että tästä aineesta kannattaa hyvän sään aikana päästä eroon.

Vielä lopettamisvaiheessa tuossa Efexorissa oli sellainen hauska puoli, että jos sen yritti lopettaa seinään, alkoi silmissä näkyä outoa rätinää ja säkenöintiä. Lääkitys piti siis lakkauttaa asteittain.

"Oh, man, what a trip!", kuten Andy McCoy lausui, kun japanilaista toimittajaa näytellyt Outi Mäenpää riisui peruukkinsa kameroiden edessä Andylle ja paljastikin olevansa suomalainen. 

Kun nuori surmaa itsensä, julkkiksen tai joukon koulukavereita, alkaa syntipukkien metsästys. Niitä on vuosien mittaan haettu muun muassa Ozzy Osbournesta (1988-91), Judas Priestistä (1990), Slayerista (2001) ja Marilyn Mansonista (1999).

Harvemmin syitä on löytynyt reseptilääkkeistä – tai sitten niille löydöksille on haluttu ummistaa silmät, koska lääketeollisuus on niin iso bisnes.

Omiin kokemuksiini pohjautuen en ole ikinä ollut niin sekaisin kuin mielialalääkityksen ja alkoholin yhteisvaikutuksen alaisena.

Muistellessani omia kokemuksiani mielialalääkkeistä pystyn jollain kierolla tavalla ymmärtämään myös Mark Chapmania ja Nathan Galea.

Itse ole tippaakaan yllättynyt uutisista, joiden mukaan ylivoimaisesti suurin yksittäinen tekijä viimeisen 20 vuoden aikaisten joukkosurmien takana on säännöllinen ja aktiivinen psyykenlääkkeiden käyttö juuri ennen tai jossain vaiheessa lähimenneisyyttä.

John Lennon ja Dimebag Darrell kuolivat turhaan, sitä ei käy kiistäminen. Silti heidän muistonsa ja musiikkinsa elää ihmisten mielissä edelleen.

Musiikin terveyshyödyt ja vaikutukset on tiedetty jo vuosia. Niin Chapman kuin Gale olivat olleet surmaamiensa idolien suuria faneja aiemmin, kunnes kokivat artistien pettäneen heidät jotenkin.

Entä jos kaikki johtuikin lääkkeistä? Entä jos psyykenlääkkeiden tasapäistävä vaikutus söi sen terapeuttisen, tervehdyttävän ja euforisen vaikutuksen, jonka musiikki oli aiemmin antanut näille mielenterveysongelmista kärsineille faneille ennen lääkehoitoa?

Entä jos Chapman ja Gale haukkuivat väärää puuta?

Joten, mikäli jonakin päivänä istut lääkärin vastaanotolla mielialalääkeresepti kourassa, mieti vielä kerran.

Pahimmassa tapauksessa suosikkiartistisi ei tule koskaan enää kuulostamaan samalta.

Heureka! Onko tästä kulttuurityöläisen ansaintalogiikaksi?

Nalle ja Radio Helsingin Sacha Remling (vas) kohtasivat
Candlemass-yhtyeen solistin Messiah Marcolinin
Helsingin Lepakossa 4. helmikuuta 1989.
Lupasin jokunen aika sitten tämän blogin lukijoille esitellä jonkinlaisen ehdotuksen kulttuurityöläisen ansaintalogiikaksi. Tästä lupauksesta on nyt noin kuukausi aikaa – enkä ole vielä esitellyt mitään.

Nyt on tullut aika lunastaa nuo lupaukset.

Arvon lukijani, voitte olla varmoja siitä, etten ole levännyt laakereillani tämän asian suhteen, päinvastoin. Siitä todisteena minulla on vajaan 30 000 merkin kirjoitus julkaisematta tässä blogissa. Koska tämä aihe on niin monimutkainen, monisäikeinen ja raskas, jättäisi tuon savotan kahlaaminen lukijalle ainoastaan sekavan jälkimaun.

Koen tämän asian sen verran tärkeäksi, etten halua moista jaaritusta julkaista. Sen sijaan tulin usean unettoman yön jälkeen johtopäätökseen, että kenties on parempi yrittää muotoilla tuo ajatus selkokielelle.

(Jos välttämättä haluatte tietää, mikä siinä aiemmassa kirjoituksessa oli vialla, niin siinä oli aivan liikaa hattaraa, vaahtokarkkeja, torvisoittokuntia, fanfaareja, ilotulituksia, klovneja ja muuta sellaista, jolla yritin peitellä pelkoani ja epävarmuuttani aiheen suhteen sekä puutteitani kirjoittajana. Enemmän ei aina ole enemmän vaikka legendaarinen hevikitaristi Yngwie Malmsteen kuinka yrittäisi vakuutella muuta. Se aiempi teksti oli ylituotettua moskaa.)

Median murroksesta

Median murroksesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon myös tässä blogissa – niin itseni kuin esimerkiksi Rumban entisen toimituspäällikön Janne Flinkkilän toimesta. Aihe ja asia ei ole siis uusi.

Kulttuurityöläisten kohdalla puhutaan usein luovasta työstä ja luovasta luokasta.

Itse en näe mitään luovaa siinä, että luovan työn tekijä itkee muuttuvassa maailmassa entisten toimintamallien perään varsinkin, jos ne entisetkin toimintamallit ovat pelanneet jonkun muun kuin ilmaistyötä tehneen idealistin pussiin.

Kärsivän taiteilijan myytti elää ja voi hyvin edelleen. Eikö historia opettanut mitään?

Nalle ja Warrant-yhtyeen solisti Jani Lane (RIP) kohtasivat
Belgian Viarock-festivaalilla 15. heinäkuuta 1995.
Luonnollisesti minun on helpointa kirjoittaa tätä tekstiä mediatyöläisen näkökulmasta, onhan se omaa toimenkuvaani lähinnä. Silti tästä uudenlaisesta ajatusmallista saattaa olla apua myös muille kulttuurityöläisille (= sanataiteilijoille, artisteille, muusikoille, kuvataiteilijoille, artesaaneille jne.), jotka kamppailevat tulonsaantinsa kanssa muuttuvassa maailmassa.

Aluksi havannoin aihetta musiikkitoimittajan ja -kriitikon näkökulmasta.

Kun musiikkitoimittaja kysyy itseltään, kenelle tätä työtä tekee, löytyy vastaus yleensä seuraavista vaihtoehdoista: a) itselleen, b) musadiggareille, c) lukijoille, d) kustantajalle, e) yritykselle, f) artistille.

Jos kysymyksessä on suomalainen musiikkimedia, päätyy kirjoittaja helposti tuottamaan ilmaiseksi tekstiä, jolloin välillinen taloudellinen hyöty valuu suoraan levy-yhtiölle (tai muille musiikkialan yrityksille), kustantajalle ja artistille – vaikka kuinka uskottelisi itselleen, että kirjoittaa itselleen, muille musadiggareille ja lukijoille. Eikö tällaisessa tilanteessa kuuluisi laskuttaa sitä tahoa, joka hengentuotteestasi hyötyy eniten?

Eli kustantajaa, yritystä tai artistia!

Jos kustantajia on koko ajan vähemmän – tai sellaisia, jotka jutuista haluavat maksaa riittäviä palkkioita – on kirjoituspalkkiot saatava muualta.

Yritykseltä, artistilta tai lukijalta.

Itse olen tottunut siihen, että netissä kaikki on ilmaista. Siksi en halua veloittaa lukijoilta nettijutuistani mitään.

Ilmaistyössä on se ikävä puoli, että sitä tehdessään saa jatkossakin varautua tekemään ilmaistyötä – aihe, josta esimerkiksi sosionomi ja oikeustieteen kandidaatti Sakari Timonen on blogissaan useasti muistuttanut.

Sama pätee musiikin tekemiseenkin. Joku soittelee 10 hengen yleisölle ilmaiseksi jossakin kuppaisessa räkälässä Jumalan selän takana, toisaalla 50 000 ihmistä maksavat artistista 100 euroa per naama vain nähdäkseen ja kuullakseen tämän elävänä lavalla.

Tätäkin on markkinatalous.

Itsekin olen oppinut – aluksi ilmaistyöllä aloittaneena ja myöhemmin kirjoituspalkkioita teksteistä kuitanneena olen oppinut – että tekemällä mielenkiintoista, jännää ja puhuttelevaa kamaa, saattaa joku haluta jopa maksaa siitä.

Joten, vielä kerran: tee ilmaistyötä, niin saat jatkossakin tehdä ilmaistyötä. Hyväksy naurettavan pienet palkkiot, niin saat jatkossakin kirjoittaa puoli-ilmaiseksi.

Nalle ja Slayer-yhtyeen laulaja-basisti
Tom Araya kohtasivat Helsingin
Kulttuuritalolla 2. joulukuuta 1998
(Kuva: Tiia Santavirta).
Uusi ansaintalogiikka syntyy

Entä tässä median murroksessa, jossa saamme jatkuvasti lukea jälleen yhden musiikkilehden hautaamisesta?

Tarvitseeko sen olla yksinomaan huono juttu? Kenties tällä tavoin saadaan uutta ilmettä myös kulttuurityöläisten rapautuvaan palkkiopolitiikkaan.

Sain hiljattain pyynnön nousevalta turkulaiselta metalcore-bändiltä Naslow'lta tulla arvostelemaan heidän tulevan keikkansa Turun Klubilla. Puntaroin asiaa muutaman päivän, kunnes kerroin yhtyeelle arvostelevani heidän keikkansa blogiini maksullisena tilaustyönä.

Asiaa hetken pohdittuaan bändi suostui tähän mielihyvin.

Tästä tämä ajatus lähti kehittymään.

Ensimmäinen tässä blogissa julkaistu tilaustyö näki päivänvalon 28. marraskuuta 2014.

Sinänsä tämänkaltaiset tilaustyöt eivät ole minulle uniikkeja: vuoden 2014 alussa helsinkiläinen 20-vuotias rockyhtye The Milestones tiedusteli, voisinko kirjoittaa bändin tulevan albumin julkaisun yhteyteen yhtyeen käyttöön biografiat niin englanniksi kuin suomeksi.

Edelle linkkaamani ensimmäiset ulkopuoliset bändibiografiani toimitin yhtyeelle 6. helmikuuta 2014.

1. elokuuta 2014 The Milestones tiedotti iloisia uutisia ystävilleen: pitkän linjan rockbändi oli saanut solmituksi kansainvälisen levytyssopimuksen ranskalaisen Listenable-yhtiön kanssa. Onnittelut!

5. joulukuuta bändiltä tupsahti uusi tiedoteThe Milestonesin kokoelmalevystä huikea 60 000 kappaleen painos! Saksalaisen Rocks Magazine -lehden aloitteesta kaikista neljästä bändin albumista kootaan The Milestones -kokoelmalevy, joka jaetaan lehden liitteenä koko painokselle. Ohhoh!

Sattumaako?

Bloggaaminen rahasta on uusi aluevaltaus.

Kritiikkiä

Ensimmäisen maksullisen blogini perusteella näyttää vahvasti siltä, että tilausta, käyttöä ja tarvetta tällaisille maksullisille tilaustöille on, jos sisältö puhuttelee lukijoita ja yleisöä.

Kriittisemmät äänenpainot ovat purnanneet, että tällainen toiminta tuottaa ainoastaan ostettua ylistystä eikä kriittisempää arvostelua.

Nalle ja amerikkalainen aikuisviihde-
tähti Tera Patrick kohtasivat Helsingin
Hotelli Presidentissä 9. syyskuuta 2010.
Voihan se olla niinkin, jos myy kriittisyytensä mammonalle.

Kerrottakoon siis tässä, ettei minulta voi edelleenkään ostaa kehuja, ainoastaan mielipiteen.

Niitä kehuja varten on olemassa tiedottajat, jotka kehittelevät artisteja ylistäviä lauseita, joilla yrittävät vakuuttaa kriitikot sekä levyarvostelijat.

Tämä blogi tulee edelleen pysymään maksuttomana lukijoille ja tähän blogiin tulen edelleen kirjoittamaan epäsäännöllisen säännöllisesti tekstejä milloin mistäkin aiheesta ja ilmiöstä populaarimusiikin saralla.

Mutta, tämän lisäksi artistit, levy-yhtiöt, lukijat ja muut alan toimijat voivat ostaa minulta kirjoituksia sekä mielipiteitä blogiini ja/tai omaan käyttöönsä.

Tämän ansaintalogiikan ei tarvitse olla yksinomaan askel huonompaan suuntaan – päinvastoin.

Tämä malli saattaa tarjota artisteille mahdollisuuden välittää hengentuotteensa suoraan sellaisen kynäilijän käsiin, joka tämän taidetta ymmärtää tässä maassa parhaiten.

Yksinkertaistettuna: teette äänitteen, haluatte siitä mielipiteen, tilaatte mielipiteen haluamaltanne/haluamiltanne kriitikoilta äänitteestänne ja voilá, teillä on teksti, jota voitte käyttää markkinoinnissanne, urakehityksessänne ja herättämässä pöhinää sosiaalisessa mediassa.

Verrattuna siihen, että linkitätte tai postittelette niitä hengentuotteitanne sadoilla euroilla ympäri ämpäri toivoen, että joku jossakin julkaisuistanne kirjoittaa. Ehkä. Joskus.

Miksi et maksaisi siitä, että saisit lempikriitikkosi arvostelemaan äänitteesi tilaustyönä ja varmistaisit täten puhuttelevan tekstin julkaisustasi ruodittavaksi sosiaaliseen mediaan haluamasi ajankohtana pöhinää herättämään?

Siitä vaan tiedustelemaan suosikkitoimittajaltanne sosiaalisissa medioissa, mihin hintaan he voisivat tuotoksenne katsella, kuunnella ja arvostella.

Entä artistit?

Toistaiseksi olen kirjoittanut vasta toimittajien ja kirjoittajien ansaintalogiikasta. Ehkä pitäisi luoda silmäys myös tekijöiden tulevaisuuteen?

Seuraavaksi tarjoan muutamia vinkkejä, mutta luovaan luokkaan kuuluva kekseliäs kulttuurityöläinen keksii näitä varmasti lukemattomia lisää.

Nalle ja Yö-yhtyeen rakastetuimmat laulut luonut
Jussi Hakulinen kohtasivat Turun Varissuon
Basso-ravintolassa 9. marraskuuta 2014.
Amerikkalainen uutissivusto Blabbermouth uutisoi tiistaina 2. joulukuuta 2014, kuinka fanit voivat nyt omistaa "osakkeen" vuonna 1983 perustetun amerikkalaisen speed metal -yhtye Testamentin laulusta Native Blood. Osakkeita on myynnissä kaiken kaikkiaan 1400 kappaletta, 25 eurosta 100 euroon.

Jos yhtye saa kaikki osakkeensa myytyä, kuittaa se "osakekaupastaan" 50 000 dollaria.

1982 Seattlessa perustettu yhdysvaltalainen progehevibändi Queensrÿche pani marraskuussa vielä paremmaksi. 3. marraskuuta 2014 amerikkalainen listaraamattu Billboard kertoi, kuinka fanit voivat nyt omistaa palan koko yhtyeestä!

50 000 dollarin vähimmäisinvestoinnilla Queensrÿchen varakkaammat kannattajat voivat ostaa osuuden yhtyeen tulevista tuotoista. Tällä osakeannilla yhtye havittelee kahden miljoonan dollarin osakepääomaa.

Entäs sitten se nuoremman ikäpolven artisti, joka haaveilee ansaitsevansa elantonsa tekemällään musiikilla?

Miksi et möisi ja omistaisi laulujasi faneillesi? Sävellä laulu fanillesi mittatilaustyönä ja hinnoittele työsi omantuntosi mukaan. Tai omista tekemäsi laulu faneillesi haluamaasi hintaan. Tätä hinnoittelua voi jokainen soveltaa kysynnän ja tarjonnan mukaan.

Entäs keikat? Pikkukeikoillahan ei kuulemma käy enää kukaan.

Vaan entäs jos testaisit kysyntäsi sosiaalisessa mediassa? Kun olet myynyt riittävän määrän ennakkolippuja Facebookissa johonkin kaupunkiin, vasta sen jälkeen buukkaat keikkapaikan kysynnän mukaan. Jos vanhat konstit eivät enää toimi, kehitetään uudet!

Jos taiteellesi ei löydy kysyntää, täytyy sinun oppia luomaan parempia ja puhuttelevampia lauluja. Tai tauluja. Tai valokuvia. Tai makuja. Tai hajuja. Tai tekstejä.

Eräät suomalaiset musiikkialan ammattilaiset ovat jo haistaneet markkinaraon uusien artistien sparraamisessa, kouluttamisessa ja mentoroinnissa.


Torstaina 27. marraskuuta 2014 sähköpostiini saapui lehdistötiedote Pro Promotion Oy -markkinointipalvelun toimitusjohtajalta Taija Holmilta,  jossa kerrottiin uuden suomalaisen Band On The Web -musiikkipalvelun aukeamisesta musiikintekijöille.
"BandOnTheWeb.com on selainkäyttöinen palvelu bändeille ja artisteille, jossa he pystyvät hakemaan uusia jäseniä bändiin, järjestämään virtuaalisia koesoittoja, äänittämään ja jakamaan demobiisejään ja nyt myös työskentelemään ammattituottajien kanssa. Palvelussa on lanseeraamisvaiheessa mukana muun muassa Leri Leskinen, Hiili Hiilesmaa, Riku Pääkkönen ja Jussi Jaakonaho, joten kattaus tarjoaa Emma- ja Jussi-palkittua kokemusta alkaen suositun Vain Elämää -sarjan musiikista aina kansainväliseen HIM:iin."
Linkkejä klikkaamalla selviää, että kvartetti veloittaa 1-2 laulun kuuntelusta, kommentoinnista ja arvostelusta 299 euroa (hinta tarkistettu sunnuntaina 30. marraskuuta 2014).

Nalle ja Salla-koira kohtasivat eräällä maatilalla Sauvossa
19. kesäkuuta 2012. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Jokainen tekee varmasti omat ratkaisunsa, mitä tekee ja miten. Kun on sitten saanut sen oman pienen hengentuotteensa valmiiksi, haluaa siitä varmasti kuulla ammattilaisenkin mielipiteen viimeistään silloin, kun on ensin kolunnut läpi äidit, isät, isovanhemmat, siskokset, kaverit sekä poika- ja tyttöystävät ja kyllästynyt näiden hyvää tarkoittaviin ympäripyöreisiin kehuihin.

Ostettu palaute on investointi, joka saattaa auttaa löytämään omat vahvuutensa ja kantavimman äänensä musiikkikentällä.

Se on ihan okei.

Tai sitten voi tinkimättömästi luottaa omaan visioonsa ja kehittää ilmaisuaan omin ehdoin ilman ylimääräisiä sössöttäjiä.

Ei siinäkään ole mitään väärää.

Erilaisia ansaintalogiikoita pyöriteltyäni päädyin hinnoittelemaan oman osaamiseni ja omat palveluni näin.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Joulu, mikä ihana tekosyy!

"Sinä olet ollut oikein ilkeä lapsi, siksi et saa tänä vuonna
yhtäkään joululahjaa, lälläspöö", paljasti tanskalainen
kauhurokkari King Diamond bloggarillenne.
Vuosi lähestyy loppuaan ja niin joulukin. Kauppamiehet hierovat käsiään ja tarjoavat kelpo alennuksin kaikenlaista hauskaa, josta riittää iloa pitkäksi aikaa  jos hyvin käy.

Tai sitten tarjolla on nopeita elämyksiä, jotka näkyvät vyötäröllä ensi vuoden puolella  jolloin kuntosalien pitäjät puolestaan hierovat käsiään.

Mitä sitten ostaa joululahjaksi vanhemmille, kavereille ja tyttö- sekä poikaystäville? Vai tarvitseeko kenellekään ostaa yhtikäs mitään?

Ainakin legendaarisella tanskalaisella kauhuhevarilla King Diamondilla on vastaus varmasti jo valmiina.

Ainakin seuraavat kulttuurituotteet olen itse testannut ja hyviksi havainnut. Jos siis mietit, mitä ostaa jouluksi, kokeile ainakin näitä.

TV-sarjoista tänä vuonna suurimman vaikutuksen minuun teki True Detective. Woody Harrelsonin ja Matthew McConaugheyn tähdittämä HBO:n rikossarja on upeaa katsottavaa varsinkin teräväpiirtona. Blu-rayn hinta on parin kympin luokkaa, tarjouksessa saattaa saada halvemmallakin.

Kirjallisuuden saralla voisin suositella kotimaisista musiikkikirjoista ainakin Viljami Puustisen Petri Wallin saagaa sekä edesmenneen Sentenced-yhtyeen kitaristin Sami Lopakan teosta Marras, joka on "fiktiivinen" kertomus "erään hevibändin" kokemuksista yhtyeen viimeisellä Euroopan-kiertueella.

Ruotsia taitavien kannattaa ehdottomasti ottaa haltuun Anders Tengnerin kirjoittama elämäkerta Nordman-yhtyeen laulajasta Håkan Hemlinista. Jossakin vaiheessa tarinaa lukiessaan alkaa ajatella, että ei tämä voi tästä enää hurjemmaksi mennä. Kunnes vaihdat sivua ja ajattelet, että ei tämä voi tästä enää hurjemmaksi mennä. Kunnes vaihdat sivua... ja sivua... ja sivua. Mieletön opus kertakaikkiaan.

Populaarimusiikin saralla tässä asunnossa on tämän vuoden aikana pyörinyt varmaankin eniten Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa -albumi. Sitä suosittelen kaikille musiikin ystäville varauksetta. Levyn kotikutoinen ja nyrjähtänyt tunnelma on raikas tuulahdus inhimillisyyttä kaiken ylituotetun formaattimusiikin jälkeen, jota radiokanavat ovat pullollaan.

Konsolipelien kohdalla Grand Theft Auto V on varmasti loppuun asti hypetetty. Ihan aiheesta. Niin hypetän minäkin. Muita pelejä ei paljoa tarvita, kun on päässyt GTA V:n makuun.

Jos 50 euron investointi käy kukkarolle liiaksi, ainakin Xbox 360 -konsoleiden omistajien kannattaa vilkaista pelikaupan käytettyjen pelien valikoimaa ja napata mukaansa alle kympilla törkeän aliarvostettu suomalaisvalmisteinen Alan Wake. Piinaavampaa ja pelottavampaa pelikokemusta en muista koskaan kokeneeni. Aivan mahtavaa!

Keikkarintamalla suurimman vaikutuksen tänä vuonna ovat varmasti tehneet Eddie & The Hot Rods, Atomirotta, The Heartburns, Jussi Hakulinen, Eleanoora Rosenholm, Lauri Tähkä, Melrose, Whiplash, Violent Force, Oliver Dawson Saxon, Pentagram, Pää Kii ja In Solitude.

Klikatkaa edes linkkejä, ellette näiden keikoille pääse. Toki suosittelen aina ja iankaikkisesti ainakin edellä mainittujen artistien kokemista keikalla, sillä onhan ihmisten tekemä ja soittama musiikki aina parhaimmillaan elävänä.

Mitäs muuta? Niin, näin sokerina pohjalla voisin kertoa omasta joululahjatarjouksestani. Löysin kaappini perukoilta muutaman kappaleen kehuttua, kohuttua ja haukuttuakin esikoisteostani Härmägeddön – vuoteni suomirockissa, jolle Suomen suurin raskaan rockin verkkosivusto Imperiumi antoi arvostelussaan arvosanaksi peräti täydet pisteet 10/10!

Koska nämä teokset on tarkoitettu luettaviksi eikä pölyyntymään kaapin täytteeksi, ajattelin laittaa nämä myyntiin 20 euron kappalehintaan (sis. posti- & paketointikulut) omistuskirjoituksella kotiin kannettuna.

Joten jos haluat ilahduttaa bloggarianne sekä yllättää itsesi tai läheisesi inhottavalla joulutervehdyksellä varustetulla uniikilla lukuelämyksellä  jota et kaupoista kovin helposti enää löydä – lähetä sähköpostia otsikolla "Härmägeddön" osoitteeseen nalle.osterman@gmail.com.

Ki-tois!

Jouluaattoa vietetään tänäkin vuonna Suomessa 24. joulukuuta.

Gadgetissa oli virhe