perjantai 12. joulukuuta 2014

Aivan mahtavaa, Lauri Tähkä, aivan mahtavaa!

Mikä tuossa Lauri Tähkässä nyt muka
on niin aivan mahtavaa?
Lauri Tähkä & Turun filharmoninen orkesteri
10.12.2014 Tuomiokirkko, Turku

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

On ollut synkkä ja myrskyinen yö viimeiset kolme viikkoa.

Tai viimeiset kolme kuukautta, näytti kello yötä tai päivää.

Siltä se ainakin tuntuu, kun kuljen pitkin sateen piiskaamalina Uudenmaankatua kohti Turun tuomiokirkkoa tänä joulukuisena iltana.

Niin, totta tosiaan, nyt on joulukuu.

Siltähän tuo todellakin näyttää, kun käppäilen sateen synkistämällä asfaltilla pimeydessä, jota valaisevat ainoastaan yksinäisyyttään hohkavat katulamput sekä muutaman ohikulkevan auton ajovalot.

Todellakin, Black Christmas, musta joulu, siitähän se brittiläinen black metal -tyylisuunnan kantaisä Venom lauloi vuonna 1987 ilmestyneellä viidennellä studioalbumillaan Calm Before The Storm.

Sattumaako?

Ilmatieteen laitos on aiemmin päivällä varoittanut yli 15 metriä sekunnissa puhaltavista myrskytuulista Lounais-Suomen alueella.

Ei tunnu missään. Musta joulu, black christmas, praise the Lord, hail Satan, halleluja!

Tältä näytti Turun tuomiokirkko ulkoapäin katsottuna
keskiviikkona 10. joulukuuta 2014 kello 18.45. Kuvan
harmaat pallukat ovat sadepisaroita.
Siinä se seisoo nyt ylväänä edessäni, Turun tuomiokirkko. Sitä ei pienet tuulenpuuskat säikyttele. Uljaana se uhkuu itsevarmuutta, ylpeyttä ja voimaa, puiden latvojen vain heiluessa ja suhistessa tuulenpuuskien mukana.

Turun tuomiokirkko ei heilu eikä suhise. Se seisoo siinä jylhänä monumenttina ajasta ennen omaa syntymääni.

Ja siinä se tulee seisomaan ylväänä ja uljaana vielä oman kuolemanikin jälkeen.

Tänään Turun tuomiokirkossa esiintyy Lauri Tähkä Turun Filharmonisen orkesterin kanssa, sadan vuoden päästä joku muu.

Sitä en itse ole enää tuolloin todistamassa.

Tai mistä sitä tietää.

Kello näyttää 18.48. Yritän laskea askelmia katutasolta tuomiokirkon ovensuuhun. Sekoan laskuissani. Ulko-ovella tuulen mukana väpäjää Lauri Tähkän konserttijuliste. kastuneena ja lannistuneena.

Juliste näyttää jo luovuttaneen. Se tuulee puuskissa kuin kuvastaen sitä haurautta ja ohutta lankaa, joka meitä hetken ajan tuulen mukana lennättelee ja heittelee tässä kaaoksessa, jota elämäksi kutsutaan.

Lauri Tähkän ja Turun filharmonisen orkesterin konsertti
Turun tuomiokirkossa on loppuunmyyty.
Loppuunmyyty.

Onneksi Lauri Tähkä on luvannut järjestää minulle henkilökohtaisesti vapaalipun.

Astun ovesta sisään, missä minua odottaa kolmen kauniin nuoren naisen vastaanottokomitea.

He ojentavat minulle kirjekuoren, josta löytyy kaksi lippua.

Aivan mahtavaa!

Lauri Tähkä – kavereiden kesken Late – on pitänyt lupauksensa.

Aivan mahtavaa!

Vaan voihan orjuus ja kurjuus sentään, kaikki Turun tuomiokirkon istumapaikat näyttävät olevan jo varattuja, ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa silmänkantamattomiin!

Kävelen ja kuikuilen etsien vapaata istuinta halki ja poikki koko pitkän pyhätön, aiheuttaen varmasti ärtymystä ja hermostumista niissä katsojissa, jotka ovat halunneet nauttia illastaan ilman häiriötekijöitä.

Ah, katsos, tuossahan olisi vaikka kuinka monta tuolia vapaana, minäpä nappaan siitä yhden ja otan sen tuonne eturivin tuntumaan!

– Jos ne tuosta heivahtaisivat, olisimme vaimoni kanssa jo olleet kauan aikaa tuolla edessä, vanhempi herrasmies virnistää.

Turun tuomiokirkossa järjestetään
paljon mahtavia tapahtumia.
Niin, mikäpä tässä istuskellessa ja kaunista marmoritolppaa ihaillessa.

Yhtäkkiä kuulen sisältäni äänen. Onko se Jumala? Onko se Saatana? Mikä tuo ääni on?

– Nalle, sinun täytyy seistä tuolla lavan välittömässä läheisyydessä.

Mitä ihmettä? Onko minulla vaihtoehtoja? Marmoritolppa vai Lauri Tähkä? Sovinnallisuus vai anarkismi? Jumala vai Saatana?

Kuuntelen ääntä ja siirrän maallisen ruhoni lähemmäksi esiintymisalueen etuosaa. Tästähän näkee vallan mukavasti. Varsinkin kun seisoo. Jaloillaan, tarkoitan.

Halleluja!

Kiitos sisäiselle äänelle!

Aivan mahtavaa!

Konsertin alkua odotellessani ja estradin kynttilöitä katsellessani minulla on hetki aikaa pohtia suhdettani Jumalaan, tuohon kaikkivaltiaaseen Taivaan Isään.

Kun olin vielä pieni poika, oli isälläni tapana julistaa juhlavasti säännöllisin väliajoin, kuinka hän kyllä tapasi lausua iltarukouksen joka ilta minun ikäisenä.

– Gud som haver barnen kär, sig till mig som liten är. Vart jag mig i världen vänder, står min lycka i Guds händer. Lyckan kommer lyckan går, den Gud älskar lyckan får.

Oikein mukava ruotsinkielinen riimittely siitä, kuinka onni tulee vain niille, joita Jumala rakastaa.

Hetkinen, ei tuo kyllä kuulosta sellaiselta rukoukselta, jota itse viitsisin rukoilla iltaisin. Ei kuulosta kovin reilulta, oikeudenmukaiselta ja tasa-arvoiselta Jumalalta tuollainen.

Silloin päätin, etten itse tarvitse iltarukousta.

Ennen illan keikkaansa Late on päivittänyt näin mahtavan
otoksen Turun tuomiokirkosta Facebook-yhteisöpalveluun.
Eräänä päivänä ala-asteen uskonnonopetuksessa opettajatar kertoo jotakin, joka mullistaa 12-vuotiaan suomenruotsalaisen kontulalaisen pikkupojan elämän.

– Jos uskotte kristinuskon Jumalaan, pääsette kuoleman jälkeen taivaaseen.

Minulle tulee palava halu kysyä opettajattareltani kysymys.

– Niin, Nalle, kysyy kiusaantunut opettajattareni, kun olen aikani viittilöinyt.

Mutta miten on niiden ihmisten laita, jotka uskovat joihinkin muihin kuin kristinuskon Jumaliin, eivätkö ne sitten pääse sinne taivaaseen, tiedustelen ihmeissäni.

– Ei, he eivät pääse, opettajattareni toteaa tylysti.

Boom!

Tämä on täyttä potaskaa, totean mielessäni. Eli kaikkien huono-osaisten ja -onnisten ahdinko johtuu siitä, ettei Jumala rakasta heitä? Ja ainoastaan kristinuskon Jumalaan uskovat pääsevät iankaikkiseen elämään taivaaseen kuolemansa jälkeen, muut jäävät kolkuttelemaan kylmästi taivaan portteja.

– Mitäs et uskonut, kun sinulla oli siihen vielä mahdollisuus. Painukaa vittuun, painukaa helvettiin siitä häiritsemästä meitä, toteaa Jumala tylysti taivaan porteilla, ennen kuin läimäisee pyhät portit vääräuskoisten naamojen edessä kiinni.

Boom!

Huomaan yhtäkkiä makaavani kuristusotteessa makeisvalmistajan Fazerin tehtailla Vantaan Vaaralassa, missä olemme luokkavierailulla muiden ylä-asteen luokkatoverieni kanssa.

Kuristajanani toimii mies, joka työskentelee jollakin tavoin oman kirkkoherranvirastoni palveluksessa. Huomaan näkökenttäni hämärtyvän.

Olemme muutaman luokkatoverin kanssa ottaneet muutamat juoksuaskeleet portaikossa. Tämä ei ole miellyttänyt yhtenä valvojana toiminutta kirkon miestä, joka päättää todistaa kuka on herra talossa.

Yhtäkkiä Jumalan mies irrottaa otteensa kurkustani. Huh, se oli lähellä!

Asiasta ei koskaan puhuta missään yhtään mitään vaan se painetaan villaisella. Tietojeni mukaan kyseinen mies työskentelee nykyään entisessä seurakunnassani kirkkoherrana.

Lauri Tähkän jouluinen kirkkokonserttikiertue jatkuu 21.12.
saakka. Useat konserteista ovat loppuunmyytyjä jo
ennakkoon. Aivan mahtavaa!
Aivan mahtavaa!

Silti koin moraalisesti jonkinasteisia omantunnontuskia käydessäni omassa kirkkoherranvirastossani eroamassa kirkosta parikymppisenä 1990-luvun alkupuolella.

Niin. Tuolloin ei tavallisen kaduntallaajan ollut mahdollista erota kirkosta parilla napin painalluksella internetissä.

Tuolloin kaduntallaajalla ei ollut edes internetiä käytössään!

Ehei. Silloin mentiin ensin kirkkoherranvirastoon, missä pienin neuvokkain sanankääntein eksynyttä lammasta yritettiin ohjata takaisin laumaan.

Jos sait hakemuksesi laitettua vetämään, oli jäljellä vielä puolen vuoden harkinta-aika, jonka jälkeen sinun piti käydä tekemässä tietyn ajan puitteissa "kakkosvaiheen" ero, muuten alkuperäinen eroilmoituksesi raukesi.

Jolloin mentiin jälleen kirkkoherranvirastoon, missä tällä kertaa yritettiin jo hieman painavemmin sanankääntein ohjata eksynyttä lammasta takaisin laumaan.

Havahdun pohdinnoistani kun takanani alkaa kuulua liikettä. Pienet poikakuorolaiset, joilla on vielä koko elämä edessään, ovat suuntaamassa estradille.

Yksi poika kompuroi rappusissa.

Hänellä on selvästikin tiedossa ohdakkeinen elämä.

Aivan mahtavaa!

Kamerakännykkäni ottamassa valokuvassa illan
estradi näyttää ennen keikkaa tältä.
Pienten pojankoltiaisten jälkeen vuorossa  ovat Turun filharmonikot. Tänä iltana menetän poikuuteni siis kolmesti: olen ensi kertaa Turun tuomiokirkossa, kuulen ensi kertaa Turun filharmoonikkoja ja näen Lauri Tähkän esiintyvän ensi kertaa kirkossa.

Nyt minulla saattaa olla aavistus, miltä niistä pikkupojista tuntuu, jotka joutuvat harrastamaan ryhmäseksiä katolisten pedofiilipappien käsittelyssä.

Katson omahyväisesti taakseni myhäillen omalle nokkeluudelleni sanataiteilijana, mutta joudun kääntämään katseeni kauhistuneena pois nanosekunnissa.

Katseeseeni vastaa nimittäin nainen, joka on selvästikin lukenut likaiset ja perverssit ajatukseni.

Hän on Milla Viljamaa, Lauri Tähkän Revohka-yhtyeen pianisti, sovittaja ja oikea käsi, jolla näyttää, tuntuu ja kuuluu olevan syvempikin yhteys Tähkän luomiin lauluihin ja tunnelmiin.

Kemiaksikin sitä on kai tavattu kutsua.

Aivan mahtavaa!

Turun filharmonikot ja poikakuoro viihdyttävät yleisöä ensin kymmenisen minuuttia instrumentaalimusiikilla. Se on kaunista, ammattitaitoista ja komeaa.

Lauri Tähkä klenkkaa estradille kyynär-
sauvojen kanssa. Jalassaan hänellä on
harmaat villasukat.
Tämän jälkeen artistilämpiöstä alkaa kuulua kalsketta.

Sieltä hän klenkkaa kyynärsauvojen varassa, illan tähti, tyylikkäässä valkoisessa silkkipuvussaan kuin Jeesus valkoisessa kaftaanissaan, jaloissaan sandaalien sijasta harmaat villasukat.

Aivan mahtavaa!

Annan musiikin viedä minut mennessään matkalle joulun sydämeen.

Moottoriteiden varrelle rakennettuja ostoskeskuksia täynnä tavaraa, muovisia halpaversioita puhkikuluneista joululauluista, muovista rihkamaa hyllykilometreittäin, itkeviä lapsia, erikoistarjouksia vain sinulle hyvä muovikorttien omistaja – "my friend", kauppamiesten kaiutettuja kuulutuksia, tungeksivia perheitä, pullottavia ostoskasseja, hikikarpaloita otsalla, huokailevia aikuista, kassakoneiden kilinää, pullokassien kalinaa, kulkusten helkkäilyä, kauppamiesten kätten kahinaa.

Hetkinen, mutta ei tämä ole se laulu!

Katson ympärilleni. Tunnelma Turun tuomiokirkossa on lämmin, harras ja herkistynyt. Täällä eivät kauppamiehet ratsasta – ellei sitten oteta lukuun niitä korkeita levypinoja Lauri Tähkän myyntikojulla, jotka ottivat kävijät vastaan kirkon lipunmyyntipistettä vastapäätä.

Sielläkin myyntihenkilökunta näytti olevan naispuolista.

Niinpä niin, Turun tuomiokirkossa kauppamiehet eivät todellakaan ratsasta.

Hengitän sisääni tuomiokirkon tunnelmaa. Täällä ei ole pelkoa kännisistä katsojista, niskaan lentävistä kaljatuopeista, tuuppivista törpöistä ja mallashöyryjä hönkäilevistä hörhöistä.

Nyt ymmärrän hyvin, miksi niin moni suomalainen eturivin artisti haluaa tehdä näitä kirkkokonsertteja jouluisin.

Anna Eriksson, Jesse Kaikuranta & Lenni-Kalle Taipale, Jippu, Joel Hallikainen, Jari Sillanpää, Vicky Rosti & Laura Voutilainen, Johanna Kurkela, Antti Tuisku, Jarkko Ahola, Olli Lindholm, Lauri Tähkä, Tomi Roivainen & Saara Aalto, Vesa-Matti Loiri, Tomi Markkola, Tarja Turunen, Arja Koriseva & Amadeus Lundberg, Kyösti Mäkimattila...

Kyynisempi katsoja voisi ajatella mielessään, että näitä artisteja kiinnostaa enemmän kirkkokonserttien verottomat lipputulot, mutta niin kyynisiä emme halua olla, emmehän.

(EDIT pe 12.12.2014 klo 9.57: Entinen työllistäjäni ja ohjelmatoimisto Live Nationin ohjelmamyyjä ja tapahtumajärjestäjä Elina Orma kommentoi väitettäni verottomista kirkkokonserteista näin: "Yksi korjaus kuitenkin: kirkoissa konsertoiminen ei ole verotonta, pääsylipuista maksetaan ihan normi alv 10%. Jos vielä kyseessä on seurakunta, joka kieltää lippujen myymisen > ilmainen sisäänpääsy, ovella saa myydä ohjelmalehtisiä (eli hitonmoinen riski, koska ennakkoon ei ole mitään tietoa kysynnän määrästä ja markkinoinnin tarve mahdoton määritellä), niin siitä ilosta saa sitten maksaa alvia 24%! MAHTAVAA!" Tähän voi varmaankin vain todeta, että maailma muuttuu, niin kirkkokin.")

– Kerrassaan huikeaa olla täällä, täällä on aivan huikea tunnelma, Late kehuu yleisöä ensimmäisen laulun jälkeen.

Huikea.

Tuo huikea sana huikea.

Olin väärässä. On tänne pyhään temppeliin päästetty sentään yksi kauppamies. Hän istuu estradin edessä, on pukeutunut valkoiseen silkkipukuun sekä harmaisiin villasukkiin ja tottelee nimeä Lauri Tähkä.

Näen punaista.

Näen The Voice Of Finland -ohjelman juontajan Axl Smithin puhkumassa, psyykkaamassa ja paasaamassa mikrofoniin Turun Logomossa punaisten värivalojen loisteessa, kuinka huikea meininki täällä onkaan! Kerrassaan huikeaa, miten huikeita esityksiä täällä voidaan nähdä!

Huikeaa!

Punaisia värivaloja käytetään myös Amsterdamin ja Hampurin punaisten lyhtyjen alueilla, mistä nuoret ja vähän varttuneemmatkin prostituoidut tarjoavat palveluksiaan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen.

Sinne se Hanoi Rocksin kitaristi Andy McCoykin uhosi lähteä myymään persettä television makasiiniohjelmassa 1980-luvun puolivälissä yhdessä aisaparinsa Michael Monroen kanssa, mikäli musiikkiuralla ei joskus enää heruisi menestystä.

Mitä se Andy McCoy vielä Suomessa oikein tekee?

Huikeaa!

Nyt ymmärrän kaiken.

Huikeaako? Sano vielä kerran!

Näen punaista.

Päässäni napsahtaa.

Näen punaisten verinorojen valuvan valkoiselle silkille, kun tuon yhdentekevän, onton ja sisällöttömän sanan ylimalkainen käyttö on vihdoinkin johtanut lopulliseen ratkaisuun.

Näen Lauri Tähkän kaatuvan tuoliltaan maahan ja hänen valkoisen silkkipukunsa muuttuvan sekunti sekunnilta punaisemmaksi.

Verta ja suolenpätkiä lentelee, ihmiset juoksentelevat ympäriinsä paniikissa yrittäen löytää ulospääsyä tästä painajaisesta.

Aivan mahtavaa!

Sinulle Jeesuksen liha ja veri, kuten viimeisellä ehtoollisella on tapana sanoa.

"I'm shot", minua on ammuttu, Tähkä kuiskaa korvaani viimeisinä sanoinaan, kuten  The Beatles -yhtyeen John Lennon 34 vuotta aiemmin New Yorkissa, kun Mark Chapman -niminen miekkonen oli kuljettanut tämän viimeiselle matkalle.

Aivan mahtavaa, ovat viimeiset sanat jotka Tähkä kuulee huuliltani hänen vaihtaessaan hiippakuntaa toiseen ulottuvuuteen.

Havahdun horroksestani. Eihän tällaista sovi tehdä pyhällä maalla pyhässä temppelissä. Tällaista tapahtuu vain elokuvissa, tietokonepeleissä sekä Nalle Östermanin blogissa.

Aivan mahtavaa!

Mutta miksi ihmeessä Late ei tässä pyhässä temppelissä käytä loihtimaansa fantastista iskulausetta? Miksi hän alentuu ja alistuu käyttämään adjektiivia, jonka ylenpalttinen käyttö on kääntänyt sanan käyttötarkoituksen täysin päälaelleen ja tehnyt siitä suorastaan luotaantyöntävän?

Kyllä suomen kielessä on muitakin adjektiiveja, joilla voi tilanteen mukaan hehkuttaa: hieno, mahtava, mainio, laadukas, mahtipontinen, jopa mieletön, kuten Suomen Kielitoimiston kouluttaja Minna Pyhälahti hehkutti blogissaan 7. helmikuuta 2013.

Tästä syystä Lauri Tähkä on aivan mahtava mies!
Tai aivan mahtavaa!

Muistan ikuisesti koko loppuelämäni ajan varmasti toisessakin ulottuvuudessa, kun ensi kerran törmäsin tähän Tähkän aivan mahtavaan iskulauseeseen, sloganiin.

Se tapahtui Suomen Turussa torstaina 6. marraskuuta 2014, kello 12.33 iltapäivällä.

Olimme rakkaan vaimoni kanssa sopineet lähtevämme yhdessä lounaalle tuona nimenomaisena päivänä. Jouduin astumaan pimeään, sateiseen ja loskaiseen syyssäähän ilman vaimoni voimaannuttavaa vaikutusta, sillä minulla oli asioita hoidettavana Turun keskustassa.

Siellä Turun pääkirjastossa asioidessani ja takaisin sateiselle Linnankadulle palatessani muistin, että tänäänhän on sen Lauri Tähkän Lintukodon avajaiset!

Hetken mielijohteesta päätän siirtää kapiset luuni pois Linnankadulta Aurakadulle Turun Kaupungintalon eteen, mihin Honkarakenteen rakennuttama Lauri Tähkän maailman suurin linnunpönttö on kohonnut.

Rakkaan vaimoni sijasta haen voimaannuttavaa vaikutusta menestyksekkäästä levylaulajasta.

Tuolloin en vielä tajunnut, että tämä vierailu tulisi räjäyttämään tajuntani ja muuttamaan elämäni suunnan merkitsevästi.

Odotan suurta yleisöryntäystä ja Jeesuksen toisen tulemisen ylittävää hysteriaa, mutta joudun ilahtumaan iloisesti: paikalla on vain kourallinen ihmisiä.

Late yllättyy näkemisestäni silminnähden.

– Kato, mitä Nalle, aivan mahtavaa, että pääsit paikalle, aivan mahtavaa, ottaa mies tilanteen haltuun alkujärkytyksestä toivuttuaan.

– Tämä tässä on Nalle Österman, hän on Suomen kovin rocktoimittaja, Late julistaa viehättävälle blondille, jonka veikkaan kuuluvan Turun kaupungin Turku Touring -organisaatioon.

– Ja tämä tässä on Lauri Tähkä, Suomen kovin estradiviihdyttäjä, nokitan ja virnistän kuvankauniille blondille tupakan, kahvin ja kolajuomien kellastamilla hampaillani.

– Aivan mahtavaa, Late virnistää siten, kuten vain Lauri Tähkä voi virnistää.

Jutustelemme ja sanailemme niitä näitä onanoituamme toisemme miljooniin henkisiin kliimakseihin Mooseksen vuorten hekuman huipulle.

– Aivan mahtavaa, aivan mahtavaa, muistaa Late lausua niihin väleihin, kun keskustelun uhkaa tappaa henkinen tyhjiö ja tylsyys.

Eihän kukaan meistä halua palata takaisin maan pinnalle tuolta Mooseksen vuorten hekuman huipulta.

– Ota puuroa, tuolta pihalta saa puuroa, Late vinkkaa pihamaalle, missä muutama muori on jo soppakauhat tanassa.

Lauri Tähkän konsertti Turun tuomiokirkossa on aivan
mahtavaa musiikin juhlaa sen ensitahdeista viimeiseen iskuun!
Kieltäydyn kohteliaasti tarjouksesta.

– Kiitos Late, mutta olen jo sopinut meneväni vaimoni kanssa lounaalle Turun parhaaseen sushiravintolaan Kauppahalliin, Kado Sushiin, kerron.

– Aivan mahtavaa, aivan mahtavaa, ovat Turun uuden "Kiss My Turku" -mainoskasvon viimeiset sanat ennen kuin käännän komealle miehelle selkäni ja siirryn takaisin ulos tuohon synkkään ja myrskyiseen yöhön keskellä kirkasta syyspäivää.

Aivan mahtavaa!

Havahdun ajatuksistani, kun Late ja kumppanit herkistyvät esittämään Suomen rakastetuimpiin joululauluihin kuuluvan Jean Sibeliuksen sävellyksen ja Zacharias Topeliuksen sanoittaman ikivihreän En etsi valtaa loistoa.

Olen haltioitunut ja mykistynyt siitä, kuinka komeasti ja uljaasti Laten laulu kaikuu tässä majesteettisessa temppelissä. Kuinka tyylikkäästi ja vivahteikkaasti mies saa äänensä soimaan kaikkien näiden todistajien edessä.

Virallisen perimätiedon mukaan Turun tuomiokirkossa on 900 istumapaikkaa, mutta jos mukaan lasketaan Jeesus, Mooses, Jumala, Saatana ja ne lukemattomat muut henget, jotka tuntuvat ilahduttavan meitä läsnäolollaan tässä pyhässä sakramentissa, on henkien osallistujamäärä varmasti ääretön.

Tunnen oman henkeni puhdistuvan ja elämäni voimistuvan tässä tunnelmallisessa toimituksessa, joka tuntuu pyhältä keitaalta ja rakkauden lähteeltä tuon synkässä ja myrskyisessä yössä tehdyn päättymättömältä tuntuneen taipaleen jälkeen.

Seuraavana kuultava Joulu tuo luoksein rakkaat yhdistää Laten sävellykselliset maneerit irlantilaishenkiseen jolkotteluun jouluiseen käärepaperiin paketoituna. Aivan mahtavaa! Laten omia joululauluja olisi ilo kuulla enemmänkin, sillä tämä mies taitaa kyllä tarttuvat iskusävelmät!

Näin ilta jatkuu. Rakastetuimpa joululauluja, hieman tuntemattomampia kappaleeita sekä Tähkän oman ohjelmiston tunnelmallisimpia sävellyksiä puettuna arvokkaaseen ja juhlavaan muotoon Turun kaupungin ylväimmässä rakennuksessa.

Jouluyö, juhlayö. Tonttu ei vaan saa unta. On hanget korkeat, nietokset. Hiutaleet maahan leijailee.

Noin puolitoista tuntia kestäneen konsertin jälkeen Late rientää
jakamaan nimikirjoituksia ja poseeraamaan yhteiskuviin
Turun tuomiokirkon eteiseen pystytetyn myyntikojun luo.
Reilun tunnin esiintymisen jälkeen Late klenkkaa estradilta kulisseihin, mistä hän palaa yleisön eteen jo muutamien sekuntien jälkeen raikuvien aplodien saattelemana.

– Pelkäsin jo, että joudun klenkkaamaan takaisin Paattisille näiden laulujen jälkeen, naurattaa sulavapuheinen ja sliipattu solisti yleisöään.

Katson ympärilleni. Vierelleni on konsertin aikana kertynyt vaivihkaa kymmenkunta muuta seisoskelijaa, jotka haluavat todistaa tämän ikimuistoisen illan muutoinkin kuin marmoritolppia tuijottelemalla.

Lapsia, nuoria, äitejä, isiä, muoreja, vanhoja.

Tässä se taas nähtiin.

Ihmiset tarvitsevat aina johtajan, jonka esimerkkiä seurata.

Aivan mahtavaa!

Encoreiden aikana pääsen todistamaan vielä toisen ihmeen, kun Lauri Tähkän lokakuussa 2011 julkaistun Polte-debyyttialbumin nimikappaleen teksti tunkeutuu ihoni alle.
"Kuuntelee, mua tähtitaivas täällä kuuntelee, kun huudan ääneen, miksi pois ei mee, hurja polte pohjaton. Haalenee, vaik vuosi vuodelta vain haalenee, se rauta rintaa silti raatelee, yksinäinen yöni on."
Laulaako Late epäonnistuneista parisuhteistaan vai päättyneestä taipaleestaan Elonkerjuu-yhtyeen kanssa? Vai sekä että?
"Kiihkeyttä kuumaa, hulluutta huumaa, sait mut tuntemaan. Katso mua pitkään, miksi sytytitkään, roihun riehumaan, silloin aikanaan."
Mietin omia epäonnistuneita parisuhteitani. Mietin omia kaatuneita bändejäni. Huomaan silmäkulmieni kostuvan, pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.

Pyyhin silmäkulmani kämmenselkääni.

Johtajan ei sovi romahtaa yleisönsä edessä.
"Silmissäs on hetken verran, polte tuo, sen tunsin kerran, jos mä jään, vieläkö sen nään. Uskonko ja uskallanko, tahdonko ja tarkoitanko, näänkö sen muuta toivo en."
Vai laulaako Late inspiraatiosta? Tavoittaako tekijä jälleen sen luovuuden, jonka makeaa nektaria kun on joskus saanut maistaa, sitä enemmän sitä janoaa. Ja mitä enemmän sitä havittelee ja hamuaa, sitä harvemmin sen saavuttaa.

Jono Lauri Tähkän myyntikojulle kasvaa kymmenien metrien
mittaiseksi tähden ilmestyttyä paikalle faniensa iloksi.
Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta.

Sen tiedän.

Minäkin.

Inspiraation kanssa voi käydä niin, että sieltä mistä sitä ei todellakaan havittele, sieltä sen saattaa jonakin päivänä jälleen löytää.

Itse en Lauri Tähkän linnunpöntöstä inspiraatiota todellakaan havitellut – pois se minusta – ainoastaan hetken hekumaa ja halvat naurut.

Vaan linnunpöntöstä minä inspiraationi todellakin löysin.

Sattumaako?

Hetken hekumasta ja halvoista nauruista.

Kaikista tänä iltana kuultavista kappaleista Polte saa illan raikuvimmat aplodit. Ansaitusti.

Aivan mahtavaa!

Ilman tuota vierailua Lauri Tähkän linnunpönttöön olisin tuskin tätäkään iltaa kokenut, saati tilaa.

Tunnetilaa tai Turun tuomiokirkon sakastia, same difference, aivan sama.

Lauri Tähkän linnunpönttökin on tila.

Eikä ilman tuota tilaa olisi tätäkään kirjoitusta syntynyt.

Kirjoitusta, jota kirjoittaessaan tuntee, kuinka sormet vain liitelevät näppäimistöllä jonkun korkeamman voiman johdattelemana.

Jumalan, Saatanan, Mooseksen, Jeesuksen?

Aivan sama.

Aivan mahtavaa!

Lauri Tähkä on jättänyt aivan mahtavan muistijäljen
ihmisten mieliin jo nyt!
Jokainen näkee ja kokee elämänsä omalla tavallaan. Jokainen kirjoittaa kohtaamisensa ja kokemuksensa isoon kirjaan omalla tavallaan. Kun toinen totuutta kaunistelee, toinen itsensä vereslihalle repii.

Oman Jumalani edessä olemme kaikki samanarvoisia. Sinä ja minä, Adolf Hitler ja Äiti Teresa, Alexander Stubb ja Tarja Halonen. Ainoastaan tekomme määrittelevät sen, millaisen muiston me itsestämme jätämme jälkipolville.

Aivan mahtavaa!

Kunnes nuo värit haalistuvat aikakirjoissa ja jäljelle jää vain kasa luita maan alla tai kasa tuhkaa kaikkeudessa.

Tämäkin kirjoitus syntyi siitä oudosta poltteesta sisällä, jota on mahdotonta selittää. Mutta siihen on tarrattava kiinni, vielä kun tilaisuus on, koska se on ohikiitävä hetki, joka haalistuu ja lopulta katoaa tuulen mukana taivaisiin.

Kuten Lauri Tähkän kärsinyt ja kastunut keikkajuliste.

Mikäli tuuli ei sitä lennätä taivaaseen, sen tekee kirkon vahtimestari, joka myttää "LOPPUUNMYYTY"-sanalla varustetun keikkajulisteen pieneksi palloksi ja heittää sen roskakoriin.

Se siitä maallisesta kunniasta.

Olin aiemmin päivällä joutunut pettymään rakkaan ja uutteran vaimoni ilmoittaessa, ettei hän jaksa tänä iltana lähteä mihinkään konserttiin opiskeluväsymyksen takia.

Olin pettynyt mutta ymmärtäväinen.

Kun tämän jälkeen yritin sosiaalisessa mediassa houkutella toista kaveria rinnalleni, sain osakseni vain säälinsekaista naureskelua ja ilkkumista.

Nyt ymmärrän hieman paremmin miltä pääministeri Stubbista tuntuu yrittää innostaa kokonaista kansakuntaa jonkin aivan mahtavan äärelle, mille suurin osa kansakuntaa viittaa kintaallaan.

Turun tuomiokirkossa ymmärsin myös miksi olen joutunut tekemään tämän pitkän ja raskaan matkan synkässä ja myrskyisessä yössä yksin.

Tämä uniikki elämys minun piti kokea ja tuntea täysin itse. Jos olisin jakanut sen kaverin kanssa, ei se olisi enää ollut uniikki vaan meidän yhteinen.

Aivan mahtavaa!

Yhteinen se on tietysti kaikkien meidän todistajien kanssa, jotka olemme saapuneet paikalle kuuntelemaan Lauri Tähkän joulun ilosanomaa.

Täällä eivät vääräuskoiset juhli. Vai juhlivatko?

Myös Suomen mukavimmaksi julkkikseksi äänestetty Michael
Monroe pääsee ottamaan selfien idolinsa kanssa.
Me olemme täällä yhdessä, muu maailma on siellä ulkona. Siellä ulkona on synkkä ja myrskyinen yö. Tällä sisällä on lämmintä ja turvallista uljaan Turun tuomiokirkon pyhässä syleilyssä, missä karismaattisen saarnaajan virkaa toimittaa valkoisiin pukeutunut Jeesus – anteeksi, Lauri Tähkä.

Tässä pirtissä, tuvassa, pyhätössä, talossa on hetki aikaa reflektoida ulkomaailmaa ja kaikkia niitä maailman myrskyjä ja tyrskyjä, joista media meitä jatkuvasti muistuttelee ja pelottelee.

Venäjä hyökkää Suomeen, anarkistit tuhoavat yhteiskuntamme, Alexander Stubb johtaa maamme perikatoon, yhteiskuntamme jakautuu kahtia, eriarvoistuminen lisääntyy, tasa-arvoinen avioliittolaki syöksee kirkon ja Suomen turmioon, maahanmuuttajat mädättävät puhtaan valkoisen kulttuurimme, maailmamme ajautuu tuhoon.

Lopun ajan apostoleita on kuultu ennenkin. Tuomiopäivän pasuunat ovat soineet tuhansia vuosia ennen syntymäämme ja ne tulevat soimaan tuhansia vuosia kuolemamme jälkeenkin. Aina löytyy se pahan ilman lintu, joka pelottelee meitä Jumalan raivolla, pelolla ja tuholla, koska olemme päästäneet käärmeen tunkeutumaan paratiisiimme altistamaan meidät houkutuksille.

Mutta mikä on sellainen Jumala, joka ei pyri herättämään ihmisissä toivoa, ainoastaan ahdistusta?

Täällä, Turun tuomiokirkossa, keskiviikkona 10. joulukuuta 2014 jälkeen Kristuksen syntymän, pystyn ensi kertaa tuntemaan Jumalan rakkauden läsnäolon.

Vai onko kyseessä sittenkin Saatana?

Onko sillä edes mitään väliä?

Täällä, tässä pyhätössä, ulkomaailma tuntuu täysin merkityksettömältä. Aika on pysähtynyt. On vain me, tässä ja nyt. Turvassa pahalta ulkomaailmalta. Vai onko se ulkomaailma sittenkään niin paha? Vai onko kaikki vain kiinni uskostamme? Mihin uskomme? Hyvään vai pahaan? Tulevaisuuteen vai turmioon? Valoon vai pimeyteen?

Näinkö helppoa se on?

Täällä, Turun tuomiokirkossa, keskiviikkona 10. joulukuuta 2014 jälkeen Kristuksen syntymän, pystyn ensi kertaa ymmärtämään, miksi joku saattaa hakea turvaa kristinuskon Jumalasta ja Hänen kunniaksi rakennetuista pyhätöistä.

Siihen tarvittiin maallista musiikkia kauppaava valkoiseen silkkipukuun pukeutunut kaupparatsu.

God works in mysterious ways, Jumala työskentelee omituisilla tavoilla, tavataan sanoa.

Sen oivaltaminen on vaatinut melkoisen taivalluksen synkässä ja myrskyisessä yössä.

"Raskaan prosessin", kuten entinen kansanedustaja Marja Tiura toteaisi.

Vaan nyt olen vihdoin löytänyt turvapaikan.

Kohdun.

Lohdun.

Aivan mahtavaa!

– Kiitoksia oikein paljon. Soitetaan yks laulu vielä, ja sen jälkeen mä tulen tuohon eteiseen moikkaamaan vielä teitä, jotka haluatte tulla jutusteen, niin voitte tulla jutusteleen ja antamaan nimmareita. Mä toivon myös, että te olette ottaneet virsikirjan mukaan, sillä tietenkin kun tullaan kirkkoon, niin se on tapana.

Illan viimeisenä kappaleena kuullaan tunnettu hengellinen hymni, Maa on niin kaunis.

Tuota Wikipedian linkkiä klikkaamalla selviää, että laulun sävelmä on peräisin 1842 ilmestyneestä sleesialaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Sen tekijä on tuntematon.  Laulun suomensi Hilja Haahti vuonna 1903. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa se on ollut virtenä numero 30 vuoden 1986 virsikirjapainoksesta lähtien. Ruotsinkielisestä se löytyy numerolla 31.

– Meneehän se elämä ilman virsikirjaakin, kuten voisin lallatella vuoden kovimman kotimaisen albumin tehneen Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa -levyn hittikappaletta mukaillen.

Tämän laulun viimeisessä säkeessä tapahtuu ihme.

Halleluja! It's a miracle!

Tämän laulun viimeisessä säkeistössä joka ikinen seisomaan kykenevä ihminen joutuu nousemaan jaloilleen Lauri Tähkän – Laten – kehotuksesta.

– Mä en tiedä, onko tässä kirkossa tai täällä päin tapana nousta viimeisessä säkeistössä ylös seisomaan? On? Te tiedättekin, eli viimeisessä säkeistössä noustaan sitten ylös ja lauletaan oikein kunnolla!

Minun ei enää tarvitse, sillä olenhan noussut jaloilleni jo tuntia aiemmin illan ensimmäisenä yleisön edustajana.

Aivan mahtavaa!

Turun tuomiokirkkoon saapunut juhlakansa on saanut
todistaa upean konsertin. Aivan mahtavaa!
Konsertin jälkeen ihmiset näyttävät olevan tyytyväisiä näkemäänsä ja kokemaansa. Niin sietääkin. Yleisömassa alkaa suunnata ulko-ovia kohti. Siellä Late jo seisookin hymyilemässä ja poseeraamassa, valmiina yhteiskuviin, jakamaan nimikirjoituksia sekä myymään tuoretta joululevyään.

Hengellistä ravintoa maallisessa muodossa.

Yleisö näyttää koostuvan etupäässä varttuneemmista naispuolisista katsojista, mutta myös miehiä ja nuoria lapsia on mahtunut mukaan joukkoon iloiseen.

Aivan mahtavaa!

Linnottaudun sivummalle valmistautuakseni kohtaamaan illan suurimman sankarin silmästä silmään, onhan minulla hänelle joululahja.

Ihka-aitoa suomalaista käsityötä!

Aivan mahtavaa!

Mutta kukas sieltä klenkkaa?

Kukapa muukaan kuin toinen The Voice Of Finland -legenda ja tähtivalmentaja, Michael Monroe!

30 vuotta sitten laulaja istui Andy McCoyn (os. Antti Hulkko) rinnalla naureskelemassa aurinkolasit silmillään, kun kitaristi uhosi menevänsä Amsterdamiin myymään persettä. Nyt hän halailee Lauri Tähkää Turun tuomiokirkon eteisessä.

Sattumaako?

Onko kyynärsauvoilla klenkkaaminen uusi megatrendi suomalaisten viihdeartistien keskuudessa – vai ainoastaan osoitus laulajan ammatin varjopuolista?

Niin Michael Monroe (os. Matti Fagerholm) kuin Lauri Tähkä (os. Jarkko Suo) ovat tunnettuja energisistä lavaesiintymisistään, joissa nämä pyrkivät antamaan katsojilleen mahdollisimman värikkään, viihdyttävän ja vauhdikkaan show'n. He laittavat itsensä alttiiksi joka ikinen ilta, jotta mahdollisimman moni katsoja voisi edes hetkeksi unohtaa arkihuolensa, heittäytyä musiikin vietäviksi ja poistua kotiinsa konsertin jälkeen hymy huulillaan voimaantuneina ja virkistäytyneinä.

Kolikon kääntöpuolella ovat mahdolliset tapaturmat ja kehon rasitukset, jotka tulevat kuluttavan ammatin myötä.

Ei käy näitä miehiä kateeksi, ei todellakaan.

He ovat maksaneet kovan hinnan menestyksestään.

Siinä he nyt seisovat vaihtamassa kuulumisia, kaksi turkulaista suomirockin ikonia, Michael Monroe ja Lauri Tähkä.

Kiss My Turku -markkinointikampanjan entinen ja nykyinen mainoskasvo.

Tunnelma sähköistyy, salamavalot räpsyvät, nimikirjoituksia ja yhteiskuvia janotaan. Muutama onnekkain pääsee yhteiseen halaukseen Monroen ja Tähkän väliin.

Iik!

Aivan mahtavaa!

– Kiitti Late, oli nastaa, nähdään, moi, huikkaa Monroe viimeisiksi sanoikseen ennen kuin heilauttaa toista kyynärsauvaansa merkitsevästi tervehdyksenä toiselle toipilaalle.

He tietävät, millaista on kuulua suomirockin kirkkaimpaan kärkeen.

The show must go on, show'n täytyy jatkua – hinnalla millä hyvänsä.

Turun tuomiokirkossa Lauri Tähkä saa myös aivan mahtavaa
kotimaista käsityötä kannettavaksi kotiina!
Oman terveytensäkin uhalla he uhrautuvat, jotta sinä ja minä saisimme edes hetken helpotuksen elämäämme.

Lauri Tähkän joulukonsertti Turun tuomiokirkossa on ollut ikimuistoinen ja unohtumaton kokemus, ainakin minulle. Kuin pakopaikka pahasta maailmasta ja pimeydestä pyhään valoon ja lämpöön.

Eleistä ja ilmeistä päätellen se on merkittävä tilaisuus sitä myös artistille itselleen.

Nyt hän viittilöi minut tulemaan luokseen.

Ojennan Sammakko-kirjakustantamon kangaskassissa kantamaani joululahjan valkoiseen silkkipukuun pukeutuneelle tyylikkäälle artistille kädet täristen.

Juuri nyt tunnen oloni suuren ja mahtavan rocktoimittajan sijasta pieneksi ja epävarmaksi fanitytöksi.

Yritän selittää jotakin lahjani syntyhistoriasta, mutta sanat takeltelevat kurkussani.

Aivan mahtavaa!

Nappaan ensin valokuvan Latesta poseeraamassa yksin lahjansa kanssa. Tämän jälkeen ojennan kännykkäkameran Lauri Tähkän myyntikojun toiselle myyjättärelle, jotta voin itsekin poseerata työn sankarin kanssa kaulakkain, innokkaimpien fanityttöjen lailla.

Paatuneinkin rocktoimittaja herkistyy, kun saa poseerata
vierekkäin komean ja valovoimaisen tähden kanssa.
Aivan mahtavaa!
Nyt tiedän, miltä niistä lukemattomista naisista tuntuu, jotka tänäkin iltana ovat sankoin joukoin kantaneet Laurille viinipulloja ja muuta lämmikettä talven pimeitä iltoja lämmittämään ja valaisemaan.

Aivan mahtavaa!

Taakseni jää vielä kymmenien metrien jono poistuessani Turun tuomiokirkosta Turun yön pimeyteen.

Jotakin on kuitenkin muuttunut. Enää yö ei tunnu synkältä ja myrskyiseltä. Nyt ilta on täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta maailman ja elämän hyvyyteen.

Valo voittaa pimeyden ennen pitkää.

Kaiken tämän toivonpilkahduksen on upean suomalaisen viihdeartistin loppuunmyyty joulukonsertti kotikaupunkini komeimmassa pyhätössä saanut aikaan.

Aivan mahtavaa!

Kotona en ole pysyä nahoissani. Olo on levoton ja euforinen.

Minun on pakko kirjoittaa tämä tunne lihaksi.

Mutta ensin minun minun on kirjoitettava sähköpostiviesti Paattisiin.

Viestin otsikon sinä, arvon blogini lukija, varmasti jo tässä vaiheessa arvaatkin.
"Late,
Ensiksi, kiitos fantastisesta konsertista. Se oli ensimmäinen vierailuni Turun Tuomiokirkossa eikä se olisi voinut olla parempi, esiintymisenne oli fantastinen elämys alusta loppuun.
Aivan mahtavaa!
Koska kirkon eteisessä ei ollut aikaa jäädä sanailemaan pidemmäksi aikaa, halusin kertoa joululahjasi tarinan, koska siihen liittyy oleellisesti tarina.
Tuona päivänä kun satuin tallailemaan Linnankatua pitkin muistin, että pentele vieköön, tänäänhän on sen Laten Lintukodon avajaiset. Hetken mielijohteesta päätin siis tulla katsastamaan ja fiilistelemään avajaistesi meiningit.
Siinä kun rupattelimme sen pienen hetken, tarttui mieleeni useampaan otteseen käyttämäsi fraasi "aivan mahtavaa". Edes yösydännä se ei jättänyt minua rauhaan.
Se oli aivan mahtavaa!
Kun sitten päivänä eräänä toinen kollega kertoi tekevänsä sinusta haastattelun joululevysi tiimoilta, katsoin aiheelliseksi jakaa Facebookissa pienen tarinan kohtaamisestamme Lintukodossa.
Se oli kollegani mielestä aivan mahtava tarina!
Kollegani oli puolestaan vinkannut tarinasta muutamille helsinkiläisille tovereilleen, joihin kuului eräs graafikko. Hän loi paidan AIVAN MAHTAVAN visuaalisen ilmeen.
Monet artistit käyttävät erilaisia sloganeita ja iskulauseita fiilistellessään meininkejä. Esimerkiksi "huikea" on sana, joka tuntuu kärsineen inflaation sen liiallisesta käytöstä.
Aivan mahtavaa on jotakin muuta. Siinä on luonnetta, persoonallisuutta ja alkuvoimaa. Fiilistä! Jes!
Täten harteilleni lankesi toimittaa tämä jouluinen joululahja sinulle – eli koko "Suomen AIVAN MAHTAVAA -seuran" itseoikeutetulle inspiraattorille ja kunniajäsenelle – tänään.
Toivottavasti et koe tätä loukkauksena tai vittuiluna, vaan päinvastoin kunnianosoituksena AIVAN MAHTAVAA Lauri Tähkää kohtaan!
Joten, suuret kiitokset kaikesta Lauri, aivan mahtavaa joulurundia ja joulua sekä pikaista toipumista klenkkamiehelle toivottaen,
Nalle & koko Suomen AIVAN MAHTAVAA -seura"
Katson kirjoittamaani viestiä hetkisen kunnes päätän painaa käyttämäni sähköpostipalvelun LÄHETÄ-nappia sydän pampaten.

Mitäköhän Late mahtaa tästä viestistä oikein ajatella?

Tämän jälkeen ryhdyn kirjoitustyöhön.

Vastausta sähköpostilaatikkooni en Latelta koskaan saa.

Sen sijaan saan jotain paljon suurempaa, kauniimpaa ja mahtavampaa.

Torstaiaamuna 11. joulukuuta 2014 Lauri Tähkän
Facebook-sivuille on ilmestynyt seuraava kuva
aivan mahtavalla kuvatekstillä varustettuna!
Päätän kopioida sen kuvakaappaukseksi tämän blogikirjoituksen oheen.

Rauhallista joulun odotusta ja iloista joulua kaikille blogini lukijoille.

Näihin kuviin ja tunnelmiin rocktoimittaja Nalle Österman ja hänen Rocktoimittajan päiväkirja -blogi hiljentyy ja siirtyy ansaitulle joululomalle vuoden 2014 osalta. Mikäli vastaavanlaiset blogikirjoitukset viehättävät, löytyy samankaltaisia tekstejä vielä enemmän Nalle Östermanin esikoisteoksesta "Härmägeddön - vuoteni suomirockissa" (Like, 2011), muun muassa tarinan Nalle Östermanin ensimmäisestä vierailusta Lauri Tähkän keikalle.

Teosta voi tilata vaikka itselleen tai kaverilleen lahjaksi omistuskirjoituksella varustettuna 20 euron kappalehintaan (sis. posti- & paketointikulut) rocktoimittajalta itseltään lähettämällä sähköpostia os. nalle.osterman@gmail.com otsikolla "Härmägeddön". Ki-tois!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe