tiistai 16. tammikuuta 2018

Kriitikon kuolema

Vuoden 2017 viimeisen Soundi-lehden kannessa
on porilainen rytmiorkesteri Circle.
"Tekeekö jokin asia tai tuote maailmasta paremman tai kauniimman paikan? Mielestäni myös taiteilijan pitäisi osata vastata tähän kysymykseen myöntävästi."
Muutettuani helmikuussa 2017 suomirockin syvään ytimeen Tampereelle olen löytänyt mukavan henkireiän keskustan pääkirjastosta Metsosta, josta tuppaa löytymään jos jonkinlaista jännää.
Niin nytkin.
Tällä kertaa päätin pitkästä aikaa ilahduttaa ja viihdyttää itseäni suomalaisten musamedioiden suurimman instituution kanssa – eli Soundin.
Vaikka vuonna 1975 perustettu lehti on kokenut jos jonkinlaista hienosäätöä vuosikymmenten mittaan, on sen perusolemus pysynyt varsin muuttumattomana – artistihaastattelut, levyarvostelut sekä ajatuksia herättävät kolumnit muodostavat edelleen sen rungon.
Soundi on sellainen mukava ja tuttu rokkisetä, jonka kainaloon on leppoista ja turvallista käpertyä aika ajoittain.
Välillä tarvitaan myös kestäviä ja muuttumattomia arvoja.
Uusimman Soundin kannessa on tällä kertaa Circle – eli Porissa vuonna 1991 perustettu arvaamaton ja äkkiväärä rokkijyrä, jonka eriskummalliset ratkaisut ovat pitäneet oudon yhtyeen elinvoimaisena ja raikkaana tähänkin päivään asti.
Reilussa neljännesvuosisadassa basisti Jussi Lehtisalon johtaman yhtyeen plakkariin on kertynyt jo 52 studioalbumia eli aletaan lähennellä jo "peitsamolaisia" lukemia.
Jutun loppupuolelta löytyi lausahduksia, jotka inspiroivat ja innoittivat tähän kirjoitukseen, jota sinä rakas ystäväni juuri luet tällä hetkellä tässä ja nyt.
"Lehtisalo löytää kauneuden keskeneräisyydestä. Sitä ei pitäisi lähteä kritiikillä häivyttämään.
Kritiikillä vain eliminoidaan ja supistetaan taiteellisen ja täten myös yhteiskunnallisen toiminnan sektoria. Silloin kun kritiikin motiivi on vain jonkun ryhmän vakuuttaminen, on se teeskentelevää ja poissulkevaa. Se hävittää vaillinaisuuden ja puolivillaisuuden, vaikka juuri tällaisia arvoja tulisi nimenomaan vaalia. Ei minun tehtäväni taiteilijana ole keksiä innovaatioita tai saavuttaa jotakin suurta. Minä uskon pienempään: jos tekee yhdenkin ihmisen lempimusaa, niin se on arvokasta!"
Tekstipätkä Soundista, joka
kirvoitti tämän blogipostauksen.
Circlen pomomiehen ajatukset kritiikistä alkoivat herättää ajatuksia ja fiiliksiä. Kuten taiteen tietysti kuuluukin. Kun on tehnyt erilaisia lehtikritiikkejä jostain 1980-luvun lopulta lähtien erilaisiin kotimaisiin musamedioihin, sitä voi reflektoida omia tekemisiään myös Lehtisalon sanoihin.
Kun pohdin omia syitäni lähteä kirjoittamaan musiikki- ja kulttuurikritiikkejä aluksi Rumbaan ja myöhemmin Soundiin, Tuhmaan, Suosikkiin, Suomi Finland Perkeleeseen, Hufvudstadsbladettiin ja milloin mihinkin, niin se lähti jonkun 15-vuotiaan pojankoltiaisen innostuksesta, halusta ja intohimosta välittää tietoa ja mielipiteitä kovista (ja vähemmän kovista) uusista jutuista, joista muut eivät välittäneet (tietoa).
Oli aukko, joka piti täyttää. Ja kun mietin omia kirjoituksiani, on tiedonvälitys tietysti ollut olennaisinta siinä. Välittää tietoa sellaisista kovista jutuista, joista muut eivät välitä sitä tietoa.
Tietysti sitä on välillä kirjoittanut myös hyvinkin kriittisesti erilaisista artisteista, koska itse on välittänyt vähän liikaakin ja aiheuttanut siten pahaa mieltä ihmisille, mutta olisiko silloin pitänyt jättää kirjoittamatta?
Tekeekö jokin asia tai tuote maailmasta paremman tai kauniimman paikan? Mielestäni myös taiteilijan pitäisi osata vastata tähän kysymykseen myöntävästi, Lehtisalo kysyy uuden Soundin haastattelussa.
Itse olen kokenut, että joskus eräät kirjoitukseni ovat olleet enemmän sanataidetta kun varsinaista lehtikritiikkiä. Tai jos teksti herättää lukijassa erilaisia tunteita ja ajatuksia, niin eikös se silloin ole sitä taidetta? Eikös se juuri ole sen taiteen tarkoitus?
Tietysti sitä on viime aikoina miettinyt omaa paikkaansa ja tarkoitustaan tässä maailmassa ja elämässä. Uskoisin, että suurin osa meistä käy tavalla tai toisella samoja kysymyksiä aika ajoittain elämässään läpi.
Kun saa kuulla olevansa niin paska, että ainoa oikea ratkaisu olisi lopettaminen.
Hyvä on, lopetetaan.
Kuoleminen.
"Suomen vittumaisimman musakriitikon"
Seppo Heikinheimon muistelmat
julkaistiin postuumisti, koska
mätämuna oli tahtonut niin.
Sehän on parasta elämässä. Vetää itsensä kiikkuun. Jojoon. Parempi palaa kuin hiipua pois. Parempi puoli elämää täysillä kuin täysi elämä puolella.
Sen minkä kuolema tarjoaa on tietysti mahdollisuuden jälleensyntymään. (Ja väännettäköön tässä kohtaa nyt vielä disclaimer niille, joille luettu sanataide voi tuottaa vaikeuksia: kysehän on tietysti kuvaannollisesta eli symbolisesta kuolemasta. Vertauskuvasta. Tiiäkkö?)
Kun Soundin legendaarisin rocktoimittaja Juho Juntunen antoi joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteissa haastattelun miltei yhtä legendaarisiin mittoihin kasvaneelle Rumban Ari "Paska" Peltoselle totesi Juntunen, ettei kenenkään pitäisi kirjoittaa rockista sen jälkeen kun on täyttänyt 40 vuotta.
9. heinäkuuta 1953 Oulussa syntynyt Juntunen lopetti Soundiin kirjoittamisen vasta saatuaan maaliskuussa 2014 lehdestä kenkää, 60-vuotiaana.
Rock-kritiikkien kirjoittamisen Juntunen oli lopettanut jo paljon aiemmin, koska hän ei halunnut enää aiheuttaa artisteille ja lukijoille pahaa mieltä. Mikä hän on ketään arvostelemaan, on mies järkeillyt useaan otteeseen myöhemmin.
Soundin nykyinen "Juntunen" eli rocktoimittaja Timo Isoaho ei ole käsittääkseni kirjoittanut yhtäkään levykritiikkiä Untouchables-zineaikojensa jälkeen.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että kriitikon työ on varsin helppo ja halpa tapa saada ystäviä ja vihamiehiä alalla – siis jos kirjoittaa avoimen rehellisesti niin, miten kuulemansa, näkemänsä tai lukemansa taiteen kokee.
Rehellisyys on hyvän kriitikon paras ystävä ja pahin vihollinen, sillä ainoastaan rehellinen ihminen voi olla taiteessaan puhdas.
Se joka kirjoittaa hieman nätimmin ja siivommin mukavien kutsujen ja palkintojen toivossa on jo valinnut puolensa. Sellaisen puolen, jossa on alistanut työnsä markkinavoimien käyttöön toimittajuuden nimissä.
Mutta voiko negatiivisesta kritiikistä seurata sitten jotain hyvää? Taannoin törmäsin Tampereen yössä ehtaan manserokkariin eli Jani Matti Juhaniin – joka takavuosina tunnettiin nimellä Jann Wilde.
Sinä annoit levyllemme aikoinaan Tuhmassa yhden tähden, sankarimme muisteli anniskeluravintolan hämärässä.
Mitäs minä siihen oikein kirjoitin, kysyin tältä mukavalta herrasmieheltä.
Sanoit meidän olevan joku Sigue Sigue Sputnikin halpahallikopio, mies virnisteli.
Mutta kun Soundin Tero Alanko sanoi jokseenkin samaa aloin miettiä, että hmmm, kenties tuossa on jotain perää.
Niin, poikani. Tässä tarinassa on varsin kaunis loppuvinjetti. Mieti nyt itseäsi. Teit vähän nukkavierua musiikkia, johon et tuntunut uskovan oikein itsekään vain, jotta voisit kuulua tämän kaupungin "skeneen". Kun löysit oman äänesi, löysit myös oman paikkasi ja asemasi musiikin valtakunnassa. Ja nyt olet noussut yhdeksi Suomen potentiaalisimmista indie-artisteista. Tästä on kysymys.
Hymyilemme. Sieluni hymyilee. Tästä on todellakin kysymys.
Kuvan mätämuna kävi levittämässä saastaansa ja
turmelemassa nuoria sieluja Jyväskylän Veturitalleilla
keskiviikkona 13. joulukuuta 2017 (Kuva: Esa Linna).
Useimmiten ei ole kyse siitä, että pitäisi sanoa rumasti siksi, että saisi jotain mielihyvää jonkun artistin kritisoimisesta tai haukkumisesta vaan siitä, että rakastaa musiikkia liikaa, jotta jättäisi asioita sanomatta vain siksi, ettei nyt joku mielensäpahoittaja nyt vahingossakaan loukkaantuisi. Siitä, että toivoisi artistin sisuuntuvan tekemään työnsä inspiroituneemmin ja väkevämmin. Löytämään äänensä.
Kaikki eivät käsittele kritiikkiä yhtä hyvin. Sijaisloukkaantujia ja mielensäpahoittajia riittää. Naurattaa edelleen helsinkiläisveljesten viime vuotinen rähjäys Soundin Facebook-sivuille siitä, kun heidän tuorein mestariteoksensa oli saanut lehden sivuilla vain kolme tähteä viidestä.
Kelatkaa. Vain kolme tähteä viidestä. Kyllä maailmankirjat ovat todellakin sekaisin, kun pitää kolmesta tähdestä perseensä repiä.

Onneksi apuun saapui nykyään saman Popmedia-kustantamon katon alla operoiva Soundin rääväsuisempi, räkäisempi ja räävittömämpi pikkuveli Hesasta (meillä täällä kehäkolmosen ulkopuolella puhutaan Hesasta ei Stadista – toim. huom.), joka lupasi lahjoittaa yhtyeelle ne puuttuvat kaksi tähteä, jotta rauha saataisiin palautettua maahan ja veljeskatras lepytettyä äiti Amman opetusten mukaiseen harmoniaan.
Omakohtaisesti olen kohdannut artistin, joka saatuaan yhden tähden levylleen pyrki puolestaan saamaan kirjoittajallenne potkut Soundista heittämällä – tai heittaamalla – lehden päätoimittajalle kasan valheita.
Tavallaan siinä onnistuenkin, sillä jonkin ajan päästä olinkin taas Rumbassa.
Tai sitten se kaveri, joka kolmen päivän ajan lähetteli kännisiä turpaanvetouhkauksia tien päältä, koska olin erehtynyt antamaan suosikkiyhtyeen albumille vain yhden tähden.
Yhtenä hetkenä kriitikko voi olla artistin paras ystävä niin kauan, kun silitetään myötäkarvaan. Kunnes koittaa se päivä, jolloin kriitikko paljastaa oikean karvansa tyrmäämällä artistin suvereenin hengentuotteen vain siksi, ettei kriitikko ole löytänyt siitä sitä hyvää juttua.
Sellaista se voi olla, kriitikon elämä. Ei jätä kylmäksi, mutta ainakaan ei ole tylsää. Vai onko?
On. Onhan tuo aika tylsää.
Siis se, että on oppinut kuulemaan ja kuuntelemaan niin hyvää musiikkia vuosikymmenten mittaan ja kirjoittamaan siitä niin nasevasti, että kun tuoreemmat levytykset eivät enää innosta samoin tavoin, niin kriitikon muuksi iloksi ei jää kuin kirjoittaa mahdollisimman naseva ja humoristinen levyarvostelu kohteena olevasta äänitteestä. Helppoa kuin tikkarin pölliminen lapselta.
Siinähän se soppa onkin valmis.
Fanit vihaavat kriitikkoa, joka ei tajua suosikkiartistinsa uusimman mestariteoksen päälle. Artisti vihaa kriitikkoa, joka dumaa muutamalla terävällä sivalluksella tämän suurella vaivannäöllä valmistaman tuoreimman mestariteoksensa.
Näiden vastapainoksi löytyy niitäkin äänenpainoja, jotka nauttivat kriitikon verbaaliakrobatiasta, kun tämä lyttää jonkun oman kestoinhokin. Jotka taputtavat selkään ja haluavat tarjota juoman siitä ilosta, että joku viitsi kertoa miten ne asiat oikein ovat.
Mutta jossakin vaiheessa ne ilmaiset drinkitkin alkavat maistua väljiltä ja veteliltä.
Suuresti rakastamani Yö-yhtyeen viimeisin pökäle Hyvän Yön lauluja näytti muuten saaneen tässä uusimmassa Soundissa myös yhden tähden. No, ei se enempää olisi ansainnutkaan.
Samaisesta Metso-kirjastosta lainasin viikko sitten legendaarisen Sami Yaffan tuoreimman legendan eli Sami Yaffan maailma -nimeä tottelevan valokuvakirjan ja tarinakokoelman.
Siinä mies pohtii länsimaisen populaarimusiikin luonnetta todeten, että hänen mielestään rockissa ei ole tapahtunut mitään merkittävää ja uutta sitten 1980-luvun. Eli tietyllä tapaa rockin taantuminen on tapahtunut varmaankin viimeistään siinä kohtaa, kun Yaffan Hanoi Rocks hajosi ensimmäisen kerran ja Guns N' Roses julkaisi debyyttialbuminsa.
Tarkemmat sanamuodot löytyvät siitä kirjasta, mutta jotakin tämänsuuntaista siellä lukee. No, jos ajattelen omaa historiaani musafanina ja metallidiggarina, niin eihän metallinkaan puitteissa ole tämän vuosituhannen puitteissa tapahtunut varsinaisesti mitään sellaista, mitä ei oltaisi kuultu jo 1980-luvun tärkeimpien metalliartistien tuotannossa.
Sitäkin se kriitikon vanheneminen teettää. Kun kasvaa liian vanhaksi ja kyyniseksi innostuakseen liian harvoin mistään uusista äänitteistä ja artisteista sillä tavoin kuin joskus nuorempana.
Kun nuoruuden rakkauden kohde muuttuu vuosikymmenten saatossa sietämättömäksi tuubaksi.
Siinä kohtaa Suomen vihatuimman musiikkikriitikon Seppo Heikinheimon lopullinen ratkaisu oman käden kautta alkaa tuntua ainoalta oikealta optiolta.
Ymmärrän hyvin. Kun on maalannut Hesarin sanan säilän mahtina itsensä nurkkaan niin tehokkaasti, ettei muita vaihtoehtoja ole enää näkökentässä kuin siellä kulmassa roikkuva köysi.
Kriitikon kuolema. Kun kriitikon ego ja ylpeys estävät häntä toteamasta kuivasti, että "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä" ja jatkamaan matkaa uusiin seikkailuihin.
Kun haluaa jättää itsestään viimeisenä muistijälkenä kuvan kriitikkona, joka teki itsemurhan koska ei enää kestänyt kaikkea sitä paskaa musiikkia, mitä työnsä puolesta joutui kestämään.
Olisit siinä kohtaa vaihtanut duunia, hyvä mies!
Mutta kun ei pysty. Koska on se ego ja ylpeys. Ja pelko. Pelko siitä, että entä jos ei osaakaan tehdä mitään muuta?
Siinä sitten istut kirjoituskoneesi kanssa naputtelemassa sanoja, jotka alkavat maistua sitä myrkyllisemmiltä mitä enemmän työtäsi vihaat. Ja mitä enemmän työtäsi vihaat, sitä enemmän alat saamaan reaktioita puolesta ja vastaan.
Lukijoita. Rahaa. Ilmaista viinaa. Väkivaltaisia uhkauksia.
Kun työnantaja hieroo käsiään velloo pieni kriitikko yksin omassa kammiossaan synkkien ajatustensa kanssa. Miksi vitussa minä tätä oikein teen?
Something new borns when something old dies, lauloi edesmennyt Petri Walli. Kun yksi ovi sulkeutuu, jossain ikkuna aukeaa.
Windows tai Doors, ihan sama, pääasia et pääsee ineen, totesi puolestaan legendaarinen T.B. Widow Rumban haastattelussa joskus 1980-luvulla, kun hänelle oltiin huomautettu, miten hänen nimensä oli vääntynyt muotoon T.B. Window jossain The Fishfaces -yhtyeen levykannessa.
Windows tai Doors, pääasia et pääsee ineen. Kun Jim Morrison lausui jossakin Ameriikan raitilla, että No one gets here out alive, totesi Juice Leskinen jossain manserockin ytimessä, ettei elämästä selviä hengissä.
Ineen pääsi myös Pyhät Nuket -yhtyeen solisti Vivian Bardot, mutta mihin, minne ja miten, sen tietävät ne jotka rakastavat rokkia, populaarikulttuuria ja erilaisia rokkiin liittyviä anekdootteja riittävästi eli liikaa.
Itsellä meni koko viime vuosi enemmän tai vähemmän surutyössä eli raastavasta erosta toipumisessa. Pää on ollut ihan vitun yössä, pimeässä ja jäässä. Jotain lohtua toivat pari erilaista keikkaraporttia niin Lempäälän Puntalarockista kuin Helsingin Tuska-festareilta.
Et sinä noin saa kirjoittaa, sinä senkin ellottava paskanaama, mätämuna ja sika, ne sanoivat.
Kun sitä mantraa on kuunnellut kohta 30 vuotta, niin tekee mieli sanoa, että vaihtakaa jo levyä, tuo alkaa käydä melko tylsäksi.
Näinhän se on. Se klassinen tarina. Kun yhdelle kumarrat niin toiselle pyllistät. Ja se toinen tosiasia, että kun kaikkia ei voi koskaan miellyttää, niin tärkeintä on pystyä miellyttämään edes itseään.
Ja jos sananvapaus ja ilo viedään, niin onneksi verkosta löytyy ihan riittävästi ilmaisia pornosaitteja, jotka tarjoavat edes hetken helpotuksen elämän tylsimpiin ja tyhjimpiin hetkiin.
Onko Suomen Rock Academy -organisaatio parasta vai
paskinta, mitä suomirockilla on tarjota vuonna 2018?
No, se riippuu varmasti ihan näkijästä ja näkökulmasta.
Parasta viime vuodessa ei kuitenkaan ollut kirjoittaminen. Ei todellakaan. Se oli niin paskamaista ja lopuksi niin vastenmielistä, että kävin loppuvuodesta työnantajani tykönä sanoutumassa irti pestistäni Iltamakasiinin vakituisena avustajana.
No, mistäs sitten liksa revitään? Sanopa se, siinäpä se.
Parasta viime vuodessa oli se, miten päädyin sattuman tai kohtalon oikusta tekemään kolme hienoa iltaa Suomen Rock Academy -organisaatiolle, kaksi Turkuun ja yhden Jyväskylään. Kiitokset tästä kuuluvat pitkälti Turku Rock Academyn Mark Bertenyille sekä Jyväskylän Rock Academyn Esa Linnalle. Much obliged. Cheers.
Ensin piti vain voittaa omat ennakkoluulonsa ja skeptisyytensä. Omat pelkonsa.
Mutta eikös tuo ole vähän ankeaa ja nynnyjen hommaa tuollainen koulurokkaus, virkkoi eräs tuttu pelimanni kerrottuani hänelle käyneeni antamassa nuorille soittoniekoille vähän kritiikkiä, ajatuksia ja neuvoja siitä, mitä kaikkea se rokkaaminen pitää oikein sisällään.
Eikös niiden pitäisi oppia itse tekemään omat valintansa ja virheensä tällä soittamisen tiellä, toveri jatkoi.
Kyllä. Samoissa mietteissä olin pitkään itsekin. Samojen ennakkoasenteiden ja ennakkoluulojen vanki. Voi luoja, miten syvälle ne olivatkaan luutuneet!
Avain lukkoon tai ikkunaan löytyi siinä kohtaa kun aloin pohtia, onko vika järjestelmässä vai minussa? Omissa ennakkoluuloissani? Skeptisyydessäni? Peloissani?
Mikä oikeus minulla on kritisoida moista systeemiä, mikäli en ole itse ensin testannut sen luonteen ja tunnelman henkilökohtaisesti. Siihen suurena apuna oli Turun Rock Academyn zenmaster ja spiritraiser Mark Bertenyi, jonka loppumaton energia ja hyvä fiilis ei voi olla tarttumatta paatuneimpaankaan kriitikkoon ja kyynikkoon.
Mitä helvettiä minä puhun seuraavat puolitoista tuntia, mietin ennen ensimmäistä Turun sessiota. Jyväskylässä menikin jo miltei kaksi. Ja seuraavana iltana Turussa yhteensä neljä tuntia, kun ystäväni ja kollegani Ari Väntäsen kanssa katseltiin ja kuunneltiin neljä Turun Rock Academyn aktia kriitikkolasit päässä ja annoimme heille palautetta.
Tässä on fiilistä, mietin. Tätähän voisi tehdä jopa työkseen. Jättää ne sanan säilän säilän sivallukset ja tahalliset tai tahattomat väärinymmärrykset haalistuvien sekä hapertuvien paperilehtien väliin ja sen sijaan antaa nuoremmalle sukupolvelle tärkeää oppia siitä, mitä sudenkuoppia voi vältellä, mikäli ei halua tehdä niitä samoja virheitä kuin ne puupäät, joilla ei tällaista järjestelmää ja organisaatiota ollut aikoinaan käytössään.
Yhdistää se nuoruuden palo ja rakkaus musiikkiin siihen näkemykseen ja kokemukseen, jonka on omien virheiden ja valintojen seurauksena saanut ja kokenut. Jakaa sitä tietotaitoa mieluummin sellaisille kuunteluoppilaille, jotka haluavat tehdä töitä jonkun organisaation puitteissa kuin niille, jotka saavat siitä vain pahaa mieltä.
Eihän mikään ole toiselta pois. Jos joku haluaa julkaista tehotuotettua suomirockia vakiintuneelle kuulijakunnalle tasaisin väliajoin ja viitata kintaalla kriitikon mielipiteisiin ja ajatuksiin, mikä minä olen häntä neuvomaan. Minun on vain hyväksyttävä se, että kuljemme eri teitä nykyisin. Se on ihan okei.
Tai jos joku pääsee soittamaan jonkun kuppaisen ja homeisen treeniläävän sijasta jonkun organisaation alle, ei sekään ole keneltäkään toiselta pois. Joka tapauksessa jokainen astelee omaa elämänpolkuaan pitkin tässä kaikkeudessa ja ulottuvuudessa jossa elämme.
Tekeekö jokin asia tai tuote maailmasta paremman tai kauniimman paikan? Mielestäni myös taiteilijan pitäisi osata vastata tähän kysymykseen myöntävästi, säveltaiteilija Jussi Lehtisalo kysyi uusimman Soundin sivuilla.
Ei se ole mitä tekee vaan miten sen tekee, totesi puolestaan edesmennyt helsinkiläinen kitaralegenda Albert Järvinen tamperelaiselle Mikko Alatalolle vuonna 1974, kun toimittaja päätti kysyä helsinkiläiseltä Hurriganes-rockyhtyeeltä, onko bändillä jotakin sanomaa.
Jos nyt alettaisiin etsiä sitä sanomaa musiikista. Sanotaan, että Hector arvostelee yhteiskuntaa ja Isokynä taas sovinnaisuutta ja Juice arvostelee ihmisten ahdasmielisyyttä, niin onko teillä jotain samanlaista sanomaa kuulijoille, Alatalo laskettelee.
Ei oikein... Vai onko, trion voimahahmo Remu Aaltonen kysyy bänditovereiltaan.
No ei meillä oo mitään sellaista sanomaa, niinku, se sanoma on se musa. Silleen et näkee, että sillä jengillä on hyvä fiilis, tiikeritakissa Aaltosen vieressä istuva basisti Cisse Häkkinen selventää.
Mitä te sitten haluatte antaa yleisölle, Alatalo ihmettelee.
Hyvän fiiliksen, Häkkinen tokaisee.
Ja teidän mielestänne se riittää, Alatalo psyykkaa.
Et ne saa joraa. Meidän musan tarkoitus on niinku antaa jengille sellaista fiilistä et niillä on hauskaa, tupakkia poltteleva Järvinen selventää.
Tekevätkö Suomen Rock Academy -organisaatiot suomalaisesta rockelämästä ja -kulttuurista paremman paikan suomalaiselle populaarimusiikille?
Tekevät. Aivan varmasti tekevät.
PS: Tämä kirjoitus on samalla myös avoin työhakemus eli kaikenlaista duunia saa ehdottaa, tarjota ja vinkata. Jos olette tähän pisteeseen tässä tekstissä päässeet niin varmaankin jo tiedätte melko hyvin, missä mä olen hyvä tai millaisessa organisaatiossa meikäläisen taidot, näkemykset ja osaaminen pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa. Mahdolliset yhteydenotot kaikkia taivaallisia kanavia pitkin. Kiitos ajastasi tekstieni parissa ja oikein loistokasta uutta vuotta 2018 sinulle!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti