keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Mustan Paraatin Black Parade – Puntala vai Hollywood?

Mustan Paraatin kolmas albumi Black Parade ilmestyi
19. lokakuuta 2018 amerikkalaisen Cleopatran julkaisemana.
Musta Paraati
Black Parade
Cleopatra

ARVOSANA: 94 / 100

Punk In Finland -verkkofoorumilla keskustelu Mustasta Paraatista on käynyt vuosien saatossa kiivaana ja kuumana. Tätä kirjoittaessani verkkofoorumiin on siunaantunut jo 96 sivua eli yli 1400 kommenttia kotimaisen goottirockin ja postpunkin pioneerista.

Viime kuukausina tahti on vain kiihtynyt: viimeisen puolen vuoden sisään uusia kommentteja on siunaantunut yli 500 kappaletta – eivätkä ne kaikki ole todellakaan myötämielisiä.

Pikemminkin päinvastoin.

Suurin syy penseään suhtautumiseen bändin nykykuntoon johtuu bändin lokakuussa 2018 julkaistusta uudesta albumista Black Parade, jolla kitaristi Saku Paasiniemi, basisti Panda Nikander ja rumpali Yrjö Knuutila ovat houkutelleet laulusolistikseen The 69 Eyes -yhtyeen Jyrki 69:n.

Pyhäinhäväistys, on yleinen konsensus tiedostavien punkkareiden, goottien, post-punkkien ja muiden häröilijöiden keskuudessa yhtyeestä.

Ei noin olisi saanut tehdä!

Menneisyys ja maine ovat joillekin pahoja painolasteja. Eräät eivät pääse siitä koskaan eroon. Toisille sen hylkääminen on ainoa tapa puhdistua, kehittyä ja päästä eteenpäin.

Myös Mustan Paraatin uraan mahtuu tragedioita. Tuhoisimpana niistä yhtyeen alkuperäisen solistin Jore Vastelinin poismeno syyskuussa 1993, vain 30-vuotiaana. Tämän jälkeen yhtyeen solisteina onkin nähty Herra Ylppö, Don Huonojen Kalle Ahola ja Himin Ville Valo – sekä nyt esiinmarssinsa rykmentin solistiksi tekevä Jyrki 69.

Vuonna 1981 perustetun Mustan Paraatin aktiiviura oli hämmästyttävän lyhyt, vain neljä vuotta. Siihen mahtui vain kolme singleä ja kaksi pitkäsoittoa, joista bändin debyyttialbumia Peilitalossa (1983) pidetään yleisesti ottaen suomalaisen goottirockin ja postpunkin ikiklassikkona.

Siihen verrattuna Black Parade on varmasti veret seisauttava kokemus puritaanisimmille ja intohimoisimmille diggareille, joiden mielestä koskaan et kehittyä tai muuttua saisi musiikillisesti.

Nämä menneisyyteen tuijottelijat ovat henkisesti mitä ilmeisemmin asemoineet itsensä juomaan kiljua paskat housuissa Hietaniemen hautausmaan kupeeseen Helsingin Ruoholahteen, mistä on lyhyt matka pogoamaan läheiseen Lepakkoluolaan.

Harmi heidän kannaltaan, että Lepakko purettiin jo 1999 Nokian uusien toimitilojen tieltä.

Tämän autioituneen tornitalon kattohuoneistossa päävampyyri Jyrki 69 katselee surumielisenä raunioitunutta Länsiväylää sateen piiskaamien ikkunalasien läpi, lämmintä punaviiniä nahkasohvassaan siemaillen, Kourosta haaroväliinsä hygieniasyistä suihkutellen.

Autuaan tietämättömänä siitä jupinasta, mitä omissa jätöksissään rypevät nostalgikot tuottavat vain kivenheiton päässä omassa kuppikunnassaan.

Pimeyteen katseensa suuntaava Jyrki huokaa haikeana katsoessaan katuvalojen valaisemaa horisonttia. Jossakin tuolla kaukaisuudessa odottaa maailma. Suuri maailma. Ja sinne hän on suuntaamassa Mustan Paraatin kanssa.

Pois junttilasta. Pois nostalgiasta. Pois menneisyydestä.

Nyt Jyrki valitsee matkapuhelimestaan numeron.

0200 6060.

Kohta mies matkaakin bänditoveriensa kanssa mustassa edustusluokan autossa pitkin synkkää moottoritietä kohti tulevaisuutta.

Stadi saa jäädä. Täältä tullaan elämä. Täältä tullaan maailma.

On huomionarvoista, miten stadilainen albumi Black Parade oikein on. Ei hesalainen tai helsinkiläinen vaan nimenomaan Stadilainen isolla Ässällä.

Pataässä.

Ace Of Spades.

Stadilaisuus kuuluu parhaimmillaan nimenomaan kylmän ylimielisenä, itsevarmana ja kukkoilevana asenteena, jollaista on vuosien mittaan saanut kuulla muun muassa Smackin, The Fishfacesin, Hanoi Rocksin, Kingston Wallin ja The Heartburnsin levyillä.

Seikka, joka on ollut aivan liian harvinaista herkkua viime vuosina aikana, jolloin rockbändit ovat alkaneet varmistella ja jääneet setääntyneellä ja keski-ikäistyneellä asenteella tällöin esimerkiksi kukkoilevien räppäreiden jalkoihin.

Siksi onkin niin virkistävää kuulla pitkästä aikaa kunnon stadilaista rocklevyä. Siis sellaista, joka herättää vanhoja kunnon antipatioita kaiken maailman puskajusseissa ja lantajaakoissa.

Mustan Paraatin kundit eivät välitä, mitä vanhalta paskalta haisevat punkkarit, crustit ja puskajussit heistä ajattelevat, he vain tekevät. Ja tekevät tällä asenteella sen paremmin kuin kukaan muu Stadissa tällä hetkellä.

Black Parade on myös erittäin elokuvallinen albumi, joka musiikillisesti ja laadullisesti sijoittuu jonnekin Sisters Of Mercyn A Slight Case of Overbombing -kokoelman ja Tiamatin Skeleton Skeletron -albumin välimaastoon.

Siten Black Parade onkin erinomainen albumi ja tuleva goottirockin klassikko, ei enempää eikä vähempää.

Kylmässä synteettisyydessään ja muovisuudessaan Black Parade on kuin luotu soundtrackiksi tälle oudolle ajanjaksolle maailmankaikkeutemme historiassa, jossa kylmät, pinnalliset ja taloudelliset arvot ovat korvanneet solidaarisuuden, intohimon ja rakkauden.

Siten Musta Paraati on joko tietoisesti tai vahingossa luonut modernin goottirockin klassikon, jossa kovat ja pinnalliset arvot lyövät kylmänviileästi kättä erinomaisten sävellysten kanssa, joista ikoniseksi klassikoksi osoittautuu hittiaineksia omaava Nacht Der Untoten.

Levyn äänitysten jälkeen eivät kaikki Mustan Paraatin jäsenet olleet yksinomaan ilahtuneita yhtyeen uudesta soundista ja nykykehityksestä. Tämän kehityskaaren seurauksena Panda Nikander on vaivihkaa korvaantunut Jyrki 69:n bänditoverilla Archziella, mikä paljastui uutta levyä markkinoivilla keikoilla.

Alkuperäinen kosketinsoittaja Jari Kääriäinen lähti lätkimään jo Black Paraden äänitysten aikaan, jolloin miehen korvasi Kari Tornack. Samassa Kääriäisen jo kertaalleen soittamat kosketinosuudet äänitettiin uudelleen.

Kokoonpanomuutosten seurauksena päätin jo viime joulukuussa tiedustella Pandalta Facebookin Messengerissä, miksei äijä ole enää Mustassa Paraatissa.

– Moi, yritän vastata lyhyesti... Tosta levystä (ja musasta) ei tullut sellaista kun mä vielä alkuvuodesta luulin. Levyllä ei mun biisejä, pelkästään Sakun, [jotka ovat] mun makuun liian American meininki -biisejä. En vaan pysty allekirjoittamaan. Jyrki hoiti oman hommansa asiallisesti, siitä ei ole kyse. Tässä lyhyt versio... ehkä sitten joskus koko tarina....

Harmillista, todella harmillista, pohdin itsekseni. Totean Pandalle diggaavani itse platasta, mutta ymmärrän kyllä fiiliksen, jos musiikki jättää etäiseksi, jos ja kun omia biisejä feidataan.

– Ei se nyt ihan huono levy ole, mutta kun tietää mitä olis voinut saada aikaiseksi...Mun tähtäin oli Puntalan päälava, toisilla kavereilla Los Angeles... hehheh, Panda päättää Messenger-viestittelynsä.

Saan kimmokkeen saattaa tämän levyarvostelun loppuun vihdoin tänään keskiviikkona 13. maaliskuuta 2019 matkustaessani nykyisestä kotikaupungistani Turusta kohti myyttistä Stadia ja maan ikonisinta rock-klubia Tavastiaa, jonka estradin tänä iltana valtaa Musta Paraati kohutussa ja parjatussa nykymuodossaan.

Aihe saa uutta pontta ja kierroksia Tavastian keikan aattona, jolloin eräs suomalainen pitkän linjan musiikkivaikuttaja manaa Facebook-päivityksessään Mustan Paraatin tuoreiden kauppatavaroiden "tylsää Ö-luokan pääkalloestetiikkaa" pohjanoteeraukseksi.

Miksi helvetissä tämä Black Parade-reinkarnaatio tekee kaikkensa tuhotakseen MP:n perinnön, mies jyrisee.

Tässä kohtaa Panda ei enää säästele sanojaan vaan antaa palaa sydämensä kyllyydestä.

– Samaa mieltä. Söpöjä pääkalloja ja lähinnä Guns N' Roses -tyyppistä kuvastoa. No onneksi/valitettavasti en ole enää tässä paskassa mukana. Ei näin. 

Päätän itsekin heittää lusikkani soppaan toteamalla toistamiseen, että vaikka pääkalloestetiikka onkin väsynyttä, niin itse levyhän on oikein mainio kansainvälisen kaliiperin goottirock-albumi.

– Levyllä on omat hetkensä. Mutta se on todella siloiteltu ja piloille tuotettu versio. Kun tietää miten paljon rujompi ja rankempi siitä olisi voinut tulla, Panda linjaa.

Ja tässä meillä on pähkinänkuoressa koko Mustan Paraatin nykymuodon dilemma – ja suuremmassa mittakaavassa koko maailmanhistorian ja universumin paradoksi.

Mustan Paraatin nykyinen "Ö-luokan
pääkalloestetiikka" ei miellytä kaikkia.
Joko-tai.

Yin vai Yang?

Hyvä vai paha?

Musta vai valkoinen?

Menneisyys vai tulevaisuus?

Puntala vai Hollywood?

Kitka, mikä synnyttää energiaa.

Energiaa, joka kuljettaa tätä maata ja maailmaa kohti tulevaisuuttaan ja suurta tuntematonta.
Kitka , joka synnyttää loputonta keskustelua eri verkkopalveluissa siitä, miten ennen oli kaikki paremmin verrattuna keinotekoisesti kimaltelevaan nykytodellisuuteen ja Ö-luokan goottikitschiin.

Kitka, joka saa menneeseen haikailevat goottijäärät hyppäämään pois laivasta, koska eivät halua halua allekirjoittaa nykymuotoisen bändin kansainvälisempää visiota.

Kitka, joka saa eronneet jäsenet vaikuttamaan puhtoisilta idealisteilta ja suoraselkäisiltä vasemmistolaisilta ja nykykonoonpanon suurempaa menestystä havittelevat rokut ahneilta kapitalistisioilta ja porvarillisilta kokoomusrokkareilta.

Ja kun sitten nämä kaksi leiriä – hyvät ja pahat, mustat ja valkoiset, Puntala ja Hollywood – nahistelevat verkossa loputtomiin mustamaalaten ja sättien toisiaan itsensä vastakohdaksi, synnyttää tämäkin sitä kuuluisaa energiaa, joka meitä milloin minnekin kuljettaa.

Kenties Panda olisi voinut saada laulunsa Black Paradelle, mutta olisiko tällöin syntynyt turvallinen kompromissi ja sekä-että -levy, joka olisi unohtunut hetken päästä pölyttymään levyhyllyyn mitäänsanomattomana kolmen tähden "ihan jees" -levynä.

Nyt saatiin jotakin ihan muuta.

Nyt saatiin kitkaa, energiaa ja albumi, joka todellakin jakaa kuulijansa.

Nyt saatiin levy, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Oman mielipiteeni jo tiedättekin.

Musta Paraati tänään keskiviikkona 13. maaliskuuta 2019 Helsingin Tavastia-klubilla klo 21.00. Liput ovelta 19 euroa.




PS: Tätä tekstiä viimeistellessäni sähköpostiini saapuu tiedote, jossa kerrotaan "legendaarisen Rumba-lehden" lakkauttamisesta. Sen 1983 ilmestyneen ensimmäisen numeron kantta koristi – Musta Paraati. Something new borns when something old dies.