keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Elämä on parasta huumetta

Vasemmalla 44-vuotias rocktoimittaja Tampereella 8.9.2017,
oikealla 45-vuotias rocktoimittaja Suomen Turussa 3.6.2019.
Päätin raitistua 9. syyskuuta 2018.

En tiedä, liittyikö tuohon päätökseen varsinaisesti suurta dramatiikkaa, ehkä ei. Näinhän tavataan sanoa aina silloin, kun tiet erkanevat jonkun vanhan ystävän kanssa vuosien tai vuosikymmenien yhdessäolon jälkeen. Kun halutaan himmata sitä kaikkea, mitä tuohon yhteiseloon on vuosikymmenten aikana mahtunut.

No okei: päätökseen ei liittynyt suurta dramatiikkaa.

Löysin alkoholin varsin varhain, jo 13-vuotiaana. Jos jotakin, niin se oli rakkautta ensi kulauksella. Kun tuo ihmeellinen eliksiiri humahti päähän ensi kerran tajusin, että se tarjosi avaimet ja ratkaisun kaikkeen, mitä siihenastisesta elämästäni puuttui. Se oli puuttuva pala. Avain vapauteen. Graalin malja.

Siltä istumalta päätin, etten luopuisi tästä ystävästä ikinä, tapahtui mitä tahansa.

SEX, DRUGS & ROCK'N ROLL

Alkoholi oli lääkettä, jolla pahan maailman sekä sen tarjoaman kaiken pahan olon ja mielen synkkyyden sai taltutettua, häivytettyä ja kadotettua edes hetkeksi.

Tuohon aikaan 1980-luvun puolivälissä maailmakin oli erilainen. Sellainen tietynlainen päihteiden glorifiointi myytiin kansalle ja nuorisolle myyttisenä ja hedonistisena "sex, drugs & rock'n roll" -elämäntapana ja aikuistumisriittinä.

Itse en tuossa yhtälössä tarvinnut kuitenkaan sitä seksiä, drugs ja rock'n roll riitti oikein mainiosti.

Muistan juoneeni ensimmäiset oikeat kännini Ronnie James Dion tähdittämän Hämeenlinnan Giants Of Rock -festareilla 15. elokuuta 1987, 14-vuotiaana. Siellä jotkut touhukkaat ja vähän varttuneemmatkin aktiivit jakoivat rintanappeja, joissa varoiteltiin alkoholin ja päihteiden vaaroista.

Seinätaulu Ihmisyyden tunnustajien
kommuunissa Mänttä-Vilppulassa
(kuva: Nalle Österman)
TERVE ELÄMÄ VOITTAA ja ELÄMÄ ON PARASTA HUUMETTA niissä luki.

Niille naureskeltiin kylmän ylimielisesti ja viileästi, jonka jälkeen kelpasikin jo ottaa taas huikat auringonpaisteessa lämmenneesta helmeilevästä omenaviinistä.

Saatanan kukkahattutädit.

Tässä samassa muistankin, miten joskus 9. luokalla kouluumme saapui joku saatanan kukkahattutäti jostakin Mannerheimin lastensuojeluliitosta varoittamaan meitä pieniä lapsukaisia alkoholin ja päihteiden vaaroista.

– Jos ihminen juo pullollisen koskenkorvaa, hän kuolee, tämä kukkahattutäti väitti.

Niille naureskeltiin kylmän ylimielisesti ja viileästi.

Olinhan jo siinä vaiheessa 15-vuotiaana ehtinyt tehdä oman siihen astisen kännäysennätykseni yhdellä kertaa pullollisella koskenkorvaa ja 12:lla keskioluella.

Saatanan kukkahattutädit.

ROCKIN RIEMU JA RIETTAUS

Tuohon aikaan meille nuorille myytiin kuvastoa nuorista ja myyttisistä rokkareista, jotka ryyppäsivät ja rälläsivät ympäri maailmaa iloisina ja reippahina, elleivät sitten jääneet kovempien kamojen pauloihin ja menehtyneet ennen aikojaan.

Hanoi Rocks. Guns N' Roses. Ozzy Osbourne. Mötley Crüe. Motörhead. Sex Pistols. Thin Lizzy. Hurriganes. Kiss. The Rolling Stones. AC/DC. Led Zeppelin. Jimi Hendrix. The Doors.

Ihmisyyden tunnustajilla on vuodesta 1979
ollut esillä taidenäyttely "Aseeton Suomi".
Tämä teos on nimeltään Suojelusenkeli
(kuva: Nalle Österman)
Rockin pahat pojat. Hedonistit. Too Much Ain't Enough – Edes liika ei ole koskaan tarpeeksi. Vierivä kivi ei koskaan sammaloidu.

Tätäkin myyttiä meille kauppasi tehokkaasti suomalainen nuorisolehti Suosikki, joka piti huolen siitä, että jokainen uusi vuosikurssi sai syyskuun alussa oppitunnin myyttisen ja paholaismaisen rockin juurista Elvis Presleyn ja Chuck Berryn viitoittamalla tiellä tuon aikakauden ja seuraavan sukupolven mainetekoihin ja urotöihin.

Kertoihan Jyrki Hämäläisen päätoimittama Suosikki meille kaikille muun muassa sen, miten brittiläinen Venom-yhtye juo kuolleiden pappien oksennusta ja miten Ozzy Osbourne sniffasi muurahaisia nenäänsä ollessaan kiertueella Mötley Crüen kanssa – ennen kun he kaikki päätyivät katkaisuhoitolaan kertueen jälkeen.

Repikää siitä, saatanan kukkahattutädit!

Elämä on parasta huumetta?

Ja paskat: viina, vittu ja vapaus. Viina on kaiken A ja O, väliin mahtuu L ja K.

PÄIHTYMISEN IHANUUS...

Kun sain ensi kertaa todistaa Ozzy Osbournen elävänä lihassa ja veressä Helsingin Jäähallissa 29. maaliskuuta 1989, olin 15-vuotias. John Michael Osbourne oli tuolloin 41-vuotias. Tuolloin olin vain paria viikkoa aiemmin saanut lukea ruotsalaisesta Okej-lehdestä, miten Ozzy on vihdoinkin raitistunut lopullisesti Betty Fordin klinikalla Yhdysvalloissa.

Kun sitten aloittelevana rocktoimittajana onnistuin viekkaudella ja vääryydellä keplottelemaan ja kikkailemaan itseni Ozzyn lehdistötilaisuuteen Hotelli Inter-Continentaliin (nyk. Scandic Park Helsinki) selvisi nopeasti, että tuolla Okej-lehden jutulla pystyi surutta pyyhkimään takapuolensa.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa
Mänttä-Vilppulassa asuu tällä hetkellä
noin 30 henkeä (kuva: Nalle Österman).
Elämä on parasta huumetta?

Ei varmasti ole, kysykää vaikka Ozzylta. Tai Lemmyltä. Tai Remulta. Tai Andylta.

Mutta 41-vuotias Ozzy Osbourne suoriutui silläkin kertaa kunnialla työstään esiintyvänä artistina. Tosin jossakin vaiheessa tuon No Rest For The Wicked -kiertueen jälkeen sain kuulla, miten Zakk Wyldeltä kuultiin kiertueen pisin kitarasoolo juuri Helsingissä, 16 minuuttia.

Syy tähän oli kuulemma se, että Ozzy oli sammunut takahuoneeseen kesken keikan, minkä seurauksena Wylde joutui venyttämään sooloaan, jotta Ozzy saataisiin "taikapulvereilla" virkoamaan keikkakuntoon ja show voisi taas jatkua.

Kun todistin 67-vuotiaan Ozzy Osbournen keikkakunnon viimeisen kerran elävänä Tanskan Kööpenhaminan Copenhell-festareilla Black Sabbath -yhtyeen kanssa 25. kesäkuuta 2016, olin 43-vuotiaana itsekin jo liki 30 vuoden työuran tehnyt sanataiteilija ja mediatyöläinen.

Tuolla keikalla päin honkia Ozzy oli säälittävä ja traaginen näky – kuin varjo takavuosiensa loistosta. Lavalla patsasteli epävireisesti ja nuotin vierestä lauleskellut hevitähti, joka pääsi kuitenkin alennustilastaan pälkähästä yleisön syödessä hänen kädestään – olihan lavalla se ainut oikea Ozzy Osbourne.

Mutta kun siitä kirjoitti lehteen, sai useimpien Ozzy- ja Black Sabbath -fanien vihat niskoilleen, sillä moista ei olisi millään saanut kertoa ja sanoa.

Pyhäinhäväistys!

...JA LUOVUUDEN KADOTUS

Totta puhuen, en tainnut itsekään olla tuohon aikaan enää niin sorja näky. Eletty elämä ja nautitut eliksiirit näkyivät habituksessani ylipainona ja sekavuutena sekä ammatillisessa ilmaisussani tajunnanvirtana sekä ailahtelevuutena.

Okkultisti ja teosofi Pekka Ervast (1875–1934)
on ihmisyyden tunnustajien aatteen hengellinen
oppi-isä (kuva: Nalle Österman).
Toki oli mukavaa, että edes jokin epämääräinen viihdemedia halusi maksaa kirjoituksistani, mutta se ei koskaan selvinnyt, miksi.

Tuntui siltä, että ääneni, lahjani, työni ja työhistoriani meni hukkaan moisessa mediassa. Ja kun tämän median suunnalta ei annettu minkäänlaisia suuntaviivoja, millaisia kirjoituksia minulta odotettiin, ratkaisin sen niin, että kirjoitin mitä vaan mitä päähän ikinä juolahtikaan.

Tarjosihan se helppoa rahaa, millä päihtyä.

Ja vielä helpomman tavan vetää ääneni, lahjani, työni ja työhistoriani vessanpöntöstä alas.

Sitä ihmettelin ja ihmettelen edelleen, että jos media on kommunikaatiobisneksessä, niin mitä se kertoo mediasta ja sen kommunikaatiotaidoista, jos se ei kykene säännölliseen ja rakentavaan kommunikaatioon avustajansa kanssa?

En tiedä.

Ehkeivät he vain osanneet – tai halunneet.

En tiedä.

Saatanan kukkahattutädit.

SYLKYKUPISTA SOSIAALITAPAUKSEKSI

Tuossa alkuvuodesta 2017 alkoi yhä enenevissä määrin käydä selväksi, ettei kyseistä viihdemediaa julkaisevalla kustantamolla ollut enää tarvetta ja käyttöä kirjoituksilleni.

Vuosien 2017 ja 2018 työkseni näytti siten muodostuvan lähinnä toimeentulohakemusten ja oikaisujen tekeminen Kansaneläkelaitokselle eli tuttavallisemmin Kelalle.

Onneksi luottokorteillani olleet luotot sekä luottotiedot mahdollistivat sentään edes sen, että ihminen saattoi pysyä sentään vielä kaljassa, viinissä ja koskenkorvassa, vaikka olikin jo tässä kohtaa ajautunut armaan isänmaan sosiaaliturvan elätiksi.

Urallaan Pekka Ervast julkaisi mielettömän määrän teoksia,
joihin voi tutustua osoitteessa http://www.pekkaervast.net
(kuva: Nalle Österman)
Elämä on parasta huumetta, ne sanoi.

Saatanan kukkahattutädit.

Tulivat pilaamaan hyvät päihteet ja päihtymystilat.

Niillä nurkin alkoi vihdoin ja viimein tuntua siltä, että voisiko se elämä olla sittenkin parempaa huumetta kuin nämä erilaiset eliksiirit ja taikapulverit.

En tiedä.

En todellakaan tiedä.

Saatanan kukkahattutädit.

Melko kostean ja viihdyttävän kesän 2018 jälkeen koin, että olin vihdoin reilun 30 vuoden harjoittelun jälkeen oppinut käyttämään päihteitä oikein.

Mitäpä sellaisista pikkuseikoista, että niiden päihteiden ansiosta oli menettänyt parisuhteita, asuntoja, työpaikkoja, rahaa, terveyttä, bändejä, ihmissuhteita, lähimuistia, nimimuistia, keskittymiskykyä, luontaista uteliaisuutta ja luovuutta, kun oli vihdoin ja viimein oppinut 30 vuoden harjoittelun jälkeen käyttämään niitä päihteitä oikein.

Mutta riittikö se?

Mietin moneen kertaan sitä 13-vuotiaalle itselleni antamaa pyhää lupausta elämäni ensimmäisen alkoholipitoisen hörpyn jälkeen.

Riittääkö tämän tunteen antama hurma, helpotus ja fiilis?

Riittääkö se?

Ja vaikka miten yritin tätä kysymystä taivutella mieleisekseni sen 13-vuotiaan Nallen mieliksi, oli vastaus aina sama.

Ei se riitä.

Ei se jumalauta riitä.

Vittu.

Saatanan kukkahattutädit.

Joten päätin kokeilla raitistumista vielä kerran testatakseni, onko se elämä nyt sitten sitä parasta huumetta, kuten ne saatanan kukkahattutädit vittu väittää.

Ja tässä kohtaa tuntuu siltä, että itseäni jotenkin johdatettiin erilaisten eriskummallisten yhteensattumien ja ilmeisen "höyryisten" sattumusten kautta, joihin liittyvät yhdessä ja erikseen muun muassa Bam Margera, Steve-O, Hank Von Hell ja eräs Tampereella asuva keijukaisenkeli.

Ki-tois!

VASEMMAN KÄDEN POLKU

Jos nyt tässä yhdeksän kuukauden ja kymmenen päivän raittiuden kohdalla puntaroin vielä sitä, kannattiko se korkki panna kiinni ja vetää kaikki taikapulverit vessanpöntöstä alas, niin tässä kohtaa harmittelen vain sitä, etten tehnyt niin jo paljon aiemmin.

Ihmisyyden tunnustajien "Aseeton Suomi" -näyttelyn
eräässä teoksessa Pekka Ervast ilmestyy lapsille
(kuva: Nalle Österman)
Mutta sitten taas, miksikäs ei.

Elämä on matka.

Suurenmoinen ja arvaamaton seikkailu, joka lopulta päättyy armeliaaseen ja tämän taipaleen ennen aikojaan katkaisevaan ikiuneen.

Omalla elämäntaipaleella on ollut monenmoista tilannetta, jossa hengenlähtö on varmasti ollut lähellä. Kun on ollut pahimmassa henkisessä alennustilassa ja mielenhäiriössä, on ennenaikaista lähtöä varmasti saattanut toivoakin. Sinnehän ne päihteet ihmisen ennen pitkää vie, tavalla tai toisella.

Mielenhäiriöön ja ennenaikaiseen kuolemaan.

Mietin niitä omissa sodissaan haavoittuneita ja kaatuneita suuria rocksankareita, joista useimmista aika alkaa olla jättänyt. Vaikka jotkut keskuudessaamme saattavat vielä keikkuakin, ovat useimmat heistä melko säälittäviä reliikkejä – ainakin takavuosien loiston päiviin verrattuna.

Tänä päivänä kun ihminen suuntaa Youtube-videopalveluun, voi itse kukin kulkea melkoisen muistojen bulevardin takavuosien rocknostalgiasta tähän päivään. Samalla siinä voi itse kukin tarkastella itseään ja omaa elämäntaivaltaan tällä pallolla.

Tässäkin kuussa pohjoismaalaisten rokkidiggareitten eloa ovat ilahduttaneet muun muassa Kissin, Bon Jovin, Rainbow'n, VHB plays Kingston Wallin, Remu plays Hurriganesin, Def Leppardin, ZZ Topin, Slayerin, Dream Theaterin, Disturbedin, Skid Row'n, Ufon, Saxonin ja Alice In Chainsin kaltaisten klassisten rockbändien konsertit.

Jos katsojana uskaltaa olla rehellinen itselleen, niin useimmat näistä ovat jo parhaat päivänsä nähneet – tai sitten ne ovat muuttuneet itseään tributoiviksi rahantekokoneiksi, koska parempaakaan nyt ei ole saatavilla ja näiden bändien edustamilla brändeillä riittää taloudellisesti kysyntää edelleen.

Joten siellä ne vanhat reliikit kolaavat samat keikkapaikat ja juhlat vuodesta toiseen muistelemassa menneitä yleisönsä kanssa, jotka haluavat vielä kerran kuulla ne kaikkien rakastamat tutut laulut päivän pelikunnon esityksinä, vasemmalla kädellä esitettyinä.

TUTTU JA TURVALLINEN...

Kun Youtuben valtaväylällä astelee tuota muistojen bulevardia saa turvautua melkoisiin fakiiritemppuihin itsepetoksen lavealla valtaväylällä, mikäli saa esimerkiksi Kissin, Remun, Bon Jovin, ZZ Topin ja Skid Row'n tämän päivän pelikunnon kuulostamaan edes hyvältä saati loistavalta.

Mutta samaa polkuahan olin itsekin uhkaavasti astelemassa.

Tämä patsas kutsuu Ihmisyyden tunnustajien
"Aseeton Suomi" -näyttelyyn Mänttä-Vilppulaan
(kuva: Nalle Österman)
Sama polku oli itsellenikin lanattu kuljettavaksi, missä naputtelisin aivot narikassa niitä näitä nimelläni sellaiselle lukijakunnalle, joka oli ehtinyt bongata nimeni vuosikymmenten varrelta muun muassa Rumbasta, Suosikista, Soundista, Suomi Finland Perkeleestä, Tuhmasta, Suesta, Johnny Knigasta, Rytmistä, Hymystä ja Hufvudstadsbladetista.

Siinä se nimi sitten marinoitui ja ryvettyi samaan tahtiin niiden kultaisten kulausten kanssa, jotka veivät niin monet satumaiset sankarit turhaan turmioon ennen aikojaan. Miksi?

Vain siksi, että nämä olivat jämähtäneet sen tutun ja turvallisen jutun vangiksi, jolla pystyi tekemään vanhanakin reliikkinä helpon tilin vuodesta toiseen suoltamalla vuosi vuodelta nukkavierumpaa ja kulahtaneempaa kamaa niille, joille tällaisen reliikin todistaminen vielä kerran elävänä lavalla oli riittävä todiste omastakin elinvoimaisuudesta.

Varmaan tästäkin syystä nämä paljon parjatut valhemediat menestyvätkin niin hyvin tänä päivänä, koska kukaan ei uskalla katsoa tai tunnustaa raadollista totuutta omankin elämän rajallisuudesta.

Joskus eskapismiin riittää vain jokin lapsuuden sankarin konserttiesitys.

Sitäkö polkua tässä sitten pitäisi kulkea hamaan hautaan asti?

...VAI SUURI TUNTEMATON?

Kun lähtee tälle raittiuden polulle pitää olla valmis hyväksymään tämän päätöksen tuomat muutokset elämään.

Niitä nimittäin on ja tulee.

Pitää hyväksyä, että ystäväpiiri vaihtuu ihan luonnostaan. Pitää hyväksyä, etteivät entiset ilon aiheet tuo välttämättä enää samanlaisia kicksejä enää. Pitää hyväksyä, että elämä saattaa ensi alkua näyttää ja tuntua harmaammalta ja ankeammalta ilman päihteiden tuomia hetkellisiä euforian tuntemuksia.

Aika vittumaista.

Siihenhän se raitistuminen niin monilla varmaan tyssääkin. Kun ei halua tai uskalla hyväksyä ison elämäntapamuutoksen tuomaa muutosta, vaan palaa mieluummin siihen tuttuun ja turvalliseen menneisyyden mielenmaisemaan, koska siellä on kaikki vanhat kaverit, suosikkibändit ja vanhat kokemukset.

Nostalgiaksikin sitä on tavattu kutsua.

Sitä riemua, jonka joku nuoruudessa koettu iso juttu on tuottanut. Sitä elämäniloa. Sitä tunnetta, jonka ensikänni on tuonut. Nousukännin euforiaa. Hetken helpotusta. Hetkellistä irtautumista arjen harmaudesta.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa on
mahdollista tutustua myös Jeesuksen
vuorisaarnan käskyihin Pekka Ervastin
uudelleen järjestäminä
(kuva: Nalle Österman)
Ja sitä vitutusta, kun tätä onnea ja autuutta ei voi enää kokea. Koskaan.

Koska on alkoholisti. Addikti. Päihderiippuvainen.

Aika vittumaista.

Saatanan kukkahattutädit.

Mähän näytän teille.

Vittu mä vedän sellaiset perseet, ettette ole ennen nähneetkään!

Siitäs saitte, saatanan kukkahattutädit! Ruojat!

Siinähän sitä sitten taas ollaan. Taas räpiköimässä siellä syvässä päädyssä, minne kaikki pyhät lupaukset ovat hukkuneet.

Sieltä on sitten helppo huudella, miten ennen oli kaikki paremmin, kun viina virtasi ja naisia riitti ja oli hauskaa.

Nyt on vain yksinäinen mies hukuttamassa murheensa tuoppiin.

Kunnes pääsee kokemaan edes hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta toisten taistelutovereiden kanssa joidenkin lapsuuden ja nuoruuden sankareiden nostalgiakonserttiin.

Ennen oli paremmin?

ILLUUSIOSTA TODELLISUUTEEN

Kun raitistuu, huomaa yhtäkkiä luopuneensa "ennen oli paremmin" -ajattelusta. Ennen ei ollut paremmin. Ennen oli päihdeaddiktio, illuusio jostain prameammasta ja autuaallisemmasta hedonistisesta nautinnosta, joka vei miestä milloin minnekin.

Eivätkä ne kaikki kokemukset olleet yksinomaan negatiivisia. Eivät tietenkään. Eihän kukaan siinä tapauksessa mitään aineita vetäisi.

Kun ottaa päihteiden sumentavat lasit silmiltään näkee maailman uusin silmin. Näkee sen, miten paljon elämää on vielä edessä ja miten paljon ihmeellistä nähtävää sekä koettavaa elämässä vielä on. Kuin varkain alkaa se luontainen, lapsenomainen, viriili ja villi uteliaisuuskin hiipiä takaisin elämään.

Siinä kohtaa nostalgian nälkä alkaa maistua aika väljähtäneeltä ja valjulta puurolta. Sellaiselta liian kauan muovituopissa eltaantuneelta kädenlämpöiseltä kuralta.

Näin "Aseeton Suomi" on myös mahdollista
ilmentää Ihmisyyden tunnustajien taiteessa
(kuva: Nalle Österman)
Yhtäkkiä huomaakin, että elämä onkin edessä eikä takana.

Aika vittumaista.

Siinä sitä sitten yhtäkkiä havahtuu siihen, miten vähän joidenkin takavuosien rocktähtien nykyiset edesottamukset jaksavat kiinnostaa. Varsinkin, jos ja kun on nähnyt ne vielä uransa loiston hetkillä.

Kun ihminen raitistuu, alkaa hän arvostaa parempaa elämänlaatua.

Enää ei tarvita korjaussarjoja eikä pyhiä lupauksia, jotka voi pyörtää heti seuraavan kännäyskerran yhteydessä. Enää ei tarvita anteeksipyyntöjä kaikille niille ikäville tempuille, joita on tuottanut läheisilleen ryyppyreissuillaan. Eikä enää tarvita tyhjiä paskapuheita ja kaikkea sitä turhaa länkytystä ja puheensorinaa, joka toimii nukkavierujen keskikaljajuottoloiden äänimaisemana ihmisen omalle alkoholismille ja alennustilalle.

Ai niin, mutta eihän noissa juottoloissa ole alkoholisteja, ainoastaan alkoholin kohtuukäyttäjiä.

Alkoholistit on niitä, jotka eivät hallitse juomistaan. Niitä, jotka käyvät joissain raittiusseuroissa. Niitä, jotka ovat hurahtaneet. Niitä, jotka flippasivat.

Luuserit.

Onneksi me ei olla vajottu moiseen. Onneksi meillä riemu raikaa, viina virtaa ja rokki soi. Päivästä toiseen. VIikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen. Ikiajoiksi. Loputtomiin.

Bootsit jalassa.

KUNINKAAN MALJA

Lemmy.

Siellä se mies makaa mullissa. Tai seisoo pronssisena patsaana tämän kantakapakassa – samalla, kun Ronnie James Dio keikkailee ympäri maailmaa hologrammina.

Aivan kuten Elvis Presleykin.

Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa on esillä valtaisa
määrä kuvataidetta. Tämän teoksen nimi on "Totuus
vapauttaa (kuva: Nalle Österman)
Kuningas.

Kuninkaat ja narrit.

Siellä me osoittelemme toisiamme sormilla, kuninkaat ja narrit. Äxät tai tuopit käsissä. Katsomassa ikäloppuja tähtiä, joiden monet soittokaverit ovat poistuneet keskuudestamme ennen aikojaan, kuka minkäkin sotavamman seurauksena.

Alkoholismin. Päihderiippuvuuden. Itsemurhan. Unohduksen. Mielenterveysongelman. Sairauden. Ikääntymisen. Luonnollisen kuoleman.

Siellä me glorifioimme päihderiippuvuutta jonkun panimojätin mainoslakanoiden välissä nostamalla Kaisaniemen puistossa maljan esimerkiksi Alice In Chainsin laulajan Layne Staleyn muistolle, joka piikitti itsensä ennenaikaisesti hautaan heroiinilla.

Esimerkkejä riittää.

Loputtomiin.

Vain siksi, että voisimme edes hetkeksi paeta kuolemaa hamaan nuoruuteemme, jolloin elämä oli vielä edessä ja kaikki vielä saavutettavissa.

Kunnes tulivat elämä ja päihteet viemään kaiken hyvän, yksi kerrallaan.

Joten nostamme yksi kerrallaan maljan taivaisiin..

Kuningas Alkoholin maljan.

Voittamattoman.

KASVUKIPUILUA JA HAPUILUA

Itselleni tämä on ollut kuitenkin hyvä päivä. Olen muutamassa tunnissa saanut kirjoitettua tämän tekstin näitä pohdintoja elämästä ja kuolemasta, päihteistä ja raittiudesta, rockista ja rollista.

Ihmisyyden tunnustajien teosofia pohjautuu
vahvasti pasifismiin
(kuva: Nalle Österman)
Vierivä kivi ei sammaloidu.

Aleksis Kivi.

Kuten sanottu, tänään olen ollut yhdeksän kuukautta ja kymmenen päivää päihteettömänä.

Huhtikuussa 2019 totesin eräälle henkilölle, että jo tässä vaiheessa tämä vuosi 2019 on ollut parempi kuin kaksi edeltävää vuottani yhteensä.

Helppoa niinä vuosina ei ole ollut.

Kasvukipuja.

Kutsun niitä kasvukivuiksi siksi, että ne pakottivat minut tähän elämäntaparemonttiin ja elämänmuutokseen, joka on synnyttänyt tämänkin tekstin.

Tekstin, jota kirjoitan iloisena ja kiitollisena siitä, ettei minun tarvitse enää olla riippuvainen rappeuttavista kahleista, jotka johdattivat minut sellaiseen henkiseen ja fyysiseen alennustilaan, jossa en voinut hyvin.

Jolloin sitä hyvää oloa piti sitten havitella päihteillä – koska ei tiennyt paremmasta.

Eikä tiennyt paljoa muutakaan.

Luuli vain.

IHMEITÄ TAPAHTUU

Olin vuosikymmeniä elänyt sellaisessa uskossa, ettei ihminen voisi löytää mielitiettyä selvin päin. Syynä tähän oli tietysti se, ettei moista ihmettä ollut koskaan kokenut itse.

Kun raitistuin, yksi suurimmista peloistani olikin jäädä ikiajoiksi yksin.

Kutenkin tuossa maaliskuussa reilun puolen vuoden raittiuden kohdalla tapahtui sellainen ihme, että törmäsin pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ihmiseen, jonka kanssa juttu alkoi sujua.

Arndt Pekurinen (1905–1941) teloitettiin
jatkosodan aikana aseellisesta palveluksesta
kieltäydyttyään. Nykyään häntä pidetään
yleisesti suomalaisten pasifistien marttyyrina
(kuva: Nalle Österman)
Selvin päin.

Ensitreffitkin tapahtuivat selvin päin.

– Mä en ole itsekään ollut koskaan ensitreffeillä selvin päin, totesi myös Hän.

Nyt me ollaan tässä treffailtu Hänen kanssaan toisiamme jo kolmen kuukauden ajan.

Selvin päin.

Siten tämä olkoon minun kolmekuukautislahjani myös Hänelle. Ja ennenaikainen syntymäpäivälahja huomisille syntymäpäiväjuhlilleni.

Viime viikonloppuna päädyin Hänen kanssaan Keski-Suomeen Mäntän kuvataideviikkojen avajaisiin ensi kertaa elämässäni, missä sain tutustua suomalaisen nykytaiteen tämänhetkiseen tilaan.

Selvin päin.

Siitäkin selvittiin.

Tämän tarinan kannalta se on vain sivujuonne. Ilmaista alkoholiakin olisi ollut yllin kyllin tarjolla. Joskus menneessä maailmassa se olisi ollut pääasia, nyt sillä ei ollut edes yhden kohteliaisuusryypyn menevää tilaa.

Sillä onhan elämä opettanut jo tähän mennessä itselleni, että yksi ryyppy on liikaa ja tuhat liian vähän.

Joten paneuduin suomalaiseen nykytaiteeseen, joka vei minut muun muassa sadan vuoden taakse suomalaisen sisällissodan tunnelmiin punaisten ja valkoisten keskelle, sain kokea nahoissani saamelaisten kulttuurimaiseman ja -perinnön riiston sekä sain tutkailla oman länsimaalaisen elämäntapani synkeät vaikutukset myös itsessäni.

Valtaisaa, vavahduttavaa ja vaikuttavaa.

Jännittävin kokemus oli kuitenkin vielä vasta edessä.

HEVIHELVETISTÄ USKONLAHKOON

Ihmisyyden tunnustajien uskonnollissävytteisessä kommuunissa asuu reilut 30 henkeä. Kommuunissa, jota ilkeämielisemmät voisivat varmaankin kutsua myös joidenkin uusheränneiden hihhulilahkoksi.

Sinne ajauduin ensi kertaa viime sunnuntaina, 16. kesäkuuta 2019.

H.P. Blavatsky (1831–1891) oli venäläinen
spiritualisti, okkulttinen kirjailija ja Teosofisen
seuran perustajajäsen, joka nousi viimeisinä
vuosinaan pyhimyksen asemaan joukoissaan
(kuva: Nalle Österman)
Selvin päin.

Kokemus, jonka koen yhtä lailla johdatukseksi – aivan kuin tieni raittiuden polulle ja hevimaailmaankin.

Sattumaako?

Sieltä löytyi nimittäin valtaisat määrät sellaista esoteerista, maagista ja teosofista kirjallisuutta, johon olisin aiemmin voinut tutustua lähinnä isäni kirjahyllyn avulla, mikäli olisin halunnut lähteä lapsuudessani ja nuoruudessani mukaan hänen hihhulointeihinsa.

Nyt menin niiden sijasta mukaan vain omiin hihhulointeihini hevimusiikin saatanalliseen, kieroutuneeseen, sotaisaan ja päihdehuuruiseen kuvastoon.

Kaikkitietävän Wikipedian mukaan "Ihmisyyden tunnustajien ideologia pohjautuu pasifismin, teosofian ja kristosofian periaatteisiin, joita ovat muun muassa ihmisyyden rajaton arvo, ihmisen henkisyyden tunnustaminen ja karman, syyn ja seurauksen laki eli ajatus siitä, että ihmisen tekemä paha ja hyvä vaikuttaa hänen elämänkohtaloonsa.

Liikkeellä on vuodesta 1979 ollut pasifismia edistävä taidenäyttely Aseeton Suomi, ja se tuo rauhantyötä esille myös teatterin, esitelmien ja kirjoitusten keinoin. Ideologiaansa liike ammentaa sekä Jeesuksen opetuksista, ennen muuta vuorisaarnasta, hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta että suomalaisten muinaisuskonnosta, ennen kaikkea Kalevalasta.

Ihmisyyden tunnustajat tutkivat Kalevalaa Pekka Ervastin oppien mukaan symbolisena teoksena, joka opettaa ”ikuisia totuuksia” luonnosta, ihmisen henkisestä kehittymisestä sekä kuolemanjälkeisestä elämästä. Ihmisyyden tunnustajien mukaan Suomen kansa on ollut ikivanha tietäjäkansa."

Siellä minä sitten tutkin tämän jännittävän kommuunin taidetta, ajatusmaailmaa ja mielenmaisemaa pohtien samalla, miten kauaksi tämäkin rocktoimittaja on ajautunut juuristaan eli Itä-Helsingin Kontulassa 13-vuotiaana kuuntelemista Venomin levyistä, joissa juotiin kuolevien pappien oksennusta.

Mutta tätä tämä on, tämä raittius. Yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Onko siinä nyt mitään niin ihmeellistä?

LUONTAISTA KEHITYSTÄ

Sitä olen miettinyt paljon, mistä minä sitten kirjoittaisin, jos rokki ja viina ei enää maistu entiseen tapaan. Pahimman luomistuskan keskiössä sitä on tullut miettineeksi, maittaako tämä kirjoittaminenkaan enää koskaan.

Kun nyt katson tätäkin vuodatusta, jota olen työstänyt päätteelleni jostain aamuyhdeksästä alkaen mietin, että kyllähän se kirjoittaminen maittaa – aiheet ja sanat saattavat olla vain jotain muuta kuin aiemmin.

J.R. Hannula (1873–1956) oli teosofi, kirjailija
ja luennoitsija, jonka mielestä Pekka Ervast oli
Kristuksen lailla  "uuden aikakauden opettaja"
(kuva: Nalle Österman)
Tai pikemminkin jotakin enemmän.

Rockbändit puhuvat usein luontaisesta kehityksestä. Tai ainakin puhuivat niihin aikoihin, kun rockbändit antoivat vielä haastatteluja tai ihmiset olivat ylipäätään kiinnostuneita rockbändien haastatteluista ja ajatuksista.

Sitten ne rockbändit julkaisivat uuden levyn, joka oli useimmiten vain hieman puisevampi toisinto heidän edellisestä studioalbumistaan.

Se siitä luontaisesta kehityksestä.

Jotta tämä teksti kuitenkin sopisi jonkun Rocktoimittajan päiväkirjan tematiikkaan niin todettakoon, että olen minä tämän alkukesän aikana nähnyt keikkojakin.

Niistä keikoista syvän vaikutuksen ovat tehneet muun muassa Maailma kylässä -festareilla todistettu mieletön mimmiräppäri Yeboyah sekä Helsinki-päivänä 12.6. todistettu iskelmäkuningatar Lea Laven, Jukka Nousiainen uudella kokoonpanollaan sekä Hurriganesin perintöä ansiokkaasti vaaliva Black Devils alkuperäisen Ganes-kepittäjän Ile Kallion kera.

Mutta sellaista tietä elämä tuntuu tällä hetkellä tarjoilevan, että pelkästä rockista kirjoittaminen tuntuu aivan liian kahlitsevalta.

Joten on kirjoitettava jostain muustakin, pitääksen luomistyönsä merkityksellisenä itselleen toivoen, että tästä luovuudesta kummunneet sanataideteokset olisivat merkityksellisiä lukijoillekin.

LUOVUUDEN HINTA

– Kukaan muu ei tässä maassa kirjoita samalla tavalla kuin sä.

Näin totesi minulle hiljattain eräs varsin tunnettu pitkän linjan suomalainen rokkari.

Se imartelee – ja samalla myös hieman häkellyttää. Lausuihan maineikas suomiräppäri Steen1 jo 2011 julkaistun Härmägeddönin näin:

– Nalle on Suomen ainoa rocktoimittaja. Ei paras, vaan ainoa.

En tiedä, mitä minun pitäisi oikein siitä ajatella. Olla kiitollinen vai olla pahoillaan. Jossain syvällä sieluni syövereissä kummittelevat myös Eppu Normaalin kitaristin Juha Torvisen muinaiset sanat kirjoituksistani.

– Löyhästi Wittgensteinia mukaellen: "Jos ei ole mitään kirjoitettavaa, niin olisiko parempi olla kirjoittamatta."

Välillä kirjoittaminen on tuntunut vastenmieliseltä ja ikävältä. Pahaltakin. Kuitenkin se on ainoa asia, joka näyttää elämässäni itseltäni jollain tapaa luonnistuneen. Hauskanpidolta, joka on parhaimmillaan tuonut myös leivän pöytään.

Silti sitä tulee aika ajoin kysyneeksi itseltään, onko tässä mitään järkeä kirjoittaa yhtään mistään yhtään mitään?

– Voisitko sä kirjoittaa meidän bändin elämäkerran? Sä oot varmaan kuitenkin ainoa jäbä, joka sen voisi tehdä, koska sä tsennaat meidän bändin ja meidän uran kuitenkin niin hyvin.

Näin tuo samainen pitkän linjan suomalainen rokkari tiedusteli muutamaa päivää myöhemmin.

Raittius.

Ei sitä teosta ilman tätä raittiutta tulisi. Ja tuskin tuota kysymystä olisi ilman tätä raittiuttakaan esitetty.

Leo Tolstoi (1828–1910) kuuluu venäläisten
kirjailijoiden aateliin. Hän oli myös merkittävä
yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ajattelija.
(Kuva: Nalle Österman)
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Tai kuten maineikas stadilainen basisti T.B. Widow totesi jossakin Rumban The Fishfaces -haastattelussa, kun hänelle kerrottiin hänen nimensä tulleen kirjatuksi muotoon T.B. Window The Fishfacesin 1992 julkaistun ensisinglen Long Lost Loven yhteydessä.

– Windows tai Doors, pääasia et pääsee ineen.

Elämä on parasta huumetta, ne sanoo.

Saatanan kukkahattutädit.

Se piti itseni oivaltaa ja oppia kantapään kautta, mikä tässä maailmassa on merkityksellistä.

Kauanhan sen oppimiseen menikin. Ensin piti menettää lapsenomainen uteliaisuus ja kirjallinen luovuus jotta havahtui tajuamaan, että onko tämä se hinta, joka omasta luovuudestaan ja syntymälahjastaan kannattaa maksaa. Jonkun päihteen tuomasta hetken huumasta ja helpotuksesta päättymättömään ahdistukseen.

Jostakin oli luovuttava — luovuudesta tai päihteistä.

Ja tuon perimmäisen valinnan äärellä valinta oli hyvinkin helppo. Matka sinne oli vain kovinkin raskas.

Helvetillinen.

Tämän mainitsemani rock-kirjan pitäisi olla kaupoissa syksyllä 2020 erään tutun ja tunnetun kotimaisen kustantamon julkaisemana. Ja koska haluan suoda itselleni, kustantajalle ja tälle yhtyeelle työrauhan, saatte vielä jonkin aikaa odotella sitä tietoa, mistä teoksesta nyt on oikein kysymys.

Siten suonette anteeksi, ettei tähän blogiin ole välttämättä vähään aikaan tulossa päivityksiä.

I've got a book to do.
Ihmisyyden tunnustajien kirjakaupassa on paljon myynnissä
erilaista okkultistista, hengellistä, esoteerista, mystistä ja
teosofista kirjallisuutta (Kuva: Nalle Österman)