keskiviikko 4. syyskuuta 2019

The 69 Eyes palautti kiiman, himon ja sexin takaisin suomirockiin

Helsingissä 1989 perustettu pitkän linjan rockyhtye
The 69 Eyes esiintyi Helsingin Nosturissa
perjantaina 30. elokuuta 2019.


Kiima.

Mikä ihana tekosyy.

Se tunne, joka saa tekemään mitä järjettömimpiä tekoja.

Se tunne, joka saa primitiiviset vaistot heräämään ja unohtamaan hyvät käytöstavat sekä sovinnallisen käytöksen.

Riettaus.

Se tunne, kun ihminen heittäytyy primitiivisten vaistojensa vietäväksi ja antaa vallan omalle himolleen.

Rock’n roll.

Se länsimaalaisen sivilisaation konstruktio, missä mustien afrikkalaisten orjien primitiiviset rytmit paketoidaan maailmanlaajuisesti valkoihoiselle väestölle edesmenneen Elvis Presleyn lantionpyörityksen siivittämänä.

Miten paheellista. Miten rietasta. Miten syntistä.

Moraalinvartijat olivat syystäkin kauhuissaan viime vuosisadan puolivälissä, kun valkoihoinen rock-kuningas Elvis Presley alkoi suoltaa törkyään pienten lasten iloksi ja vanhempien kauhuksi.

Lukitse tyttäresi, lukitse vaimosi, lukitse takaovesi ja juokse henkesi edestä.

Näin riimitteli puolestaan australialainen AC/DC reilut 40 vuotta sitten kappaleessaan TNT.

Tiukat farkut tai nahkahousut, pullottava etumus, viettelevä katse ja eläimelliset himot.

Afrikkalaisten neekeriorjien tuottamat primitiiviset himot ovat tällä vuosikymmenellä kärsineet melkoisen inflaation viime vuosina, kun takavuosien valkoiset rockpäälliköt ovat eläköityneinä ja ikääntyneinä heittäneet lusikoita nurkkaan yksi toisensa jälkeen.

Tilalle olemme saaneet Ed Sheeranin ja Cheekin kaltaisia puhtoisia puppelipojuja, joiden lantioita ei ole keinuttanut afrikkalaisten neekeriorjien kaleeriveren henki vaan virkamiesmäisten levy-yhtiöpamppujen taskulaskimet ja excel-taulukot, joilla ihmisten mielet, sydämet ja aistit on saatu täytettyä ja kyllästettyä puhtoisilla ja sovinnaallisilla vainelämää-tähdillä.

Kitaramiehestä tuli ehkä kuuluisa, mutta bisnesmiehestä tuli rikas.

Valot sammuu, totta tosiaan.

Ja yhtäkkiä rock – sellaisena kuin me kaikki sen aikoinaan opimme tuntemaan – alkoi vetää viimeisiään, kun markkinavoimat päättivät sen olevan aikansa elänyttä.

Kun 1980-luvulla kohistiin Andy McCoyn kolmestakymmenestä donasta, jestastellaan nyt Isac Elliotin ja Mikael Gabrielin kymmenien tuhansien asukokonaisuuksista samalla kun kusenkeltainen lehdistö uutisoi, miten Andy McCoylla ei ole enää varaa edes vuokraan.

Ei mennyt Andy Amsterdamiin myymään persettä fyrkkien loputtua vaan muutti maalle Karkkilaan askeettiseen kerrostaloluukkuun ja paikallisiin keskariräkälöihin dokaamaan väljähtynyttä rapaa paikallisten isäntien ja emäntien piikkiin.

Symbolinen kuva rockin nykytilasta tämäkin.

Tätä kaikkea ei ollut kukaan muistanut kuitenkaan kertoa sille 6-700 hengelle perjantaina 30. elokuuta 2019 Helsingin Nosturissa. Sille jengille, joka oli kansoittanut vuoden vaihteessa vasaran alle joutuvan helsinkiläisen keikkapyhätön äärimmilleen.

Sille jengille, joka oli päättänyt näyttää keskisormea markkinavoimille, kusenkeltaiselle lehdistölle ja niille levy-yhtiöpampuille, jotka olivat päättäneet kertoa suurelle yleisölle, miten rock on kuollut.

– Fuck you, I won't do what you tell me – haista vittu, en meinaa alistua sun sanaas, lauloi amerikkalainen rockyhtye Rage Against The Machine jo vuonna 1992 hittikappaleessaan Killing In The Name.

– Vitut susta, vitut susta, julisti puolestaan itä-helsinkiläinen räppäri Steen1 vuonna 2004 kappaleessaan Vitut susta.

Tänne me siis ahtauduimme, Nosturiin, nuoret ja vanhat, ikirokkarit ja turistit, prinssit ja prinsessat, kuningattaret ja kuninkaat.

Vierelläni seisoo maineikkaaseen Amorphis-yhtyeeseen basistiksi 2017 palannut Olli-Pekka Laine. Hän ei ole nähnyt kokonaista keikkaa Öögiltä – lempeä hellyttelynimi 69 Eyesille – vuosiin tai vuosikymmeniin.

– Näin niiltä muutaman biisin John Smithissä kuluneena kesänä, kuulosti helvetin hyvältä. Tuli fiilis, että olisi nasta nähdä niiltä kokonainen keikka joskus. Nastaa, että natsasi nyt.

Opulla on tärkeä rooli tämän tarinan mytologiassa, sillä hänen kanssaan perustimme Helsingissä joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteessa typerän, typerryttävän ja naurettavan suomirock-yhtyeen nimeltä Sininen Hevonen, jonka tärkein funktio oli lähinnä irvailla helsinkiläisten meikkaavien glam rock -bändien – kuten Plastic Tearsin ja The 69 Eyesin – naurettavuudelle, korniudelle ja typeryydelle.

Enää ei naureta.

Enää ei naurata.

Jollakin ihanan perverssillä tavalla 1989 perustettu The 69 Eyes on onnistunut kääntämään omat heikkoutensa vahvuuksiksi ja ampumaan alas bändiä pilkanneet sora-äänet yksi toisensa jälkeen.

Siihenkin on syynsä.

Jossakin vaiheessa bändi löysi sellaisen muodon nahkahousurockilleen, joka alkoi liikutella suurempia massoja ja kansanosia.

Konkreettisesti tämä tapahtui 1999 julkaistulla hittikappaleella Wasting The Dawn, jolla yhtyeen glam- ja katurock-juuret löivät onnistuneesti kättä kohtalokkaan ja tummanpuhuvan goottirockin kanssa.

Sekä Elvis Presleyn ja AC/DC:n.

Tämä laulu onkin vanhin näyte yhtyeen mittavasta diskografiasta, joka Nosturissa tänä tummanpuhuvana perjantaina kuullaan.

Se on se kappale, jolla The 69 Eyes osui musiikillisesti ja sävellyksellisesti ensi kertaa urallaan. Kappale, joka toimi lähtölaukauksena The 69 Eyesin menestystarinalle.

Ne ensimmäiset kymmenen vuotta bändin uralla olivat vasta harjoittelua.

Hakuammuntaa. Shooting blanks, kuten sanotaan.

Nalli paloi, mutta ruuti ei ollut kuivaa.

Nosturin yleisö on hyvin heterogeenistä. Siellä täällä on Misfits-paitaisia katurokkareita ja punkkareita sekä räikeästi meikkaavia goottipimuja, jotka eivät ole vielä olleet edes pilkkeenä vanhempiensa silmäkulmassa, kun Öögat ovat aloitelleet uraansa.

Silti he ovat täällä tänään.

Muistelen sitä aikaa, kun pikkupoikana ihmettelin Iron Maidenin, AC/DC:n ja Motörheadin keikoilla Helsingin Jäähallissa, ketkä oikein ovat nuo vanhat patut, jotka täällä oikein pyörivät?

Menisivät niihin eläkeläistansseihin ja antaisivat meidän nauttia rauhassa tästä nuorisomusiikista.

Nyt 46-vuotiaana huomaan itse olevani yhtäkkiä se vanha patu.

Seisoskelen kaikessa rauhassa kädet taskussa ystäväni kanssa lavan etualalla, kun yhtäkkiä alan tuntea nahkaan verhoutuneen tiukan takapuolen kiihkeää liikettä oikeassa kädessäni.

Huomaan tuon timmin nahkapepun kuuluvan seksikkäälle brunetelle, joka näyttää selvästi nauttivan tilanteesta, missä saa tuottaa tukalia tuntemuksia entiselle rokkipojulle ja nykyiselle vanhalle padulle.

Timmin nahkapepun poikaystävä näyttää olevan autuaan tietämätön herkkupeppunsa rietastelusta.

Onko tämä sitä seksuaalista häirintää? #Metoo? Mitä tekee poliisi? Mitä tekee palokunta? Mitä tekee sosiaalinen media? Mitä tekevät perussuomalaiset?

Apua, mitä minä teen?

– If you can’t take the heat, stay out of the kitchen – jos et kestä kuumuutta, pysy poissa keittiöstä, virnistää piru olkapäälläni ilkikurisesti.

Päätän seistä kaikessa rauhassa paikoillani ja vain nauttia nahkapepun kosketuksesta kädelläni ja reidelläni. Välillä nahkapepun käsikin käy koskettelemassa etumustani, luonnollisesti täysin vahingossa, tottakai.

Tämä on jotenkin niin rietasta, irstasta ja väärää – mutta samalla niin kiihottavaa ja ihanaa.

Kuin varkain alkaa etumukseni osoittaa heräämisen merkkejä. Yhtäkkiä ajatukset alkavat rientää jossakin ihan muualla kuin illan konsertissa.

Samalla tajuan: tää on sitä rokkii!

Tää on just sitä rokkia, josta äitisi sinua varoitti. Ja minua. Ja meitä kaikkia rockin turmeltuneisuudesta ja rockin vaarasta.

– Nää näiden biisit ovat aika samanlaisia loppujen lopuksi, tuumaa Amorphiksen Oppu jossakin vaiheessa settiä.

– Toisaalta, niinhän ne ovat myös AC/DC:n ja Slayerin biisit.

Melkoisia vertailukohteita. AC/DC ja Slayer. Sekä nyt The 69 Eyes.

Kun AC/DC ja Slayer lopettelevat uriaan, alkaa hevin ja rock’n rollin tulevaisuus levätä päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän ja enemmän The 69 Eyesin harteilla.

Tottahan se on.

The 69 Eyesillä kesti kuitenkin ensin kymmenen vuotta etsiä ja löytää itsestään se yksi biisi, joka oli oikeasti hyvä ja hitti. Sen jälkeen sen olikin helppo alkaa toistaa samaa hyväksi havaittua hittikaavaa levystä toiseen, vuodesta vuosikymmeniin.

Se on The 69 Eyesin saavutus. Sekä tietysti myös AC/DC:n ja Slayerin.

Useimmat kuin eivät vaivaudu etsimään ja löytämään edes sitä ensimmäistä hyvää biisiä ja hittiä.

The 69 Eyes etsi ja vaivautui. Ja kun se lopulta sen löysi, avautuivat kaikki portit. Kaikki ne ovet, joiden taakse bändi oli sitä ennen vain unelmoinut pääsevänsä.

Mutta onko siinä loppujen lopuksi mitään kummallista? Eikö tämä ole vain samaa kuin mitä kuntosaleillakin opetetaan toistosta ja sarjoista.

The 69 Eyesin tapauksessa toistot ja sarjat tarkoittavat vain uusia biisejä ja uusia levyjä samasta ohjenuorasta.

Siitä yhdestä hyvästä biisistä.

Siellä lavalla piikkitukkainen Jussi 69 lyö primitiivisiä afrikkalaisia rytmejä, joiden ylle solisti Jyrki 69 suoltaa synkeitä sanomiaan amerikkalaisten sarjakuvien sekä Hollywoodin ja Berliinin synkeiltä takakujilta.

Tuon primitiivisen jyystön ylle kielisoitintaiteilijat Archzie, Bazie ja Timo-Timo luovat musiikillisia kudelmia kuin seksikästä goottihenkistä verkkosukkaa kutova mummo.

Tämän kaiken ylle solisti Jyrki 69 voi sitten hönkäillä kohtalokkaita sanomiaan Marvelin, Hollywoodin, Pornhubin ja Tarantinon kuvastosta.

Tämä ei ole mitään hellää rakastelua Armin ja Dannyn tahtiin, tämä on irstasta, likaista, syntistä, kiimaista ja hekumallista rietastelua.

Ei mitään pehmopornoa vaan silkkaa seksiä.

Jos kuulee yhtyeen laulujen pinnan alla kulkevan viestin.

The subliminal messages, joista kiihkouskovaiset ovat jo vuosikymmeniä rockin kuulijoita varoittaneet.

Jotkut saattavat luulla kuulleensa tänä perjantaisena iltana kappaleet Devils, Never Say Die, Perfect Skin, Betty Blue, Black Orchid, Wasting The Dawn, Dance D'Amour, Cheyenna, Borderline, Dolce Vita, Brandon Lee, 27 & Done, The Chair, Feel Berlin, Framed In Blood, Gothic Girl ja Lost Boys.

Itse kuulen jotain ihan muuta.

Tässä synnin pesässä kuulen sellaisia subliimejä messageja eli alitajuisia viestejä kuten Lähdetäänkö naimaan, Eikö mun perseeni tunnukin hyvältä sun kädessäsi, Sun kätesi tekee mut ihan vitun kiimaiseksi nyt, Sä saat mut ihan villiksi tänään, Uuh aah, Eikö mun käteni tunnukin aika kivalta sun munassasi, Testataanko tänään miten isoksi mä saan sen oikein vielä kasvamaan, Voisitko sä nuolla mun pimppaa tänään, Haluutko testaa miten märäksi sä mut oikein saat, Ruiskuta lastisi niin syvälle kuin pystyt ja Tee mulle 69 lasta tänä yönä.

Rock-konsertti.

Mikä ihana tekosyy nautiskella estoitta kiimasta, synnistä, irstailusta, pervoilusta ja himosta turvallisessa ympäristössä.

Ympäristössä, missä ei tarvitse teeskennellä mitään siveyden sipulia vaan voi heittäytyä vapautuneesti The 69 Eyesin tarjoamaan syntiseen ja tummanpuhuvaan kuvastoon nautiskelemaan erilaisista hedonismin hedelmistä niin pitkälle kuin kantti kestää.

Jännittävään eskapistiseen maailmaan pois arjen kahleista ja työn orjuudesta, maailmaan missä niin miehet kuin naisetkin voivat olla edes sen 69 Eyesin puolentoista tunnin mittaisen setin ajan villejä ja vapaita.

Primitiivisiä.

Eroottisia.

Himokkaita.

Riettaita.

Eläimellisiä.

Perverssejä.

– You wanna rock, huutaa Jyrki 69 setin päätöskappaleessa Lost Boys.

Haluatteko nussia, kuuluu suomennos tänä kohtalokkaana iltana.

Ja yleisöhän haluaa. Me kaikki 666 henkeä haluamme nussia niin maan perkeleesti tänä iltana. Ja mehän tänä iltana nussimmekin. Me kaikki heittäydymme mutapainiin lattialle kieriskelemään ja nautiskelemaan estoitta toistemme eritteistä.

Hiestä. Kaljasta. Spermasta. Pillumehusta. Verkkosukkahiestä. Kultaisesta suihkusta.

Lopulta koko Nosturi kelluu ja lainehtii Hietalahden altaassa kaikkensa antaneena.

Lavalla Jyrki 69 ja bändin muut 50-vuotiaat pikkupojat katselevat ihmeissään edessään auennutta näkyä Babylonian porttolassa.

Yhdessä silmänräpäyksessä näkymä vaihtuu takaisin kuutiomaiseen rock-klubiin Helsingin ydinkeskustan laidalla. Samassa ihmiset alkavat korjailla asusteitaan suoriksi ennen kuin alkavat hiljalleen suuntautua alakerran narikan suuntaan. Mitä tuo äskeinen oikein oli?

Rock’n rollia, baby. Rock’n rollia.

The 69 Eyesin 12. studioalbumi West End ilmestyy 13. syyskuuta 2019 saksalaisen Nuclear Blast -yhtiön julkaisemana. Yhtyeen tulevat keikkapäivämäärät löytyvät täältä.