sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Rakas Suomi – miksi meidät hylkäsit?

Matti Nykänen (19632019) ja Mervi Tapola (19542019)
olivat naimisissa vuodet 20012003 sekä 20042010.
Kuvaaja: Tuntematon.
Se alkaa jo varhain.

Tasapäistäminen.

Se, että sinut täytyy panna ruotuun.

Se, että sinut täytyy yhdenmukaistaa.

Se, että sinun täytyy sitoutua enemmistön tahtoon.

Se, että sinun täytyy nyt kulkea sitä tahtia kuin opettajan opetusohjelma määrää.

Siinä sitten istut ja olet. Kiltisti ja hyvätapaisesti, kuten hyviin tapoihin kuuluu. Ja jos et suostu siihen hyvällä, pannaan sinut kyllä ruotuun. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Ollaanhan Suomessa, jossa yksilöitä ei suvaita.

Ei pidä erottua. Ei pidä nousta esiin harmaasta massasta. Pitää kulkea kultaista keskitietä. Ei pidä ottaa riskejä. Pitää olla vain hiljainen ja harmaa hiirulainen.

Keskinkertainen.

Suomi on suurten keskinkertaisuuksien maa.

Sellaisten, jotka ovat omaksuneet ja hyväksyneet jo varhain kansallisen arvohierarkian ja paikkansa siinä nikottelematta.

Helppohan se on hyväksyä, kun alkumatka mennään hitaimpien – eli mahdollisesti vähän tyhmempien – ehdoilla.

Sori siitä.

Ne, jotka ovat oppineet lukemaan ja laskemaan ennen aikojaan saavat nyt vain hyväksyä sen, että joutuvat pyörittelemään peukaloitaan ja painamaan persettä penkkiin aivan turhaan.

Mutta eihän siinä mitään opetusta harjoiteta vaan kurinalaisuutta.

Testataan niitä, jotka ovat kykeneväisiä alistumaan arvohierarkiaan suuria ja mahtavia opettajia ja niiden opetussuunnitelmia kyseenalaistamatta.

Jos ei kykene siihen, saa todistuksestaan lukea olevansa sopeutumiskyvytön.

Kiitti vitusti, Suomi. Kiitti ihan vitusti.

Toimittaja Anna-Stina Nykänen julkaisi 6. tammikuuta 2019 Helsingin Sanomissa artikkelin otsikolla "Niukka elämä lyö maahan", missä hämmästeltiin sitä, miten lohdutonta, kurjaa ja toivotonta voi ihmisen elo olla Suomessa 2010-luvun lopulla.

Maan suurin sanomalehti alkoi edelliskeväänä selvittää, miten työttömyys, vähävaraisuus, köyhyys ja pitkäaikainen rahapula, on vaikuttanut vastaajien elämään, toimintakykyyn ja luovuuteen. Vastauksia tulvi lehteen yli neljätuhatta.

Tulokset olivat lehden mukaan "järkyttävää luettavaa".

– Näyttää siltä, että Suomessa osalla ihmisistä elämänlaatu on huonompi kuin Afrikan köyhimmissä maissa keskimäärin, Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkija Sakari Kainulainen toteaa Hesarille.

Kainulainen hämmentyi. Suomenhan piti olla maailman onnellisin maa kansainvälisten tutkimusten perusteella. Hän alkoi tutkia kansainvälisiä vertailututkimuksia tarkemmin.

Näiden tutkimusten perusteella elämänlaatu Suomessa on kyllä keskimäärin korkeampi kuin useimmissa muissa maissa. Silti Suomessa on joukko ihmisiä, joilla elämänlaatu on alle Afrikan köyhimpien maiden keskitason. Kyse ei ole vain rahasta, vaan myös omasta mielialasta ja toiveikkuudesta. Vauraassa Suomessa osa ihmisistä kokee olevansa umpikujassa.

Miten tällaiseen tilanteeseen ollaan oikein päädytty? Rakas Suomi, miksi meidät oikein hylkäsit?

– Uutta oli myös se, että monissa vastauksissa itsemurhasta puhuttiin järkeillen, harkittuna ratkaisuna ongelmiin, eikä asiana, johon ajaudutaan, Kainulainen sanoo lehdessä.

Millainen maa on oikein sellainen, missä itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tällaisessa maassa elo? Eikö tämän pitänyt olla maailman onnellisin maa? Kuka valehtelee?

Kävin äskettäin erittäin avartavan keskustelun erään unkarilaislähtöisen opettajan kanssa, joka on viimeiset 20 vuotta opettanut matematiikkaa erinäisissä suomalaisissa koululaitoksissa. Hänen arvionsa oli tyly: nämä maailmalle suunnatut Pisa-tulokset suomalaisen koululaitoksen erinomaisuudesta ovat täyttä potaskaa.

– Kuka kusettaa ketä ja miksi, opettaja sadatteli.

Tämä opettaja vahvisti myös omat kokemukseni suomalaisesta koululaitoksesta suorin sanoin. Suomalaisessa koululaitoksessa mennään hyvin paljon hitaimmin oppivien ehdoilla, jotta he nousisivat keskivertojen kastiin samalla kun älyllisesti kehittyneempiä nopeampia oppijoita hidastetaan.

Lopputuloksena syntyy monin tavoin paljon turhautumista, kun potentiaaliset lahjakkuudet poljetaan väkisin harmaaseen massaan kärsimään.

– Miksi näitä lahjakkuuksia ei auteta kasvamaan korkeampaan potentiaaliinsa silloin kun heillä on parhaat kasvuedellytykset kehittyä oikeaoppisen ohjauksen avulla, opettaja ihmettelee.

– Tässä maassa menee valtavasti lahjakkuutta ja potentiaalia haaskuuseen tällaisten toimintatapojen myötä. Ei ihme, että he saattavat myöhemmin ajautua mielenterveysongelmiin ja muihin vaikeuksiin. Tämän maan koululaitos ei osata tunnistaa ja hyödyntää älyllisesti lahjakkaampia yksilöitä.

Palataan Hesarin artikkeliin. Ehkä löydämme sieltä vastauksen, miksi niin moni tässä maassa kärsii.

Nummelassa asuva Tiina Similä on kolmen nuoren yksinhuoltaja ja tekee töitä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien hoitajana. Hän tuntee niukkuuden sekä kotoa että töistä.

– Suomessa on olemassa hienoja lääkkeettömiä hoitokeinoja ja ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä. Niihin vain eivät rahat riitä. Kaikkialla sanotaan, että on resurssipula. Mihin ne yhteiskunnan rahat oikein menevät, jos lapsikin pitää hoitaa lääkkeillä hiljaiseksi?

Similän mielestä tämä on se tapa, jolla ihminen Suomessa nujerretaan. Ensin sinnittelet ja yrität kaikkesi, ja sen kerran, kun et jaksa ja huudat apua, kukaan ei kuule.

Tämä on myös oma kokemukseni mielenterveyshoidosta Suomessa. Kun ihminen voi syystä tai toisesta huonosti hänelle sanotaan, että hae apua. Suomessa jos missä apua saa, onhan maamme terveydenhuolto ihan huippuluokkaa kansainvälisten tutkimusten mukaan.

Kun sitten päädyt hakemaan sitä apua, joudut useampien kuukausien jonoon, ”koska resurssit eivät vain riitä”. Kun lopulta sitten päädyt jonkun henkilön pakeille, koostuu hoito suurimmaksi osaksi empaattisesta hymistelystä ja ajanpeluusta.

Jos tämä on sitä parasta apua mitä tällä maalla on tarjota ei ole ihme, mikäli joku kokee itsemurhan parempana vaihtoehtona. Saahan sen loputtoman angstin ja ahdistuksen ainakin sillä tavoin loppumaan.

Hesarissa asia todetaan näin:

”Sairastuminen voi Suomessakin romahduttaa talouden. Hyvinvoivat ihmiset ajattelevat, että täällä kaikki saavat hoitoa ilmaiseksi. Mutta ei se ole totta.

Suomessa lääkkeet eivät ole maksuttomia. Eivätkä hoidotkaan ole täysin maksuttomia edes maksukaton tultua vastaan. Niistä kertyy pienituloiselle nopeasti kohtuuton summa.

Kainulainen kertoo, että tyhjän päälle voi joutua esimerkiksi, jos putoaa työttömyyden ja työkyvyttömyyseläkkeen välimaastoon. Tukea ei saa, ennen kuin on selvitetty, kumpi on oikea luokitus. Epäselvyys voi jatkua vuosia, hän sanoo.

Jo pelkästään viranomaisen tekemän väärän tukipäätöksen korjaaminen kestää kauan, ja sekin aika pitää elää. Pyhällä hengellä vai velaksi?

Hyvinvointivaltion koneisto on myös monimutkainen eikä aukea kaikille.

Suomessa ei auteta hätää kärsiviä automaattisesti. Apua on osattava hakea. Siitä on jaksettava taistella juuri silloin, kun on heikoilla.

Suomessa on ihmisiä, jotka eivät ole edes yrittäneet hakea niitä tukia, jotka heille kuuluvat.

Hyvinvointivaltion turvaverkko ei ole ollenkaan niin varma ja aukoton kuin hyvinvoivat ihmiset kuvittelevat.

Kuka olisi uskonut, että niin moni voi Suomessa näin huonosti. Ihminen toisensa perään kertoo, miten on köyhyyden nujertamana yrittänyt päättää päivänsä tai harkitsee tekevänsä sen eläkkeelle jäädessään tai kun lapset ovat aikuisia.

Paljon on myös vastauksia, joista huokuu viha ja raivo päättäjiä, yhteiskuntaa, systeemiä, koko elämää kohtaan. Mitä jää jäljelle, kun jäljellä ei ole mitään? Tai on velkaa niin, ettei siitä pääse koskaan eroon.

Niin moni tässä maassa kokee, että mitään toivoa ei näy.”

Hesarin tutkimuksen perusteella jatkuva rahapula ja niukkuus lannistaa ihmisen, alentaa elämänlaatua ja vie uskon tulevaisuuteen. Niukkuus ja pienet varat lisäävät yksinäisyyttä. Perheiden verkostot kutistuvat. Elämä supistuu. Ei ole rahaa eikä energiaa. Kaikki ajatukset ovat kiinni selviytymisessä.

Suomessakin ihminen voi jäädä taloudellisesti täysin tyhjän päälle. Kuten vaikkapa hometalojen omistajat, joiden elämässä home on tehnyt omaisuudesta ongelmajätettä. Jäljelle jää vain velkaa ja pahimmassa tapauksessa homeen aiheuttama vakava sairaus.

”Hometalon taloudellisista vastuista voidaan taistella vuosikausia. Sekin aika pitäisi jollain elää.”

Tätä ahdinkoa ja epätoivoa kuvaa eräältä ystävältäni saamani viesti, jossa hän kertoi kaverinsa karmivasta kohtalosta, missä 350 000 euron arvoinen asunto muuttui yhtäkkiä arvottomaksi ongelmajätteeksi homelöydösten seurauksena.

– Koitan täs soitella apua toiselle kaverille, joka on laittamassa itteensä jojoon, koska se on rahaton ja koditon eikä sossu tai mikään muukaan auta. Se ei halua lähteä hoitoon mihinkään vaan haluaa vaan tappaa ittensä ja mä tässä nyt pohdiskelen, että mitäköhän tässä tekisi, että se olisi hengissä vielä viikonkin päästä. Se romahti ihan täysin puhelimessa ja itki sitä, että mä oon ainoo joka välittää.

Liian moni ihminen tuntuu voivan aivan liian huonosti tässä armaassa synnyinmaassamme tällä hetkellä. Aivan liian moni. Niin minäkin.

Tätä omaa Suomi-angstiani, elämäni surkeutta ja epätoivoani kuvasti toissapäivänä, perjantaina 20. joulukuuta 2019 julkaisemani blogikirjoitus otsikolla ”Saatanallinen helvetti nimeltään Suomi, pimeyden tyyssija”.

Kirjoituksena se oli erään turhautuneen kirjoittajan ja sanataiteilijan nopea töherrys, jolla tämä halusi vain saada puretuksi oman henkisen pahan olonsa jonnekin. Sellaisen angstin ja ahdistuksen, joka välillä ilmestyy mieleen sekoittamaan päätä ja omaa henkistä hyvinvointia.

Nyt kun tuosta ”kohtauksesta” on selvitty, on mahdollista alkaa pohtia syvemmin ja tarkemmin, miksi niin moni voi näin huonosti Suomessa tänä päivänä. Ja siihen tuo tämän kirjoituksen alussa linkittämäni Hesarin tutkimus alkuvuodelta on erinomainen lähtökohta.

Hesarin laajassa ja ansiokkaassa tutkimuksessa todetaan, miten umpikujan kokemus herättää hyvinvoivassa maassa suuria tunteita, myös raivoa. Lehden kyselyyn tuli vastauksia, joissa uhkaillaan väkivallalla poliitikkoja, päättäjiä ja rikkaita – eikä lehti halua tai uskalla julkaista sellaisia kirjoituksia.

Jotain osviittaa pinnan alla kytevästä vihasta ja raivosta antavat seuraavat kommentit, jotka läpäisivät lehden seulan:

”Nykyään ihminen on vain menoerä valtion kukkarossa. Minä voin tulla siihen riviin, jossa köyhät ammutaan. Loppuu tämä kituminen.

En luota yhteiskuntaan. Tunnen välillä suorastaan ”vihaa” päättäjiä kohtaan.

Jos maassamme jätetään sairaat, vanhukset, vammaiset ja muista syistä heikko-osaiset täysin heitteille, niin toivon kaikkea paskaa sitten kaikille muillekin, koko sydämestäni!

Olen radikalisoitunut ja luotan entistä vähemmän auktoriteetteihin ja helppoihin hokemiin, kuten ”kyllä tekevälle töitä löytyy”.

Syvä viha kasvaa kasvamistaan. Päättäjät ovat vielä ongelmissa jonakin päivänä!”

Tässä sitä nyt sitten ollaan joulun alla työttömänä kirjoittamassa ylhäisessä yksinäisyydessä näitä surullisia sanoja tietäen, että tässä maassa on tälläkin tuhansia – ellei satojatuhansia – vastaavia kohtalotovereita, jotka kärsivät yksinäisyydestä, työttömyydestä, perheettömyydestä, lapsettomuudesta, arvottomuudesta, asunnottomuudesta sekä sopeutumattomuudesta.

Sopeutumattomuudesta esimerkiksi tämän maan tasapäistävään keskinkertaisuuteen tai tässä maassa erinäisiin vallitseviin trendeihin – kuten vaikka perussuomalaisuuteen, vihervasemmistolaisuuteen, sukupuolivähemmistöihin tai oikeistokonservatiiveihin.

Jolloin saattaa käydä niin, että huomaat yhtäkkiä olevasi yksinäinen ja työtön 46-vuotias lihaa syövä keski-ikäinen ja keskivartalolihava valkoinen heteromies, jolle ei tästä maasta löydy enää mitään käyttöä, työtä ja tarvetta yhtään mihinkään, koska se ei ole koskaan oppinut sopeutumaan tämän maan tasapäistävään ilmapiiriin ja vallitseviin trendeihin.

Tätä suomalaisen miehen problematiikkaa sivuaa myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän professori Anu Kantola Helsingin Sanomissa 22. lokakuuta 2019 julkaistussa kolumnissaan otsikolla ”Miehet katoavat työmarkkinoilta, eikä kukaan tiedä minne – olisiko syynä miehen kunnia?

En tiedä antaako sekään mitään lopullisia vastauksia yhtään mihinkään, mutta on ainakin yksi ajatelma siihen monimutkaiseen ja sotkuisaan vyyhtiin, jota pyritään tasapäistämään, mitätöimään ja tekemällä arvoneutraaliksi käyttämällä kaiken selittävää termiä rakennemuutos.

Kun käytämme termiä rakennemuutos, hävittää se ympäriltään kaiken sen tuskan ja kärsimyksen, jonka jokainen sellainen suomalainen kokee, joka tuntee tippuneensa tai huomaa tulleensa tiputetuksi kelkasta.

Yhtäkkiä sillä tyypillä ei ole enää mitään käyttöä eikä tarvetta – eikä siten myöskään ihmisarvoa.

Rakennemuutos, ne sanovat, jonka jälkeen asia on kuitattu ja voidaan siirtyä protokollassa tärkeämpiin suunnitelmiin ja kuvioihin.

Sinne ne jäivät omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ne tuhannet – elleivät sadat tuhannet – kurjan tuurin kohtalotoverit punomaan omia juoniaan olemassaolonsa turvaamiseksi – joko vetämällä itsensä kiikkuun, juopottelemalla tajunsa ja ymmärryksensä kankaalle, alkamalla suunnitella aseellista kostoretkeä tämän maan kaikille kusipääpoliitikoille tai liittymällä perussuomalaisiin.

Perussuomalaisiin, joille kyllä kelpaavat kaikki ne äänestäjät, jotka huomaavat pettyneensä tämän maan kylmiin ja koviin asenteisiin sekä huomaavat tulleensa syrjäytetyiksi ja syrjäytyneiksi nyky-yhteiskuntamme rakennemuutoksen pyörteissä.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi Perussuomalaiset on maan suurin puolue vuonna 2019?

Hesarin kolumnissaan Helsingin yliopiston professori Anu Kantola siis pohtii, minne siis miehet oikein katoavat tänä päivänä työelämästä?

Voin vastata Anu Kantolalle, että tänne ne katoavat.

Pimeyteen. Yksinäisyyteen. Itseinhoon. Itsetuhoisuuteen. Epävarmuuteen. Pettymykseen. Lannistumiseen. Suruun. Katkeruuteen. Vihaan.

Kysymys sai Kantolan pyyhkimään pölyt 1990-luvun alussa ilmestyneestä sosiologi Matti Kortteisen kirjasta Kunnian kenttä.

”Kortteinen kuvaa hienossa tutkimuksessaan suomalaista palkkatyötä: metallityöntekijöitä ja pankkivirkailijoita. Heidän välillään aukeaa syvä ja ylittämätön kahden leirin välinen kuilu. Metallimiehet painavat töitä raa’asti ja ankarasti terveytensä kustannuksella. Pankkinaiset taas uhraavat elämänsä toisille olemalla huolehtivia äitejä, vaimoja ja työntekijöitä. Sukupuolten välillä ammottavan kuilun yli loikkaaminen tuntuu luonnottomalta ja väärältä.”

Se voi varmasti tuntua metallimiehestä vaikealta, mutta miltä tuntuu olla syrjäytynyt ja syrjäytetty omassa synnyinmaassaan, vaikka on koko elämänsä tehnyt ns. pehmeitä töitä toimittajana.

Kun nuo joskus takavuosina palkitut sanat ja lauseet eivät enää kelpaakaan yhdellekään työnantajalle – ja kun ei oikein osaa tehdä muutakaan kuin pukea ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi.

”Railon ylittämistä hidastaa Kortteisen sanoin kulttuurinen vitka: miehen ei ole helppo vaihtaa alaa, koska töiden kadotessa katoaa myös miehen kunnia. Sekä miehille että naisille työ on kunnian kenttä, jossa uhraudutaan, mutta omissa leireissä. Maatalousyhteiskunnassa isännät ahersivat pelloilla ja metsässä ja emännät taas kunnostautuivat kodin- ja karjanhoidossa. Sodassa kansa jakautui kahtia: miehet olivat rintamalla ja naiset kotirintamalla, kun molemmat uhrautuivat omilla ponnistuksillaan yhteisen isänmaan puolesta.”

Mitä tässä sitten pitäisi oikein tehdä? Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että työvoimatoimistossa kysyisin ammattitappajan töitä, mutta niihin ei taida oikein löytyä muita kursseja kuin Suomen puolustusvoimat.

”Naisille muutos tarkoittaa usein siirtymistä sisätöistä sisätöihin. Miesten sen sijaan pitäisi loikata railon ylitse ja lähteä palvelualoille, vanhusten hoivaan, sosiaalityöhön tai lastentarhoihin.”

Niin, kyllähän sitä on palvelualoilla työskennelty ennenkin. Ei vaan näytä sekään työkokemus ja ammatti- sekä kielitaito enää kelpaavan tämän päivän työmarkkinoille.

Jäljelle jää siis vain uhriutuminen ja kuihtuminen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään tai sitten tämän kaiken turhautumisen sanoittaminen ja tekeminen näkyväksi kaikkien niiden kohtalotoverien puolesta, jotka ovat joutuneet tämän tuskan, kärsimyksen, epätoivon, pettymyksen ja itseinhon kanssa taistelemaan koko elämänsä ajan tässä maassa.

Sen, joka jo koululaitoksessa tehtiin varhain selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Alistu, häpeä, kärsi ja noudata opintosuunnitelmaa – tai kuole pois.

Rakas Suomi, milloin sinusta tuli oikein tällainen?

Rakas Suomi, miksi sinusta oikein tuli tällainen?

Rakas Suomi, oletko aina ollut tällainen?

Tällainen vittumainen koulukiusaaja.

Tällainen pykälien taakse piiloutuva byrokraatti.

Tällainen kaikille yksilöille kateellinen ja katkera harmaa hiirulainen.

Tällainen kostonhimoinen paska.

Kylmä ja mätä vittu.

Kuollut ja kulottunut erämaa.

Rakas Suomi, miksi meidät hylkäsit?

Miksi me emme sinulle enää kelpaa?

Meidän elämänkokemuksemme, ammattitaitomme, näkemyksellisyytemme, tietotaitomme, lahjakkuutemme, erilaisuutemme, eriskummallisuutemme, moniulotteisuutemme, herkkyytemme, neuvokkuutemme ja ihmisyytemme.

Rakas Suomi, oletko nyt tyytyväinen?



perjantai 20. joulukuuta 2019

Saatanallinen helvetti nimeltään Suomi, pimeyden tyyssija

Kuva: Annukka Palmén-Väisänen / YLE
Kun ryhdyin kirjoittamaan näitä sanoja älypuhelimellani, näytti kello olevan tasan 4.20 aamuyöstä. Sattumaako?

Tarkoitetaanko sillä sitten Adolf Hitlerin syntymäpäivää vai kannabiksen tupruttelua, sen saa jokainen määritellä ja päätellä itse.

Mitä 4.20 tarkoittaa? Mitä 666 tarkoittaa? Mitä 1917 tarkoittaa? Mitä 6.12. tarkoittaa?

Synnyin Suomeen 20. kesäkuuta 1973 Helsingin Naistenklinikalla joskus iltamyöhään, kello 22.31. Jos olisin syntynyt paria tuntia myöhemmin, olisi horoskooppini vaihtunut kaksosesta ravuksi? Mitä se sitten olisi tarkoittanut, sen saa jokainen päätellä itse.

Ehkä se olisi tarkoittanut sitä, että elämästäni olisi muodostunut hieman toisenlainen.

Nyt siitä muodostui kaksosen. Kaksijakoisen. Skitsofreenisen. Skitsosen. Vittujee.

Sain ilon ja kunnian syntyä ainoaksi lapseksi kaksikieliseen perheeseen, jossa olen koko ikäni puhunut isäni kanssa ruotsia ja äitini kanssa suomea.

Koulussa tämä tarkoitti sitä, että kun olisin halunnut jo ala-asteella ottaa toiseksi kieleksi englannin, jouduin ottamaan suomen, koska se kuului opinto-ohjelmaan. Pakkosuomi.

Siinä sitten opiskeltiin pakkosuomea kaikkien yksikielisten suomenruotsalaisten kanssa, joille maan pääkieli oli täysin vieras. Vittujee.

Opiskelu suomenruotsalaisessa koulussa oli täyttä vittua. Opin nopeasti, miten perseestä koko tämän sisäsiittoisten selkäänpuukottajien henkinen sielunmaisema oikein on.

Ja kun sen opin tajusin, miten tuosta sisäsiittoisten selkäänpuukottajien ankkalammikosta on pakko päästä pois ja eroon niin nopeasti kuin mahdollista hieman laajempaan ympäristöön.

Luin äsken jostain jutun missä kerrottiin, miten 99,9 prosenttia mielenterveytensä kanssa kamppailevista henkilöistä ovat olleet lapsuudessaan ja nuoruudessaan koulukiusattuja.

No, itselleni nuo pahimmat koulukiusaajat olivat ylä-asteella opettajiani, jotka yhtä opettajaa lukuun ottamatta kokosivat rivinsä kasaan ja aloittivat systemaattisen operaation saadakseen yhden villin, räävittömän, kurittoman ja sanavalmiin teinipojan ruotuun.

Oman kostoni sain sillä, miten koulun oppilaat äänestivät minut kuitenkin koulun johtokunnan hallitukseen, mikä taisi nakertaa kusipääopettajien henkistä sielunmaisemaa entisestään.

ADHD.

Neljän kirjaimen kirjainyhdistelmä, joka muodostuu englanninkielisistä sanoista attention deficit hyperactivity disorder.

Suomeksi termi määritellään näin:

“ADHD on lyhenne englanninkielisistä sanoista Attention Deficit Hyperactivity Disorder. Suomenkielinen nimi on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) on neuropsykiatrinen toimintakykyä heikentävä häiriö, joka vaikuttaa kykyyn keskittyä tehtävien suorittamiseen.”

Eipä näitä kukaan kuitenkaan vaivautunut koulussa tutkimaan 1980- ja 1990-luvuilla. Ei tällaisia termejä ollut silloin vielä edes käytössä.

Siihen aikaan esikoulun tädit sanoivat vain, että sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Sitten tulivat leikkipuiston tädit jotka sanoivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Jonka jälkeen tulivat ala-asteen tädit jotka sanoivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Sitten tulivat ylä-asteen sedät ja tädit jotka sanoivat, että sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Jonka jälkeen lukion sedät ja tädit ilmoittivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Tämän jälkeen kun päätyi työelämään, sai erilaisilta sediltä kuulla, miten minä olen erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Vuodet vierivät ja vastaan tuli erilaisia miehiä ja naisia, duuneja ja bändejä, skenejä ja yhteisöjä, ryhmiä ja porukoita.

Ennen pitkää niissäkin joku tai jotkut päättivät ilmoittaa minulle, miten minä olen erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Joten siinä on story of my life pähkinänkuoressa.

Olla erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä oleva 46-vuotias luuseri, pelle ja kusipää, joka ei ole vieläkään kuollut.

Kiitti vitusti tuesta. Kiitti ihan saatanasti tuesta. Kiitti aivan helvetisti.

Sitten ne keksivät feidata sen luuserin, pellen ja kusipään kokonaan. Kääntää selkänsä sille. Esittää sitä samaa leikkiä, mitä sain todistaa jo ankkalammikossa, ettei tuon kanssa pidä leikkiä. Mitätöidään se kokonaan sulkemalla se kokonaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

Verkkojulkaisu Antroblogin toimittaja Emmi Huhtaniemi pohti 27. helmikuuta 2018 päivätyssä kolumnissaan “Ostrakismi ja sosiaalinen kuolema”, mitä ihmiselle oikein tapahtuu, kun hänet suljetaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

“Kun toiselle ei puhuta, ei reagoida, ei lähestytä, hänestä tulee näkymätön ja merkityksetön. Ulossulkeminen aiheuttaa sosiaalista kipua ja kärsimystä, joka tuntuu jopa pahemmalta kuin fyysinen kipu. Ihminen on sosiaalinen eläin, jolla on syvä tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Yhteisöstä ulossulkeminen on ihmiskunnan kaikkialla maailmassa tuntema rangaistuksen muoto, jolla on kuritettu sosiaalisia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Rangaistuksen kokeminen äärimmäisen ankaraksi ja sen yleisyys sekä maantieteellisesti että historiallisesti paljastaa sen, kuinka tärkeää yhteisöön kuuluminen on ihmiselle. Normeista poikkeavat tai niitä rikkovat yksilöt suljetaan helposti ulkopuolelle, ja heihin suhtaudutaan kuin heitä ei olisi olemassakaan.”

Jos haluat lukea aiheesta lisää, niin tämä blogilinkki kertoo, "why being ostracized hurts even more than bullying."

Olen nyt 46-vuotias keski-ikäinen lapseton ja perheetön mies. Työtön vastoin tahtoaan ja monellakin tapaa sosiaalisesti täysin epäonnistunut ja epäkelpo yksilö. Niin kyvytön ja epäkelpo, etteivät edes kymmenet työhakemukset eri yrityksiin ja toimialoihin tuota toivottua tulosta.

Sen sijaan ne kyllä ottavat mielellään tällaisen vitun luuserin haastateltavaksi jonnekin Ylelle, jotta voivat jälkeenpäin naureskella sen urpoudelle, surkeudelle ja luuseriudelle. Ei sitä voi kuitenkaan sinne millään muotoa työllistää, mitä vittua se saatanan pelle oikein kuvittelee.

“Ulossulkemista, eli ostrakismia, esiintyy työpaikoilla ja kouluissa. Havaintoja ihmisestä ‑sarjassa aihetta valaisee kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila, joka on tutkinut ostrakismia 20 vuoden ajan. Arjessa yhteisöstä ulossulkeminen on henkistä väkivaltaa, eikä siitä yleensä jää kiinni, koska se on pohjimmiltaan tekemättä jättämistä. Ulossuljetun kokemus vääränlaisuudesta, kelpaamattomudesta ja näkymättömyydestä on musertava. Jopa lastentarhaikäiset tunnistavat ulossulkemisen kokemuksen: pahinta on, kun kukaan ei leiki kanssasi.”

Tässä maassa tämä on tehty minulle hyvin selväksi jo vuosikymmenten ajan, että olen vääränlainen ja kelpaamaton kaikille.

Se on sitä, kun entiset “ystävät” lakkaavat pitämästä yhteyttä. Se on sitä, kun työhakemuksiin saa hylsyjä hylsyn perään - mikäli saa edes vastausta. Se on sitä, kun jossain yhteisissä juhlallisuuksissa tai hautajaisissa ns. ystävät kääntävät selkänsä ja yrittävät olla moikkaamatta tai sitten supattavat selkäsi takana, miten “tossa on Nalle, mutta ei kyllä mennä moikkaamaan sitä”.

Se on sitä samaa helvetin paskaa, mitä olen saanut kuulla jo esikouluikäisestä lähtien.

Olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Kiitti vitusti tuesta. Kiitti ihan saatanasti tuesta. Kiitti aivan helvetisti.

“Nykyisen teollistuneen yhteiskuntamme rakenteet taas perustuvat pitkälti talouteen, ja toimivat jopa käänteisesti sosiaalisiin suhteisiin perustuvaan järjestelmään nähden. Jos ei kykene osallistumaan taloudelliseen vaihtoon, joutuu helposti suljetuksi koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Sosiologisessa ajattelussa tämä merkitsee sosiaalista kuolemaa: ihmistä ei enää tunnusteta täysin ihmiseksi laajemmassa yhteiskunnassa. Erään teoreettisen näkemyksen mukaan globaali kapitalismi tuottaa järjestelmänä tällaisia “ylimääräisiä” ihmisiä, jotka voisivat järjestelmän kannalta yhtä hyvin olla kuolleita. Sosiaalisuus ei ole ensisijainen kapitalistista yhteiskuntaa rakentava arvo, mutta yhteisöstä eristäminen toimii silti tehokkaana rangaistuksena — vaikka sitä ei tehtäisi tarkoituksella."

Kyllä. Tunnen olevani kuollut. Tunnen olevani helvetissä. Tunnen olevani niin saatanan epäonnistunut luuseri ja paska tällä hetkellä, ettei minulla ole mitään muuta virkaa enää tässä helvetin kusipäiden paskaläävässä nimeltä Suomi kuin vetää narua kaulaan.

Onhan tämä maa tehnyt minulle jo vuosikymmenten ajan hyvinkin selväksi, miten perseestä ja hyödytön minä olen.

Olenko masentunut? Totta helvetissä olen. Jumalauta, jos sinä saisit kuulla kaiken sen saman paskan, mitä itse olen saanut kuunnella jo vuosikymmeniä, niin olisit sinäkin.

No, enää on jäljellä vain hiljaisuus. Ostrakismi. Yhteisön ulkopuolelle sulkeminen. Henkinen kuolema. Ihmisen mitätöinti. Tämän työn mitätöinti. Tämän ihmisarvon mitätöinti.

Tämän ihmisarvon mitätöinti näiden hyveellisten kunnon kansalaisten toimesta niin perusteellisesti, että vasta perussuomalaisten puoluekokouksessa tällainen yhteisön ulkopuolelle suljettu luuseri ja paska voi kokea ja tuntea inhimillisyyttä, lämpöä ja rakkautta.

Tämä on niin masentunutta, kauheaa, ankeaa, vastenmielistä ja surullista kirjoittelua että ymmärrän hyvin, mikäli joku on jättänyt leikin kesken jo tämän vuodatuksen ja paatoksen alkumetreillä.

Mutta tämän kanssa minä elän. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen.

Sen kanssa, että olen erilainen. Sen kanssa, että olen sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä. Sen kanssa, että olen luuseri, pelle ja kusipää. Te voitte jättää tämän blogikirjoituksen kesken milloin tahansa ja siirtyä mukavampiin aiheisiin. Minä joudun elämään tämän kohtalon kanssa siihen asti kunnes kuolen.

Ja näissä tunnelmissa se itsemurha on alkanut tuntua parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

“Sana ostrakismi on peräisin antiikin Kreikasta. Ostrakismos merkitsi äänestystä, jossa saviruukun palaselle merkittiin uhkaavaksi koetun yhteisön jäsenen nimi. Riittävä äänimäärä karkotti epätoivotun henkilön maanpakoon jopa 10 vuodeksi. Sivistyksemme ja demokratian juurien käsitetään olevan antiikin Kreikassa, emmekä ole perineet sieltä ainoastaan ihanteellisia rakenteita.”

Itse elän jälleen kerran helvetissä. Sellaisessa pimeydessä, johon olen aika ajoin vajonnut ennenkin. Tällä kertaa tämä on kuitenkin kokonaisvaltaisempaa. Totaalisempaa. En tiedä, onko tätä sitten edesauttanut viime kuussa alkanut psykoterapia, itseäni ympäröivä musertava pimeys tuolla ulkona vai kaiken tämän seurauksena jälleen alkanut alkoholin käyttö, koska en vain enää kestänyt tätä helvetin saatanallista paskaa, jota joudun elämään, tuntemaan ja kokemaan tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen.

Hyvää joulua kaikille vaan.

Tässä kohtaa itsemurha tuntuu jotenkin kaikista armollisimmalta lahjalta itselleni, kaikkihan on jo menetetty.

Se ei kuitenkaan ole elämänarvojeni mukaista.

Sen sijaan olen vakavasti alkanut harkita ja pyöritellä ajatusta siitä, miten voisin pian karistaa kaiken tämän maan paskan ja tomut jaloistani.

Tunnustetaan tosiasiat: kukaan ei halua enää työllistää minua Suomessa. Kukaan ei halua enää julkaista kirjoituksiani Suomessa. Kenellekään ei enää kelpaa kielitaitoni, kokemukseni ja olemassaoloni Suomessa. Kukaan ei halua enää kelpuuttaa minua mihinkään yhteisöön jäseneksi.

Joten mitä vittua minä täällä enää teen?

Sinänsä tämä on helppoa. Kun ei ole jälkikasvua, perhettä, parisuhdetta ja työtä tässä vitun perslävessä nimeltä Suomi, niin miksi sitä enää tänne jäisi väkisin roikkumaan, kun kaikki ovat jo vuosikymmenten ajan tehneet minulle hyvin selväksi, miten epäkelpo paska olen.

Mä olen aivan saatanan surullinen ja paskana nyt, kun kirjoitan näitä sanoja.

Sitten ne sanovat, että “vittu sä olet hyvä kirjoittaja, sun pitäisi kirjoittaa lisää, mä haluaisin kirjoittaa kuin sinä.

On siinäkin, vittu. Et vittu varmasti haluaisi. Et tätä päätä. Älä vittu unta näe.

Joo, niin vitun hyvä kirjoittaja mä olen, ettei kukaan - ei vittu kukaan - halua palkata minua kirjoittamaan yhtäkään kirjoitusta julkaisuihinsa. Tai jos haluaa, niin täytyy pitää huoli siitä, ettei sitä julkaista ainakaan nimellä.

Mä olen ihan saatanan paskana ja lyöty. Mä olen niin lyöty, ettei mulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois omasta synnyinmaastani.

“F90.9 Määrittämätön hyperkineettinen häiriö ADHD-epäily, tutkimuksissa

F31.9 Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö epäily, tutkimuksissa

F90.0 Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö epäily, tutkimuksissa”

Mä en enää 46-vuotiaana ole muuta kuin kasa jotain helvetin diagnooseja, joilla jotkut kuuppatohtorit voivat tehdä tilinsä. Vittujee.

Itse en voi tehdä muuta kuin kärsiä.

Kärsiä, kärsiä, kärsiä.

Kuin Jeesus ristillä.

Sekin varmasti helpottaisi oloa, jos joku naulaisi tämän ruhon ristille. Saisi ainakin hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, eikä tarvitsisi roikkua näissä oloissa niin kauaa.

Mutta tätä tämä elämäni Suomessa on.

Yhtä helvetin kusipäisyyttä, vittuilua, näätäilyä, vähättelyä, dissaamista, koulukiusaamista, nollaamista, häivyttämistä ja ostrakismia.

Se on vittu moido. Haistakaa kaikki vittu. Haista vittu Suomi, saatanan paholaismaisten paskanaamojen pellemaa. Tasapäistettyjen turakaisten paratiisi. Kylmien keskinkertaisuuksien kollektiivi. Kusipäisten vittunaamojen rotko.

Palakaa helvetissä, ruojat. Te ansaitsette kaiken paskan, mitä elämä teille tuo. Sillä sen, minkä te toitte minulle, sen tulette pian saamaan moninkertaisesti takaisin. Ja sitä en tee minä, sen tekee karma. Vittujee.