sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Rakas Suomi – miksi meidät hylkäsit?

Matti Nykänen (19632019) ja Mervi Tapola (19542019)
olivat naimisissa vuodet 20012003 sekä 20042010.
Kuvaaja: Tuntematon.
Se alkaa jo varhain.

Tasapäistäminen.

Se, että sinut täytyy panna ruotuun.

Se, että sinut täytyy yhdenmukaistaa.

Se, että sinun täytyy sitoutua enemmistön tahtoon.

Se, että sinun täytyy nyt kulkea sitä tahtia kuin opettajan opetusohjelma määrää.

Siinä sitten istut ja olet. Kiltisti ja hyvätapaisesti, kuten hyviin tapoihin kuuluu. Ja jos et suostu siihen hyvällä, pannaan sinut kyllä ruotuun. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Ollaanhan Suomessa, jossa yksilöitä ei suvaita.

Ei pidä erottua. Ei pidä nousta esiin harmaasta massasta. Pitää kulkea kultaista keskitietä. Ei pidä ottaa riskejä. Pitää olla vain hiljainen ja harmaa hiirulainen.

Keskinkertainen.

Suomi on suurten keskinkertaisuuksien maa.

Sellaisten, jotka ovat omaksuneet ja hyväksyneet jo varhain kansallisen arvohierarkian ja paikkansa siinä nikottelematta.

Helppohan se on hyväksyä, kun alkumatka mennään hitaimpien – eli mahdollisesti vähän tyhmempien – ehdoilla.

Sori siitä.

Ne, jotka ovat oppineet lukemaan ja laskemaan ennen aikojaan saavat nyt vain hyväksyä sen, että joutuvat pyörittelemään peukaloitaan ja painamaan persettä penkkiin aivan turhaan.

Mutta eihän siinä mitään opetusta harjoiteta vaan kurinalaisuutta.

Testataan niitä, jotka ovat kykeneväisiä alistumaan arvohierarkiaan suuria ja mahtavia opettajia ja niiden opetussuunnitelmia kyseenalaistamatta.

Jos ei kykene siihen, saa todistuksestaan lukea olevansa sopeutumiskyvytön.

Kiitti vitusti, Suomi. Kiitti ihan vitusti.

Toimittaja Anna-Stina Nykänen julkaisi 6. tammikuuta 2019 Helsingin Sanomissa artikkelin otsikolla "Niukka elämä lyö maahan", missä hämmästeltiin sitä, miten lohdutonta, kurjaa ja toivotonta voi ihmisen elo olla Suomessa 2010-luvun lopulla.

Maan suurin sanomalehti alkoi edelliskeväänä selvittää, miten työttömyys, vähävaraisuus, köyhyys ja pitkäaikainen rahapula, on vaikuttanut vastaajien elämään, toimintakykyyn ja luovuuteen. Vastauksia tulvi lehteen yli neljätuhatta.

Tulokset olivat lehden mukaan "järkyttävää luettavaa".

– Näyttää siltä, että Suomessa osalla ihmisistä elämänlaatu on huonompi kuin Afrikan köyhimmissä maissa keskimäärin, Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkija Sakari Kainulainen toteaa Hesarille.

Kainulainen hämmentyi. Suomenhan piti olla maailman onnellisin maa kansainvälisten tutkimusten perusteella. Hän alkoi tutkia kansainvälisiä vertailututkimuksia tarkemmin.

Näiden tutkimusten perusteella elämänlaatu Suomessa on kyllä keskimäärin korkeampi kuin useimmissa muissa maissa. Silti Suomessa on joukko ihmisiä, joilla elämänlaatu on alle Afrikan köyhimpien maiden keskitason. Kyse ei ole vain rahasta, vaan myös omasta mielialasta ja toiveikkuudesta. Vauraassa Suomessa osa ihmisistä kokee olevansa umpikujassa.

Miten tällaiseen tilanteeseen ollaan oikein päädytty? Rakas Suomi, miksi meidät oikein hylkäsit?

– Uutta oli myös se, että monissa vastauksissa itsemurhasta puhuttiin järkeillen, harkittuna ratkaisuna ongelmiin, eikä asiana, johon ajaudutaan, Kainulainen sanoo lehdessä.

Millainen maa on oikein sellainen, missä itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tällaisessa maassa elo? Eikö tämän pitänyt olla maailman onnellisin maa? Kuka valehtelee?

Kävin äskettäin erittäin avartavan keskustelun erään unkarilaislähtöisen opettajan kanssa, joka on viimeiset 20 vuotta opettanut matematiikkaa erinäisissä suomalaisissa koululaitoksissa. Hänen arvionsa oli tyly: nämä maailmalle suunnatut Pisa-tulokset suomalaisen koululaitoksen erinomaisuudesta ovat täyttä potaskaa.

– Kuka kusettaa ketä ja miksi, opettaja sadatteli.

Tämä opettaja vahvisti myös omat kokemukseni suomalaisesta koululaitoksesta suorin sanoin. Suomalaisessa koululaitoksessa mennään hyvin paljon hitaimmin oppivien ehdoilla, jotta he nousisivat keskivertojen kastiin samalla kun älyllisesti kehittyneempiä nopeampia oppijoita hidastetaan.

Lopputuloksena syntyy monin tavoin paljon turhautumista, kun potentiaaliset lahjakkuudet poljetaan väkisin harmaaseen massaan kärsimään.

– Miksi näitä lahjakkuuksia ei auteta kasvamaan korkeampaan potentiaaliinsa silloin kun heillä on parhaat kasvuedellytykset kehittyä oikeaoppisen ohjauksen avulla, opettaja ihmettelee.

– Tässä maassa menee valtavasti lahjakkuutta ja potentiaalia haaskuuseen tällaisten toimintatapojen myötä. Ei ihme, että he saattavat myöhemmin ajautua mielenterveysongelmiin ja muihin vaikeuksiin. Tämän maan koululaitos ei osata tunnistaa ja hyödyntää älyllisesti lahjakkaampia yksilöitä.

Palataan Hesarin artikkeliin. Ehkä löydämme sieltä vastauksen, miksi niin moni tässä maassa kärsii.

Nummelassa asuva Tiina Similä on kolmen nuoren yksinhuoltaja ja tekee töitä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien hoitajana. Hän tuntee niukkuuden sekä kotoa että töistä.

– Suomessa on olemassa hienoja lääkkeettömiä hoitokeinoja ja ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä. Niihin vain eivät rahat riitä. Kaikkialla sanotaan, että on resurssipula. Mihin ne yhteiskunnan rahat oikein menevät, jos lapsikin pitää hoitaa lääkkeillä hiljaiseksi?

Similän mielestä tämä on se tapa, jolla ihminen Suomessa nujerretaan. Ensin sinnittelet ja yrität kaikkesi, ja sen kerran, kun et jaksa ja huudat apua, kukaan ei kuule.

Tämä on myös oma kokemukseni mielenterveyshoidosta Suomessa. Kun ihminen voi syystä tai toisesta huonosti hänelle sanotaan, että hae apua. Suomessa jos missä apua saa, onhan maamme terveydenhuolto ihan huippuluokkaa kansainvälisten tutkimusten mukaan.

Kun sitten päädyt hakemaan sitä apua, joudut useampien kuukausien jonoon, ”koska resurssit eivät vain riitä”. Kun lopulta sitten päädyt jonkun henkilön pakeille, koostuu hoito suurimmaksi osaksi empaattisesta hymistelystä ja ajanpeluusta.

Jos tämä on sitä parasta apua mitä tällä maalla on tarjota ei ole ihme, mikäli joku kokee itsemurhan parempana vaihtoehtona. Saahan sen loputtoman angstin ja ahdistuksen ainakin sillä tavoin loppumaan.

Hesarissa asia todetaan näin:

”Sairastuminen voi Suomessakin romahduttaa talouden. Hyvinvoivat ihmiset ajattelevat, että täällä kaikki saavat hoitoa ilmaiseksi. Mutta ei se ole totta.

Suomessa lääkkeet eivät ole maksuttomia. Eivätkä hoidotkaan ole täysin maksuttomia edes maksukaton tultua vastaan. Niistä kertyy pienituloiselle nopeasti kohtuuton summa.

Kainulainen kertoo, että tyhjän päälle voi joutua esimerkiksi, jos putoaa työttömyyden ja työkyvyttömyyseläkkeen välimaastoon. Tukea ei saa, ennen kuin on selvitetty, kumpi on oikea luokitus. Epäselvyys voi jatkua vuosia, hän sanoo.

Jo pelkästään viranomaisen tekemän väärän tukipäätöksen korjaaminen kestää kauan, ja sekin aika pitää elää. Pyhällä hengellä vai velaksi?

Hyvinvointivaltion koneisto on myös monimutkainen eikä aukea kaikille.

Suomessa ei auteta hätää kärsiviä automaattisesti. Apua on osattava hakea. Siitä on jaksettava taistella juuri silloin, kun on heikoilla.

Suomessa on ihmisiä, jotka eivät ole edes yrittäneet hakea niitä tukia, jotka heille kuuluvat.

Hyvinvointivaltion turvaverkko ei ole ollenkaan niin varma ja aukoton kuin hyvinvoivat ihmiset kuvittelevat.

Kuka olisi uskonut, että niin moni voi Suomessa näin huonosti. Ihminen toisensa perään kertoo, miten on köyhyyden nujertamana yrittänyt päättää päivänsä tai harkitsee tekevänsä sen eläkkeelle jäädessään tai kun lapset ovat aikuisia.

Paljon on myös vastauksia, joista huokuu viha ja raivo päättäjiä, yhteiskuntaa, systeemiä, koko elämää kohtaan. Mitä jää jäljelle, kun jäljellä ei ole mitään? Tai on velkaa niin, ettei siitä pääse koskaan eroon.

Niin moni tässä maassa kokee, että mitään toivoa ei näy.”

Hesarin tutkimuksen perusteella jatkuva rahapula ja niukkuus lannistaa ihmisen, alentaa elämänlaatua ja vie uskon tulevaisuuteen. Niukkuus ja pienet varat lisäävät yksinäisyyttä. Perheiden verkostot kutistuvat. Elämä supistuu. Ei ole rahaa eikä energiaa. Kaikki ajatukset ovat kiinni selviytymisessä.

Suomessakin ihminen voi jäädä taloudellisesti täysin tyhjän päälle. Kuten vaikkapa hometalojen omistajat, joiden elämässä home on tehnyt omaisuudesta ongelmajätettä. Jäljelle jää vain velkaa ja pahimmassa tapauksessa homeen aiheuttama vakava sairaus.

”Hometalon taloudellisista vastuista voidaan taistella vuosikausia. Sekin aika pitäisi jollain elää.”

Tätä ahdinkoa ja epätoivoa kuvaa eräältä ystävältäni saamani viesti, jossa hän kertoi kaverinsa karmivasta kohtalosta, missä 350 000 euron arvoinen asunto muuttui yhtäkkiä arvottomaksi ongelmajätteeksi homelöydösten seurauksena.

– Koitan täs soitella apua toiselle kaverille, joka on laittamassa itteensä jojoon, koska se on rahaton ja koditon eikä sossu tai mikään muukaan auta. Se ei halua lähteä hoitoon mihinkään vaan haluaa vaan tappaa ittensä ja mä tässä nyt pohdiskelen, että mitäköhän tässä tekisi, että se olisi hengissä vielä viikonkin päästä. Se romahti ihan täysin puhelimessa ja itki sitä, että mä oon ainoo joka välittää.

Liian moni ihminen tuntuu voivan aivan liian huonosti tässä armaassa synnyinmaassamme tällä hetkellä. Aivan liian moni. Niin minäkin.

Tätä omaa Suomi-angstiani, elämäni surkeutta ja epätoivoani kuvasti toissapäivänä, perjantaina 20. joulukuuta 2019 julkaisemani blogikirjoitus otsikolla ”Saatanallinen helvetti nimeltään Suomi, pimeyden tyyssija”.

Kirjoituksena se oli erään turhautuneen kirjoittajan ja sanataiteilijan nopea töherrys, jolla tämä halusi vain saada puretuksi oman henkisen pahan olonsa jonnekin. Sellaisen angstin ja ahdistuksen, joka välillä ilmestyy mieleen sekoittamaan päätä ja omaa henkistä hyvinvointia.

Nyt kun tuosta ”kohtauksesta” on selvitty, on mahdollista alkaa pohtia syvemmin ja tarkemmin, miksi niin moni voi näin huonosti Suomessa tänä päivänä. Ja siihen tuo tämän kirjoituksen alussa linkittämäni Hesarin tutkimus alkuvuodelta on erinomainen lähtökohta.

Hesarin laajassa ja ansiokkaassa tutkimuksessa todetaan, miten umpikujan kokemus herättää hyvinvoivassa maassa suuria tunteita, myös raivoa. Lehden kyselyyn tuli vastauksia, joissa uhkaillaan väkivallalla poliitikkoja, päättäjiä ja rikkaita – eikä lehti halua tai uskalla julkaista sellaisia kirjoituksia.

Jotain osviittaa pinnan alla kytevästä vihasta ja raivosta antavat seuraavat kommentit, jotka läpäisivät lehden seulan:

”Nykyään ihminen on vain menoerä valtion kukkarossa. Minä voin tulla siihen riviin, jossa köyhät ammutaan. Loppuu tämä kituminen.

En luota yhteiskuntaan. Tunnen välillä suorastaan ”vihaa” päättäjiä kohtaan.

Jos maassamme jätetään sairaat, vanhukset, vammaiset ja muista syistä heikko-osaiset täysin heitteille, niin toivon kaikkea paskaa sitten kaikille muillekin, koko sydämestäni!

Olen radikalisoitunut ja luotan entistä vähemmän auktoriteetteihin ja helppoihin hokemiin, kuten ”kyllä tekevälle töitä löytyy”.

Syvä viha kasvaa kasvamistaan. Päättäjät ovat vielä ongelmissa jonakin päivänä!”

Tässä sitä nyt sitten ollaan joulun alla työttömänä kirjoittamassa ylhäisessä yksinäisyydessä näitä surullisia sanoja tietäen, että tässä maassa on tälläkin tuhansia – ellei satojatuhansia – vastaavia kohtalotovereita, jotka kärsivät yksinäisyydestä, työttömyydestä, perheettömyydestä, lapsettomuudesta, arvottomuudesta, asunnottomuudesta sekä sopeutumattomuudesta.

Sopeutumattomuudesta esimerkiksi tämän maan tasapäistävään keskinkertaisuuteen tai tässä maassa erinäisiin vallitseviin trendeihin – kuten vaikka perussuomalaisuuteen, vihervasemmistolaisuuteen, sukupuolivähemmistöihin tai oikeistokonservatiiveihin.

Jolloin saattaa käydä niin, että huomaat yhtäkkiä olevasi yksinäinen ja työtön 46-vuotias lihaa syövä keski-ikäinen ja keskivartalolihava valkoinen heteromies, jolle ei tästä maasta löydy enää mitään käyttöä, työtä ja tarvetta yhtään mihinkään, koska se ei ole koskaan oppinut sopeutumaan tämän maan tasapäistävään ilmapiiriin ja vallitseviin trendeihin.

Tätä suomalaisen miehen problematiikkaa sivuaa myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän professori Anu Kantola Helsingin Sanomissa 22. lokakuuta 2019 julkaistussa kolumnissaan otsikolla ”Miehet katoavat työmarkkinoilta, eikä kukaan tiedä minne – olisiko syynä miehen kunnia?

En tiedä antaako sekään mitään lopullisia vastauksia yhtään mihinkään, mutta on ainakin yksi ajatelma siihen monimutkaiseen ja sotkuisaan vyyhtiin, jota pyritään tasapäistämään, mitätöimään ja tekemällä arvoneutraaliksi käyttämällä kaiken selittävää termiä rakennemuutos.

Kun käytämme termiä rakennemuutos, hävittää se ympäriltään kaiken sen tuskan ja kärsimyksen, jonka jokainen sellainen suomalainen kokee, joka tuntee tippuneensa tai huomaa tulleensa tiputetuksi kelkasta.

Yhtäkkiä sillä tyypillä ei ole enää mitään käyttöä eikä tarvetta – eikä siten myöskään ihmisarvoa.

Rakennemuutos, ne sanovat, jonka jälkeen asia on kuitattu ja voidaan siirtyä protokollassa tärkeämpiin suunnitelmiin ja kuvioihin.

Sinne ne jäivät omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ne tuhannet – elleivät sadat tuhannet – kurjan tuurin kohtalotoverit punomaan omia juoniaan olemassaolonsa turvaamiseksi – joko vetämällä itsensä kiikkuun, juopottelemalla tajunsa ja ymmärryksensä kankaalle, alkamalla suunnitella aseellista kostoretkeä tämän maan kaikille kusipääpoliitikoille tai liittymällä perussuomalaisiin.

Perussuomalaisiin, joille kyllä kelpaavat kaikki ne äänestäjät, jotka huomaavat pettyneensä tämän maan kylmiin ja koviin asenteisiin sekä huomaavat tulleensa syrjäytetyiksi ja syrjäytyneiksi nyky-yhteiskuntamme rakennemuutoksen pyörteissä.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi Perussuomalaiset on maan suurin puolue vuonna 2019?

Hesarin kolumnissaan Helsingin yliopiston professori Anu Kantola siis pohtii, minne siis miehet oikein katoavat tänä päivänä työelämästä?

Voin vastata Anu Kantolalle, että tänne ne katoavat.

Pimeyteen. Yksinäisyyteen. Itseinhoon. Itsetuhoisuuteen. Epävarmuuteen. Pettymykseen. Lannistumiseen. Suruun. Katkeruuteen. Vihaan.

Kysymys sai Kantolan pyyhkimään pölyt 1990-luvun alussa ilmestyneestä sosiologi Matti Kortteisen kirjasta Kunnian kenttä.

”Kortteinen kuvaa hienossa tutkimuksessaan suomalaista palkkatyötä: metallityöntekijöitä ja pankkivirkailijoita. Heidän välillään aukeaa syvä ja ylittämätön kahden leirin välinen kuilu. Metallimiehet painavat töitä raa’asti ja ankarasti terveytensä kustannuksella. Pankkinaiset taas uhraavat elämänsä toisille olemalla huolehtivia äitejä, vaimoja ja työntekijöitä. Sukupuolten välillä ammottavan kuilun yli loikkaaminen tuntuu luonnottomalta ja väärältä.”

Se voi varmasti tuntua metallimiehestä vaikealta, mutta miltä tuntuu olla syrjäytynyt ja syrjäytetty omassa synnyinmaassaan, vaikka on koko elämänsä tehnyt ns. pehmeitä töitä toimittajana.

Kun nuo joskus takavuosina palkitut sanat ja lauseet eivät enää kelpaakaan yhdellekään työnantajalle – ja kun ei oikein osaa tehdä muutakaan kuin pukea ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi.

”Railon ylittämistä hidastaa Kortteisen sanoin kulttuurinen vitka: miehen ei ole helppo vaihtaa alaa, koska töiden kadotessa katoaa myös miehen kunnia. Sekä miehille että naisille työ on kunnian kenttä, jossa uhraudutaan, mutta omissa leireissä. Maatalousyhteiskunnassa isännät ahersivat pelloilla ja metsässä ja emännät taas kunnostautuivat kodin- ja karjanhoidossa. Sodassa kansa jakautui kahtia: miehet olivat rintamalla ja naiset kotirintamalla, kun molemmat uhrautuivat omilla ponnistuksillaan yhteisen isänmaan puolesta.”

Mitä tässä sitten pitäisi oikein tehdä? Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että työvoimatoimistossa kysyisin ammattitappajan töitä, mutta niihin ei taida oikein löytyä muita kursseja kuin Suomen puolustusvoimat.

”Naisille muutos tarkoittaa usein siirtymistä sisätöistä sisätöihin. Miesten sen sijaan pitäisi loikata railon ylitse ja lähteä palvelualoille, vanhusten hoivaan, sosiaalityöhön tai lastentarhoihin.”

Niin, kyllähän sitä on palvelualoilla työskennelty ennenkin. Ei vaan näytä sekään työkokemus ja ammatti- sekä kielitaito enää kelpaavan tämän päivän työmarkkinoille.

Jäljelle jää siis vain uhriutuminen ja kuihtuminen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään tai sitten tämän kaiken turhautumisen sanoittaminen ja tekeminen näkyväksi kaikkien niiden kohtalotoverien puolesta, jotka ovat joutuneet tämän tuskan, kärsimyksen, epätoivon, pettymyksen ja itseinhon kanssa taistelemaan koko elämänsä ajan tässä maassa.

Sen, joka jo koululaitoksessa tehtiin varhain selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Alistu, häpeä, kärsi ja noudata opintosuunnitelmaa – tai kuole pois.

Rakas Suomi, milloin sinusta tuli oikein tällainen?

Rakas Suomi, miksi sinusta oikein tuli tällainen?

Rakas Suomi, oletko aina ollut tällainen?

Tällainen vittumainen koulukiusaaja.

Tällainen pykälien taakse piiloutuva byrokraatti.

Tällainen kaikille yksilöille kateellinen ja katkera harmaa hiirulainen.

Tällainen kostonhimoinen paska.

Kylmä ja mätä vittu.

Kuollut ja kulottunut erämaa.

Rakas Suomi, miksi meidät hylkäsit?

Miksi me emme sinulle enää kelpaa?

Meidän elämänkokemuksemme, ammattitaitomme, näkemyksellisyytemme, tietotaitomme, lahjakkuutemme, erilaisuutemme, eriskummallisuutemme, moniulotteisuutemme, herkkyytemme, neuvokkuutemme ja ihmisyytemme.

Rakas Suomi, oletko nyt tyytyväinen?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti