torstai 14. helmikuuta 2019

Mikä mun päässä nykii?

Mikä mun päässä nykii
Onks se joku tauti
Mikä mun päässä nykii
Ei kai se haittaa koulunkäyntii
– Maho Neitsyt: Mikä mun päässä nykii (1979)

Ne aloittivat mulle lääkityksen.

Motörheadin Lemmy Kilmister (RIP) sekä Sonic Rootsin
Björn Again Electric ja Jarski Littbarski Helsingin
yössä kymmenisen vuotta sitten.
Ne jotka tietävät minut jostain peruskoulusta muistanevat, että saatoin ajoittain olla ahdistunut, levoton, ylienerginen, ylivilkas, villi, impulsiivinen, spontaani ja yleisesti ottaen täysin keskittymiskyvytön kouluympäristöön. Siihen pisteeseen asti, että ala-asteen viidennellä luokalla ne uhkailivat jo tarkkailuluokalla, koska en selvästikään sopeutunut normaaliin koulunkäyntiin.

No, kuudennella luokalla istuin kostoksi tuppisuuna koko lukuvuoden ja vastasin vain kysyttäessä. Siitä hyvästä sain sitten 50 markan stipendin, koska olin vihdoin "sopeutunut".

Hehheh.

Ylä-asteella helvetti sitten repesi, kun kaikki patoutuneet energiat pääsivät valloilleen. Sitä lennettiin kavereiden kanssa tunneilta pihalle jo lähtökuopissa ja jouduttiin opettajien puhutteluun, koska ei haluttu sopeutua opetussuunnitelmaan.

Hehheh.

Parasta oli silti, kun rehtorina ollut Hanoi Rocksin kitaristin Nasty Suiciden faija Harry "Nappe" Stenfors kutsui minut ja pari toveriani puhutteluun erään aamuhartauden jälkeen, koska emme olleet käyttäytyneet kunniallisesti tilaisuudessa.

Tilanteen absurdius nauratti minuakin sillä hetkellä siinä määrin, että Nappe katsoi parhaakseen lyödä nyrkillä pöytään ja äristä pahaenteiset sanat:

– Österman, om du vill ha krig med mig så ska du få det också!

HAHHAH!

Sillä hetkellä nauratti entistä enemmän.

Vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin törmäsin lopulta myös Nappe Stenforsin jälkikasvuun Vantaan Ankkarockissa jurri- ja piripäissäni Jan "Nasty" Stenforsiin, jolle kerroin tarinani tämän isästä.

– Han måste då ha varit ganska så sur på dig, kuittasi Nasse stoorini lakonisesti.

Vuosien myötä elämä alkoi naurattaa entistä vähemmän.

Niihin aikoihin kun kävin kouluja 1980-luvulla, ei tehty mitään ADHD-diagnooseja, eihän sellaisesta edes tiedetty mitään. Pienenä huomasin vain useissa tilanteissa olevani rauhaton, levoton ja ahdistunut tietämättä miksi.

Joten kun 13-vuotiaana löysin alkoholin, tuntui se pelastukselta – jo ensimmäisestä ryypystä lähtien. Siitä muodostui ensi hetkestä lähtien elämäni rakkaus, pelastus ja paras kaveri.

– Sinusta en luovu ikinä, muistan ajatelleeni tuolloin.

Alkoholi, musa ja mimmit.

Huomasin nopeasti, miten alkoholi auttoi pakenemaan tätä pahaa maailmaa. Kun oli täysin sekaisin, ei tarvinnut välittää kenestäkään ja mistään. Ei vanhempien tappeluista, ei opettajien koulukiusaamisesta, ei elämästä, ei huomisesta. Silloin ymmärsin myös, miksi isäni tykkäsi juoda itsensä ihan umpitunneliin ja täydelliseen sekavuuskuntoon tasaisin väliajoin.

Ajattelin olla vielä parempi kuin isäni.

Mutta ei se alkoholi auttanut kuin vain hetkeksi kerrallaan. Onneksi omat työt media-alalla ja rokkibisneksessä mahdollistivat nopeasti tajuamaan sen, että näissä hommissa voi olla miten tillin tallin tahansa.

– Kirjoita mitä tahansa kunhan kirjoitat nimet oikein, evästi nyt jo edesmennyt Rumban alkuaikojen päätoimittaja Rami Kuusinen (1963–1996) aloittelevaa rokkitoimittajaa, tulevaa tuurijuoppoa ja myöhempien aikojen alkoholistia.

Kirjoitettuani ja sovitettuani 1995 Gandalf-yhtyeellemme biisin nimeltä The Cradle, olin niin ylpeä ja innostunut biisistä, että lähdin lähes samalta istumalta neljä päivää kestäneelle ryyppyretkelle. Biisin, joka on Klaus Flamingin mielestä yksi parhaista suomalaisista metallibiiseistä kautta aikojen.

Tästä saavutuksesta ja onnistumisesta olen oikeasti edelleen ylpeä.

Siinä biisissä tuntui olevan jotain korkeamman johdatusta. Se korkeamman johdatus johdatti minut lopulta neljän päivän jälkeen havahtumaan ja heräämään koomastani Helsingin Tuomikirkon portailta.

Se havahdutti. Se herätti. Se pelästytti.

Mutta vain hetkeksi.

Kesä 1996 oli itselleni niin kostea, että löysin lopulta itseni Hesperian mielisairaalan vastaanotolta hakemasta helpotusta ja apua. Ei ne itseäni sisälle ottaneet, mutta antoivat B12-vitamiinipiikin perseeseen ja jonkun Imovane-reseptin "nukkumista helpottamaan".

No, se yksi Imovane-nappi hoiti minut jotenkin pois pelistä puoleksi vuodeksi.

Tässä välissä olin eräällä Saksan reissulla löytänyt kokaiinin. Eipä siitä tullut mitään sen kummempaa riippakiveä kuin vähän jännitystä ja iloa elämään. Eikä edes mitään krapulaa seuraavaksi päiväksi.

Ne kokemukset olivat kuitenkin sen verran rohkaisevia, että päätin seuraavaksi kokeilla amfetamiinia joskus 25-vuotiaana erään kostean baari-illan jälkeen Rock Café Maestrossa. Sitä löytyikin joiltakin hämäriltä kadunmiehiltä, jonka voimin tulikin valvottua koko seuraava yö paskaa jauhaen jonkun nastan mimmin kanssa jossain rappukäytävässä.

Nopeasti opin, että amfetamiini eli piri on helvetin hyvä piriste ja jatke bailaamiseen. Sen voimin kun voi dokata niin paljon kuin sielu sietää eikä mene edes sekaisin.

Hahhah!

Pirin paskin ja paras puoli ovat sama asia.

Se antaa niin hyvin virtaa, että voit dokata kaikki muut pöydän alle. Siinä kun olet sitten dokannut kaikki muut pöydän alle ja selviytynyt voittajaksi, olo on aika tyhjä ja tylsä kun kekkuloit yksin pystyssä silmät sirrillään ilman ryyppyseuraa.

Mutta ei sekään auttanut tappamaan alituista ahdistusta ja levottomuutta. Onneksi työ oli sellaista, että se mahdollisti useiden päivien ryyppy- ja vetoputken. Kun veti neljä tai viisi päivää viinaa ja mahdolliset muut oheistuotteet siihen päälle, pystyi siitä seuraavan krapulan aikana tekemään työnsä joten kuten, kun sai sen alituisen ahdistuksen ja levottomuuden kaikkoamaan edes hetkeksi.

– Nalle, mikä sulla on kun sä et jää tohon piriin koukkuun, kysyi eräs nyt jo edesmennyt ystäväni joskus, kun olimme jälleen kerran nuuhkimassa pulveria yhdessä.

Tämä ystäväni oli jo siinä vaiheessa sen verran pahassa pirikoukussa, että hän oli jo alkanut pahasti menettää luomisen ja soittamisen lahjaansa.

– En tiedä, en todellakaan tiedä, vastasin, ennen kuin nuuhkaisin taas pienet viivat ainetta.

Hahhah!

Siinä kolmenkympin korvilla alkoivat ahdistukset ja masennukset olla sen verran arkista kamaa, että niitä varten piti käydä valittelemassa oloja oikein lekurissa, joka löikin minulle suoraan Efexor-mielialalääkepaketin käteen "testiksi".

Opin nopeasti, että niitä kun veti viinan kanssa, alkoi tapahtua "juttuja".

Kuten sellaisia, että saattoi huomata olevan neljän järkkärin raudoittama Turun Ruisrockin lauttajonossa sekä huomata seuraavana päivänä esittelevänsä paljasta persettään samaisen festivaalin hevikaraokelavalla Doorsin L.A. Womania esittäessään – tai tässä tapauksessa Ruisrock Womania – jonka päätteeksi Juhani Merimaa tulee henkilökohtaisesti repimään mediapassini pois kaulastani.

Voin vain pahoitella.

Kun kohtasin elämäni naisen Tampereen Musa & Median yhteydessä 2009 tuntui siltä, että jotakin tolkkua alkoi vihdoin ilmaantua elämääni. Tuli kirjaa, tuli luovuutta, tuli rakkautta, tuli raittiutta. tuli muutto pois Helsingistä.

Turkuun muutettuani itseäni vaivannut epämääräinen ahdistus kaikkosi kuin taikaiskusta. Tämäkö sen kaiken takana olikin?

Vanhat demonit eivät kuitenkaan jättäneet rauhaan. Tuli töitä, tuli ideoita, tuli visioita, tuli stressiä ja tuli ahdistusta. Tätä kaikkea piti sitten yrittää lievittää eri tavoin, kuten vaikka somettamisella.

Ja lopulta reilun vuoden raittiuden jälkeen myös alkoholilla, kun ei se raittiuskaan tuntunut tekevän autuaaksi tai poistamaan tiettyjä ongelmia elämästä. Kyllähän se alkoholi toikin helpotuksen – hetkeksi – mutta vei lopulta vaihtokaupassa pois myös kaiken muun.

Luovuuden, keskittymiskyvyn, työkyvyn, voimavarat, duunit, rahat – ja lopulta myös elämän rakkauden.

Tässä kohtaa ei enää pahemmin naurattanut. Ei, vaikka sitä kaljaa yritti repiä vaikka miten paljon kitusiin.

Kun istut ylhäisyydessä yksinäisyydessäsi repimässä kaljaa kitusiin – koska et halua olla kenellekään vaivana ja taakaksi – ja hampaaton mummo tunkee väkisin pöytään häiritsemään omaa rauhaa ja rakkautta alkoholin kanssa, alkaa itsemurha tuntua yhtäkkiä varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Kun siinä alennustilassa ei kiinnosta musa tai mimmit – eikä enää oikeastaan edes alkoholi. Se on vain väline, jolla saa hetkellisen helpotuksen, kunnes lopulta sekin lakkaa toimimasta.

Onneksi matkassani on kulkenut jo 1990-luvulta lähtien Black Sabbathin alkuperäisen rumpalin Bill Wardin Ozzy Osbournen Don't Blame Me -dokumenttielokuvaan lausuma viisaus – "itsemurha on vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan".

Silti niissä synkimmissä ahdistuksen ja henkisen ahdingon hetkissä tulee kysyneeksi itseltään, tätäkö on elämäni? Tämäkö on elämäni? Tämäkö on tulevaisuuteni? Aina ja iankaikkisesti?

Aamen.

Vaikka yritti mitä, ei se ahdistus ja levottomuus mihinkään kaikonnut, päinvastoin. Sen sijaan sellainen lapsuuden ja nuoruuden ulkoinen levottomuus näytti muuttuneen vain sellaiseksi pään sisäiseksi kaaokseksi ja sumuksi, josta yritin epätoivoisena tarttua milloin mihinkin oljenkorteen vain toivoen, josko tämä toisi pelastuksen, helpotuksen ja elämän takaisin. Turha toivo.

Enää ei naurattanut yhtään.

Se on ihan oman tarinansa paikka, mitä kaikkea reilun vuoden aikana Tampereella tapahtui 2017–2018, mutta sanotaan nyt tässä kohtaa vaikka näin, että lähdin Tampereelle hakemaan vastauksia ja kun olin saanut niitä, päätin keväällä 2018 palata takaisin Turkuun.

Eikä se todellakaan ollut mikään helppo rasti, vaikka se yhteen lauseeseen kirjoitettuna saattaa siltä kuulostaakin, vaan ihan oma tarinansa sekin. Silti tämäkään muutos ei näyttänyt tuovan toivottua ja odotettua pelastusta.

Jäljelle jäivät vain Kelan asumistuki ja toimeentulotuki.

Hehheh.

Joskus viime toukokuun puolivälissä olo ja mieliala oli taas sellainen, että vaihtoehtoina oli joko vetää perseet, viillellä itseään tai itsari. Sen sijaan päätin vielä kerran yrittää saada apua Suomen terveydenhuollolta, joka oli vuosikymmenten varrella tarjonnut itselleni lääkkeiksi joko vittuilua tai paskaa buranaa ja panadolia.

– Nyt loppui pelleily ja saatte jumalauta alkaa tutkimaan minua oikein kunnolla. Mä olen vittu 45-vuotias ja mä olen vittu menettänyt tähän tultuani ihan kaiken, myös tulevaisuuteni, rähjäsin ahdistuksessani Turun lääkärille.

Näköjään siitä hätähuudosta oli jotakin apua, sillä sain uuden lääkäriajan kesäkuulle.

Sen uuden lääkäriajan jälkeen sainkin sitten elokuuksi Turun akuuttityöryhmän pollatohtorille.

Vitut siitä mitään apua ollut. Tietenkään.

Joten piti turvautua vanhoihin konsteihin. Kesä 2018 menikin reilun parin kuukauden raittiuden jälkeen varsin kosteissa merkeissä. Taas kerran. Mutta tällä kertaa oli vitun nastaa. Kesän kohokohta oli, kun sain vitun hyvää piriä Puntalasta eräältä viehättävältä herrasmieheltä, joka oli onnistunut salakuljettamaan tavaransa Härmään oikein ulkomailta asti.

Niin hyvää tavaraa en ole Suomessa saanut sitten 1990-luvun, josko silloinkaan.

Loppujen lopuksi tuon varsin loistavan kesän jälkeen tulin pohtineeksi, että onko tämä kesä parasta, mitä voin päihteillä saavuttaa.

Ja vaikka miten tuota kysymystä yritin käännellä ja väännellä päädyin lopputulokseen, että kyllä, tämä on parasta mitä voin päihteillä saavuttaa enää tänä päivänä. Tästä eteenpäin suunta on vain alaspäin.

Ja mikä on seuraava piste, kun on jo menettänyt puolisonsa, perheensä, asumistonsa, työnsä, rahansa, luovuutensa, keskittymiskykynsä, lähimuistinsa ja tulevaisuutensa.

Hehheh.

Joten 9. syyskuuta 2018 päätin jälleen kerran yrittää raitistumista. Tästä on varmaankin kiittäminen joitakin ympäröiviä henkimaailman voimia, jotka ilahduttivat minua eräällä ihanalla raitistuneella naisella, Hank Von Hellin Bum To Bum -biisin videolla, Steve-O:n cameo-vierailulla kyseisellä kuvatallenteella sekä Jackassin Brandon Novakin tarinoinneilla.

Vittu, jos noikin pysyvät tuohon niin pakko itsenikin on vielä yrittää!

Kun olin tehnyt jälleen yhden turhan käyntikerran Turun pollatohtorilla tajusin, ettei tämä riitä, jos aion ja haluan raitistua. Haluanko?

Tuossa kohtaa tajusin, ettei se tule omin avuin onnistumaan. Joten piti nöyrtyä hakemaan vertaistukea muilta sekopäiltä.

Tässä sitä ollaan sitten kimpoiltu, pollatohtorilla ja vertaistukiryhmissä. Silti nämäkään apukeinot eivät ole olleet riittäviä. Ei se sumu ole mihinkään kaikonnut eikä keskittymiskyky ja luovuus palannut.

Tätäkö on elämäni? Tämäkö on elämäni? Tämäkö on tulevaisuuteni? Aina ja iankaikkisesti?

Ei.

Viime lauantai-aamuna 9. helmikuuta 2019 synnyin uudelleen.

Edellispäivänä olin jälleen kerran suunnannut Turun pollapolille. "Jälleen kerran yksi turha lääkärikäynti täysin tyhjässä ja tyhjänpäiväisessä elämässäni", mietin ankeassa loskakelissä.

Tämä kerta oli kuitenkin erilainen.

– Onhan sulla varmasti ollut ADHD, joka näin vanhemmiten on muuntautunut ADD:ksi.

Sen takia minä sitä apua tulin hakemaankin, totean lääkärille.

– No, kokeillaan nyt tätä lääkettä, tämä sopii noin 50 prosentille potilaista. Jos tämä ei auta, niin sitten tutkitaan lisää, mutta lähdetään nyt tällä liikenteeseen, koska ADHD:ta ja ADD:ta on helpompi lääkitä. Kun löydetään siihen toimiva lääke katsotaan seuraavaksi, oletko mahdollisesti myös bipolaarinen ja lääkehoidon tarpeessa myös siihen.

Otan ensimmäisen 18 milligramman Concerta-pillerini seuraavana päivänä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu räjäyttää mieleni, tajuntani ja elämäni. Tai entisen elämäni. Tai sen 45 vuotta, jotka olen edellisen neljän tunnin aikana vuodattanut tähän päätteelle tähän tekstiin, jota olet lukenut – mikäli olet tullut tähän asti.

Moi, mä oon Nalle. Se Nalle, joka katosi jonnekin pimeyteen vuosien myötä.

Se omituinen sumu, keskittymiskyvyttömyys ja epävakaus, joka on vaivannut minua enemmän tai vähemmän aina – kunnes viime vuosina enemmän ja enemmän – on poispyyhkäisty kuin taikaiskusta.

Toimiiko?

No vittu toimii! Todellakin toimii!

Toimii niin hyvin, että koen jälleen eläväni. Koen saaneeni elämäni takaisin. Koen jälleen hengittäväni. Koen jälleen näkeväni valot, värit ja maailman ihmeellisyyden.

Ja vielä yli viisi kuukautta raittiina, ilman alkoholin tuomaa hetkellistä euforiaa.

Voi vittu! VOI VITTU! Huhhuh!

Mitä kamaa se Concerta sitten oikein on?

Katsotaanpa Wikipediasta:

"Metyylifenidaatti (Suomessa mm. kauppanimillä Ritalin ja Medikinet sekä pitkäaikaisvaikutteisena Equasym Retard, Concerta ja Medikinet CR) on psykoaktiivinen aine, jota käytetään eräiden neuropsykiatristen sairauksien hoidossa. Sillä on myös väärinkäyttöpotentiaalia, ja on luokiteltu YK:n psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa kielletyksi aineeksi ja luokitellaan siten huumausaineeksi myös Suomessa."

"Metyylifenidaatti on stimulantti, joka parantaa vireystilaa ja tarkkaavuutta. Sillä hoidetaan muun muassa tarkkaavuushäiriöitä ADD, narkolepsiaa, narkomaniaa ja kognitiivisia oireita. Metyylifenidaatti on voimakkaampi stimulantti kuin kofeiini, mutta heikompi kuin amfetamiini."

"Metyylifenidaattia myös väärinkäytetään, jolloin sen haitat ovat samankaltaisia kuin amfetamiinin väärinkäyttäjillä. Metyylifenidaatin vaikutusmekanismi on lähempänä kokaiinia kuin amfetamiinia. Metyylifenidaatti on siis dopamiinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjä. Suomessa metyylifenidaatti luokitellaan ATS-lääkkeisiin (ATS = amfetamiinityyppinen stimulantti)."

"Tarkkaavaisuushäiriöiden epäillään johtuvan aivojen dopamiinijärjestelmän puutteellisesta toiminnasta. Koska metyylifenidaatti toimii dopamiinin takaisinoton estäjänä, se estää dopamiinin poistumista synapsista johtaen näin suurempiin dopamiinipitoisuuksiin. Metyylifenidaatti lisää myös dopamiinin vapautumista aivojen otsalohkossa. Nousseet dopamiinipitoisuudet parantavat tarkkaavaisuutta, vireystilaa, aloitekykyä ja keskittymiskykyä."

Asia selvä. Laillista piriäkö?

Mieleeni juolahtaa edesmenneen ystäväni takavuosien ihmettely:

– Nalle, miten sä et jää tähän piriin koukkuun?

Ehkä tiedän siihen nyt vastauksen jo paremmin. Jos ystäväni käytti sitä ainetta huumausainetarkoituksessa, niin ehkä se toimi itselleni pikemminkin ADHD- tai ADD-lääkkeenä.

Mikä tämänhetkinen fiilikseni sitten on?

No, ota ne elämäni parhaat pirit sieltä viime vuoden Puntalasta selvinpäin ilman sellaisia nousuja ja laskuja, mitä piri aiheuttaa, niin saatat löytää vastauksen jostain sieltä.

Tai ole ennemmin ottamatta jos et oikeasti tarvitse.

Itse näemmä tarvitsen. Selkeästi. Itse näemmä tarvitsen ihan vain siksi, että pystyisin vielä tekemään jotain järkevää ja luovaa elämälläni, sen sijaan että ryyppäisin itseni ennenaikaiseen hautaan kaiken toivon ja tulevaisuudenuskon menettäneenä.

Ei mikään helpoin tie. Aika vittumainen. Aika paskamainen. Aika synkkä. Aika pimeä.

Jostain löytyi kuitenkin sellainen usko, apu ja tuki, joka kuljetti valoa kohti tähän pisteeseen. Tähän missä olen juuri nyt. Luovana. Keskittyneenä. Tyytyväisenä. Tasapainoisena. Elävänä. Väkevänä. Voimakkaana. Rohkeana.

Kiitollisena.

Ensin tuli usko, että jotain parempaa on vielä pakko olla luvassa. Mutta se oli vasta ensiaskel. Nimittäin tämän alustavan diagnoosin ja lääkkeen ansiosta elämääni on vuosien harhailun jälkeen ilmaantunut jälleen toivo.

Ja jos Luoja niin suo, niin kenties vielä jonakin päivänä myös rakkaus, josta osaan toivon mukaan näillä kokemuksilla ja lääkityksillä huolehtia paremmin kuin koskaan ennen.

Ei se Bill Ward totta tosiaan valehdellut.

Ja nyt, nyt naurattaa taas.

Ihan vähän taas.

Eikä enää niin vähääkään.

I'm back, baby! Can you dig it?


PS: Jos haluat lukea lisää tarkkaavaisuushäiriö ADD:stä, tsekkaa täältä. Itselläni on numeroita 13 ja 14 lukuun ottamatta noi kaikki.

1 kommentti:

  1. Joo tollaselta se tuntuu, kun lääkitys on kohdallaan. Itsellä menny oma lääkitys nyt 2 vuotta ja olen todella saanut otteen elämästäni ja koen sen nyt mielekkääksi. Ihmettelen vain että vasta 60-kymppisenä se minulle määrättiin. Kahden vuoden taukoamattoman taistelun jälkeen. Kuinka moni on kuollut tai tappanut itsensä lääkärien vetkuttelun vuoksi? en tiedä mutta minulta on mennyt monta frendiä juuri tuon takia, että apu on ollut niin saatanan tiukassa.

    VastaaPoista