perjantai 20. joulukuuta 2019

Saatanallinen helvetti nimeltään Suomi, pimeyden tyyssija

Kuva: Annukka Palmén-Väisänen / YLE
Kun ryhdyin kirjoittamaan näitä sanoja älypuhelimellani, näytti kello olevan tasan 4.20 aamuyöstä. Sattumaako?

Tarkoitetaanko sillä sitten Adolf Hitlerin syntymäpäivää vai kannabiksen tupruttelua, sen saa jokainen määritellä ja päätellä itse.

Mitä 4.20 tarkoittaa? Mitä 666 tarkoittaa? Mitä 1917 tarkoittaa? Mitä 6.12. tarkoittaa?

Synnyin Suomeen 20. kesäkuuta 1973 Helsingin Naistenklinikalla joskus iltamyöhään, kello 22.31. Jos olisin syntynyt paria tuntia myöhemmin, olisi horoskooppini vaihtunut kaksosesta ravuksi? Mitä se sitten olisi tarkoittanut, sen saa jokainen päätellä itse.

Ehkä se olisi tarkoittanut sitä, että elämästäni olisi muodostunut hieman toisenlainen.

Nyt siitä muodostui kaksosen. Kaksijakoisen. Skitsofreenisen. Skitsosen. Vittujee.

Sain ilon ja kunnian syntyä ainoaksi lapseksi kaksikieliseen perheeseen, jossa olen koko ikäni puhunut isäni kanssa ruotsia ja äitini kanssa suomea.

Koulussa tämä tarkoitti sitä, että kun olisin halunnut jo ala-asteella ottaa toiseksi kieleksi englannin, jouduin ottamaan suomen, koska se kuului opinto-ohjelmaan. Pakkosuomi.

Siinä sitten opiskeltiin pakkosuomea kaikkien yksikielisten suomenruotsalaisten kanssa, joille maan pääkieli oli täysin vieras. Vittujee.

Opiskelu suomenruotsalaisessa koulussa oli täyttä vittua. Opin nopeasti, miten perseestä koko tämän sisäsiittoisten selkäänpuukottajien henkinen sielunmaisema oikein on.

Ja kun sen opin tajusin, miten tuosta sisäsiittoisten selkäänpuukottajien ankkalammikosta on pakko päästä pois ja eroon niin nopeasti kuin mahdollista hieman laajempaan ympäristöön.

Luin äsken jostain jutun missä kerrottiin, miten 99,9 prosenttia mielenterveytensä kanssa kamppailevista henkilöistä ovat olleet lapsuudessaan ja nuoruudessaan koulukiusattuja.

No, itselleni nuo pahimmat koulukiusaajat olivat ylä-asteella opettajiani, jotka yhtä opettajaa lukuun ottamatta kokosivat rivinsä kasaan ja aloittivat systemaattisen operaation saadakseen yhden villin, räävittömän, kurittoman ja sanavalmiin teinipojan ruotuun.

Oman kostoni sain sillä, miten koulun oppilaat äänestivät minut kuitenkin koulun johtokunnan hallitukseen, mikä taisi nakertaa kusipääopettajien henkistä sielunmaisemaa entisestään.

ADHD.

Neljän kirjaimen kirjainyhdistelmä, joka muodostuu englanninkielisistä sanoista attention deficit hyperactivity disorder.

Suomeksi termi määritellään näin:

“ADHD on lyhenne englanninkielisistä sanoista Attention Deficit Hyperactivity Disorder. Suomenkielinen nimi on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) on neuropsykiatrinen toimintakykyä heikentävä häiriö, joka vaikuttaa kykyyn keskittyä tehtävien suorittamiseen.”

Eipä näitä kukaan kuitenkaan vaivautunut koulussa tutkimaan 1980- ja 1990-luvuilla. Ei tällaisia termejä ollut silloin vielä edes käytössä.

Siihen aikaan esikoulun tädit sanoivat vain, että sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Sitten tulivat leikkipuiston tädit jotka sanoivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Jonka jälkeen tulivat ala-asteen tädit jotka sanoivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Sitten tulivat ylä-asteen sedät ja tädit jotka sanoivat, että sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Jonka jälkeen lukion sedät ja tädit ilmoittivat, miten sinä olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Tämän jälkeen kun päätyi työelämään, sai erilaisilta sediltä kuulla, miten minä olen erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Vuodet vierivät ja vastaan tuli erilaisia miehiä ja naisia, duuneja ja bändejä, skenejä ja yhteisöjä, ryhmiä ja porukoita.

Ennen pitkää niissäkin joku tai jotkut päättivät ilmoittaa minulle, miten minä olen erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Joten siinä on story of my life pähkinänkuoressa.

Olla erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä oleva 46-vuotias luuseri, pelle ja kusipää, joka ei ole vieläkään kuollut.

Kiitti vitusti tuesta. Kiitti ihan saatanasti tuesta. Kiitti aivan helvetisti.

Sitten ne keksivät feidata sen luuserin, pellen ja kusipään kokonaan. Kääntää selkänsä sille. Esittää sitä samaa leikkiä, mitä sain todistaa jo ankkalammikossa, ettei tuon kanssa pidä leikkiä. Mitätöidään se kokonaan sulkemalla se kokonaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

Verkkojulkaisu Antroblogin toimittaja Emmi Huhtaniemi pohti 27. helmikuuta 2018 päivätyssä kolumnissaan “Ostrakismi ja sosiaalinen kuolema”, mitä ihmiselle oikein tapahtuu, kun hänet suljetaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

“Kun toiselle ei puhuta, ei reagoida, ei lähestytä, hänestä tulee näkymätön ja merkityksetön. Ulossulkeminen aiheuttaa sosiaalista kipua ja kärsimystä, joka tuntuu jopa pahemmalta kuin fyysinen kipu. Ihminen on sosiaalinen eläin, jolla on syvä tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Yhteisöstä ulossulkeminen on ihmiskunnan kaikkialla maailmassa tuntema rangaistuksen muoto, jolla on kuritettu sosiaalisia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Rangaistuksen kokeminen äärimmäisen ankaraksi ja sen yleisyys sekä maantieteellisesti että historiallisesti paljastaa sen, kuinka tärkeää yhteisöön kuuluminen on ihmiselle. Normeista poikkeavat tai niitä rikkovat yksilöt suljetaan helposti ulkopuolelle, ja heihin suhtaudutaan kuin heitä ei olisi olemassakaan.”

Jos haluat lukea aiheesta lisää, niin tämä blogilinkki kertoo, "why being ostracized hurts even more than bullying."

Olen nyt 46-vuotias keski-ikäinen lapseton ja perheetön mies. Työtön vastoin tahtoaan ja monellakin tapaa sosiaalisesti täysin epäonnistunut ja epäkelpo yksilö. Niin kyvytön ja epäkelpo, etteivät edes kymmenet työhakemukset eri yrityksiin ja toimialoihin tuota toivottua tulosta.

Sen sijaan ne kyllä ottavat mielellään tällaisen vitun luuserin haastateltavaksi jonnekin Ylelle, jotta voivat jälkeenpäin naureskella sen urpoudelle, surkeudelle ja luuseriudelle. Ei sitä voi kuitenkaan sinne millään muotoa työllistää, mitä vittua se saatanan pelle oikein kuvittelee.

“Ulossulkemista, eli ostrakismia, esiintyy työpaikoilla ja kouluissa. Havaintoja ihmisestä ‑sarjassa aihetta valaisee kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila, joka on tutkinut ostrakismia 20 vuoden ajan. Arjessa yhteisöstä ulossulkeminen on henkistä väkivaltaa, eikä siitä yleensä jää kiinni, koska se on pohjimmiltaan tekemättä jättämistä. Ulossuljetun kokemus vääränlaisuudesta, kelpaamattomudesta ja näkymättömyydestä on musertava. Jopa lastentarhaikäiset tunnistavat ulossulkemisen kokemuksen: pahinta on, kun kukaan ei leiki kanssasi.”

Tässä maassa tämä on tehty minulle hyvin selväksi jo vuosikymmenten ajan, että olen vääränlainen ja kelpaamaton kaikille.

Se on sitä, kun entiset “ystävät” lakkaavat pitämästä yhteyttä. Se on sitä, kun työhakemuksiin saa hylsyjä hylsyn perään - mikäli saa edes vastausta. Se on sitä, kun jossain yhteisissä juhlallisuuksissa tai hautajaisissa ns. ystävät kääntävät selkänsä ja yrittävät olla moikkaamatta tai sitten supattavat selkäsi takana, miten “tossa on Nalle, mutta ei kyllä mennä moikkaamaan sitä”.

Se on sitä samaa helvetin paskaa, mitä olen saanut kuulla jo esikouluikäisestä lähtien.

Olet erilainen, sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä, joten haista vittu, toivottavasti kuolet pian senkin luuseri, pelle ja kusipää.

Kiitti vitusti tuesta. Kiitti ihan saatanasti tuesta. Kiitti aivan helvetisti.

“Nykyisen teollistuneen yhteiskuntamme rakenteet taas perustuvat pitkälti talouteen, ja toimivat jopa käänteisesti sosiaalisiin suhteisiin perustuvaan järjestelmään nähden. Jos ei kykene osallistumaan taloudelliseen vaihtoon, joutuu helposti suljetuksi koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Sosiologisessa ajattelussa tämä merkitsee sosiaalista kuolemaa: ihmistä ei enää tunnusteta täysin ihmiseksi laajemmassa yhteiskunnassa. Erään teoreettisen näkemyksen mukaan globaali kapitalismi tuottaa järjestelmänä tällaisia “ylimääräisiä” ihmisiä, jotka voisivat järjestelmän kannalta yhtä hyvin olla kuolleita. Sosiaalisuus ei ole ensisijainen kapitalistista yhteiskuntaa rakentava arvo, mutta yhteisöstä eristäminen toimii silti tehokkaana rangaistuksena — vaikka sitä ei tehtäisi tarkoituksella."

Kyllä. Tunnen olevani kuollut. Tunnen olevani helvetissä. Tunnen olevani niin saatanan epäonnistunut luuseri ja paska tällä hetkellä, ettei minulla ole mitään muuta virkaa enää tässä helvetin kusipäiden paskaläävässä nimeltä Suomi kuin vetää narua kaulaan.

Onhan tämä maa tehnyt minulle jo vuosikymmenten ajan hyvinkin selväksi, miten perseestä ja hyödytön minä olen.

Olenko masentunut? Totta helvetissä olen. Jumalauta, jos sinä saisit kuulla kaiken sen saman paskan, mitä itse olen saanut kuunnella jo vuosikymmeniä, niin olisit sinäkin.

No, enää on jäljellä vain hiljaisuus. Ostrakismi. Yhteisön ulkopuolelle sulkeminen. Henkinen kuolema. Ihmisen mitätöinti. Tämän työn mitätöinti. Tämän ihmisarvon mitätöinti.

Tämän ihmisarvon mitätöinti näiden hyveellisten kunnon kansalaisten toimesta niin perusteellisesti, että vasta perussuomalaisten puoluekokouksessa tällainen yhteisön ulkopuolelle suljettu luuseri ja paska voi kokea ja tuntea inhimillisyyttä, lämpöä ja rakkautta.

Tämä on niin masentunutta, kauheaa, ankeaa, vastenmielistä ja surullista kirjoittelua että ymmärrän hyvin, mikäli joku on jättänyt leikin kesken jo tämän vuodatuksen ja paatoksen alkumetreillä.

Mutta tämän kanssa minä elän. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen.

Sen kanssa, että olen erilainen. Sen kanssa, että olen sopeutumiskyvytön, yhteistyökyvytön ja perseestä. Sen kanssa, että olen luuseri, pelle ja kusipää. Te voitte jättää tämän blogikirjoituksen kesken milloin tahansa ja siirtyä mukavampiin aiheisiin. Minä joudun elämään tämän kohtalon kanssa siihen asti kunnes kuolen.

Ja näissä tunnelmissa se itsemurha on alkanut tuntua parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

“Sana ostrakismi on peräisin antiikin Kreikasta. Ostrakismos merkitsi äänestystä, jossa saviruukun palaselle merkittiin uhkaavaksi koetun yhteisön jäsenen nimi. Riittävä äänimäärä karkotti epätoivotun henkilön maanpakoon jopa 10 vuodeksi. Sivistyksemme ja demokratian juurien käsitetään olevan antiikin Kreikassa, emmekä ole perineet sieltä ainoastaan ihanteellisia rakenteita.”

Itse elän jälleen kerran helvetissä. Sellaisessa pimeydessä, johon olen aika ajoin vajonnut ennenkin. Tällä kertaa tämä on kuitenkin kokonaisvaltaisempaa. Totaalisempaa. En tiedä, onko tätä sitten edesauttanut viime kuussa alkanut psykoterapia, itseäni ympäröivä musertava pimeys tuolla ulkona vai kaiken tämän seurauksena jälleen alkanut alkoholin käyttö, koska en vain enää kestänyt tätä helvetin saatanallista paskaa, jota joudun elämään, tuntemaan ja kokemaan tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen.

Hyvää joulua kaikille vaan.

Tässä kohtaa itsemurha tuntuu jotenkin kaikista armollisimmalta lahjalta itselleni, kaikkihan on jo menetetty.

Se ei kuitenkaan ole elämänarvojeni mukaista.

Sen sijaan olen vakavasti alkanut harkita ja pyöritellä ajatusta siitä, miten voisin pian karistaa kaiken tämän maan paskan ja tomut jaloistani.

Tunnustetaan tosiasiat: kukaan ei halua enää työllistää minua Suomessa. Kukaan ei halua enää julkaista kirjoituksiani Suomessa. Kenellekään ei enää kelpaa kielitaitoni, kokemukseni ja olemassaoloni Suomessa. Kukaan ei halua enää kelpuuttaa minua mihinkään yhteisöön jäseneksi.

Joten mitä vittua minä täällä enää teen?

Sinänsä tämä on helppoa. Kun ei ole jälkikasvua, perhettä, parisuhdetta ja työtä tässä vitun perslävessä nimeltä Suomi, niin miksi sitä enää tänne jäisi väkisin roikkumaan, kun kaikki ovat jo vuosikymmenten ajan tehneet minulle hyvin selväksi, miten epäkelpo paska olen.

Mä olen aivan saatanan surullinen ja paskana nyt, kun kirjoitan näitä sanoja.

Sitten ne sanovat, että “vittu sä olet hyvä kirjoittaja, sun pitäisi kirjoittaa lisää, mä haluaisin kirjoittaa kuin sinä.

On siinäkin, vittu. Et vittu varmasti haluaisi. Et tätä päätä. Älä vittu unta näe.

Joo, niin vitun hyvä kirjoittaja mä olen, ettei kukaan - ei vittu kukaan - halua palkata minua kirjoittamaan yhtäkään kirjoitusta julkaisuihinsa. Tai jos haluaa, niin täytyy pitää huoli siitä, ettei sitä julkaista ainakaan nimellä.

Mä olen ihan saatanan paskana ja lyöty. Mä olen niin lyöty, ettei mulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois omasta synnyinmaastani.

“F90.9 Määrittämätön hyperkineettinen häiriö ADHD-epäily, tutkimuksissa

F31.9 Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö epäily, tutkimuksissa

F90.0 Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö epäily, tutkimuksissa”

Mä en enää 46-vuotiaana ole muuta kuin kasa jotain helvetin diagnooseja, joilla jotkut kuuppatohtorit voivat tehdä tilinsä. Vittujee.

Itse en voi tehdä muuta kuin kärsiä.

Kärsiä, kärsiä, kärsiä.

Kuin Jeesus ristillä.

Sekin varmasti helpottaisi oloa, jos joku naulaisi tämän ruhon ristille. Saisi ainakin hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, eikä tarvitsisi roikkua näissä oloissa niin kauaa.

Mutta tätä tämä elämäni Suomessa on.

Yhtä helvetin kusipäisyyttä, vittuilua, näätäilyä, vähättelyä, dissaamista, koulukiusaamista, nollaamista, häivyttämistä ja ostrakismia.

Se on vittu moido. Haistakaa kaikki vittu. Haista vittu Suomi, saatanan paholaismaisten paskanaamojen pellemaa. Tasapäistettyjen turakaisten paratiisi. Kylmien keskinkertaisuuksien kollektiivi. Kusipäisten vittunaamojen rotko.

Palakaa helvetissä, ruojat. Te ansaitsette kaiken paskan, mitä elämä teille tuo. Sillä sen, minkä te toitte minulle, sen tulette pian saamaan moninkertaisesti takaisin. Ja sitä en tee minä, sen tekee karma. Vittujee.



3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoituksesi luettuani ajattelin kertoa, että minulle tuntemattomat kanssasuomalaiset tekevät kadulla jotain käsimerkkejä, matkivat minua tai käyttävät koodikieltä. Välillä ajattelen, että ostrakismikin olisi parempi. Ylelle ei ole kutsuttu naurettavaksi, koska en ole hakenut sinne. En kuitenkaan epäile, etteikö niin tapahtuisi, jos hakisin. Kumma maa, mutta ei se tästä välttämättä ulkomailla parane. Kokeiltu on. PS. Olen siis viestinnän maisteriopiskelija, jolla on jonkun verran toimittajan kokemusta. En todellakaan mikään "julkkis".

      Poista